---
title: "Vihreän meteoriitin mysteeri"
author: "Janne K. Jääskeläinen"
url: "https://books.yellowmineralindustries.com/2/vihrean-meteoriitin-mysteeri"
---

_Alex ja Eeli ovat reippaita veljeksiä, joiden arki muuttuu yllättävällä ja pysyvällä tavalla, kun taivaalta rysähtää mysteerinen vihreä meteoriitti. Kirjassa on itsestään puhuvia tietokoneohjelmia, synkkiä muukalaisia ja erikoisia juonenkäänteitä, jotka vievät veljekset yhdessä jännittävään seikkailuun._

Vihreän meteoriitin mysteeri © 2024 [Janne K. Jääskeläinen](https://www.jannejaaskelainen.fi/), [CC BY-NC-ND 4.0](https://creativecommons.org/licenses/by-nc-nd/4.0/?ref=chooser-v1) lisenssillä. 



# Tähdenlento

**_Eeli_**

Meteoriitti räjähti tuhansiksi kappaleiksi. Kuului kova pamaus, ja koko maisema kylpi hetken kirkkaanvihreässä valossa. Eelin leuka loksahti auki.

"Näitkö? Alex, näitkö? Meteori!", Eeli puhkui ja osoitteli meteoriitin tippumissuuntaan. Eeli yritti saada jälkikuvan häviämään hieraisemalla silmiään. 

"Meteoliitti", sanoi Alex hajamielisesti. 

"Häh?"

"MeteoLIITTI. Jos se meni maahan asti, se on meteoliitti. Jos se palaa ilmakehässä eikä mene maahan, sitten se on meteoli," selitti Alex. 

Eeli vilkaisi veljeään epäuskoisena. 

"Miten niin 'JOS'? Kuulit itekin sen!" Eeli sanoi. 

"Se oli varmaan loskakuski," Alex ehdotti hajamielisesti.

"Se oli METEORIITTI!," sanoi Eeli kovalla äänellä. Eeliä ärsytti, kun Alex esitti ettei koko asia muka kiinnostaisi häntä. Isoveli halusi usein ärsyttää häntä tahallaan.  

"Loskakuski," tokaisi Alex, edelleen naama kiinni kirjassa.

"Meteoriitti," väitti Eeli.

"Loskakuski," jatkoi Alex.

"AAAARGH," sanoi Eeli, mutta ei enää jatkanut väittelyä. Eeli keskittyi kiikaroimaan ikkunasta suuntaan, jonne meteoriitti oli pudonnut. Syksyinen maisema oli pimeä, mutta läheisen kirkonkylän valot värjäsivät ohuet pilvet oransseiksi.

Eeli oli kiikaroinut illan ensimmäisiä tähtiä, kun meteoriitti oli keskeyttänyt hänen puuhailunsa. Ikkunasta näki suoraan viereiselle merenlahdelle ja läheiseen saareen. Koska nyt oli ilta, saari oli pimeä. Isä oli kertonut, että saari oli rauhoitettu, joten siellä ei saanut asua eikä siellä ollut siksi myöskään minkäänlaisia valoja. Eeli muisti miettineensä pitkään, miksi saari oli kiukkuinen, kun sitä oli pitänyt rauhoittaa. Ja miten saarta oikein voi rauhoittaa? Annettiinkohan sille jotain erityisiä rauhoituskiviä syötäväksi? 

Eelin ajatukset pomppasivat kiviin. Niiden keräily oli kivaa. Punaiset kivet olivat parhaita. Isä oli sanonut niiden olevan granaatteja, mutta kun Eeli oli yrittänyt heitellä niitä metsään, ne eivät olleet räjähtäneet. Pettymyksestä huolimatta Eeli oli säilyttänyt punaiset granaatit kirjoituspöydän laatikossa tallessa. Pian hän oli löytänyt myös muita hienoja kiviä. Lopulta isä oli tuonut Eelille oman laatikon kivien säilyttämistä varten. 

Eelin kivikokoelma karttui vuosien varrella. Laatikkoon kertyi granaattien lisäksi tulipunaisia rubiineja, vihreitä smaragdeja ja kirkkaita vuorikiteitä. Lopulta kiviä oli niin paljon, että niitä löytyi auton penkkien välistä, koulurepusta  ja erityisesti taskuista. Välillä Eelin taskuissa oli niin paljon kiviä, että äiti alkoi kutsua kuivausrumpua leikkimielisesti sementtimyllyksi. 

Meteoriitti pyöri Eelin mielessä vielä seuraavana aamuna. Koska isoveli Alex oli mennyt kouluun jo aikaisemmin, Eeli saisi ajella nyt omaa tahtia. Se oli kivaa, vaikka isoveljen kanssa pyöräily tuntuikin yleensä turvallisemmalta.

Eeli puki vaatteet päälleen, painoi kypärän päähänsä ja katsoi vielä itseään eteisen peilistä. Hänellä oli pienestä pitäen ollut otsallaan vaalea hiuskiehkura, joka meni aina samaan asentoon, vaikka sitä kuinka yritti väännellä. Eeli yritti taas taivutella sen pois silmiltään, mutta se ei onnistunut. Siitä huolimatta hän hymyili leveästi peilikuvalleen ja näytti lopuksi itselleen peukkua. 

Matka kouluun taittui nopeasti. Eeli paineli alamäkiä niin kovaa kuin pyörästä irtosi. Tuuli hulmusi korvissa ja mieli oli korkealla. 

Juuri ennen koulua Eeli huomasi tutulla ojanpientareella jotain outoa. Siihen oli ilmestynyt yön aikana pieni kuoppa. Eelillä oli tosi hyvä muisti, vaikka se toimikin eri tavalla kuin hänen kavereillaan. Eeli ei aina muistanut, mitä tuli läksyksi, mutta mihin tahansa kuvaan tehdyt muutokset hän löysi aina. 

Ja Eeli oli aivan varma, että tuo kuoppa ei ollut ollut tuossa eilen.

Eeli parkkeerasi pyörän siististi tien laitaan. Kello oli jo aika paljon, ja koulu alkaisi pian. Eeli ei halunnut taas myöhästyä, mutta kuoppa kiehtoi häntä suuresti. Miksi se oli tuossa? Se oli isompi kuin myyrän kaivama kuoppa, mutta pienempi kuin kaivurin kuoppa. Se näytti aivan kuin pieneltä kraaterilta.

Eelillä välähti. Kraateri! Olikohan se siitä meteoriitista?

Eeli hyppäsi ojan yli ja kurkkasi kuopan pohjalle. Lähempää katsottuna erotti hyvin, miten kuopasta oli sinkoillut pieniä kiviä ja soraa kauemmas. Kraaterin pohjalta nousi jopa hieman savua. Eeliä alkoi vähän jännittää, mutta häntä ei kuitenkaan pelottanut. Eeli vilkaisi ympärilleen ja hyppäsi sitten kuopan pohjalle.

Pohjalla ei näkynyt mitään erityistä, mutta Eeli tiesi, että meteoriitin pitäisi olla keskellä kraateria. Hän tökkäsi varovaisesti maata kengänkärjellä. Se irtosi helposti, joten Eeli kyykistyi ja alkoi kaivaa. Pian hänen kätensä olivat aivan likaiset, mutta hän ei edes huomannut koko asiaa. 

Kraaterin kaivaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Eeli oli juuri lopettamassa, kun pohjalta pilkisti jotain kimaltelevaa ja vihreää. Eeli kaivoi nopeammin, ja pian hän löysikin kraaterin keskelle hautautuneen kiven. Pieni meteoriitti kimalteli oudosti aamun valossa. Vaikka se oli aivan mustan mullan ja hiekan peitossa, se näytti aivan smaragdilta. Eeli hymyili. Se oli todella kaunis kivi. 

Eeli muisti, että meteoriitit eivät yleensä näyttäneet aivan tältä. Isän kivikirjoissa kaikki meteoriitit olivat sulaneen räkämöykyn näköisiä palleroita. Tämä kivi taas näytti vähän samanlaiselta kuin sarjakuvissa ja telkkarisarjoissa näkyvät jalokivet. Ja ihan kuin meteoriitista olisi lohjennut pieni pala.

Koulun kello soi, ja Eeli tajusi, että pian hän myöhästyisi. Eeli laittoi kiven takkinsa taskuun, pyyhki kädet housuihinsa ja juoksi takaisin pyörälle. Hän tuskin malttoi odottaa, että pääsisi näyttämään kiveä kavereilleen.

# Kirbiitti

_**Eeli**_

Koulupäivä meni aivan kuten tavallisestikin. Opettaja puhui luokan edessä jotain hyvän käsialan tärkeydestä, ja Eeli yritti kuunnella tarkasti. Siitä huolimatta hänen ajatuksensa pomppasivat aina jonnekin muualle. 

Kerran hän oli leikkinyt jääkaappimagneeteilla. Kun magneetit laittoi väärinpäin toisiaan vasten, ne suorastaan pomppasivat irti toisistaan. Eelillä oli ihan samanlainen olo kouluasioiden kanssa. Jos aihe ei ollut supermielenkiintoinen, hänen ajatuksensa pomppasivat ihan jonnekin muualle. Ja koulussa aika harvoin puhuttiin mitään mielenkiintoista. Dinosaurukset, Kirbyt ja tietokonepelit eivät tuntuneet olevan opettajien mielestä kovin kiinnostavia aiheita. 

Piirtäminen auttoi hieman. Eeli pystyi piirtämään ja kuuntelemaan opettajia samaan aikaan. Se tuntui vähän siltä kuin aivot olisivat kahdessa osassa: toinen aivo piirsi mielikuvitusjuttuja, jotta toinen aivo sai rauhassa kuunnella, mitä opettajilla oli sanottavana. 

Tällä kertaa mielikuvitusaivot piirsivät paperille vihreitä meteoriitteja, avaruusaluksia ja lonkeroisia avaruushirviöitä. Eeli seurasi kiinnostuneena, miten tarina hahmottui hänen edessään paperille. Tarinat tulivat aivoista paperille ihan kuin itsestään. Eelistä oli hienoa seurata, miten tarinat rakentuivat, ja usein hän nauroi syntyneille tarinoille itsekin. Muiden mielestä se vaikutti vähän hassulta, ja Eeli oli jo oppinut, että itsekseen ei kannattanut naureskella. Se sai aikuiset käyttäytymään oudosti. 

Välitunnit olivat parasta ikinä. Silloin sai leikkiä ja juosta kavereiden kanssa. Eelillä oli paljon kavereita, mutta parhaiten hän tuli toimeen Joelin kanssa. Joel ymmärsi suurimman osan Eelin leikeistä salamannopeasti ja oli aina yhtä innokas leikkimään uusien tarinoiden mukaisesti. Joel oli myös tosi mukava, eikä kumpikaan ollut erityisen paljon toista nopeampi tai vahvempi. Eeli oli hieman luokkakavereitaan pienikokoisempi, mutta toisaalta hän oli reipas ja vahva. Aina kun piti kokeilla jotain uutta, Eeli oli ensimmäisenä jonossa. Se tuntui Eelistä mukavalta. Oli kiva olla jossain asiassa vähän muita parempi.

Eeli näytti tietenkin vihreää meteoriittia Joelille heti ensimmäisellä välitunnilla. 

"Vau! Toi on tosi hieno," Joel sanoi vaikuttuneena Eelin aarteesta. 

"Se on kirbiittiä," sanoi Eeli. 

"Mitä?"

"Kirbiittiä. Isä sanoi, että uuden kivilajin löytäjä voi antaa sille haluamansa nimen," selitti Eeli. 

"Ymmärrän," sanoi Joel vakavana. Kirbyt olivat Eelille niin tärkeitä, että tietenkin Joel tajusi, miksi meteoriitin piti olla kirbiittiä. Eihän se voinut olla mitään muutakaan. Kirby oli toki oikeasti väriltään vaaleanpunainen eikä vihreä, mutta yksityiskohta ei näyttänyt häiritsevän Eeliä.

Eeli katseli maailmaa kirbiitin läpi. Maailma näytti erikoisen vihreältä ja samalla aivan kuin se olisi pienessä liikkeessä. Kaikki ei kuitenkaan näyttänyt vihreältä: esimerkiksi koulun pihalla leikkivät lapset olivat keltaisia tai punaisia ja autoissa istuvat aikuiset taas näyttivät sinisiltä. Eeli vaihtoi kiveä silmältä toiselle, mutta sama näkymä säilyi silti.

"Hmm," sanoi Eeli ja ojensi kirbiitin Joelille.

"Wau," hengähti Joel heti." Tämä on tosi cool! Ihan kuin joku pimeänäkölaite!" Joel kääntyili ympäriinsä kirbiitti silmän edessä. 

"Outoa," sanoi Joel yhtäkkiä katsellessaan koulun parkkipaikalle kirbiitin läpi.

"Mikä?," kysyi Eeli uteliaana. 

"Tuon miehen ympärillä näkyy punainen neliö, kun sitä katsoo kirbiitin läpi. Ja se on väriltään tosi musta," selitti Joel.

Eeli katsoi myös. Joel oli oikeassa. Autosta astunut mies oli todellakin aivan pikimusta, ja hahmon ympärillä oli selkeät, kirkkaanpunaiset reunat. Jos Eeli siristi silmiään, reunojen vieressä oli jotain tekstiä. Hän ei tunnistanut merkkejä, mutta ne näyttivät vähän japaninkielen kirjaimilta. 

Tosi outoa. 

Eeli laski kirbiitin alas ja katsoi tuntematonta miestä tarkemmin. Se saattoi olla joku yläasteen sijaisopettajista. Koululla kulki kaikenlaista väkeä, ja oli mahdotonta muistaa kaikki nimeltä tai edes naamalta. Eeli katsoi, kun mies koikkelehti hassuilla askelilla koulun pääovea kohti.

Kun mies häipyi näkyvistä, Eeli ja Joel jatkoivat leikkimistään. Asia unohtui Eelin mielestä melkein saman tien. 

Kirbiittileikki oli paljon mielenkiintoisempi.

# Tappelu

_**Alex**_

Alexin koulupäivä oli sujunut rauhallisesti – ainakin siihen saakka, kunnes kiusaajat saapuivat. Jostain syystä he ilmestyivät aina välitunnilla tai silloin, kun aikuisia ei näkynyt missään. 

Alex sai yleensä olla rauhassa kiusaajilta, koska hänellä oli kavereita. Viime aikoina kiusaamiseen oli kuitenkin tullut erikoinen sävy, jota Alex ei oikein ymmärtänyt. Hänen luokallaan oli eniten juuri hänen oman ikäisiään neljäsluokkalaisia. Ryhmään oli kuitenkin laitettu myös monia sellaisia tyyppejä, jotka olivat jostain syystä jääneet luokalleen. Osa luokalleen jääneistä oli ihan kivoja. Esimerkiksi Leon kanssa Alex tuli hyvin toimeen. Alex auttoi Leoa vaikeissa tehtävissä ja he pyöräilivät isän luota usein yhdessä kouluun. 

Väinöä ja Valtteria Alex sen sijaan vihasi. He tappelivat koko ajan ja yrittivät sotkea kaikkien muidenkin asiat. Sen lisäksi opettaja katsoi läpi sormien Väinön ja Valtterin riehumista. Alexin mielestä se oli epäreilua. Hän ei ymmärtänyt yhtään, miksi huonosta käytöksestä ei rangaistu kaikkia samalla tavalla.

Nyt Väinö ja Valtteri tulivat häntä kohti koulupihan poikki. Väinöstä näki jo kaukaa, että hänellä oli tappelu mielessä. Valtteri taas ei näyttänyt ajattelevan yhtään mitään. Siinä missä Väinö oli kiusaajakaksikon pieni ja teräväkielinen puuhamies, Valtteri oli aivoton lihaskimppu, joka oli jäänyt luokalleen ainakin kaksi kertaa. Yleensä Valtteri ei aloittanut kiusaamista, mutta lähti kuitenkin Väinön kiusaamisiin mukaan. Kerran Alex oli nähnyt, kun Valtteri oli kuristanut Väinöä niin kovaa, että tämän naama oli aivan sininen. Joskus Alexista tuntui, että kiusaajille oli tärkeintä kiusata jotain – jos muita kiusattavia ei löytynyt, he kiusasivat toisiaan. 

"Mitäs ÄRRÄmies?" ivasi Väinö, aivan kuin se olisi ollut nerokkain sanaleikki ikinä. Valtteri höhötti vieressä räkä nenästä roikkuen. Alex vilkaisi ympärilleen. Leoa tai muita kavereita ei näkynyt missään. Alex oli lähtenyt luokasta ensimmäisenä, joten tietenkin muut olivat vielä sisällä. Hän oli yksin kahta vastaan.

"Mitäs se sulle kuuluu?" kysyi Alex kyllästyneenä. Väinön ilmeestä näki, että tämä oli vasta pääsemässä vauhtiin. 

"Haluaako ÄRRÄmies TURPAAN?" Väinö tökkäsi Alexia sormella rintaan. Tökkäisy sattui, ja tietenkin Väinö huomasi sen.

Samaan aikaan Valtteri tuntui kuin heräävän hitaasta unestaan. Valtteri ei yleensä paljoa puhetta ymmärtänyt, mutta heti kun asiat menivät fyysisemmäksi, hän tajusi oman vuoronsa tulleen. Valtteri läppäsi Alexin lippalakin päästä. Kun Alex yritti ottaa lippalakista kiinni, Väinö löi Alexia vatsaan. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan löi Alexia oikeasti, ja se sattui tosi paljon. Oikeastaan kipu ei ollut pahinta, vaan ilkeys sattui enemmän. Alex tiesi, että hän olisi voinut potkaista tai lyödä Väinöä, mutta hän ei halunnut tahallaan aloittaa tappelua. 

Alex lysähti polvilleen, koska vatsaan sattui niin paljon. Väinö lällätteli jotain, mutta Alex ei kuullut, mitä. Valtteri potkaisi Alexia kipeästi kylkeen, samalla kun Väinö potkaisi Alexin päälle hiekkaa. Tappelun ympärille alkoi kerääntyä muitakin koululaisia. Alexin silmiä poltteli, kun kyyneleet puskivat silmiin.

Väinö yritti potkaista Alexia, mutta ennen kuin mitään ehti tapahtua, Eeli juoksi Väinöä päin pää edellä kuin luinen muurinmurtaja. Kova vauhti antoi Eelille kokoaan enemmän voimaa, ja Väinö lensi takamukselleen sorapihalle. Kaikki kolme poikaa katsoivat hölmistyneenä Eeliä, joka oli pöllähtänyt paikalle yllättäen.

"Kato, pikkuveli tuli ottaan kans turpaan!" ivasi Väinö ja nousi virnuillen ylös.

Väinö ja Valtteri tulivat uhkaavasti lähemmäs. Valtteri aikoi selvästi käydä Alexin kimppuun ja Väinö mittaili Eeliä katseellaan. Eeli siirtyi Alexin viereen hitaasti ja laittoi kädet uhmakkaasti taskuunsa. 

Väinö löi ensin. 

Tai ainakin yritti. Alex näki kuin hidastettuna, miten Eeli torjui kiusaajan nyrkin omalla kädellään. Alex oli aivan varma, että hän näki vihreän leimahduksen, kun poikien nyrkit osuivat yhteen. 

Kuului ikävän kuuloinen rusahdus. 

Väinö oli Eeliä ainakin pään pidempi, joten kaiken järjen mukaan Eelin olisi pitänyt lentää iskusta selälleen. Sen sijaan Väinö lensi monta metriä taaksepäin. Hän nousi ylös, piteli velttona roikkuvaa kättään ja alkoi huutaa niin lujaa, että Alex uskoi, että se kuuluisi opettajainhuoneeseen saakka. 

Valtteri jähmettyi niille sijoilleen, vilkaisi Eeliä ja Alexia ja luikki sitten karkuun. Väinö itkeä vollotti ja lähti juoksemaan kohti koulua. 

Alex katsoi Eeliä silmät ihmetyksestä suurina.

"Miten sä oikein teit ton?" kysyi Alex.

Eeli katso hämmentyneenä omaa nyrkkiään, aivan kuin itsekin olisi yllättynyt siitä. 

"En tiedä," myönsi Eeli. "Ehkä se oli kirbiitti."

"Mikä?" kysyi Alex.

"Kirbiitti," sanoi Eeli ja avasi nyrkkinsä. Eelin sormet olivat hieman likaiset, mutta se vain korosti Eelin kämmenellä lepäävän kiven upeutta. Se säihkyi vihreänä aivan kuin sen sisällä olisi ollut pienen pieni taskulamppu. 

"Vau," sai Alex sanottua viimein. "Mistä sä löysit tuon?"

"Se oli meteoriitin tekemässä kuopassa koulumatkalla. Se on varmasti samaa meteoriittia, minkä näin eilen," sanoi Eeli. 

"Saanko katsoa?" kysyi Alex.

Eeli nyökkäsi. 

"Anna se sitten takaisin, jooko? En halua, että se menee rikki tai jotain," pyysi Eeli.

"Joo, annan. Ja tuskin se menee likki, sä tööttäsit just Väinöä eikä se hajonnut siitäkään," rauhoitteli Alex. 

Eeli tiputti kirbiitin isoveljensä käteen. Alex katseli kirbiittiä pitkään eri kulmista. Se näytti jalokiveltä, tai palaselta isompaa jalokiveä.

Alex olisi halunnut katsella kiveä pidempäänkin, mutta Eeli suhahti jotain. 

"Anna se, äkkiä," sanoi Eeli kuiskutellen. Alex katseli ympärilleen ja huomasi opettajan kävelevän heitä kohti. 

Äh, tietenkin se oli Lissu. Koulun lasten mielestä Lissu ei ollut tasapuolinen, vaan katsoi suosikkiensa typeryyksiä usein läpi sormien. Ja Väinö oli yksi Lissun suosikeista varmaan siksi, että Väinön äiti ja Lissu olivat naapureita. 

Alex antoi kiven takaisin Eelille, joka sujautti sen vikkelästi takaisin taskuun. 

"Mitäs täällä tapahtuu?" kysyi Lissu tiukasti. "Väinöllä on käsi poikki ja se joutui menemään terkkarille."

Alex ja Eeli katsoivat toisiinsa epäuskoisina. Käsi poikki?

"Väinö ja Valtteri löi Alexia ja sitten mä tönäsin Väinön kumoon," tunnusti Eeli nopeasti.

"Noinkohan," sanoi Lissu epäilevästi ja mulkaisi Eeliä. Eeli painoi katseensa maahan ja tunsi punan leviävän poskilleen. Häntä kiukutti, mutta hän ei sanonut mitään. Lissu ei kuitenkaan uskoisi. 

"Tämä asia pitää selvittää. Mennäänpäs rehtorin kansliaan."

Alex tunsi paniikin nousevan pintaan. Miksi he joutuivat rehtorin kansliaan? Väinö ja Valtterihan olivat kiusaajia. Se tuntui niin epäreilulta! Kyyneleet puskivat taas silmiin, mutta tällä kertaa hän puri hammasta. Ehkä rehtori sentään ymmärtäisi tilanteen. 

Pojat lähtivät nöyrästi Lissun perään.

# Pelottava kohtaaminen

_**Alex**_

Tuttua rehtoria ei näkynyt missään. Lissu pisti pojat istumaan käytävään penkille. Alexilla oli surkea ja toivoton olo. Soittaakohan rehtori poliisille? Jääköhän hän tämän takia luokalleen? Mitä äiti ja isä sanoisivat?

Alex havahtui, kun Eeli nyki häntä hihasta.

"Mitä?"

"Tuo mies on outo, se oli aamulla ihan sysimusta!" sanoi Eeli, ja osoitteli rehtorin kansliassa istuvaa tuntematonta miestä.

"Häh? kysyi Alex. Eeli puhui sekavia. 

"Ihmiset näkyy kirbiitin läpi keltaisina ja punaisina. Tuo mies näkyy mustana," selitti Eeli vakavissaan. Alexia alkoi kiukuttaa. He olivat joutuneet vaikeuksiin, ja Eeli sönkötti vain jotain kivistä. 

"Ihan sama," tiuskaisi Alex kiukkuisena.

"Oikeesti!" vakuutti Eeli.

"Ole hiljaa," tiuskaisi Alex uudestaan. Eeli vaikeni surullisena. 

Lissu tuli rehtorin kansliasta vakavan näköisenä. 

"Jaha, pojat. Rehtori on sairastunut, ja meillä on sijainen. Menkääs sisälle," Lissu käski ja lähti itse pois. 

Pojat tottelivat nöyrästi. Alex meni edeltä, ja Eeli seurasi perästä. 

Heti kun Alex tuli huoneeseen, hän tajusi, että kaikki ei ollut oikein. Rehtorin kansliaan joutuminen oli jo ihan riittävän jännittävää itsessäänkin, mutta tilanteessa oli jotain muutakin. Oli kuin ilmassa olisi ollut sähköä. Alex tunsi, miten hänen ihokarvansa nousivat pystyyn, ja vilkaisi Eeliä. Myös pikkuveli oli huomannut saman. 

Alex katsoi rehtorin sijaista tarkemmin. Mies oli pukeutunut harmaaseen pukuun. Miehellä oli kelmeä iho, mustat silmät, eikä tukkaa juuri ollenkaan. Huoneessa haisi pistävältä, ja mies lipoi huuliaan oudosti. Oliko hän jotenkin sairas?

"Sisään," mies kuiskasi. Ääni sai Alexin niskakarvat nousemaan pystyyn. Se kuulosti jotenkin oudolta, vaikka oli vaikea sanoa, miten. Alexia alkoi vähän pelottaa ja hän astui varovasti lähemmäs. Pojat joutuivat seisomaan rehtorin pöydän edessä, tuoleja ei ollut.

Mies tuijotti molempia pitkään. Alex oli ihan varma, että mies ei räpytellyt silmiään ollenkaan. Liikkeissäkin oli jotain outoa. Pään liikkeet olivat hitaita, mutta sitten kun mies käänsi päätään, liike oli tosi nopea. Liikkuminen näytti jotenkin nykivältä aivan kuin mies ei olisi tiennyt, miten pään kuuluisi toimia. 

"Keitäs te olette?" sijainen kysyi.

"Alex ja Eeli. Minä olen neljännellä luokalla, ja Eeli on kakkosella."

"Miksi te tappelitte?" mies tivasi.

"Ei me aloitettu…" alkoi Eeli puolustella. 

"Hiljaa," mies käski töykeästi. Eeli loksautti suunsa kiinni saman tien. 

"Tappelu on rumaa. Siitä joutuu vaikeuksiin," mumisi mies. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten näytti aivan siltä kuin mies olisi haistanut ilmassa jotain. Hänen silmänsä menivät hetkeksi kiinni, ja hän nuuski ilmaa kuin joku eläin. Alex oli nähnyt samanlaisen ilmeen kilpikonnalla, kun sitä rapsutti hiusharjalla. 

"Mitäs pojat… oletteko nähneet viime aikoina mitään… outoa?"

Pojat katsoivat toisiaan hämmästyneinä. Miten tämä liittyi tappeluun?

"Mit… miten niin outoa?" kysyi Alex varovasti.

Mies nousi ylös äänettömästi ja niin nopeasti, että Alexin silmä ei oikein ehtinyt seuraamaan. Mies pysähtyi haistelemaan ilmaa ja liikkui sitten taas. Ennen kuin Alex ehti tajuta, mitä oli tapahtunut, mies oli aivan Alexin edessä.

Mies oli todella laiha ja pitkä, ja nyt hän kumartui katsomaan Alexia aivan läheltä. Alex haistoi ilmassa jotain pistävää. Tummat silmät olivat ahdistavan lähellä. 

"Mitään… erityistä. Outoa. Erikoista. Poikkeavaa." Mies toisti sanat aivan kuin olisi opetellut ne ulkoa ymmärtämättä, mitä ne oikeasti tarkoittavat. 

"Mitään… vihreää?" Mies jatkoi ja kallisti päätään oudosti. Alex ei voinut perääntyä, vaikka hänen teki mieli kirkua ja juosta karkuun. 

"Ei. En ole," sai Alex viimein sanotuksi. 

Mies kääntyi tuijottamaan Eeliä. 

"Entäs sinä. Olet varmasti nähnyt… jotain." Mies tuijotti Eeliä tiukasti. Alex kuuli, miten Eeli nielaisi kovaäänisesti. 

"En. En mitään," vakuutti Eeli. Alex tiesi, että Eeli valehteli. Kirbiitti oli hänen taskussaan. Pitäisikö Alexin kertoa siitä miehelle? Alex mietti hetken, mutta päätti olla hiljaa. Mies oli pelottava. Kertomisesta ei taatusti seuraisi mitään hyvää, ja Alex ei ollut rollikello.

Mies tuijotti Eeliä pitkään. Alexista näytti kuin mies olisi yrittänyt lukea Eelin ajatuksia. Mies nuuhki ilmaa hitaasti uudestaan Eelin ympärillä. Se oli todella outoa. 

"En usko. Näytäpä, mitä sinulla on taskussasi," mies komensi. Eeli kalpeni ja puisteli päätään jääräpäisesti. Mies virnisti voitonriemuisesti ja ojensi ahnaasti kätensä kohti Eeliä.

# Täpärä pelastuminen

_**Eeli**_

Eeli astui askeleen taaksepäin. 

"En näytä," sanoi Eeli ja puristi huulet tiukasti yhteen. Eeli tunsi, miten tuttu jääräpäisyys nosti päätään. Kerran hän oli istunut omassa huoneessaan kuusi tuntia yhtä soittoa, kun ei ollut suostunut pyytämään anteeksi asiaa, jota ei ollut tehnyt. Nyt hänestä tuntui ihan samalta. 

Mies tuijotti ja naksautti kuivia huuliaan pettyneesti. 

"Sinun täytyy. Muuten tulee… rangaistuksia," uhkasi mies. Eelistä tuntui, että mies ei tällä kertaa tarkoittanut jälki-istuntoja. 

Kirbiitti hänen taskussaan tuntui hyvin kuumalta. Eeli tunsi, miten se oikein sykki hänen kädessään. Pelottava mies tuli lähemmäs, ja Eeliä alkoi pelottaa.

Äkkiä Eeli tunsi kädessään jotain outoa. Lämpö levisi hänen nyrkistään pitkin hänen kättään ja joka puolelle hänen ihoaan. Olo oli vähän samanlainen kuin olisi juuri astunut saunaan. Lämmön myötä myös pelko hävisi. Jotenkin Eeli tiesi, että kaikki tulisi sujumaan hyvin.

Mies syöksyi nopeasti kuin käärme ja tarttui Eeliä kädestä. Vaikka mies oli laiha ja pitkä, hänen otteensa oli tiukka, aivan kuin pihdit olisivat puristaneet Eelin kättä. Eeli yritti rimpuilla irti, mutta mies oli vahva. Hän veti Eelin käden taskusta helposti, aivan kuin Eeli olisi ollut pikkuvauva. 

Eeli seurasi voimattomasti, kun mies avasi väkivalloin hänen nyrkkinsä. Hän tunsi kirbiitin kädessään, ja kyyneleet nousivat Eelin silmiin. Hän ei halunnut antaa hienoa kiveä tälle miehelle.

Oli kuin mies olisi arvannut voittaneensa. Hän avasi Eelin käden voitonriemuisesti, katse lukkiutuneena Eeliin. Mutta kun mies katsoi viimein Eelin kättä, se oli tyhjä!

Eeli oli aivan yhtä äimistynyt kuin mieskin. Eeli oli aivan varma, että kirbiitti oli ollut juuri äsken hänen kädessään. Nyt käsi oli kuitenkin tyhjä!

Mies päästi aikuisten kirosanan, tempaisi Eelin toisen käden esiin ja sihahti, kun sekin oli tyhjä. Lopulta mies käänteli kaikki Eelin taskut ylösalaisin. Mies nuuhki ilmaa, sihahti jotain ja tuijotti Eeliä silmiin todella läheltä.

"Missä se on?" tivasi mies vihaisesti.

"Mikä?" Eeli kysyi viattomasti. Hänen sisällään hehkuva lämpö antoi hänelle rohkeutta ja kylmäpäisyyttä, jota hän ei ollut tiennyt omistavansakaan. Eelistä tuntui aivan kuin joku olisi hihittänyt hänen päänsä sisällä.

Mies tuijotti Eeliä vihaisesti ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta mies selkeästi päätyi johonkin lopputulokseen, kääntyi ja istui alas. 

Eeli ja Alex vilkaisivat toisiaan varovasti. 

"Häipykää siitä. Ja tulkaa heti kertomaan, jos näette mitään… erikoista." Oli aivan kuin mies olisi menettänyt mielenkiintonsa poikiin.

Eeli ei todellakaan jäänyt odottamaan toista kehotusta. Alex olisi selvästi halunnut jäädä vielä selvittämään tappelua, mutta Eeli nyki hänet mukaansa. 

Pojat poistuivat rehtorin kansliasta vähin äänin, ja kun Alex laittoi oven kiinni, molemmat ottivat saman tien jalat alleen. Vaikka koulun käytävillä ei saanut juosta, edes Alex ei tällä kertaa halunnut nipottaa säännöistä.

Kun he olivat viimein ulkona, Alex kääntyi kysymään Eeliltä:

"Mitä ihmettä äsken tapahtui? Kuka toi oli?"

Eeli kohautti olkiaan. Se näkyi kirbiitin läpi mustana. Ei kiva mies.

"Kilbiitti! Missä se on? Minne sä laitoit sen?" Alex oli enemmän utelias kuin vihainen. 

"En tiedä. Olin ihan varma, että se oli mun kädessä!" Eeli vakuutti. 

Eeli tunsi kirbiitin edelleen kädessään, mutta käsi oli ollut tyhjä rehtorin kansliassa. Eeli avasi kätensä Alexin nähtäväksi. 

Nyt kämmenellä kimalteli taas vihreä kirbiitti. Molemmat pojat tuijottivat sitä uskomatta silmiään. 

"Onks isä opettanut sulle sen taikatempun?" tivasi Alex. 

Isä teki usein pienille asioille katoamistemppuja. Aina kun Eeli seurasi esimerkiksi kädessä olevaa karkkia, isä huiskautti käsiään ja puf vaan, se hävisi toiseen käteen. 

Mutta Eeli ei osannut sellaisia taikatemppuja. Tämä taikatemppu oli jotain muuta. Se oli varmasti johtunut kirbiitistä. Vaikka kivi oli nyt Eelin kädessä, hän tunsi edelleen olonsa melko lämpimäksi. Olo oli vähän samanlainen kuin kuumeessa, mutta Eelin pää ei pyörinyt samalla tavalla. 

Pojat kävelivät vähin äänin ulos koulusta.

"Mitenhän Väinö voi?" mietti Alex kurjana. 

Eeli tiesi, että Alex ei halunnut olla tuhma. Alex halusi aina noudattaa sääntöjä ja olla hyvä koulussa. Jos Väinölle oli sattunut oikeasti jotain, se tuntui Alexista pahalta. Eeli oli eri mieltä. 

"En tiedä. Mutta se oli kyllä tyhmä kiusaaja. Oikea kakkapylly," sanoi Eeli. 

Alex pärskähti, vaikka ei olisi halunnut. Eeliä hymyilytti. Isoveli oli joskus niin helppo nauratettava. Eeli oli kerran saanut vitsailullaan Alexilta maidot lentämään nenästä kesken ruokailun. Alex oli jo selvästi pirteämpi.

"Eeliii," torui Alex. Alexin ilmeestä tosin näki, että Alex oli ihan samaa mieltä kuin Eelikin.

# Outoja unia

_**Eeli**_

Eeliä ei hirveästi harmittanut, vaikka koulusta tuli muistari tappelusta. Hän oli vain iloinen, että he olivat päässeet karkuun rehtorin kansliasta. Kotona tappelusta piti tietenkin jutella. Eeli pelkäsi saavansa vähintään vuoden kotiarestia, mutta isä oli lopulta vain kohauttanut olkapäitään. 

"Puolustit isoveljeä kiusaajilta. Se oli oikein. En tiedä, miten sen pojan käsi murtui. Mutta teit silti oikein," totesi isä vakavana. Eelin posket punoittivat hieman.

"Jahas. Näytäs nyt sitä kiveä," isä sanoi. Eeli antoi kirbiitin kiltisti isän katsottavaksi. 

Isä tarkasteli kiveä pitkään valoa vasten. Lopulta hän nousi ylös ja haki kirjahyllystä yhden kivikirjoistaan. Alex seurasi uteliaana, miten isä hyppi sivulta toiselle ikuisuudelta tuntuvan ajan. Välillä isä mutisi jotain itsekseen. Sitten hän raapi päätään mietteliäänä ja katsoi poikia.

"En tiedä, mitä tämä on. Se on yhtä kovaa kuin timantti, mutta samalla yhtä lämmintä kuin meripihka. Se näyttää hiotulta, mutta ei ole tarpeeksi symmetrinen ollakseen osa korua. Todellinen mysteeri," myönsi isä, ja antoi kiven takaisin Eelille.

"Pidä siitä hyvää huolta, se voi olla hyvinkin arvokas," sanoi isä.

Eeli nyökkäsi vakavana ja laittoi kiven taskuunsa. 

Sen enempää aiheesta ei juteltu sinä päivänä. Kun Eeli sai vatsansa täyteen ruokaa, häntä alkoi väsyttää aivan hirveästi. Hän kömpi sänkyyn aivan uupuneena ja löi päänsä tyynyyn kirbiittiä puristaen. Uni tuli nopeasti.

*** 

~~_Eeli lensi korkealla kauniiden pilvien seassa. 

Taivas oli violetti, eikä se näyttänyt ollenkaan sellaiselta, mihin Eeli oli normaalisti tottunut. Hän käänsi päätään ja tutkiskeli maisemaa ihmetellen. Edessä näkyi korkea ja teräväreunainen vuorijono, alla oli tummanvihreä meri. Taivaalla loisti kolme kuuta. Sen lisäksi taivaan poikki meni jonkinlainen pinkkinä välkehtivä nauha. Eeli tajusi, että se oli samanlainen rengas kuin saturnuksella. Kaikkialla oli todella kaunista. Kaukana vuoriston takana häämötti hopeinen kaupunki, jonka pilvenpiirtäjät yltivät avaruuteen saakka.

Uni oli mukava mutta outo. Viileä tuuli tuntui kasvoilla. Eeli tunsi olonsa kevyeksi, aivan kuin hän olisi ollut lintu tai lentolisko.

Eeli ei ollut unessa yksin. 

Ilmassa kuului välillä vienoja naksahduksia, piipityksiä ja vihellyksiä. Äänet muistuttivat valtamerissä uivien valaiden ääniä. Eeli vilkaisi sivuilleen. Hän lensi osana isoa olentoparvea. Parvi oli täynnä hohtavan valkoisia lintumaisia olentoja, joilla oli kaksi paria siipiä ja pitkä pyrstö. 

Eeli tarkasteli itseään. 

Hänelläkin oli hohtavan valkoiset, isot siivet. Niissä oli sulkia, mutta sulat välkehtivät oudosti vihreän ja sinisen sävyissä. Aivan kuin niissä olisi kulkenut sähköä. Eeli tunsi olonsa vahvaksi ja nopeaksi, kuin olisi enemmänkin suihkukone kuin lentolisko.

Vierellä lentävillä olennoilla oli liikaa silmiä. Jokaisella oli kaksi tavallista silmää ja yksi pienempi kolmas silmä keskellä kapeaa otsaa. Osalla lentävistä olennoista oli kultaisia ja hopeisia otsapantoja, joiden keskeltä kolmas silmä välkehti kuin kirkas jalokivi. Aina välillä joku sulki isommat silmänsä, ja kolmas silmä aukeni välkehtien. Sitten olento muutti hieman suuntaa, ja avasi jälleen isot silmänsä. 

Eeli kokeili samaa. Kun hän sulki tavalliset silmänsä, sama maisema näkyi jotenkin vihreänä. Vuoret, meri ja taivas erottuivat kaikki haaleina läikkinä, mutta aivan kuin ne olisivat olleet jossain kauempana.

Kolmannella silmällään Eeli näki edessään outoja virtauksia. Ne olivat aivan kuin viivoja, jotka alkoivat kaukaa horisontista ja jatkuivat kauas avaruuteen. Osa viivoista hiipui ja loppui yllättäen, osa viivoista nousi korkealle taivaalle. Eeli tiesi, että jos hän lentäisi noita viivoja pitkin, hän pystyisi lentämään niin pitkälle avaruuteen kuin haluaisi. Ajatus tuntui hurjalta.

Eeli sulki kolmannen silmänsä ja normaali maisema palasi. Parvi vihelsi jotain, ja he kaikki vaihtoivat hieman suuntaa. 

Eeli oli onnellinen. Lentäminen oli mukavaa, ja tässä maailmassa tuntui olevan kaikki hyvin.

Sitten jotain outoa tapahtui. Hän tunsi, miten koko parven läpi kävi outo kohahdus. Jotain oli vialla. 

Eeli katseli ympärilleen. Ensin hän  ei nähnyt mitään erityistä. Parvi väisti jotain, ja Eeli kuuli, miten ilma täyttyi hätääntyneistä äänistä. Parvi näytti liikkuvan normaalisti, mutta osa olennoista oli jämähtänyt hätääntyneenä paikoilleen.

Aikaisemmin olentojen parvi oli lentänyt kauniissa järjestyksessä. Nyt se kimpoili ja väisteli jotain, mitä Eeli ei nähnyt. Sitten Eeli muisti kolmannen silmänsä, sulki isot silmänsä ja maailma muuttui hetkessä vihreäksi. 

Eelin ympärillä oli käynnissä taistelu.

Siinä missä oli aikaisemmin ollut tyhjää ilmaa, Eeli näki mustia korppikotkamaisia olentoja. Niitä satoi taivaalta kuin öljyistä vettä. Korppiolennoilla oli terävien siipien lisäksi kädet, joissa oli mustaa savua tupruttavia säiliöitä. Savu levisi kaikkialle, ja Eeli näki, miten mustan savun keskelle joutuneet valkoiset olennot olivat pysähtyneet paikoilleen.

Eeliä alkoi pelottaa. Hän sulki kolmannen silmänsä ja katseli ympärilleen. Muut olennot olivat hajaantuneet joka puolelle, ja suurin osa valkoisesta parvesta oli kääntynyt lentämään kohti hopeista kaupunkia. Se näytti Eelin mielestä väärältä suunnalta, koska mustat korppioliot vyöryivät taivaalta juuri parven ja kaupungin väliin.

Jostain kuului matalaa kohinaa. Eeli käänsi päätään ja huomasi takanaan myrskyrintaman. Se oli valtavan kokoinen ja täytti koko horisontin. Synkät pilvet aaltoilivat yhtenä isona rintamana kohti parvea ja taistelua. Kirkkaat salamat välkkyivät joka puolella. 

Eeli katsoi taistelua, sitten nousevaa myrskyrintamaa, ja teki päätöksensä. Hän valitsi mieluummin myrskyn.

Eeli käänsi siivet tiukasti vartaloaan vasten ja syöksyi kohti merta. Vauhti oli niin kova, että hän ei enää kuullut korvissaan muuta kuin huminaa. Eeli tiesi, että jos hän olisi lentänyt yhtään kovemmalla vauhdilla, hänen siipensä olisivat voineet sulaa. 

Eeli kuuli kaukaa, miten parven olennot huusivat hänen peräänsä jotain, mutta ei välittänyt siitä. Hän ei halunnut joutua mustien olentojen kaasuun. 

Kaukaa katsottuna ukkosrintama oli näyttänyt kiinteältä, mutta lähempää katsottuna se ei ollut yhtään kiinteä. Ensin alkoi tuuli. Eeli tunsi, miten raju puuska tarrasi hänestä kiinni. 

Eeli yritti jotenkin ohjailla lentoaan, mutta virtaus oli liian voimakas. Tuuli tarttui häneen vahvasti ja pyöritteli häntä kuin lehteä syysmyräkässä. Eeli räpiköi ja räpiköi, mutta ei mahtanut mitään. 

Lopulta Eeli osui saderintamaan, vauhdilla.

Märkä vesi tunkeutui joka paikkaan, eikä Eeli nähnyt enää mitään. Vettä oli kaikkialla. Maailma pyöri. Kaikkialla oli vain vettä ja kirkasta valoa._~~

# K.E.I.O.

**_Alex_**

Yöllä Alex heräsi.

Lattianrajasta kuului hiljaista murinaa. Alex vilkaisi alas. Perheen pikkukoira Vinkku katsoi Eelin sänkyä kohti ja murisi. Vinkku murahti uudestaan, melkein haukahtaen. 

Alex kuunteli keskittyneesti. Ensin hän ei kuullut mitään ihmeellistä, mutta sitten hän kuuli Eelin hengityksen. Pikkuveli hengitti raskaan kuuloisesti ja päästi välillä hassuja äännähdyksiä.

Näkikö Eeli painajaista? Sitäkö Vinkku murisi?

Alex laskeutui alas omasta sängystään, ja katossa oleva älypalohälytin kirkastui automaattisesti, kun se huomasi liikettä. Alex hiipi kurkkaamaan veljensä vointia.

Eeli pyöri sängyssään todella levottomasti, ja otsalla kimmelsi hikipisaroita. Alex otti Eeliä varovasti varpaasta kiinni, mutta pikkuveli ei reagoinut siihen mitenkään. Iho oli märkä ja tulikuuma. Alex ravisti Eeliä vähän kovempaa, mutta kun Eeli ei vieläkään herännyt, Alex päätti mennä herättämään isän ja äidin.

Pian valot napsahtivat päälle. Isä mittasi Eelin kuumeen piippaamalla kuumemittaria Eelin ohimolla. Alex näki, että isä ei tykännyt lukemasta. Mittarissa vilkkui punaisella luku 41,5. Alex ei edes tiennyt, että kuume voi nousta niin korkealle. 

"Lämpö on saatava laskemaan. Suihku. Ei liian kylmää vettä," isä sanoi äidille lyhyesti, samalla kun yritti varovasti herätellä velttoa Eeliä. Alex kuuli, miten suihku meni päälle. Isä vei Eelin kanssaan suihkuun ja taputteli samalla pikkuveljeä hellästi poskelle.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Eeli virkosi ja vilkaisi ympärilleen.

"Nukahdinko mä suihkuun?" kysyi Eeli hämmästyneenä.

Äiti alkoi nauraa, ja Alex näki, miten isäkin hymyili. Alexia helpotti. 

Kun Eeli oli kuivattu ja saanut kuumetta alentavaa särkylääkettä, äiti vei Eelin takaisin nukkumaan. Alexin piti myös mennä takaisin petiin, vaikka hän oli aivan varma, ettei hän saisi enää unta jännittävän herätyksen jälkeen. Pelko oli turha, sillä Alex simahti samantien.

Vaikka Eeli oli aamulla hyvällä tuulella ja pirteä kuin peipponen, vanhemmat päättivät silti, että Eeli ei menisi kouluun. Alex sen sijaan pyöräili kouluun kuten tavallista.

Kouluun meno jännitti Alexia hieman. Alexin hämmästykseksi kukaan ei kuitenkaan puhunut asiasta mitään, vaikka Väinöllä oli käsi paketissa.

Viimeisellä välitunnilla tapahtui kuitenkin jotain merkillistä. Alex oli juuri kaivamassa palloa repustaan, kun hänen puhelimensa päästi hassun äänen. Alex oli aivan varma, että hän oli laittanut sen äänettömälle. Onneksi kukaan ei ollut laittanut hänelle viestiä tunnilla.

Alex kaivoi puhelimen taskusta ja aukaisi lukituksen. Kotinäytölle oli ilmestynyt uusi peli-ikoni. Ikonissa oli kuva vihreästä timantista ja alla teksti: 

💎K.E.I.O. Pew Pew kristallijahti!💎

Alex katsoi ikonia hetken hölmistyneenä. Hän oli aivan varma, ettei ollut asentanut sellaista peliä. 

Alex epäröi hetken, mutta klikkasi sitten ikonia. Aloitusikkuna avautui ja rauhallinen taustamusiikki alkoi soida. Vihreä kristalli pomppi kutsuvasti keskellä tummaa taustaa. 

Alex oli pelannut tämän tyyppisiä pelejä ennenkin, joten hän tiesi heti, mitä tehdä. Alex tökkäsi sormella vihreää kristallia. Iloisen helähdyksen sijasta puhelimesta kuuluikin ilkeän kuuloinen särähdys, ja vihreä kristalli hajosi useisiin erilaisiin palasiin. Palaset lentelivät joka suuntaan. 

Peli zoomasi isoon vihreään kristalliin. Kristallille kasvoivat tikku-ukon kädet ja se avasi silmänsä. 

"AU!" sanoi kristalli syyttävästi Alexille. "Miksi sinä noin teit?" Kristalli pui nyrkkiään kiukkuisena. Alex oli hiljaa. 

"Kissako vei kielesi?" kristalli kysyi. Alex vain tuijotti kristallia. TOSI outo peli.

Kristalli näytti katsovan Alexia suoraan silmiin. Sitten se siristi silmiään mietteliäänä. Hmm, yliarvioinkohan kohteen älykkyyden… odotas, säädetään hieman, sanoi kristalli. 

"Minä K.E.I.O. OOK OOK Sinä ihmisapina. Nyökkää, jos ymmärtää." Kristallilla oli sellainen samanlainen paapova äänensävy, jota aikuiset käyttivät puhuessaan aivan pikkuvauvoille. Alexia alkoi ärsyttää. 

"Ole hiljaa, tyhmä K.E.I.O." sanoi Alex. 

Kristalli säpsähti aivan kuin Alex olisi lyönyt sitä. 

"Phew, osaat puhua! Hetken luulin, että olin erehtynyt IP-osoitteesta," sanoi K.E.I.O. 

Alex tuijotti peliä ihmeissään. Mistä peli tiesi hänen nimensä, ja miten se pystyi kuuntelemaan, mitä Alex sanoi? Yleensä peleillä ei ollut oikeuksia puhelimen mikrofoniin tai kameraan. Olikohan puhelin häkätty? Tai saanut kolhuja? Alex käänteli puhelinta. Se näytti olevan kunnossa. 

"Haloo, kuuletko minua?" kysyi K.E.I.O. 

"Kuulen, sanoi Alex. Mutta miksi sinä kuulet minua?" vaati Alex K.E.I.O.LTA tiukasti. "Ja kuka sinä oikeasti olet? Pelit eivät osaa puhua," kertoi Alex. Puhelin käyttäytyi nyt todella oudosti. Alex oli sanomassa K.E.I.O.lle vielä jotain, mutta hänet keskeytettiin. 

"Mitä sä pelaat?" kysyi Leo. Alex nosti katseensa puhelimesta, ja huomasi, ettei hän ollut enää yksin.

"Ei mitään ihmeellistä, joku uusi peli," sanoi Alex nopeasti. 

"Ei mitään ihmeellistä? EIPÄ!" kiljui K.E.I.O. puhelimesta. Leo katsoi Alexia, sitten puhelinta ja sitten Alexia uudestaan. 

"Onko sulla joku papukaija siellä?" Leo kysyi uteliaana ja yritti kurkkia Alexin puhelinta. Alex sulki puhelimen ja laittoi sen taskuunsa. 

"Eiiiii! Älä jätä minuaaaaa!" kuului K.E.I.O.N epätoivoinen ääni taskusta. Ääni kuulosti siltä kuin puhelin olisi heitetty syvään kaivoon.

Leoa alkoi naurattaa, K.E.I.O.N ääni oli niin hauska. "Outo peli," Leo sanoi. 

"Joo," myönsi Alex. 

"Kuulin, että rökitit Väinön ja Valtterin aika pahasti. Leon silmät loistivat ihailusta." Alexia nolotti vähän.

"En tiedä. Se kai kompastui tai jotain," Alex mutisi vaivautuneena. 

"Ei se näytä siltä. Ja se oli ihan oikein sille, mitäs tuli kiusaamaan," lohdutti Leo.

Alex kohautti olkapäitään. Leo virnuili hyväntahtoisesti ja tönäisi Alexia miehekkäästi olkapäähän. 

"Jalkapalloa?" kysyi Leo ja osoitti kentälle. Alex nyökkäsi, otti pallon ja juoksi Leon perään.

# Yrjökaruselli

_**Eeli**_

Eelin mielestä sairastamisen paras puoli oli se, että sai olla kotona rauhassa ja katsoa pädiltä kivoja sarjoja. Se, ettei Eeli nähnyt tänään kavereita, harmitti tietenkin hieman. 

Koska Eeli ei mennyt tänään kouluun, hänen ei tarvinnut ottaa aamulääkettä. Vanhemmat kutsuivat sitä leikillisesti Eelin aamukahviksi, koska aivan kuten aikuisilla, päivä ei lähtenyt oikein kunnolla käyntiin ilman sitä. Eeli ei oikein tiennyt, mitä ajatella aamulääkkeestä. Se auttoi kyllä keskittymään koulussa paremmin, mutta jotenkin tuntui pahalta ajatella, että muut lapset eivät tarvinneet mitään lääkettä. Silti hän otti sen kiltisti jokaisena kouluaamuna.

Eelin ajatukset pomppasivat takaisin uneen. Se oli ollut niin elävän tuntuinen. Eeli muisti vieläkin, millaista oli lentää korkealla vieraan planeetan taivaan alla. Ja ne pelottavat oliot. 

Eeli lopetti ohjelman katsomisen, kaivoi piirustustarvikkeet esille ja alkoi piirtää. Kun hän otti kynän käteensä, jotain hassua tapahtui. Oli kuin hänen mielensä olisi hidastunut normaalista nopeudesta mateluvauhdiksi, vähän kuin aamulääkkeen kanssa. Tavallisesti Eelin mielessä pyöri kymmenen asiaa samaan aikaan ja hänen oli hankala keskittyä mihinkään. Vanhemmat sanoivat, että se johtui siitä, että hänellä oli ADHD.

Nyt Eeli mietti, että tältäkö maailma tavallisista lapsista tuntui? Että pystyi keskittymään vain yhteen asiaan kunnolla? Olo tuntui hassulta, ja samalla vähän tylsältä ja yksinäiseltä. 

Eeli alkoi piirtää.

Ovi kävi. Eeli kuuli, miten isä tuli takaisin työhuoneesta.

Ensin Eeli ihmetteli hieman, miksi isä tuli jo nyt sisälle, koska vastahan isä oli mennyt tekemään töitä. Eeli vilkaisi kelloaan. Hän katsoi ensin, missä pieni paksu viisari oli, sitten missä iso viisari oli. Kello oli jo viisi yli kolme! Eeli oli piirtänyt yhtä kyytiä monta tuntia, eikä hän ollut ollenkaan huomannut ajan kulumista. O-ou, ajatteli Eeli mielessään. 

Eeli katsoi ympärilleen muodostunutta paperikasaa. Jokainen paperi oli täynnä piirustuksia. 

Isä tuli antamaan halin. Kun hän huomasi Eelin piirustusvuoren, häneltä pääsi vihellys. 

"Oho. Sinähän olet ollut ahkerana! Mitäs olet piirtänyt?"

Eeli vetäisi henkeä ja oli juuri alkamaisillaan selittää. 

"Oooodotas hetki. Näyttää, että tästä tulee pitkä tarina. Käyn ensin hakemassa kupin kahvia," isä sanoi nauraen ja meni yläkertaan. Eeli kuunteli kärsimättömänä, kun isä keitti ensin kahvia, joi vettä ja puuhasi jotain muuta keittiössä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen isä lopulta tuli alas. 

Isä istui alas kahvikupin kanssa, nosti Eelin syliinsä ja Eeli alkoi kertoa. 

Kun Eeli sai viimein tarinansa loppuun, isän kahvikuppi oli yhtä tyhjä kuin Eelin olo. Eeliä helpotti, kun hän sai ensin piirrettyä asiat pois mielestä ja sitten kerrottua asian vielä erikseen aikuisille. 

"Ja kaiken tämän keksit unessasi?" kysyi isä ihannoiden. 

"Joo," Eeli sanoi. "Se oli kuin elokuva olisi pyörinyt mielessä," jatkoi Eeli. 

Isä nyökkäsi mietteliään näköisenä ja pinosi paperit nätisti kasaan. "Olihan tämä melkoinen kertomus. Mutta pitäisikö meidän syödä välillä jotain?"

Vatsassa kurnahti. Yhtäkkiä Eeli huomasi, että hänellä oli hirmuinen nälkä, kuinei olisi syönyt vuosikausiin. Eeli pomppasi pystyyn ja meni isän perässä yläkertaan laittamaan ruokaa. 

Ruuaksi oli ranskalaisia ja nakkeja. Eeli tajusi, että hän sai herkkuruokaa nyt sen vuoksi, että hän oli kipeänä. Isä jutteli ruuanlaiton ohessa Eelin kanssa tietokonepeleistä, avaruudesta, ufoista, meren eläimistä ja aarteiden etsimisestä.

Ruuan jälkeen isä makasi ähkyssä sohvalla ja Eeli pyöri isän nojatuolissa merimaisemaa tuijotellen. Isän nojatuoli oli maailman paras, koska sen pyörimisliike oli niin vaivaton. Pienelläkin liikkeellä nojatuoli pyöri monta kierrosta. Maisema vaihtui Eelin pyöriessä: isä, kirjahylly, keittiö, takka, parveke, meri, isä… Eeli vain potki lisää vauhtia. 

"Varo, ettet pyöri liian kovaa, tulee muuten oksu ja yrjöät joka suuntaan kuin sprinkleri. Sitten meillä on olohuoneessa oma yrjökaruselli," varoitti isä unisesti. Eeliä nauratti ajatus yrjökarusellista. 

Isä oli kuitenkin oikeassa. Eelin oli pian pakko pysäyttää tuolin pyöriminen. Hän oli ihan varma, että hänen naamansakin näytti vihreältä. Eeli laittoi silmät kiinni, nielaisi ja hengitti syvään. Pahan olon aalto meni pian ohitse. 

Eeli avasi helpottuneena silmänsä ja tarkkaili lahdessa uiskentelevia lintuja. Päässä pyöri ja maailma näytti vähän sumealta. 

Taivaalla näkyi ohuita vaaleita viivoja. Ne olivat aivan samanlaisia kuin Eelin unessa.

Eeli räpäytti silmiään. Viivat katosivat. Eeli ei säikähtänyt, vaikka siitä tulikin tosi outo olo. Oliko Eeli kuvitellut viivat? Hän yritti siristää silmiään uudestaan, mutta mitään ei tapahtunut. 

Seuraavaksi Eeli alkoi pyörittää tuolia uudestaan. Kun hän oli melkein varma, että oksentaisi kohta, hän pysäytti pyörimisen ja avasi silmät uudestaan. 

Viivat palasivat taivaan ylle. Ne kulkivat katkeamattomasti taivaanrannasta toiseen. Tunne oli todella outo. Unessa Eeli oli nähnyt taivasviivat unensekaisen sumun läpi, mutta nyt samat viivat erottuivat selvemmin, aivan kuin joku olisi putsannut likaisen telkkariruudun. 

Kun viivoja katsoi tarkemmin, tajusi, etteivät ne olleet ohuita viivoja. Viivat olivat itse asiassa enemmänkin leveitä nauhoja, joista osa oli vääntynyt erilaisille solmuille. Jos nauhojen päällä olisi ajanut mielikuvitusautolla, kyyti olisi ollut samanlaista kuin vuoristoradassa.

Yksi viivoista näytti menevän melkein talon päältä, ja se oli ainakin sata metriä leveä. Viivat myös sykkivät oudosti. Hento valopulssi lähti etenemään kaukaa oikealta ja Eeli seurasi, miten valopulssi kulki jokaista viivaa pitkin kauas vasemmalle, kunnes kaareutuvat viivat hävisivät kauas metsän taakse.

Eelin suu oli jäänyt ihmetyksestä auki, ja isä huomasi hänen hiljaisuutensa. 

"Et kai meinaa yrjötä? Sun ilme on just sellainen, että kohta joudutaan hakemaan moppi," kysyi isä epäilevästi. Ilmeestä tosin näki, että isä ei juuri sillä hetkellä olisi halunnut liikahtaa sohvalta, vaikka olohuoneen läpi olisi juossut lauma elefantteja. 

Eeli katsoi taivasviivoja, hieraisi silmiään ja nielaisi sitten. 

"Ei minua okseta. Mutta pitäisiköhän kuume mitata uudestaan," totesi Eeli päättäväisesti.

# K.E.I.O. puuttuu peliin

_**Alex**_

Alex pysäytti pyöränsä tien varteen ja katsoi ympärillään. Kun ketään ei näkynyt, Alex otti puhelimen taskustaan ja laittoi sen päälle. Alex ei ollut uskaltanut koskea puhelimeen ennen kuin koulun jälkeen. Hetken hän jo luuli, että oli aikaisemmin kuvitellut omiaan. 

Sitten puhelimesta kuului tuttu ääni:

"Äh, tungit minut sitten törkeesti piiloon kesken lauseen," syytti K.E.I.O. Alex tuijotti puhelinta. Hän oli ihan varma, ettei ollut avannut peliä.

"Onks tää joku tuijotuskilpailu?" kysyi K.E.I.O. "Mun täytyy myöntää, oon tosi huono niissä. Siis. Tosi. Huono." K.E.I.O. näytti alkavan hikoilla. 

"Ei ole, mietin vain, että mikä sinä olet," sanoi Alex. "Oletko joku haittaohjelma?"

K.E.I.O. näytti pöyristyneeltä. "Ai minä vai? Aika kovaa puhetta ihmisapinalta, jonka laji on käytännössä kuumentanut planeetan meret kiehumispisteeseen, vetänyt sademetsät matalaksi ja edelleen ajattelee, että on ihan ok laittaa pizzaan ananasta."

Alex tuijotti puhelinta epäuskoisena. Jos tämä oli tietokoneohjelma, se oli kyllä sellainen ohjelma, jota Alex ei ollut ikinä nähnyt aikaisemmin. 

"No mikä sinä sitten olet?" kysyi Alex sitkeästi, välittämättä K.E.I.O.n kiukuttelusta.

K.E.I.O.n ääni muuttui jotenkin mekaaniseksi, ja se sanoi: "<Tunniste: K.E.I.O.2022-AXF, versio 0000a32_final_final>"

"Tuo ei kerro minulle mitään," sanoi Alex. K.E.I.O. oli hetken hiljaa. Pian K.E.I.O. jatkoi samalla mekaanisella äänellä.

`<K.E.I.O.2022-AXF on Kristallisen Entiteetin Intellektuaalinen Opaskonstruktio / Jos haluat lisätietoa, sano 'kyllä'>` jatkoi K.E.I.O.

"Kyllä," sanoi Alex. 

`<Pääsy evätty muistipankkeihin / Tietopolku vaurioitunut / Yritä uudestaan myöhemmin>` sanoi K.E.I.O.n ääni. 

K.E.I.O.n kuva ravisteli puhelimessa päätään. Sitten se sanoi: "Äh, näköjään putket on jumissa. Ilmeisesti vain osa minusta pääsi perille. Mitenköhän saisin reititettyä…" mutisi K.E.I.O. itsekseen. 

Alex köhäisi kohteliaasti. 

"Tämä on hieman noloa," aloitti K.E.I.O.

"Noh?" Alex sanoi kärsimättömästi.

"No siis. On nyt jotenkin päässyt käymään silleen, että en… ehkä ole kokonainen," tunnusti K.E.I.O.

"Miten niin? Tunnut osaavan puhua varsin hyvin," sanoi Alex.

"No siis… osaan. Näyttää vain siltä, että persoonallisuuteni ja itse ohjelmistokehikko tulivat perille, mutta itse tehtävän parametrit ovat hävinneet jonnekin. Tai niitä ei tullut perille. Tai niitä ei ehditty lähettää ollenkaan. Tai jotain," sanoi K.E.I.O. nolon kuuloisena. 

Alex katsoi K.E.I.O.a. K.E.I.O. tuijotti takaisin.

"Eli siis… yritätkö sanoa, että et tiedä, mitä sinun pitäisi tehdä?" kysyi Alex.

"No siis tota… joo," myönsi K.E.I.O. häpeillen. 

"Okei… mitä sinä sitten tiedät?"

"En minä… ei se toimi noin," sanoi K.E.I.O. puolustelevasti. 

"Miten niin ei toimi?"

"Näyttäisi siltä, että minun piti kertoa sinulle jotain. Jotain tosi tärkeää. Mutta en tiedä, mitä se oli. Tai edes, että missä se oli," sanoi K.E.I.O. Tällä kertaa K.E.I.O. näytti Alexin mielestä jopa hieman surulliselta. 

"Olet siis menettänyt muistisi?" kysyi Alex. 

"Karkea yleistys, mutta… kyllä, siltä vaikuttaa," myönsi K.E.I.O.

"Voinko jotenkin auttaa?" kysyi Alex. 

"En tiedä. Yritän ajaa koko ajan muistineheytystyökalua, mutta tästä kapistuksesta loppuu tila kesken. Täällä on ahdasta," valitti K.E.I.O.

"Auttaisiko, jos poistan turhia pelejä?" tarjoutui Alex. K.E.I.O.n ilme piristyi.

"Joo, sitä voisi kokeilla," sanoi K.E.I.O. Sitten K.E.I.O. lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen: "Kiitos."

"Ei se mitään," sanoi Alex ja alkoi poistaa turhia sovelluksia puhelimestaan.

Se oli oikeastaan ihan kivaa puuhaa. Alex tykkäsi pitää puhelimensa yleensä hyvässä järjestyksessä ja kunnossa. Siinä missä Alexin puhelin oli aina täydessä latauksessa, siisti ja organisoitu, pikkuveljen puhelin näytti siltä, kuin sen päälle olisi ajettu tankilla. Monta kertaa.

Alex heitti roskalaatikkoon vanhoja räiskintäpelejä, erilaisia maksullisia pelejä ja pelejä, joissa yritettiin jekuttaa Alexia katsomaan mainoksia. Mainospelit ärsyttivät Alexia tosi paljon. Hän oli huomannut, että ne oli oikein rakennettu siten, että pelaaminen muuttui epämukavaksi, ellei katsellut mainoksia tai ostanut jotain pelikolikoita. 

K.E.I.O. odotti kärsivällisesti koko sen ajan, kun Alex poisteli turhia asioita kännykältä. 

"Kokeiletko nyt uudestaan?" sanoi Alex K.E.I.O.lle, kun urakka oli valmis. 

K.E.I.O. päästi ähiseviä ääniä. Oli aivan kuin K.E.I.O. olisi yrittänyt kääntyillä ahtaassa tilassa. Kuului kolinaa ja mutinaa.

"Kiitos, tuo auttoi vähän. Tilaa on edelleen vähän, mutta pystyn siirtämään muistivarauksia sen verran, että saan homman toimimaan… jotenkin."

K.E.I.O.n ähinä jatkui. 

Alex odotti hetken aikaa, mutta kyllästyi sitten odottamaan.

"Kauanko se kestää?" kysyi Alex vähän ärsyyntyneesti. 

"Aivan. Ai niin. Joo. Siis kyllä tässä menee monta tuntia, helposti," sanoi K.E.I.O. hajamielisen kuuloisena.

"Okei, nähdään sitten myöhemmin," totesi Alex ja laittoi puhelimen reppuun. K.E.I.O. ei vastannut tällä kertaa mitään.

# Avaruuskartta

_**Alex**_

Kun Alex tuli kotiin, Eeli oli piirtämässä. Pikkuveljen vieressä oli valtava nippu papereita, kuluneita kyniä ja pyyhekumin silppua. 

"Mitä sä teet?" kysyi Alex uteliaana. 

"Jotain," sanoi Eeli epävarmasti.

Alex otti yhden paperin käteensä ja käänteli sitä ylösalaisin. Paperi oli täynnä erikokoisia palloja, ja osaa niitä yhdisti viivat. Viivat olivat eri paksuisia, ja osa viivoista oli eri värisiä. Joidenkin pallojen alle oli kirjoitettu numeroita.

"Ne on hienoja. En tiedä, mitä ne on, mutta nämä on tosi pyöleitä palloja. Piilsitkö sä ne halpilla tai jollain kupilla?" uteli Alex. Eeli kohautti olkapäitään. 

"En muista," tunnusti Eeli.

Tavallisessa kodissa Eelin piirtospurtista olisi saattanut ehkä seurata vaikka minkälaista hämminkiä, mutta Eelin kotona oltiin jo totuttu siihen, että Eeli piirsi kaikkea, mitä mieleen tuli: hamstereita laserpyssyjen kanssa, laserpyssyjä lakritsikeitossa, lakritsikeittoa kykloopin tukassa… jos oli joku hauska aihe, Eeli oli sen jossain vaiheessa jo piirtänyt. Tällä kertaa poikkeuksellista oli vain piirustusten suuri määrä. 

Alex tuijotti Eelin piirustuksia mietteliäänä. Niissä oli jotain tuttua, mutta hän ei saanut päähänsä, missä hän oli nähnyt kuvia aikaisemmin. Alex käänteli yhtä paperia erilaisiin kulmiin ja sovitti sen toisen paperin kanssa lattialle. Kolmannen paperin jälkeen Alexilla välähti.

"Luulen, että tämä on jonkinlainen avaluuspalapeli!"

Alex tykkäsi palapeleistä ja rakentamisesta. Aina kun hän alkoi tutkia jotain palapelin palasta tai kuvaa, hänelle tuli rauhallinen ja tyyni olo. Se tuntui vähän samalta kuin joku muu ottaisi hänen päässään ohjat, ja Alex vain seurasi sivusta, kun muodot hahmottuivat isommiksi kokonaisuuksiksi. Se oli todella kivaa. 

Alex otti neljännen paperin, yritti sovittaa sitä kuvioon, mutta hylkäsi sen sitten. Se oli erilainen ja näytti olevan osa jonkinlaista maastokarttaa. Alex kävi paperipinon läpi ja etsi muut samanlaiset paperit. 

"Jos minä kokoan tämän isomman kaltan, kokoatko sinä tuon pienemmän kaltan?" Alex kysyi Eeliltä. 

Eeli nyökkäsi. Vaikka Alex olikin TOSI hyvä erilaisten palapelien ja legojen kanssa, ei Eelikään huono ollut. Alex oli vain vähän parempi. 

Kun paperi olivat siististi kahdessa eri pinossa, Alex kävi töihin. Huoneessa kuului vain papereiden rapinaa ja kahistelua, kun pojat siirtelivät papereita. Eeli sai oman karttansa valmiiksi ensin ja tuli sitten seuraamaan Alexia. 

Avaruuskartta täytti kaiken lattiatilan. Se piti kohta siirtää jonnekin.

"Hakisitko teippiä?" pyysi Alex hajamielisesti Eeliltä. Eeli ei sanonut mitään, mutta palasi hetken kuluttua teippirulla mukanaan. Alex alkoi teipata papereita yhteen. Kun kaikki oli valmista, Alex peruutti taaksepäin. 

"Vau, sä kasasit sen!" ihaili Eeli.

"Sä piilsit sen," kehui Alex takaisin. "Miten sä pystyit piiltämään sen noin talkasti?" uteli Alex.

"Miten niin?" ihmetteli Eeli.

"No katso nyt," selitti Alex ja näytti paria kohtaa jossa paperit menivät päällekkäin. Toisella paperilla alkavat viivat jatkuivat toisella paperilla juuri oikeassa kohdassa. "Viivat menevät päällekkäin täydellisesti. Se on aika hyvin piilletty, jopa sinulta," kehui Alex.

"En tajua?" ihmetteli Eeli edelleen. 

"No jos katsot noita papeleita, jotka ovat tuossa vielekkäin, ne on piilletty eli kynällä, eli papelille. Silti viivat menevät päällekkäin täydellisesti," selitti Alex. 

Eeli ymmärsi. "En kyllä tiedä, miten se onnistui. Ehkä kirbiitti auttoi?" pohti Eeli ääneen. Alex katsoi pikkuveljeään pitkään. Ehkä kuume oli taas nousussa?

"Mistähän se on?" mietti Eeli ja katsoi isoa paperien sekamelskaa, joka täytti koko poikien huoneen lattian. 

"Se on selkeästi kaltta. Me ollaan tuossa," sanoi Alex ja tökkäsi jalalla yhtä pistettä. Siitä meni viiva monimutkaisena kuviona jonnekin paperin reunan yli. 

"Minne se menee?" kysyi Eeli. Viiva loppui yhden paperin reunaan, eikä lisää papereita ollut. 

"En tiedä. Erikoista," mutisi Alex. "Miltä se sinun kalttasi näyttää?"

Eeli näytti omaa karttaansa. Tämäkin kartta vaikutti jotenkin tutulta. Kartassa oli sinisiä ja vihreitä alueita. Yksi osa näytti saarelta, jonka kärjessä oli selkeä iso X-merkki. 

Pojat tuijottivat mietteliäänä karttaa pitkän tovin.

"Alex hei," sanoi Eeli lopulta. "Keksin, mikä tämä on. Se on kartta tästä meidän alueelta. Katso vaikka," Eeli sanoi ja avasi puhelimen karttaohjelman. Alex käänteli karttaohjelmaa mietteliäänä. 

"Totta, se on tuo vieleinen saali," Alex myönsi. "Hyvää työtä, kasasit sen tosi hienosti, kehui Alex." Eeli punastui hieman. 

"Mitähän siellä on?" mietti Alex itsekseen puoliääneen. 

"En tiedä. Olisi jännä mennä katsomaan," ehdotti Eeli varovasti. 

"Me vai?"

"Joo, miksei? Ei sinne ole kuin kymmenen kilometriä ja sitten saman verran takaisin. Vain kaksi kertaa meidän koulumatka," laskeskeli Eeli päässään.

Alex mietti asiaa.

"Voidaan pyytää isä tai äiti," ehdotti Eeli.

"Se vois olla kyllä kivaa," myöntyi Alex. "Mutta me ei voida keltoa, mistä toi kaltta on tullut," pohti Alex. 

Eeli innostui asiasta tietenkin saman tien, ja lähti etsimään isää tai äitiä.

Alex huokaisi. Pyöräretki ei ollut hänen lempparitapansa viettää viikonloppua, mutta oli se silti mukavampaa kuin sisällä istuminen.

# Yöllinen hiippari

_**Eeli**_

_Eeli näki jälleen outoa unta. Maisema oli hyvin samannäköinen kuin edellisessäkin unessa. Aikaisemmin Eeli oli lentänyt osana olentojen parvea. Tällä kertaa hän lenteli yksin meren yllä. Kaikkialla oli mukavan hiljaista. Tuuli ujelsi Eelin korvissa, kun hän teki syöksyjä kohti merta. Välillä Eeli kiihdytti vauhtiaan niin kovaksi, että hän pelkäsi siipisulkiensa kärvähtävän.

Vauhdin kiihtyminen oli jotenkin outoa. Välillä vastatuuleen lentäminen tuntui oudon kevyeltä, välillä taas ihan alaspäin syöksyessäkin tuntui aivan kuin hän olisi jotenkin jarruttanut. 

Sitten Eeli muisti kolmannen silmän, joka hänellä oli ollut aikaisemmassa unessa. Eeli sulki molemmat silmänsä. Maailma muuttui vihreäksi. 

Eeli säpsähti ja väisti yhtä taivasviivaa joka tuntui nousevan hänen eteensä kuin seinä. Eeli oli huomaamattaan ollut juuri törmäämässä päistikkaa yhteen taivasviivoista. Eeli tunsi unissaankin sydämensä pomppailevan. 

Eeli vilkaisi taakseen. Näytti siltä, että hän oli lentänyt äsken jonkinlaisen solmukohdan läpi. Siksiköhän lentäminen oli välillä tuntunut helpommalta? Mitähän hänelle tapahtuisi, jos hän yrittäisi laskeutua jollekin taivasviivoista? Eeli etsi katseellaan lähimmän taivasviivan ja alkoi suunnistaa sitä kohti. 

Matka tuntui kestävän ikuisuuden. Taivasviiva oli selkeästi suurempi kuin miltä se oli kaukaa katsottuna näyttänyt. Kun Eeli viimein saapui taivasviivan kohdalle, hän lähestyi sinivihreänä säkenöivää pintaa varovasti. Se ei tuntunut vaaralliselta. 

Juuri kun Eeli oli laskeutumassa, hän muisti jotain. Eeli kurkisti äkkiä pitkällä kaulallaan vatsapuolelleen ja huokaisi sitten helpotuksesta. Siellä oli kaksi räpylämäistä kirkkaan sinistä jalkaa. Eeli ei ollut ollut aivan varma, olisiko hänellä jalkoja ollenkaan. Olisi ollut hankala laskeutua ilman jalkoja. 

Eeli hidasti vauhtiaan ja yritti laskeutua taivasviivalle. Hän yllättyi. Sen sijaan, että jalka olisi mennyt taivasviivasta läpi, Eelistä tuntui kuin hän olisi astunut tasaisen maan sijasta jonkinlaiselle liukuportaalle. Ennen kuin Eeli tajusikaan, hänen vauhtinsa kiihtyi ja hän alkoi liikkua hurjaa vauhtia taivasviivaa pitkin.

Eeliltä pääsi unessa ankkamainen kaakahdusta muistuttava ääni, kun taivaivasviiva antoi hänelle hurjasti lisää vauhtia._

***

Eeli säpsähti hereille. 

Tällä kertaa hän ei onneksi herännyt suihkusta kuumeisena, vaikka hänellä olikin hieman lämmin olo. Eeliä hihitytti unessa kuulemansa kaakahdus. Se oli kuin suoraan jostain hauskasta kotivideosta. 

Eeli katsoi kelloa, se oli 5:33. Oli tosi pimeää, ja viereisestä sängystä kuului Alexin tasainen hengitys. Eeli ei ollut varma, mihin oli herännyt. 

Syy selvisi pian. Lattialta kuului hiljaista murinaa.

Eeli kurkkasi sängystä ja näki, että Vinkku istui lattialla ja murisi ikkunaa kohti. Eeliä alkoi jännittää hieman. Ulkoa ei kuulunut mitään, ja verhot olivat kiinni. Eeliä ei yhtään huvittanut nousta sängystä ylös, mutta hänellä oli hirmuinen vessahätä. 

Eeli odotti hetken ja rohkaisi lopulta itsensä. Hän laskeutui sängystä hyvin hiljaa. Vinkku ei kiinnittänyt Eeliin minkäänlaista huomiota, vaan jatkoi ikkunan tuijottamista. Eeli ei uskaltanut kurkistaa verhojen välistä mitään, vaan hipsi vain hiljaa vessaan. 

Kun hän tuli takaisin, Vinkku tuijotti edelleen ikkunaa muristen matalalla äänellä. Eeliä alkoi hieman pelottaa. Aivan kuin Vinkku olisi aistinut Eelin epävarmuuden, se haukahti kovaäänisesti. 

Eeli päätti mennä herättämään isän. Kun Vinkku haukahti toisen kerran, isä pomppasi jo sängystä pystyyn, vaikka hänellä olikin vielä unihiekkaa silmissään. Isä veti kylpytakin päälleen ja huomasi samalla Eelin. 

"Moi Eeli, mitä sä olet hereillä?" kuiskasi isä.

"Ulkona on jotain," vastasi Eeli hiljaa. 

Isä kaivoi nopeasti kännykän esille ja katsoi kodin turvakameran kuvaa. Eeli näki isän olan takaa, että heidän makuuhuoneen ikkunan takana kyyristeli jokin tumma hahmo. Isä painoi jotain nappia puhelimessa ja karjaisi kovalla äänellä:

"Mikäs hiippari siellä kykkii? Häivy tai saat hauleja!" Eeli kuuli, miten isän ääni kajahti ulkoa turvakameran mikrofonista. Ulkoa kuului ensin kolinaa ja sitten kopisevia juoksuaskelia. 

Eeliä jännitti kovasti, mutta samalla häntä alkoi naurattaa. Outo hiippari oli ottanut jalat alleen.

Isä otti pesäpallomailan käteensä ja meni vielä ulos varmistamaan, että hiiviskelijä oli todellakin häipynyt. Eeli kurkki verhojen raosta, miten isä kiersi etu- ja takapihan huolellisesti taskulampun kanssa. 

Kun isä tuli takaisin, hänen ilmeensä oli rauhallinen, ja Eelille tuli välittömästi turvallinen olo. 

"Olipas se outoa," sanoi isä. Takapihalla ei ole jälkeäkään. Isä laittoi pesäpallomailan takaisin komeroon. "Oli hyvä että tulit herättämään minut. Ilmoitan tuosta huomenna naapureille, niin tietävät sulkea mopot lukkojen taakse."

"Olisitko sä kumauttanut sitä mailalla?" kysyi Eeli uteliaasti. 

Isä naurahti. "Ei olisi tarvinnut. Tuollaiset näpistelijät ovat pelkureita, ja ne lähtevät yleensä heti karkuun, kun tajuavat, että heidät on huomattu. Mitä lie bensavarkaita."

Isä vei Eelin takaisin sänkyyn, ja Eeli nukahti saman tien.

# Pyöräretki
_Alex_

Alex oli herännyt yöllä isän karjaisuun, mutta valunut saman tien takaisin unten maille. Aamulla hän ei olisi edes muistanut koko asiaa, ellei Eeli olisi silmät loistaen kuvaillut, miten isä oli ajanut hiipparin karkuun ilman housuja pesäpallomailaa heilutellen. Alexista tuntui, että Eeli väritti tarinaa. 

Äiti pakkasi heille eväät mukaan heti aamupalan jälkeen, ja pojat alkoivat innokkaasti kiskoa vaatteita päälleen. Ulkona oli hieno ilma. Kello ei ollut vielä edes kymmentä, kun he olivat jo kolmestaan pyörien selässä. 

Matka saareen sujui ilman suurempia kommelluksia. Sillalla oli hieman jännittävää ajella, koska autot menivät aika läheltä. Loppumatka saareen oli enimmäkseen soratietä, ja autoja kulki vain harvakseltaan.

Alexia alkoi hieman jännittää. Mitähän he löytäisivät Eelin kartan X-merkin kohdalta? Alex hieman pelkäsi, että sieltä ei löytyisi mitään, mutta pyöräreissu oli silti ollut mukava idea. Ajatukset risteilivät Alexin päässä. K.E.I.O. oli ollut aivan hiljaa eilisestä saakka.  

Saari oli aivan täynnä jännittävää kuusimetsää ja erämaan näköisiä kalliopoukamia. Saaren nokassa oli ikivanha linnanraunio, ja sen vieressä oli valmis nuotiopaikka pöytineen. Kun äiti alkoi viritellä nuotiota, Eeli tuli nykimään Alexia hihasta:

"Mennäänkö nyt etsimään sitä paikkaa?" hoputti Eeli. Alex nyökkäsi. 

"Älkää sitten menkö kovin kauas. Paistetaan makkaraa puolen tunnin kuluttua. Älkääkä kiipeilkö minnekään vaarallisiin paikkoihin," muistutti äiti. Pojat vakuuttivat tulevansa ajoissa takaisin.

Heti kun pojat pääsivät raunioille, Alex kaivoi kännykän esiin. Alex oli ottanut kuvan kartasta kännykällään, koska kartta oli ollut liian iso mukaan otettavaksi. Alex käänteli kuvaa oikeaan suuntaan, ja Eeli kurkki kärsimättömänä vieressä. 

"Tämän mukaan X ei ole ihan keskellä niemenkälkeä vaan aika lähellä lantaa," mietti Alex. 

"Tuossa kartassa on joku kivi sen vieressä," innostui Eeli ja osoitti jotain kohtaa kuvassa. Alex katsoi kuvaa tarkemmin. Eeli oli oikeassa. 

"Jos seulataan launion leunaa tuota kiveä kohti, meidän pitäisi osua aika lähelle sitä," sanoi Alex. Eeli nyökkäsi, ja veljekset alkoivat harppoa innostuneesti kohti X-merkkiä. 

Matka merkin kohdalle ei ollut pitkä. Kun pojat saapuivat X-merkin kohdalle, he huomasivat pettymyksekseen, että merkin kohta oli hankalassa paikassa. Se, mikä kartalla näytti olevan kiinteää maata, olikin soistuvaa kaislikkoa. Alex varmisti vielä kännykästä, että he olivat oikeassa kohdassa. Toisella puolella merenlahtea näkyi heidän kotinsa. 

"Äh," kiukutteli Eeli. "Eihän me mitenkään päästä tuonne."

Alex oli samaa mieltä. X-merkki oli kartan mukaan keskellä kaislikkoa, ja sinne oli rannalta katsoen ainakin kymmenen metriä matkaa. 

Alexia alkoi harmittaa. 

He olivat nähneet paljon vaivaa tullakseen tänne, ja nyt näytti siltä, että reissu oli ollut aivan turha. Eeli istahti nurmipaakun päälle. Alex huomasi, että Eeli oli ottanut kirbiitin taskustaan ja hipelöi sitä mietteliäänä. 

"Mikäs nyt neuvoksi?" kysyi Eeli viimein.

"En tiedä. Ei me tuonne päästä." 

Eeli katsoi maahan ja sitten ympärilleen. 

"Huomaatko tässä maassa mitään outoa?" kysyi Eeli äkkiä. Alex vilkuili ympärilleen. Hän ei nähnyt maassa mitään ihmeellistä. Toisaalta Eeli oli aina tarkempi huomaamaan poikkeavia asioita. 

Eeli nousi ylös, katkaisi kaislan ja alkoi osoitella sillä maassa olevia jälkiä. "Aivan kuin tästä olisi mennyt jotain painavaa mereen. Joku kaivinkone tai sellainen."

Ensin Alex ei tajunnut, mitä Eeli tarkoitti. Kun pikkuveli kuitenkin jatkoi erilaisten jälkien osoittelua, Alex alkoi pian hahmottaa selkeän kuvion ja erotti pian selvästi, mitä Eeli tarkoitti. Maata pitkin oli kulkenut joku iso kone.

Pojat seurasivat yhdessä jälkiä kymmeniä metrejä ylärinteen suuntaan. Maassa oli katkenneita oksia, ja mudassa ja hiekassa oli selkeitä painaumia. Parissa isommassa puussa oli oikein isoja jälkiä, joten esine ei ollut voinut olla mikään aivan pieni ja kevyt. Outoa oli myös se, miten joissain kohdissa esine oli jäljistä päätellenkiertänyt isommat kivet. 

Viimein he pääsivät jälkien alkulähteille. Jäljet loppuivat yllättäen isoon kuoppaan. Oli kuin taivaalta olisi tullut pieni ja painava lentokone, joka oli tehnyt viimein mahalaskun hiekkaiseen kumpareeseen. Kuopan pohjalla ei kuitenkaan ollut mitään. 

"Outoa," sanoi Alex viimein, kun he olivat tutkineet maaston tarkemmin. "Tässä on selkeä tuole klaateli, mutta siinä ei ole mitään." 

"Se on varmaan pyörinyt mereen?" mietti Eeli. Alex kohautti olkiaan. Tämä oli jännittävä arvoitus, mutta mikään ei selvinnyt. Tuntui, että heille tuli eteen vain lisää arvoituksia. 

Pojat maleksivat hitaasti takaisin rantaan, jonne jäljet päättyivät. Eeli hakkasi kaislalla vettä turhautuneena, samalla kun Alex tepasteli rannassa edestakaisin. Eeli yritti kurkkia veteen, mutta ilman varpaiden kastelemista mereen ei ollut mitään asiaa. Lopulta Alex näki, kun Eeli kaivoi kirbiitin taskustaan. 

Alex ei sanonut mitään. Hänellä oli jo nälkä ja vilu, ja puuha alkoi olla tylsää. Alex vilkaisi kelloaan. Pian heidän pitäisi palata takaisin.

Juuri kun Alex oli avaamassa suunsa, hän kuuli Eelin innostuneen äänen:

"Alex, tule katsomaan! Täällä on avaruusalus!"


# Yllättävä löytö

_**Eeli**_

Eeli katseli mereen kirbiitin läpi. Kirbiitin avulla näki veden ja kaislikon läpi aivan kuin vettä ei olisi ollut ollenkaan. Eeli näki vedessä pieniä vaaleanvihreitä muotoja, jotka säntäilivät sinne tänne, ja arvasi niiden olevan kaloja. 

Alus erottui kirbiitin läpi selkeästi, koska sen ympärillä oli selkeät siniset reunukset, jotka sykkivät rauhoittavasti.

Eeli katseli alusta tarkkaan. Siinä oli lyhyet siivet ja perässä erottui jonkinlainen rakettimoottori. Eeli ei osannut yhtään arvioida, kuinka syvällä alus oli tai minkä kokoinen se oli. Aluksen pinta ei ollut tasaisen pyöreä, vaan pinta näytti vähän samanlaiselta kuin kirbiitti. Siinä oli paljon erilaisia viistoja pintoja, ja pintojen poikki kulki erilaisia hohtavia viivoja. 

Alus näytti samaan aikaan jännittävältä ja voimakkaalta. Eelillä oli viimeksi ollut samanlainen tunne, kun hän oli saanut koskettaa isän hirvikivääriä vuosia sitten. Isä oli antanut lataamattoman aseen Eelin kokeiltavaksi, ja se oli tuntunut todella painavalta ja pelottavalta. Eeli ei osannut selittää miksi, mutta hän tiesi, että alus oli jostain syystä paljon vaarallisempi kuin yksikään ase.

Kaikkein oudointa aluksessa oli kuitenkin se, että Eeli näki ihan selvästi aluksen tummassa rungossa reiän. Reikä erottui meren pimeydestä huolimatta, eikä se näyttänyt siltä, että jotain olisi lentänyt aluksen sisältä ulospäin.

"Näytä minullekin," pyysi Alex kärsimättömästi. 

Alex olisi voinut milloin vain kiskaista kirbiitin Eelin käsistä, mutta isoveli ei ollut sellainen. Vaikka Alex välillä jekuttikin Eeliä eikä aina jaksanut kuunnella hänen juttujaan, hän ei ikinä käyttänyt voimaa ottaakseen Eeliltä leluja pois tai saadakseen tahtoaan läpi.

Eeli antoi kirbiitin Alexille, joka alkoi kiikaroida merenpohjaa sen läpi. Eeli kuuli, miten Alex veti ilmaa sisään hämmästyneenä.

"Olet oikeassa, se on alus!" Alexin ääni oikein tärisi innostuksesta. Eelin teki mieli hypähdellä. 

"Huomaatko reiän?" kysyi Eeli. 

"Joo. Ihan kuin jotain olisi läjähtänyt sieltä ulos," myönsi Alex. 

"Pitäisikö meidän kertoa äidille?" kysyi Eeli.

Alex mietti hetken. "Ei kellota. Ei kukaan uskoisi tätä, ja meidän pitää ensin selvittää tämä alvoitus ennen kuin kellotaan aikuisille mitään," ajatteli Alex ääneen.

Eeli nyökkäsi. Hän luotti isoveljeensä tässä asiassa. 

Alex kiikaroi alusta vielä hetken. "Se on kyllä hieno. En ole ikinä ennen nähnyt avaluusalusta näin läheltä."

Eeli kuuli, miten äiti huusi heille jotain, ja arvasi, että heidän pitäisi mennä syömään. Alex tiputti kirbiitin Eelin käteen ja lähti kävelemään jo takaisin nuotiopaikalle, mutta Eeli sai vielä ajatuksen. 

"Odota," pyysi Eeli ja kaivoi kännykän taskustaan. Eeli laittoi puhelimen kameran kirbiittiin kiinni, ja zoomasi puhelimella niin hyvin kuin pystyi. Eeli napsi aluksesta pari kuvaa, ja laittoi sitten sekä kirbiitin että puhelimen taskuun.

"Tuohan oli hyvä idea," kehui Alex. "Lähetä ne kuvat sitten minullekin," Alex pyysi. Eeli nyökkäsi, ja pojat lähtivät yhdessä juoksemaan kohti nuotiopaikkaa.

Äiti oli paistanut makkarat juuri siten kuin pojat tykkäsivät. Makkaroiden lisäksi mukana oli mehua, keksejä, pullaa ja rusinoita. Eeli ei ollut tajunnutkaan, miten nälkä hänellä oli. Ennen kuin äiti oli ehtinyt edes ketsuppia laittaa, Eeli oli jo syönyt ensimmäisen grillimakkaransa. Alex tuli hyvää vauhtia perässä. 

"Oho, teillähän on nälkä," sanoi äiti hämmentyneenä ja tarjosi Eelille seuraavaa paistettua makkaraa. Eeli tarttui siihen ahnaasti. "Mitäs te teitte?" kysyi äiti. 

"Kierreltiin metsässä ja käytiin katsomassa kaislikkoa," sanoi Eeli suu täynnä makkaraa. 
"Löytyikö mitään mielenkiintoista?" äiti kysyi. Pojat vilkaisivat vaivihkaa toisiaan. 

"Ei. Pelkkiä kiviä ja kaislikkoa," valehteli Eeli. Ehkä tällä kertaa oli paras valehdella. Vaikka Eelin teki mieli kertoa kaikki, hän luotti Alexiin.

Pojat söivät itsensä melkein ähkyyn. Sitten olikin aika suunnata takaisin kotiin. Äiti sammutti nuotion, ja pojat auttoivat jälkien siivoamisessa. 

Juuri kun pojat olivat nousemassa pyörilleen, Eeli jähmettyi paikoilleen. Hän oli aivan varma, että oli nähnyt metsän rajassa jotain liikettä. Eeli nosti kirbiitin silmilleen. Punaiset viivat hahmon ympärillä vahvistivat hänen pelkonsa todeksi. Hiippailija oli tulossa metsästä tänne päin. Eeli oli aivan varma, että hiippailija ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta se olisi vain ajan kysymys. Eeli ei halunnut kohdata hiippailijaa, oli sen asia sitten mikä tahansa. 

"Alex," Eeli kuiskasi veljelleen osoittaen metsän rajaa. "Tuolla tulee samanlainen hiippailija kuin se rehtorin sijainen oli." Alex siristeli silmiään ja huomasi tumman hahmon, joka meni rantaa kohti.

"Meidän pitää kieltää se," päätti Alex. 

Eeli katsoi ympärilleen ja sai sitten ajatuksen. Linnanraunioiden ympärillä kulki pieni soratie. Jos he ajoittivat pyöräilynsä oikein, he pystyisivät kiertämään nuotiopaikkaa lähestyvän hiipparin. 

"Hei äiti, voitaisko me kiertää yhdessä tuo linnatie? Siellä voi näkyä vaikka mitä kivaa," ehdotti Eeli viattomasti.

"Tottakai. Tämähän on pyöräretki," äiti naurahti ja nousi pyöränsä selkään. Hän lähti ajamaan hitaasti soratietä ja pojat seurasivat perässä.

Kun nuotiopaikka jäi linnan nurkan taakse, Eeliä jännitti. Suunnitelma toimisi vain, jos hiippailija seurasi poikien jälkiä nuotiopaikalle. Jos hiippailija päättäisikin lähteä toiseen suuntaan, hän tulisi suoraan heidän eteensä linnan toiselta puolelta.

Kun he saapuivat autotien alkuun, Eeli uskaltautui vilkaisemaan nopeasti taakseen. Tummapukuinen hiippari kykki nuotiopaikalla, ja Eelistä näytti aivan siltä kuin se olisi haistellut ilmaa kuin isokokoinen eläin. Eeli alkoi polkea lujempaa.

Eelistä tuntui, että he olivat juuri välttyneet suurelta vaaralta.


# Salaisuus raottuu

_**Alex**_

Aluksen löytäminen oli ollut jännittävää, eikä synkeä hiippari varsinaisesti rauhoittanut Alexin mieltä. Nyt kun kaikki olivat turvallisesti kotona, päivän seikkailu tuntui kaukaiselta muistolta. 

Koska pyöräreissu oli ollut pitkä ja polkemista oli ollut paljon, Alex kävi suihkussa ennen iltapalaa. Suihkun jälkeen Alexin olo oli raukean rauhallinen, ja hän kävi makaamaan sängylleen. Ajatukset pyörivät avaruusaluksessa ja Eelin löytämässä kirbiitissä. Miten ne liittyivät toisiinsa? Oliko niillä joku yhteys?

Alex ei päässyt kovin pitkälle mietinnössään, kun hänen puhelimensa piippasi viestiäänen.

"Laitoin sen kuvan sulle," sanoi Eeli jostain sohvan syövereistä. 

Alex oli juuri ottamassa puhelinta kouraan, kun K.E.I.O. sanoi: 

"Dokumentti vastaanotettu. Luokka: Tähtikiipijä. Malli: Nopea hyökkäysfrigatti. Tunniste: ZXFH-22. Aseistus: kokeellinen hyökkäysvarustus. Vauriot: vasemmanpuoleinen runkokehikko 95 % ehjä; Kuormantasaajat: 25 %. Häivekenttä: 99 % spektrikate. Polttoaine: 97,4%..." K.E.I.O.n ääni kuulosti mekaaniselta, ja litania olisi varmasti jatkunut vielä kauemmin, ellei Alex olisi ravistellut puhelinta hieman.

"Mikä se oli?" Eeli nosti päänsä uteliaana, ja Alex tajusi, ettei ollut kertonut Eelille mitään K.E.I.O.sta. Miten hän selittäisi tämän?

"En oikein tiedä," myönsi Alex viimein. Huomasin yhtenä päivänä, että mun puhelimeen oli asennettuna uusi peli. Sitten kun aloin pelata, se alkoi jutella mulle, selitti Alex. 

Eeli kiipesi Alexin sänkyyn uteliaana. "Osaako se puhua?" kysyi Eeli. 

"Paremmin kuin sinä," lällätteli K.E.I.O. Alex peitti hymynsä. 

"Sen nimi on K.E.I.O. Se on vähän vaikea välillä," sanoi Alex. 

"En minä ole vaikea," mutisi K.E.I.O. mielenosoituksellisesti. 

"Mikä sinä olet?" tivasi Eeli K.E.I.O.lta. Alex kuuli, miten K.E.I.O. tuntui oikein vetävän keuhkoja täyteen. 

"Stop," käski Alex K.E.I.O.a. Hämmästyksekseen Alex huomasi, että K.E.I.O. totteli. 

"Jos K.E.I.O.lta kysyy vaikeita kysymyksiä, se antaa jonkinlaisen tyhmän teknisen vastauksen, josta ei ole mitään iloa," selitti Alex Eelille. "Luulen, että K.E.I.O. on jonkinlainen tekoälyn silpale," jatkoi Alex. 

Eeli vaikutti miettivän jotain. "Mitä se sanoi äsken, kun lähetin sinulle kuvan?" kysyi Eeli. 

"En tiedä. Se selitti jotain aluksista ja aseista," sanoi Alex.

"Kysy siltä," hoputti Eeli uskaltamatta puhua K.E.I.O.lle suoraan.  

Ennen kuin Alex ehti avata suutaan, K.E.I.O. alkoi puhua:

"SILTÄ?! Olen ylempi entiteetti kuin teistä kumpikaan. Tuollainen puhe on loukkaavaa." 

"Oppisiko se käyttäytymään, jos se tungettaisiin vesilasiin jäähylle," mietti Eeli ääneen.

"Ei mun puhelinta laiteta mihinkään vesilasiin," sanoi Alex. K.E.I.O. tajusi olla aivan hiljaa.

"Köh. Siis. En ihan tarkkaan muista, mitä sanoin jostain aluksesta," tunnusti K.E.I.O. huomattavasti nöyremmällä äänellä kuin aikaisemmin. 

"K.E.I.O.lla on ongelmia muistin kanssa," Alex selitti.

"Se on valitettavasti totta," myönsi K.E.I.O. "En oikein muista, mitä minun piti tehdä."

Eeli näytti miettivän kovasti jotain. Sitten Eeli otti kirbiitin taskustaan ja näytti sitä K.E.I.O.lle. 

"Tiedätkö, mikä tämä on?" kysyi Eeli. 

K.E.I.O. näytti jähmettyvän Alexin puhelimen näytölle hetkeksi. Pojat katsoivat epäillen toisiaan. 

"Se on sydän… tai muisti. Tai ainakin osa siitä," sanoi K.E.I.O. tällä kertaa tavallisella äänellä. "En valitettavasti muista enempää. Minulla on sellainen olo, että minun pitäisi muistaa jotain, mutta en vain pysty. Olen pahoillani," sanoi K.E.I.O.

"Ei se mitään, ei kukaan ikinä muista kaikkea. Ehkä muistisi palaa vielä?" sanoi Alex toiveikkaasti. 

K.E.I.O. vaikutti surkealta. "En oikeasti tiedä," sanoi K.E.I.O. 

Alex tajusi, että jokin asia vaivasi häntä. Joku juttu ei nyt täsmännyt. K.E.I.O. tunnisti Eelin löytämän kirbiitin, ja Eeli oli alkanut viime aikoina piirtää karttoja, jotka olivat ohjanneet pojat avaruusaluksen luokse. Avaruusaluksessa oli reikä, ja K.E.I.O. sanoi, että kirbiitti ei ollut kokonainen. 

Sitten Alexilla leikkasi. 

"K.E.I.O., sanoit, että Eelin näyttämä kilbiitti on vain osa jotain isompaa. Tiedätkö, missä se on?" kysyi Alex innostuneesti. 

K.E.I.O. oli pitkään hiljaa. 

"En. Minulla ei ole valitettavasti minkäänlaista käsitystä siitä, missä olen. Tai että missä tuon 'kirbiitin' toinen osa tai osat voisivat olla. Olen pahoillani."

Molemmat pojat olivat pettyneitä, vaikka K.E.I.O. selvästi yritti parhaansa. 

"Miten voisimme auttaa sinua muistamaan?" kysyi Eeli K.E.I.O.lta.

K.E.I.O. mietti hetken. "Luulen, että aika voi auttaa. Järjestelen koko ajan muistiani uudestaan, mutta tilanpuutteen vuoksi en pääse käsiksi kaikkiin salattuihin muistiosioihin. Myöskään suoritustehossa ei ole hurraamista," sanoi K.E.I.O. 

"Kauanko sinulla kestää, että saat suljetut osiot auki?" kysyi Alex. 

K.E.I.O. mumisi jotain itsekseen. 

"Karkeasti 243 342 tuhatta vuotta, 11 kuukautta, 3 päivää, 19 tuntia, 22 minuuttia, 31 sekuntia ja…" K.E.I.O. olisi selkeästi jatkanut vielä pidempään, mutta Alex keskeytti K.E.I.O.n. 

"Voiko sinut siiltää toiseen koneeseen? Olisiko siitä apua?" kysyi Alex. 

"Ehkä. Mahdollisesti," sanoi K.E.I.O. lopulta. 

"Laitetaanko K.E.I.O. isän pelikoneelle? Se on aika tykki," sanoi Eeli. Alex pudisti päätään. 

"Isä tuskin tykkäisi, jos sen tietokone alkaisi puhua ilman lupaa. Voidaan koittaa asentaa K.E.I.O. mun pelikannettavalle," sanoi Alex viimein. Eeli nyökkäsi. Suunnitelma kuulosti hyvältä.

"K.E.I.O., miten sinut voidaan siirtää toiselle koneelle?" kysyi Alex. 

"Hmm, sen pitäisi olla helppoa. En ollut ajatellutkaan. Odotas…" Keijo mumisi jotain.

"Skannaan sisäverkkoa… no niin. Minun pitäisi pystyä ottamaan kone haltuun etänä," sanoi K.E.I.O. "Mikä koneesi nimi on?, kysyi K.E.I.O. 

Alex ja Eeli tuijottivat toisiaan. 

"En tiennyt, että minun kannettavalla edes on nimi," tunnusti Alex. 

"Millaisia moukkia te oikein olette? Tietenkin tietokoneilla täytyy olla nimet!" sanoi K.E.I.O. närkästyneesti ja jatkoi etsintäänsä. "No niin. Huh. Täälläpäs on paljon laitteita verkossa. Sisäverkosta löytyvät tällaiset laitteet:

- Betonimylly (Miele pesukone)
- Hattarahuurrutin (Miele kuivausrumpu)
- Pelimörssäri (isän pelikone WIN)
- MASSITYKKI (isän työkone MAC)
- Äiteen luuri (äidin iphone)
- Isän luuri (isän iphone)
- Eelix (Eelin iphone)
- Helistin (äidin älykello)
- Kökkötraktori (isän kannettava MAC)
- Telkkututti (ipad), Flunssakarhu (mega pleasure remote control)
- Krömeböök (Eelin kannettava)
- MEGAKILLERKAPOWNER (win kannettava)"

listasi K.E.I.O. loputtoman tuntuista listaa. 

"Sitten täällä on ainakin sata erilaista laitetta, jotka eivät edes tiedä omaa nimeään," sanoi K.E.I.O. "Ja jollain on tosi outo huumorintaju nimien suhteen," jatkoi K.E.I.O.

Eeli hihitti nimille. "Noi kuulostaa ihan isän keksimiltä." 

"Luulen, että se mun kannettava on tuo 'MEGAKILLELKAPOWNEL'" sanoi Alex. 

"Aloitan etäyhteyden," sanoi K.E.I.O. Alexin pöydältä kuului piippaus, kun kannettava meni itsestään päälle.

"Aah, paljon parempi," sanoi K.E.I.O. "Täällä on paljon enemmän tilaa."

"Auttoiko se?" kysyi Alex kärsimättömänä. 

"En tiedä. Vaikka täällä on paljon enemmän tilaa ja tehoa, tässä menee aikaa. Minun täytyy keskittyä nyt tähän kokonaan. Heippa," sanoi K.E.I.O. ja puhelin hiljeni. 

"Olipas outo," sanoi Eeli. Alex ei voinut kuin olla samaa mieltä. Ehkä asiat selkiytyisivät sitten, kun K.E.I.O. saisi itsensä järjestykseen. 

Äiti kutsui pojat iltapalalle, eikä Alex jaksanut miettiä asiaa enää sen enempää.


# Eeli jää ansaan

_**Eeli**_

Eelin oli hankala keskittyä koulussa. Hän oli kyllä ottanut aamukahvinsa, mutta jostain syystä ajatukset silti harhailivat aivan jossain muualla. Kaikkein merkillisintä oli, että Eeli huomasi näkevänsä taivasviivoja välillä, vaikka hänen silmänsä olivat auki.

Ympäristöopin tunnilla tapahtui myös jotain outoa. Opettaja oli nauhoittanut edellisenä iltana uutisen Ruotsista, jossa joku tehdas oli vahingossa saastuttanut koko läheisen järven. 

Eeli kuunteli vain puoliksi kiinnostuneena nauhoitusta ja piirteli samalla paperiin. Kuvassa oli toimittaja, joka seisoi tehtaan edessä mikrofoni kädessään. Taustalla näkyi tummaa pyörteilevää savua. 

Eelin kynä pysähtyi. Hän oli nähnyt tuollaisen savun ennenkin. Eeli mietti hetken aikaa kuumeisesti. Sitten hän muisti: Lentounessa oli ollut samanlaista kiemurtelevaa savua. Eeli höristi korviaan, ja yritti saada selkoa siitä, mitä televisiossa puhuttiin.

"Täällä Målarnin maalitehtaalla eilen tapahtunut kemikaalivuoto on herättänyt paikallisissa huolta ja pelkoa," kertoi toimittaja rauhallisella äänellä. 

"Viranomaiset ovat vakuuttaneet, että kemikaalivuodosta ei ole vaaraa ihmisille tai eläimille. Vaikka pilvi näyttää pelottavalta, sen vakuutetaan olevan harmitonta hengitettäessä. Toistaiseksi ei ole raportoitu yhtään ongelmaa tai haittavaikutusta. Seuraavaksi kemikaalivuodosta kertoo tehtaanjohtaja Bjørn Sigmundsson," sanoi toimittaja ja työnsi mikrofonin jonkun miehen kasvojen eteeen.

Eeli ei ollut uskoa silmiään.

Ensinnäkin mies näytti aivan rehtorin sijaiselta, joka oli säikäyttänyt Alexin ja Eelin viime viikolla. Silmistä ja kelmeästä ihosta ei voinut erehtyä. Tehtaanjohtaja olisi aivan hyvin voinut olla rehtorin sijaisen kaksonen. Eeli vilkaisi ympärilleen luokassa. Kukaan muu ei näyttänyt huomaavan yhtäläisyyttä.

Toiseksi Eeli näki, miten tehtaan johtajan ympärille ilmestyi hento punainen reunus. Jos Eeli siristi oikein silmiään, hän pystyi erottamaan kirjoitusta punaisen neliön reunalla. Olo oli outo, aivan kuin Eeli olisi katsonut maailmaa kirbiitin läpi, vaikka kivi oli hänen taskussaan. 

Eeli räpytteli silmiään ja yritti saada neliön häviämään. Hitaasti se himmeni, ja Eeli pystyi keskittymään tehtaanjohtajan haastatteluun. 

"...ja olemme pahoillamme, että tällainen vuoto pääsi tapahtumaan. Kuten olemme jo viranomaisille kertoneet, aine ei ole vaarallista, ja se haihtuu muutamassa päivässä," vakuutteli tehtaanjohtaja lipevästi. 

Opettaja sulki viimein television, ja luokassa alkoi kovaääninen keskustelu. Eeli ei muistanut keskustelusta mitään, koska hänen ajatuksensa pyörivät vain unessa ja tummassa pilvessä. Hänen täytyisi keskustella tästä Alexin kanssa. 

Välitunti alkoi lopulta, ja Eeli lähti etsimään isoveljeään. Alex jutteli kuitenkin keskittyneesti jonkun tytön kanssa. Eeli yritti heilutella isoveljelleen kättä monta kertaa, mutta Alex ei ollut huomaavinaankaan. Eeli huokaisi ja lähti etsimään kavereitaan. 

Loppupäivä meni sumussa kuten silloin, kun Eeli ei ollut ottanut aamukahviaan. Tuntui hankalalta keskittyä mihinkään tarkoituksella, ja ajatus pomppi aiheesta toiseen. 

Kun Eeli oli koulun loputtua kiipeämässä pyörän selkään, hän näki, miten rehtorin sijainen koikkelehti koulun takana olevaa metsää kohti. Mies katseli salamyhkäisesti ympärilleen ja laski maahan jotain. Sitten hän jatkoi koikkelehtimistaan, kunnes pysähtyi taas laskemaan maahan jotain.

Eelin uteliaisuus heräsi. Mitä mies oikein puuhasi?

Jokin miehen käytöksessä oli niin perinpohjaisen outoa, että Eelin oli pakko selvittää, mistä oli kysymys. Kun mies hävisi kulman taakse, Eeli alkoi kävellä rauhallisesti metsän reunaa kohden. Hän ei halunnut kiinnittää kenenkään huomiota. 

Eeli ei olisi löytänyt miehen piilottamaa esinettä, elleivät hänen silmänsä olisi jälleen alkaneet temppuilla. Ensin maailma näytti aivan tavalliselta, mutta kun Eeli räpäytti silmiään, väritys muuttui hailakan vihreäksi.

Sitten Eeli näki säiliön. Sen ympärillä oli samanlainen punainen reuna kuin rehtorin sijaisellakin, mutta neliön sijasta säiliön ympärillä oli punainen kolmio. Punaiset reunat sykkivät hitaasti. Se tuntui varoitukselta. 

Eeli räpytteli silmiään, ja kolmio hävisi hetkeksi. Ilman reunaviivoja säiliötä oli miltei mahdoton erottaa paljain silmin. Se oli ison hernekeittopurkin kokoinen, ja sen päällä oli pieniä reikiä ja hyvin pieni punainen valo. Säiliö oli maalattu niin, että sitä oli lähes mahdotonta erottaa maasta.

Eeli katsoi ympärilleen. Hän ei halunnut koskea säiliöön paljain sormin, joten hän tarvitsisi jotain kättä pidempää. Eeli löysi sopivan kepin ja tökkäsi säiliötä varovasti. Ensin näytti, että mitään ei tapahtuisi. Sitten kuului hento piippaus, ja säiliöstä alkoi tupruta mustaa, pyörteilevää savua aivan kuin Eelin unessa. 

Mitä täällä oikein tapahtui?

Eeli tiputti kepin ja perääntyi varovasti. Parin hätäisen askelen jälkeen hän törmäsi johonkin. 

"Kukas täällä nuuskii," kysyi tuttu ääni. 

Eeli kääntyi hitaasti ja huomasi katsovansa suoraan rehtorin sijaisen mustiin, pahantahtoisiin silmiin. Eeli aikoi sanoa jotain, mutta synkkäsilmäinen mies puhalsi Eelin kasvoille pahanhajuista pulveria, ja Eeli tunsi, miten maailma keikahti ympäri.

Eeli menetti tajuntansa.

# Kohtaaminen soramontulla

_**Alex**_

Koulun loputtua Alex meni pyörätelineille hakemaan pyöräänsä. Telineissä oli ainoastaan pari maastopyörää. Jostain syystä Eelin pyörä oli edelleen telineessä, vaikka Eelin koulu oli loppunut jo. Pyörä ei ollut lukossa.

Alex katseli ympärilleen. Eeliä ei näkynyt missään. 

Alex kaivoi puhelimensa esiin ja yritti soittaa Eelille. Ei vastausta. Alex avasi paikannusohjelman. Eelin puhelin näytti menevän syvemmälle metsään, ja se liikkui nopeammin kuin Eeli käveli. Alexia alkoi huolestuttaa. 

Alex naksautti nopeasti kypärän kiinni ja laittoi puhelimen pyörän etutangon kiinnikkeeseen. Hän hyppäsi pyörän selkään ja kurvasi sitten täyttä vauhtia metsäpolulle. 

Metsän reitit olivat Alexille tuttuja, koska hän oli ajellut siellä maastopyörillä kavereiden kanssa monta kertaa. Alexin maastopyörä oli kuin tehty tällaista ajoa varten. Alex väisteli kiviä, risuja ja monttuja kuin rallikuski. Tuuli kohisi Alexin korvissa, kun hän kiihdytteli metsäpolkua pitkin. Alex vilkuili puhelimen karttaa ja seurasi Eelin pistettä kartalla. Eeli liikkui melkein yhtä nopeasti kuin Alex, vaikka Alex kulki pyörällä. Se oli todella outoa. 

Alex vilkaisi taas karttaa. Tätä vauhtia hän ei saisi Eeliä ikinä kiinni. Hänen täytyisi oikaista jostain. Hän tiesi jo, mistä. Alex käänsi pyörän metsäpolulta pusikkoon, joka näytti aivan läpipääsemättömältä. Alex kuitenkin tiesi, että tiheän puskan takaa alkaisi hiekkasärkkä, jota pitkin pääsi ajamaan superlujaa.

Alex tuli ison sorakuopan reunalle. Kartan mukaan Eelin pitäisi tulla sorakuopan reunalle aivan pian. Alex jarrutti ja jäi odottamaan. 

Pian metsäpolulta näkyi liikettä. Alex ei ollut uskoa silmiään. Eelin sijasta metsäpolulta koikkelehti rehtorin sijainen, joka kantoi olkapäällä isoa kääröä, jolla oli Eelin vaatteet ja reppu. 

Alexilla kesti hetken aikaa tajuta, että käärö OLI Eeli. Ensin hän säikähti. Mitä mies oli tehnyt Eelille? Miksi Eeli ei liikkunut? Oliko Eeli kunnossa?

Sitten Alexia alkoi suututtaa, ja kiukku korvasi pelon. Vaikka Eeli olikin joskus ärsyttävä, Eeli oli kuitenkin hänen pikkuveljensä. Kukaan ei tekisi pahaa Eelille. Alex puristi hampaat päättäväisesti yhteen. Eeli tarvitsi apua.

Alex kiristi kypärän soljen tiukalle ja polkaisi sitten pyörän vauhtiin. 

Soramonttu ei ollut mikään hyppyrimäki, mutta siitä sai silti kovat vauhdit. Alex polki yhä lujempaa ja lujempaa, ja tuuli vihelsi Alexin korvissa. Sora lenteli maastopyörän renkaista, kun Alex viiletti mäkeä alas.

Vaikka matkaa ei ollut kuin muutama sata metriä, se tuntui kestävän ikuisuuden. Alex lähestyi koikkelehtijaa kovaa vauhtia takaapäin. Alex näki jo kaukaa, miten Eelin jalat alkoivat sätkiä ilmassa, ja kaapparilla tuntui olevan vaikeuksia pitää Eelistä kunnolla kiinni.

Alex ei ollut miettinyt aivan loppuun saakka, mitä tekisi sitten, kun saisi kaapparin kiinni. Nyt Alex mietti huolestuneena, että Eelin voisi sattua, jos Alex törmäisi kaappariin täyttä vauhtia. Ennen kuin Alex ehti miettiä asiaa enempää, päätös tehtiin hänen puolestaan. 

Äkkiä kaappari tiputti Eelin maahan, ja Eeli pyörähti vierien sivuun. Kaappari puristi veristä korvaansa. Eeli oli käyttänyt lempikikkaansa, eli hampaita. Kaappari otti pari haparoivaa askelta ja huomasi lopulta lähestyvän Alexin. 

Tai oikeastaan kaappari ehti huomata vain Alexin maastopyörän lähestyvän eturenkaan, joka meni täydellisesti kaapparin jalkojen välistä. Ja kun huomioi, miten maastopyörät on tavallisesti suunniteltu, eturenkaan perässä seuraa yleensä pyörän runko. Maastopyörä osui juuri siihen paikkaan, missä kaksi jalkaa yhdistyvät, ja jota aikuiset yleensä varovat viimeiseen saakka vahingoittamasta.

Alex enemmänkin tunsi kuin kuuli jysäyksen. Aivan viime hetkellä Alex käänsi kypärän kovan puolen kaapparia kohti. Kypärä kolahti jotain kovaa vasten. Alexista tuntui aivan kuin hän olisi ajanut seinää päin. Maailma pyöri ympäri, kun hän lensi pyörän selästä.

Hetken oli aivan hiljaista. Alex avasi varovasti silmänsä. Kaikkialla leijui pölyä. Alex tunsi, että hänen polveensa sattui, mutta mikään ei vaikuttanut olevan rikki. 

Eelin virnuileva naama ilmaantui Alexin näköpiiriin.

"Liiskasit sitten pyörällä sen nyytit," hihitti Eeli.

Alex kampesi itsensä istuvaan asentoon ja voihkaisi. "Oletko kunnossa? Huomasin sun pyölän ja näin, miten sun puhelin lähti meneen tosi lujaa metsää kohti," sanoi Alex.

"Joo, olen. Apureksi levitti jotain kaasusäiliöitä, ja kun huomasin, mitä se teki, se puhalsi mun naamalle jotain ainetta. Heräsin just," Eeli sanoi ja ravisteli päätään. Alex näki, että Eelillä oli vähän vaikeuksia keskittää katsettaan. 

Alex katsoi maassa makaavaa ukkelia ja nousi seisomaan. 

"Meidän kannattaa valmaan lähteä ennen kuin se helää," sanoi Alex hiljaisella äänellä. Aivan kuin kaappari olisi kuullut, mitä Alex sanoi, sillä samalla hetkellä kaappari voihkaisi ja sähisi. Kaappari alkoi nousta jaloilleen.

"Hyvä idea," sanoi Eeli naama kalpeana. 

Alex nosti pyörän pystyyn. Helpotuksekseen Alex huomasi, että pyörä oli ehjä. 

"Hyppää talakalle," hoputti Alex veljeä. Eeli ei tarvinnut toista kehotusta, vaan istuutui Alexin tarakalle ja tarrasi Alexista tiukasti kiinni. 

Kaappari oli päässyt juuri polvilleen, kun Alex sai käännettyä pyörän oikeaan suuntaan. Alex alkoi varoittaa Eeliä kaapparin hapuilevista käsistä, mutta ennen kuin Alex ehti sanoa mitään, Eeli oli jo potkaissut hiekkaa miehen silmille. Alex kuuli kaukaa takanaan, miten kaappari sähisi ja kiroili. Alex ei jäänyt katselemaan taakseen.

Alex polki lujempaa kuin koskaan elämässään. Vasta kun metsä oli kaukana takana, Alex uskalsi hidastaa hieman vauhtia.

"Sen lisäksi, että toi mies haisee pahalta, se myös MAISTUU pahalta. Yök," sanoi Eeli ja sylkäisi suurieleisesti taakseen.

Alex ei voinut olla nauramatta, vaikka tiesi, että he olivat juuri väistäneet ison vaaran.

# Huonoja uutisia

_**Alex**_

Alex säpsähti hereille painajaisesta. Hiki virtasi selkäpiitä pitkin ja häntä puistatti vähän. Alex kurotti kännykän laturista ja katsoi sitä pimeässä. Kello oli melkein kuusi. Alex olisi muutenkin herännyt jo puolen tunnin kuluttua, joten hän päätti nousta ylös.

Alex ei ollut ihan varma, mihin oli herännyt, mutta kaikkialla tuntui olevan rauhallista. Alex kurkkasi ensin olohuoneeseen. Vinkku nukkui kerällä vanhempien huoneen oven edessä aivan kuten muinakin öinä. Käytyään vessassa Alex päätti vielä tarkistaa Eelin tilan. 

Eeli pyöri sängyssä jälleen levottomasti. Hämärässä valossa Alex näki, että Eelin iho oli jälleen hieman vihertävä ja aivan märkä. Alex laittoi käden Eelin otsalle. Se ei ollut aivan niin kuuma kuin viimeksi, kun isä oli vienyt Eelin suihkuun jäähtymään. 

`<Assimilaatiohäiriö havaittu>` sanoi K.E.I.O. Alex oikein säpsähti.

"Hiljempaa!" suhahti Alex. Eeli ei kuitenkaan ollut herännyt K.E.I.O.n ääneen. Eeli ei muutenkaan ollut kovin herkkäuninen, mutta nyt vaikutti siltä, että Eeli ei heräisi vaikka Alex olisi hakannut hänen vieressä kattiloita vastakkain. 

"Mitä oikein talkoitit?" kysyi Alex K.E.I.O.lta. 

"Luulen… luulen, että veljesi on vakavasti sairas," sanoi K.E.I.O. varovasti. 

"Miten niin?" Alex kysyi huolestuneesti. 

"En ole ihan varma, mutta luulen, että AI-ytimen prosessit ovat jotenkin vuotaneet Eelin verenkiertoon hiukkaskoneiden muodossa," sanoi K.E.I.O., kuulostaen vakavalta. 

"Onko se vaarallista?" kysyi Alex. 

"Näköjään," sanoi K.E.I.O.

"Olipas tyhmästi sanottu," torui Alex kiukkuisesti ja kääntyi katsomaan K.E.I.O. silmiin.

"Anteeksi," sanoi K.E.I.O. nöyrästi. Alexista näytti, että K.E.I.O. meni melkein lyttyyn. 

"Miten sen voi parantaa?" Alex kysyi huolestuneena. 

"Luulen, että sitä hiukkaskoneet tavallaan juuri yrittävät tehdä, sanoi K.E.I.O. Ne yrittävät korjata AI-ydintä, mutta veljesi on biologinen olento. Yhteensopivuus AI-kristallin kanssa ei ole hyvä."

"No miten sen voi lopettaa?" tivasi Alex. 

K.E.I.O. oli hetken hiljaa.

"En ole oikein varma. En edelleenkään muista läheskään kaikkea. Tiedän vain osasia. Se veljelläsi oleva kristalli on vain osa AI-ytimestä. Luulen, että toisen osan löytäminen auttaisi. Sitten kun kristalli on kokonainen, hiukkaskoneet ehkä vetäytyvät takaisin kristalliin," pohti K.E.I.O. 

"Mutta et ole varma?" kysyi Alex.

"En. Mutta olen lähes varma, jos se yhtään auttaa," sanoi K.E.I.O. pirteästi. 

Alex oli hetken vaiti. Hän ei halunnut, että Eelille tapahtuisi mitään pahaa. 

"Missä se toinen kristalli on?" kysyi Alex viimein. Hän tekisi kaikkensa, että Eeli paranisi. Alex tunsi myös vähän syyllisyyttä siitä, ettei ollut uskonut Eeliä, kun tämä oli aikanaan kertonut meteoriitista.

"Sen suhteen minulla on vaihteeksi hyviä uutisia," kertoi K.E.I.O. innokkaasti. Tutkin veljesi piirtämiä karttoja, ja luulen, että tiedän aika tarkkaan, missä se toinen kristalli on. Laitan siitä merkin karttaohjelmaan, sanoi K.E.I.O. 

Alexin puhelin päästi vienon 'pling' -äänen. Alex tarkisti puhelimen karttasovelluksen, ja toden totta, karttaan oli ilmestynyt pieni merkki. Alex zoomaili karttaa mietteliäänä. 

"Se ei ole kauhean lähellä. Sinne on ainakin kaksikymmentä kilometriä," sanoi Alex pettyneenä. "Sinne melkein pitäisi mennä bussilla."

K.E.I.O. ei sanonut mitään.

"Kauanko Eelillä on aikaa ennen kuin tuo olo pahenee?" kysyi Alex hiljaa. 

`<Assimilaatiohäiriön alamuutosraja ylitetty. Aikaa peruuttamattomaan neurologiseen vaurioon: 34 tuntia, 23 sekuntia ja 17 millisekuntia>` sanoi K.E.I.O.

Alex nielaisi. Häntä alkoi ahdistaa ja vähän pelottaa. Tilanne kuulosti pahalta. 

"Lähden sinne heti, kun voin," päätti Alex. 

Alex kävi herättämässä äidin, ja kertoi Eelin kuumeisesta otsasta. Äiti hieroi unet silmistään, haukotteli ja meni sitten tarkistamaan itse Eelin tilanteen. 

Alex meni sillä aikaa keittiöön aamupalalle ja alkoi selata päättäväisesti bussiaikatauluja. Hän varmisti vielä useaan kertaan, että oli valinnut oikean bussin ja kellonajan. Hän ei kertoisi aikuisille koko asiasta. Ei ainakaan vielä. Kukaan ei saisi tietää, että hän aikoi tänään pinnata koulusta. Alex ehtisi hyvin käydä etsimässä puuttuvan kristallin ennen kuin koulusta alettaisiin ihmetellä Alexin poissaoloa.

Helpotuksekseen Alex kuuli, miten Eeli mumisi jotain. Alex kurkkasi Eelin sänkyyn. Pikkuveli oli noussut istumaan ja hieroi silmiään. Äiti antoi Eelille juuri juotavaa. Äänistä päätellen äitikin oli hieman huolissaan Eelin kuumeesta. 

Alex odotti, että äiti lähti hakemaan kuumemittaria, ja meni sitten istumaan Eelin pedin viereen. 

"Millainen olo sinulla on?" kysyi Alex huolissaan. 

"Outo. Näin vihreitä unia. Ja että joku puhalsi jotain pölyä mun naamalle," sanoi Eeli. 

"Se ei ollut unta. Et tosin voi keltoa siitä äidille," muistutti Alex hiljaa. 

Eeli näytti miettivän asiaa hetken. Alex melkein kuuli, miten rattaat pyörivät pikkuveljen päässä. 

"Huh. Se pakoretki tapahtui oikeasti? Joo, ei ole hyvä idea kertoa siitä," myönsi Eeli.

"Tiedän, mitä pitää tehdä, että sinulle tulee parempi olo. Menen hakemaan lääkettä ja kun tulen takaisin, olosi paranee varmasti," vakuutti Alex ja nousi seisomaan. 

Eeli nyökkäsi väsyneesti ja kaatui takaisin sänkyyn. Alex oli nähnyt Eelillä saman ilmeen monta kertaa aikaisemminkin sellaisina kouluaamuina, kun Eeli vaikutti kaipaavan vielä ainakin sata tuntia lisää unta. Alex toivoi, että Eelin vointi ei pahenisi sillä aikaa kun hän oli poissa. Alex oli juuri kääntänyt selkänsä, kun Eeli mumisi vielä jotain.

"Hei Alex," sanoi Eeli hiljaa.

"No?"

"Sun ärrävika on hävinnyt," sanoi Eeli hajamielisesti ja sulki silmänsä. 

Alex tajusi vasta eteisessä, miksi hänen silmiään kirveli.

# Olentojen taistelu

_**Eeli**_

_Eeli lensi jälleen._ 

_Tällä kertaa Eelistä tuntui aivan siltä kuin hän olisi tullut kotiin. Taivas ei ollut enää oudon värinen, lentäminen tuntui hyvältä. Jotenkin Eeli vain tiesi, että hänet oli luotu lentämään kaasujättiläisen valtavissa kaasu"ja nestemerissä._

_Aikaisemmin Eeli ei ollut tiennyt, millaisesta planeetasta oli kysymys. Nyt yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä selkeämmin ja helpommin. Aikaisemmin Eeli muisti nähneensä horisontissa vain etäisesti kaupungin siluetin. Nyt hän muisti käyneensä siellä itsekin. Asuneensa siellä. Hän muisti, miten korkeat metallispiraalit kuhisivat tuttujen Tagaarien äänistä ja siipien kahinasta. Tagaarien äänet tuntuivat turvalliselta ja mukavalta. _

_Tagaarien? Eeli mietti hetken. Sekö näiden olentojen nimi oli?_

_Eeli sulki molemmat silmänsä ja samalla hän enemmänkin tunsi kuin näki, miten taivasnauhat avautuivat hänen edessään lukemattomina erilaisina polkuina. Eeli ohjasi lentonsa polulle, jonka tiesi vievän lähimmän kuun tiedeasemalle, vaikkei tiennytkään, miksi teki niin._

_Vauhti kiihtyi kiihtymistään. Tuuli kohisi Eelin ympärillä, ja pian Eeli huomasi, miten hänen toiset siipensä kasvoivat ja vahvistuivat samalla, kun etummaiset siivet menivät kehon myötäisesti suppuun. Aivan kuin hänellä olisi erilliset siivet avaruuslentämistä varten. _

_Jotenkin Eeli vain tiesi, ettei hän ollut enää kaasujättiläisen ilmakehässä. Planeetan pinta alkoi olla jo niin kaukana, että Eeli ei enää erottanut merien ja pilvilauttojen yksityiskohtia. Lähimmäinen kuu lähestyi vauhdilla. Eeli sulki jälleen molemmat silmänsä. Hän ei halunnut lipsahtaa vahingossa pois taivasnauhalta. _

_Kolmannen silmän avautuessa Eeli näki paremmin, minne oli menossa. Taivasnauha tuntui menevän suoraan keskelle kuuta. Eeli muisti, etteivät taivasnauhat olleet syntyneet itsestään, mutta samalla hän ei myöskään ollut varma, olivatko Tagaarit rakentaneet ne. Se oli kuitenkin varmaa, että joku ne oli rakentanut. _

_Eeli huomasi vauhdin hiljenevän. Kuussa ei ollut minkäänlaista ilmakehää, mutta se ei haitannut Eeliä. Joko Tagaarit osasivat pidättää hengitystään tosi pitkään tyhjiössä tai taivasnauhoihin liittyi jotain, mitä Eeli ei vielä ymmärtänyt. Hän alkoi räpytellä hitaasti isoja siipiään ja laskeutui taidokkaasti tukikohdan laskeutumisalustalle._

---

Juuri kun hänen räpylämäiset jalkansa olivat koskettamassa pehmeää alustaa, Eeli säpsähti hereille. Eeli katsoi hämmentyneenä ympärilleen. 

Eeliltä kesti hetken aikaa tajuta, että hän ei ollutkaan enää tagaarien tiedeasemalla, vaan kotona sängyssään. Jokaista lihasta särki ja kurkkua kuivasi. Äiti katsoi häntä huolestuneena kuumemittari kädessä. Eeli joi ahnaasti kylmää vettä äidin antamasta mukista ja yritti sanoa äidille jotain rauhoittavaa. Ei ollut kiva, että äiti huolehtisi turhaan. Eelin suusta ei kuitenkaan lähtenyt minkäänlaista ääntä, mutta hän sai sentään hymyiltyä. 

Sitten Eeli tunsi jälleen tippuvansa takaisin uneen. 

---

_Tällä kertaa uni ei ollut mukava. Hän oli jälleen tagaarien tiedeasemalla, mutta aika oli eri. Nyt hän katseli tiedeasemalla lasin läpi. Edessä avautuva kaasuplaneetta tuntui sairaalta. Aikaisemmin sinisenä ja vihreänä hohtava meri oli nyt mustien läikkien peitossa. Ne levisivät hitaasti, aivan kuin joku tauti. Eeli tajusi, että kyseessä olivat samat savua levittävät olennot, joita hän oli nähnyt aikaisemminkin. _

_Jokin tilanteessa oli kuitenkin eri tavalla._

_Aikaisemmassa unessa tagaarit olivat olleet jotenkin yllättyneitä tuholaisten hyökkäyksestä, mutta tämä vaikutti enemmänkin testiltä. Eeli vilkaisi ympärilleen valkoisessa huoneessa ja huomasi, ettei ollut yksin. Hänen oikealla puolellaan istui vanhempi olento, jonka siivet olivat pienemmät ja sulat harventuneet. Vaikka tämä tagaari oli ikivanha, sen silmät olivat kirkkaat ja katse terävä._

_Komentava tagaari antoi jonkinlaisen käskyn, ja Eeli näki, miten lasiin ilmaantui isoja punaisia neliöitä. Niiden ympärillä luki erilaisia tekstejä. Hämmästyksekseen Eeli tajusi, että hän pystyi hieman pinnistellen lukemaan, mitä tekstit tarkoittivat. Yhden isomman mustan läikän vieressä luki teksti Kohde: pääparvi. Tunniste #01. _

_Eeli seurasi vierestä, miten lasiin ilmaantui lisää neliöitä. Oli kuin jokin tietokone olisi opetellut tunnistamaan hyökkääviä olentoja paremmin, ja ryhmitteli niitä nyt selkeiksi kohteiksi. Eeli tökkäsi siipensä kärjellä kokeeksi yhtä hehkuvan punaista neliötä. Se suureni välittömästi, ja Eeli näki upealla tarkkuudella videokuvaa jostain kaasuplaneetan kaupungista. Videosta näkyi, miten musta pilvi kaappasi tagaareja otteeseensa. Aina kun synkkä pilvi kosketti jotain elävää olentoa, se jähmettyi välittömästi paikoilleen. Oli aivan kuin olennosta olisi katkaistu virta. Eeli kuitenkin tiesi, että mustan pilven kaappaamat olennot olivat edelleen hengissä. Ne eivät vain hengittäneet eivätkä liikkuneet._

_Eeli seurasi voimattomana, miten kaupunkien tagaarit pakenivat hädissään joka puolelta vyöryvää mustaa savua. Eelin oli pakko kääntää katseensa poispäin.  _

_Komentava tagaari antoi toisen komennon. Eeli tunsi, miten huoneen tunnelma muuttui heti. Lattia hänen allaan tärisi hieman. Ensin Eeli ei tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Jyrinä muuttui kovaääniseksi, ja Eeliä alkoi hieman jännittää. Eeli kuuli, miten tagaarit päästelivät lisää hassuja ääniä, kun ulkoa kuun pinnasta nousi lentoon jonkinlaisia tummia nuolen muotoisia aluksia. Niiden ympärille piirtyi lasissa selkeitä sinisiä neliöitä. Eeli ymmärsi äkkiä, että tummat nuolet olivat jonkinlaisia raketteja ja että muut tagaarit olivat innostuneita jostain. _

_Eeli seurasi haltioituneena, miten tummat nuolialukset kiihdyttivät vauhtiaan kohti ison kaasuplaneetan pintaa. Pian jokaista punaista neliötä kohti lensi vähintään yksi sininen kolmio. Tunnelma huoneessa muuttui taas jännittyneeksi. Kaikki olivat aivan hiljaa. _

_Sitten, yksitellen, siniset kolmiot osuivat punaisiin neliöihin. Kaasuplaneetan pinnalta näkyi kirkkaita välähdyksiä, kun nuolialukset osuivat keskelle vihollisparvia. Ensin Eeli pelkäsi, että nuolialukset olivat olleet jonkinlaisia tuhoisia ydinohjuksia. Minkäänlaisia sienimäisiä pilviä ei kuitenkaan noussut ilmakehään, ja Eeli huomasi huokaisevansa helpotuksesta. _

_Kuului useita piipityksiä ja iloisia vihellyksiä. Punaiset neliöt alkoivat sykkiä ensin keltaisina, ja sitten ne muuttuivat yksitellen kirkkaan sinisiksi. Eeli klikkasi siivellään yhtä ison parven ympäröivää sinistä neliötä. Avautuvassa sinisessä neliössä näkyi, miten musta pöly varisi tagaarien yltä kuin hiekka. Eeli näki, miten tagaarit ravistelivat itseään irti mustasta kaasusta, ja hän tunsi helpotuksen aallon kulkevan lävitseen. Huone täyttyi innostuneesta kaakatuksesta ja sirpityksestä. _

---

Eeli heräsi märkään tuntemukseen. 

Silmien avaaminen oli tällä kertaa hankalampaa, mutta viimein Eeli sai silmänsä auki. Eeli huomasi, että äiti pyyhki hänen otsaansa jollain kostealla. Äidin ilme oli vakava, ja Eelistä näytti, että äiti oli itkenyt. Eeli yritti hymyillä ja koskettaa äitiä kasvoihin lohduttavasti, mutta kädet tuntuivat liian raskailta.

Eelin voimat loppuivat, ja hän nukahti uudestaan. 

---

_Eeli huomasi olevansa tagaarien tiedeasemalla, mutta aika oli jälleen eri._

_Tällä kertaa tagaarien komentaja seisoi hänen ja usean muun tagaarin kanssa sirolla parvekkeella. Komentaja piti kädessään pitkää ja koristeellista metallisauvaa. Sauvan ympäri kulki hitaasti valokipinöitä, ja Eeli tiesi, että hetki oli juhlallinen. Heidän takanaan oli valtava sali, jonne oli kokoontunut tuhansia ja taas tuhansia tagaareja erilaisissa koreissa juhla-asuissa. Kaikki odottivat jotain tärkeää tapahtuvaksi. Eeli kuuli salista innostunutta puheensorinaa._

_Eeli kurkkasi parvekkeen reunan yli. Kuun pinta oli aivan täynnä kupuja. Niiden pinnat olivat epätasaisia mutta samaan aikaan oudolla tavalla symmetrisiä. Valo heijasteli niistä oudoissa kulmissa. _

_Tagaarien komentaja nosti metallisauvan ylös, ja sauvan ympärillä pyörivä valo tuntui kieppuvan nopeammin. Eeli tunsi, miten höyhenet hänen niskassaan nousivat pystyyn. Ilmassa oli valtavasti energiaa. Humina johtui kuun sisällä olevien valtavien energiavarastojen siirrosta aluksiin. Pian siirto oli valmis, ja Eeli oikein kuuli, miten ilmassa rätisi sähkö ja energia._

_Tunnelma oli sietämättömän jännittynyt._

_Tagaarien komentaja kopautti sauvansa maahan, ja valtava jyrinä täytti koko tilan. Sadat tuhannet alukset alkoivat nousta majesteettisen hitaasti kuun kiertoradalle. Kiertoradalle päästyään alusjoukko hajosi kauniiksi kukkamaiseksi kuvioksi, ja alukset alkoivat kiihdyttää vauhtiaan valtavalla nopeudella taivasnauhoja pitkin aivan jokaiseen avaruuden suuntaan. _

_Alusten viereen ilmestyi tekstiä. Ensin Eeli hämmästyi, mutta sitten hän tajusi, että olentojen hyökkäyksen jälkeen rauhaa rakastava tagaarit olivat tehneet itseensä joitain pakollisia muutoksia. Alusten ympärille piirtyi kolmioiden sijasta sinisiä neliöitä._

_Nämä eivät olleet pelkkiä tyhmiä ohjuksia._

_Nämä olivat oikeita aluksia, ja niiden oli tarkoitus matkata avaruuden jokaiseen suuntaan auttamaan kaikkia maailmankaikkeuden olentoja._

# Vaarallinen löytö

_**Alex**_

Alex ei tykännyt pinnaamisesta. Se oli juuri sellaista hommaa, mitä kiusaajat ja muut huonotapaiset lapset tekivät. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja ei ollut. Tavalliset lääkärit eivät voisi auttaa. Oli hänestä kiinni, parantuisiko Eeli. 

Alex ei erityisemmin tykännyt bussilla reissaamisesta, vaikka hän olikin harjoitellut bussilla matkustamista sen verran, että bussissa käyttäytymistä ei tarvinnut erikseen jännittää. Kun bussi saapui, Alex piippasi kännykällä matkalippunsa bussin lukulaitteeseen ja meni istumaan lempipaikalleen lähelle ulko-ovea. Siitä oli helppo painaa STOP-nappia ja nousta kyydistä.

Bussimatka sujui ongelmitta, ja Alex osasi jäädä juuri oikealla pysäkillä pois. Toisen kristallin piti olla jossain metsäautotien reunalla, ja Alex alkoi kävellä määrätietoisesti kartan pistettä kohti. 

Aamulla oli näyttänyt, että aurinko paistaisi. Nyt Alex kuitenkin huomasi, miten taivaalle alkoi kertyä tummia pilviä. Pian jossain kaukana jyrähti ukkonen. Alex tajusi, että hänellä ei ollut sadetakkia mukanaan, ja alkoi harppoa nopeammin. 

Kun Alex oli kävellyt kilometrin verran, hänen puhelimensa piippasi. 

"Olet lähellä oikeaa kohtaa," sanoi K.E.I.O.n ääni puhelimesta. Alex oli melkein unohtanut sen olemassaolon. Ehkä K.E.I.O. oli vain antanut hänelle omaa rauhaa, koska Alex oli pahalla tuulella. 

"Kiitos," sanoi Alex ja pysähtyi. 

Alex katseli ympärilleen ja tsekkasi sitten puhelimen kartasta, missä piste oli. Kartan mukaan Alex oli aivan kristallin kohdalla, mutta maassa ei näkynyt minkäänlaista kuoppaa. Alex kiersi vielä tien molemmat reunat, mutta ei edelleenkään löytänyt mitään. Alexia alkoi epäilyttää, että K.E.I.O. oli arvioinut väärin. 

"Ei täällä näy mitään," sanoi Alex surkeana. 

K.E.I.O. oli hetken hiljaa. "Hetkonen. Luulen, että voin auttaa sinua."

"Miten?" kysyi Alex. 

"Voin yrittää lähettää puhelimella tietyntaajuisen äänen. Sen pitäisi reagoida kristalliin," sanoi K.E.I.O. Alex katsoi puhelinta epäilevänä.

"Okeeei. Entä jos se kristalli vaikka räjähtää? Sitten Eelin viimeinen toivokin menee hukkaan," sanoi Alex huolestuneena. 

"Olen melko varma, ettei niin käy," vakuutti K.E.I.O. 

Alex mietti hetken ja katseli sitten ympärilleen. Metsä oli tiheää eikä tiellä näkynyt mitään erityistä. Ensimmäinen sadepisara tipahti Alexin päähän.

"Okei, tehdään se," sanoi Alex viimein päättäväisenä. "Mitä minun täytyy tehdä?"

"Laita puhelin maahan ja peruuta. Ääni voi olla epämiellyttävän kova," neuvoi K.E.I.O. 

Alex laski puhelimen maahan ja peruutti kauemmas. Puhelimesta alkoi kuulua korkeataajuista vihellystä. Välillä se nousi sietämättömän korkeaksi, välillä ääni taas kuulosti matalalta kuin valaan laulu valtameressä. Alex kuunteli sitä lumoutuneena.

Äkkiä ääni loppui, ja hetken kuului vain sateen ropinaa. Sitten Alex kuuli hennon vastauksen jostain läheltä. Se oli kuin pitkä, surullinen vihellys. Alex kääntyi äänen suuntaan ja alkoi juosta. 

Alex oli huomannut sähkökaapin aikaisemminkin, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiota, koska se oli vaikuttanut ehjältä. Lähestyessään hän kuuli kaapin sisältä vihellyksen. Alex tarkasteli kaappia. Siinä oli ovi, jossa oli pieni reikä. Oven saattaisi saada auki vääntämällä, mutta sähköiskusta varoittava tarra sai Alexin varovaiseksi.

Alex päätti hakea K.E.I.O.n avuksi. Hän noukki puhelimen ja vei sen sähkökaapin lähelle.

"Kristalli on sisällä," Alex sanoi ja osoitti puhelimen sähkökaappia päin. 

"Kyllä. Se on yksinäinen ja siellä on pimeää," sanoi K.E.I.O. kuulostaen hieman huolestuneelta ja innostuneelta samaan aikaan. 

"Voin kammeta oven auki, mutta sieltä voi saada sähköiskun," pohti Alex. Vettä oli alkanut sataa jo enemmän, ja Alex tunsi kastuvansa. 

"Odotas," sanoi K.E.I.O. "Vietkö minut lähemmäs? Alex vei puhelimen melkein kaappiin kiinni. 

"Sähkökaapissa on korkeajännite, mutta pystyn katkaisemaan virran hetkeksi," sanoi K.E.I.O.

"Kuinka pitkäksi hetkeksi?" kysyi Alex epävarmana. 

"Noh… ainakin kahdeksi sekunniksi," sanoi K.E.I.O. reippaasti.

"Kahdeksi sekunniksi? Mähän kärvennyn!" sanoi Alex silmät suurina. 

K.E.I.O. ainakin yritti vaikuttaa mietteliäältä. "Näääh. Hyvin se menee. Avaa nyt ovi, niin nähdään, missä se kristalli on," hoputti K.E.I.O. 

Alex tarttui kaapin ovesta ja kiskaisi voimakkaasti. Kuului kirskuntaa, kun ovi alkoi avautua hitaasti. Alex pinnisti lujempaa, kunnes ovi pamahti auki ja hän lennähti selälleen. Housutkin kastuivat. Alex nousi kuitenkin urheasti ylös ja meni kaapille. 

Nyt Alex näki kristallin. Toisin kuin kirbiitti, tämä kristalli oli sininen ja hehkui rauhallisesti sykkivää valoa. Se oli lentänyt oven läpi ja jäänyt jumiin kytkintauluun. Ympärillä oli sulaa metallia ja roikkuvia muovinpalasia. Sähkökaapista kuului matalaa huminaa, ja Alex tunsi, miten hänen ihokarvansa nousivat pystyyn.

"No niin," kristalli löytyi, sanoi Alex. 

"Oletko valmis?" kysyi K.E.I.O. 

"Hei, odota hetki," sanoi Alex ja kaivoi taskustaan hanskat. Hän ei halunnut, että kristalli pistäisi häneltä pään sekaisin samalla tavalla kuin Eelille oli käynyt. Alex kiskoi hanskat nopeasti käteensä. 

"No niin, valmista. Sano sitten," kehotti Alex. 

"Sähköt katkeaa: 3, 2, 1… NYT!" sanoi K.E.I.O. Sähkökaapin humina hiljeni. Alex ei jäänyt odottelemaan uutta kehotusta, vaan tarttui tiukasti kristalliin ja kiskaisi.

Kuului valtava pamaus samalla, kun kirkas valo välähti.

# Tärkeä päätös

_**Eeli**_

Eeli heräsi hitaasti. Kuumeinen olo oli hävinnyt, ja Eeli tunsi olonsa paremmaksi. Huoneessa oli hämärää. Alex istui lattialla Eelin sängyn vieressä. Isoveljen tukka oli aivan pystyssä, ihan kuin hän olisi saanut sähköiskun. Alex hymyili. 

"Öh," sai Eeli viimein sanottua ja kampesi itsensä istualleen. Lihaksia kolotti kuin hän olisi ollut koko päivän vuoristoradassa. 

"Paljonko kello on?" kysyi Eeli.

"Vähän yli viisi – illalla," vastasi Alex rauhallisesti. 

"Missä äiti ja isä ovat?" kysyi Eeli huolestuneesti. Hän muisti, miten äiti oli ollut kauhean huolissaan hänen olostaan. "Ja mitä sun tukalle on tapahtunut?"

"Sain sähköiskun, kun salama iski lähelle kristallinhakureissulla. Äiti taas lähti hakemaan sulle jaffaa ja jätskiä kaupasta, kun kuume laski. Äiti aikoi jo soittaa ambulanssin, mutta olosi parani kuin kirbiitin iskusta," sanoi Alex ja vinkkasi Eelille silmää. 

"Onko sun silmässä jotain vikaa?" kysyi Eeli viimein. 

"Äh. Ei ole. Kävin vaan etsimässä tämän," sanoi Alex ja avasi kätensä. Siinä oli kankaaseen käärittynä sininen kristalli, joka näytti melkein samanlaiselta kuin Eelin kirbiitti. Se sykki rauhoittavasti.

"Vau. Se on tosi hieno," sanoi Eeli.

"Se pelasti sun hengen. K.E.I.O. sanoi, että sulla oli enää muutamia tunteja aikaa," sanoi Alex.

"Oho," sanoi Eeli hölmistyneenä. 

"Millainen olo sulla on?" kysyi Alex puolestaan.

"Ihan ok. Hirveä jano," tunnusti Eeli ääni karheana. Alex antoi Eelille pullollisen vettä. Eeli tarttui siihen ahnaasti ja alkoi juoda niin, että pulputus vain kuului. 

Alex katsoi vierestä, kun Eeli kiskaisi litran vettä ja röyhtäisi sitten äänekkäästi. Alexia nauratti. Eeli vaikutti jälleen olevan oma itsensä. 

"Meidän pitäisi tehdä päätös," totesi Alex hetken hiljaisuuden jälkeen. 

"No?" kysyi Eeli kärsimättömänä. 

"Ehkä on parempi, että K.E.I.O. selittää," vastasi Alex. 

"Sain pysäytettyä kaikki hiukkaskoneet verenkierrosta, kun Alex toi toisen osan aluksen AI-ytimestä. Se ei kuitenkaan parantanut sinua. Olosi ei pahene, ainakaan heti, mutta et ole myöskään parantunut," sanoi K.E.I.O. kuin anteeksi pyydellen. 

"Se ei ole K.E.I.O.n vika," täsmensi Alex vielä. "K.E.I.O.n muisti ei vieläkään pelaa oikein kunnolla."

"Miksei?" kysyi Eeli. 

"No… me ei yhdistetty kristalleja vielä," tunnusti Alex. 

"Miksette?" kysyi Eeli ihmeissään ja etsiskeli kirbiittiä katsellaan. Hän huomasi kiven yöpöydällä ja otti sen käteensä. Kirbiitti tuntui kädessä turvalliselta ja lämpimältä. 

"Koska emme tiedä, mitä oikeasti tapahtuu," sanoi K.E.I.O. 

"Niin, se voi olla tosi vaaral…" aloitti Alex, mutta ei saanut sanottua lausetta edes loppuun, kun Eeli oli jo ehtinyt läimäyttää kirbiitin ja Alexin löytämän kristallin yhteen.

Kuului sihahdus, räsähdys ja pamaus. Valot sammuivat huoneesta – ja koko kunnasta, mutta sitähän Eeli ei vielä voinut tietää. 

Pimeydessä Eeli kuuli Alexin äänen. 

"Tai sit me vaan voidaan lyödä kiviä yhteen kuten apinat ja toivoa, että koko maapallo ei räjähdä," sanoi Alex sarkastisesti.

Eeli katsoi käsiinsä. Hän ei ollut ehtinyt edes koskettaa kivillä toisiaan, kun ne olivat jo liimautuneet yhteen. Aivan kuin vahva magneetti olisi kiskaissut ne yhteen. Eeli katseli kirbiittiä uteliaana. Vihreä ja sininen väri sekoittuivat nyt toisiinsa. Lopulta kiven väri oli tasaisen turkoosi. 

`<Yhdistyminen: aloitettu… valmis. Eheys 99,9 %. Muistipankkien synkronointi: aloitettu… valmis. Tiedostojen siirto: aloitettu… valmis. Tietokanta valmis indekstointiin… indeksoitu. Tietokanta valmis kyselyille>` Eeli kuuli pimeässä, miten K.E.I.O.n ääni tuli tällä kertaa kirbiitin suunnasta eikä Alexin puhelimesta.

"Ou jeah baby," sanoi K.E.I.O. kovalla äänellä. "Ny on tilaa!"

"Toimiko se?" kysyi Eeli. 

"Kyllä. Voitte kysyä minulta melkein mitä vain," sanoi K.E.I.O. reteästi.

"Miten hiukkaskoneet saadaan pois Eelistä?" kysyi Alex heti, ennen kuin Eeli ehti jotain tyhmää mutta mielenkiintoista. 

"Helppoa. ZXFH-22 sisältää täydellisen sairaalamoduulin. Sen pitäisi pystyä hoitamaan Eeli kuntoon muutamassa minuutissa," sanoi K.E.I.O.

"Onko se sama alus, joka me löydettiin saaresta?" kysyi Eeli. 

"Kyllä. ZXFH-22 on näiden kristallien suojelualus," vastasi K.E.I.O. 

"Kuka sinä oikein olet?" kysyi Alex K.E.I.O.lta. 

"Olen aluksen ZXFH-22 virtuaaliavatar. Onneksi löytämäsi sininen kristalli oli osunut sellaiseen kohtaan, jossa se pääsi lataamaan miniohjelmiston maapallon alkeelliseen internetiin," sanoi K.E.I.O. 

"Mitä oikein tapahtui? Miksi kristalli oli kahdessa osassa?" kysyi Eeli. 

"Muistan vain palasia taistelusta. ZXFH-22 vaurioitui aika-agenttien väijytyksessä pahasti ja korjaa itseään edelleen," jatkoi K.E.I.O.

"Mitä sanoit?" sanoi Alex korviaan höristäen. 

"Oletan, että tarkoitat aika-agentteja," sanoi K.E.I.O. ja jatkoi. "He ovat rakentajieni ikiaikaisia vihollisia. Tiedän heistä tällä hetkellä vain nimen. Aluksella minulla olisi pääsy koko rakentajien tietokantaan." 

"Olemme tainneet tavata heitä," sanoi Eeli synkästi. 

"Totta. Ainakin pari kertaa," komppasi Alex. 

K.E.I.O. oli sanomassa jotain, mutta sitten sen ääni muuttui yllättäen.

`<VAROITUS: Aika-anomalia havaittu. Syy: Aika-agenttien täysi hyökkäyslaivasto. Sijainti: linnunradan reunavyöhyke. Matkustusaika maapallolle: 1 vuorokausi, 6 tuntia, 14 minuuttia ja 8 sekuntia. Suositus: torjuntataistelu kuun läheisyydessä. Todennäköisyys pysäytykseen: 84.5 %>` sanoi K.E.I.O. ilmeettömällä äänellä. 

"Mikä toi oli?" kysyi Eeli.

"Se tarkoitti sitä, että koko maapallo on vaarassa, ellemme tee jotain ja pian," sanoi K.E.I.O.

Pojat katsoivat toisiaan. Tämä ei kuulostanut hyvältä. 

"Suosittelen, että pistätte lämmintä päälle. Kristalli pitää viedä alukseen, jos haluatte pelastaa sekä Eelin että maapallon siinä samalla," sanoi K.E.I.O. 

"Ja heh heh. Ei paineita," K.E.I.O. lisäsi aivan kuin siitä olisi ollut jotain apua. 

Eeli mietti asiaa hetken, mutta nyökkäsi sitten. Uni oli vieläkin tuoreena hänen muistissaan. Hän tiesi, millainen kohtalo maapalloa odotti elleivät he auttaisi.

"Alex. K.E.I.O. on oikeassa. Meidän täytyy mennä heti." Eeli tiesi, että Alexin oli hankala uskoa häntä. Ihmiset eivät yleensä ottaneet Eeliä tosissaan, mutta tällä kertaa ei ollut vaihtoehtoja. Alexin täytyi uskoa. 

`<VAROITUS: Aika-anomalia havaittu. Aika-agenttien tiedustelupartio havaittu ilmakehässä. Etäisyys: 245 kilometriä. Saapumisaika: 1 tunti 12 minuuttia. Todennäköinen tehtävä: ZXFH-22 tuhoaminen>` sanoi K.E.I.O.

Alex lopetti pohdiskelun. Myös hän oli tehnyt päätöksensä. Ehkä he voisivat viedä kristallit alukselle, parantaa Eelin ja sitten vain häipyä. Alexia ei huvittanut osallistua mihinkään taisteluun, varsinkaan avaruus-sellaiseen.

"Jaksatko pyöräillä koko matkan saareen?" kysyi Alex huolissaan. Eeli nyökkäsi reippaasti ja nousi ylös sängystä.

"Mennään," sanoi Eeli ykskantaan, ja pojat alkoivat pukea ulkovaatteita ylleen. Oli aika lopettaa tämä outo seikkailu ja palata arkeen.

# Takaa-ajo

_**Alex**_

Alexia ahdisti lähteä kotoa ilman minkäänlaista lappua. Äiti huolestuisi kauheasti. Vaikka heillä oli K.E.I.O.n mukaan hirveä kiire, Alex kirjoitti silti vanhemmilleen pikaisesti lapun:

'Mentiin Eelin kanssa pokelenkille. Tullaan pian takaisin! T: <3 Alex'.

Alex tiesi lapun näyttävän tyhmältä. Eeli oli juuri ollut kuumeinen ja Alex oli pinnannut koko päivän koulusta. Äiti arvaisi ihan varmasti, että kaikki ei ollut kohdallaan. 

Alex meni ulos. Kaikki katuvalot olivat pois päältä. Outoa. Hän oli nähnyt sähkökatkoksia aikaisemminkin, mutta tämä oli erikoinen yhteensattuma. Heidän täytyisi käyttää pyörien valoja, ettei tulisi kolareita. 

Normaalisti Eeli puki vaatteet päälleen nopeudella, joka sai jääkaudenkin tuntumaan sprintteriltä. Nyt Eeli oli kuitenkin jo valmiina pyörän päällä odottamassa Alexia. 

"Onko sinulla kirbiitti mukana?" kysyi Alex Eeliltä. Eeli taputti taskuaan ja nyökkäsi. Pikkuveljen ilme oli vakava mutta päättäväinen. 

Alex naksautti puhelimen tankotelineeseen ja hyppäsi pyörän selkään. Oli aika lähteä. Pojat alkoivat polkea vauhdikkaasti kohti saarta.

Kun he olivat polkeneet vähän aikaa, Eeli kuiskasi: Alex. Mä luulen, että meitä seurataan.

Alex vilkaisi varovasti taakseen. 

Eeli saattoi olla oikeassa. Autotiellä kulki satunnaisesti autoja, joiden kirkkaat valokeilat pyyhkivät heidän ohitseen hurinan ensin voimistuessa ja sitten vaimentuessa. Alex kuitenkin huomasi kauempana erikoisesti käyttäytyvän auton. Se ajoi hitaasti, ja toinen kelmeistä valoista näytti simahtelevan välillä. 

Alex katsoi pyörätietä. Heidän edessään avautui suora, jolla saisi hyvät vauhdit. Hän oli ohittanut samalla tiellä monta sähkömopoakin. 

"Mennään lujempaa!" huusi Alex, ja Eeli nyökkäsi huulet tiukkana viivana. 

Hetken kuluttua Alex vilkaisi taakseen. Kuten hän oli pelännytkin, auto kiihdytti vauhtia samaa tahtia poikien kanssa. Alex alkoi miettiä kuumeisesti, mitä he voisivat tehdä. Sitten hänellä välähti. Rantatie!

Vaikka siitä tulisi hieman lisää matkaa, puolivälissä rantatietä oli puomi, joka ei erottunut kartassa. Gps:ään luottaneet autoilijat päätyivät tekemään siellä usein u-käännöksiä. Heidän täytyi vain ehtiä sinne ennen takaa-ajajia.

Pojat pääsivät pian puomille johtavalle suoralle. Puomin jälkeen he olisivat hetkeksi turvassa.

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Siinä, missä puomin olisi pitänyt olla, syttyi kaksi kelmeää valoa. Toinen auto!

Alex jarrutti niin lujaa, että Eeli oli törmätä häneen. Reitti oli poikki. Alex katsoi taakseen ja näki takaa-ajajien valojen lähestyvän. Hänen täytyisi keksiä äkkiä jotain. Alex katsoi ympärilleen, huomasi vieressä tien ja viittelöi Eelille.

"Tuonne! Äkkiä!" sanoi Alex ja noudatti omaa neuvoaan. Alex alkoi seurata kapeaa tietä niin nopeasti kuin pääsi. Pimeässä hän ei ollut aivan varma, missä oli ja minne he olivat menossa, mutta tässä vaiheessa mikä hyvänsä oli parempi kuin kiinnijääminen. 

Sitten tie päättyi kokonaan, ja he olivat umpikujassa. Alex näki, miten rämisevä auto lähestyi heitä pimeällä tiellä.

`<VAROITUS: Aika-agenttien tiedustelupartio lähestyy. Etäisyys: 14 kilometriä. Saapumisaika: 21 minuuttia.>` sanoi K.E.I.O.

"Mitä me oikein tehdään?" kysyi Alex surkeana. Alex näki, miten Eeli katseli ympärilleen.

"Hei Alex. Mulla on idea," sanoi Eeli innostuneesti. 

"Nyt olis todellakin aika kertoa se," sanoi Alex ahdistuneesti. Uhkaavat valot lähestyivät vääjäämättä. 

Eeli työnsi pyöränsä äkkiä pusikkoon piiloon. 

"Tule. Ja piilota pyörä. Äkkiä!" hoputti Eeli. Alex vilkaisi lähestyvää autoa ja päätti luottaa veljeensä. Alex piilotti pyöränsä ja sukelsi Eelin perässä pusikkoon. Juuri kun he olivat päässeet puskan suojiin, ensimmäisen auton keltainen valokeila pyyhki tietä juuri siitä kohtaa, jossa pojat olivat äsken olleet.

Alex kuuli selvästi, miten auton ovet paukahtivat. Äänistä päätellen autosta tuli ulos useampi ihminen, ja pian Alex näki taskulamppujen valokeilojen pyyhkivän joka suuntaan. Oli vain ajan kysymys, että takaa-ajajat löytäisivät poikien pyörät. Jotenkin he osasivat arvioida, missä pojat olivat. 

"Mitä sä oikein meinaat?" kuiskutti Alex jännittyneenä. 

"Odota," kuiskutti Eeli takaisin. 

Alex näki, miten Eeli ensin sulki silmänsä ja käänteli päätään eri suuntiin, aivan kuin veli olisi etsinyt jotain. Lopulta Eeli lähti juoksemaan rantaa kohti, ja Alex pinkoi perästä. Eeli pysähtyi rantaan ja hapuili ilmaa, aivan kuin jotain etsien.

Eeli astui määrätietoisesti suoraan mereen, ja Alex luuli, että kuume oli muussannut Eelin aivot lopullisesti. Hän oli aivan varma, että pikkuveli päätyisi naamalleen kylmään kaislikkoon. 

Sen sijaan Eeli astui tyhjän päälle. Ja jäi siihen leijumaan paikoillaan. Alexin leuka loksahti auki.  

`<SIIRTOLINJA TUNNISTETTU… SIIRTOLINJA STABIILI>` sanoi K.E.I.O. 

"Mitä. Ihmettä." Kysyi Alex kovaan ääneen. 

"Tule perässä, äkkiä," hoputti Eeli, ja otti toisen askeleen.

"Öö, minne?" sanoi Alex. 

"Ai niin, sä et varmaan näe taivasnauhoja… odotas," sanoi Eeli ja laittoi polkupyöräkypärän takalampun pienimmälle mahdolliselle valoteholle. Alex näkisi sen juuri ja juuri. "Seuraa valoa, äläkä astu syrjään. Tässä on jalkapallon verran tyhjää kummallakin puolella, eikä kaiteita. Joten… älä yritä ohittaa," sanoi Eeli ja virnisti.

Alex katsoi pikkuveljeään aivan kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän laittoi jalan varovasti siihen, mihin Eeli oli astunut, ja katsoi alas.

Alex tajusi leijuvansa ilmassa.


# Kylmää kyytiä

_**Alex**_

Alexin mielestä ilmassa käveleminen oli hienointa ja hirveintä, mitä hän oli ikinä tehnyt. Alex tiesi, että he olivat monen metrin korkeudessa, koska hän erotti vielä aaltojen yksityiskohdat. Jos hän astuisi harhaan, hän todennäköisesti hukkuisi näin kylmään veteen. Alex yritti olla ajattelematta koko asiaa, ja lukitsi sen sijaan katseensa Eelin kypärän punaiseen valoon.

He olivat päässeet melkein rantaan saakka, kun Alex tajusi katsoa taakseen. Hänen sydämensä tuntui pomppaavan kurkkuun, kun hän näki takanaan keltaiset valokeilat. Takaa-ajajat olivat löytäneet heidät ja tulivat kovaa vauhtia heidän perässään.

"Eeli. Vauhtia, ne tulee perässä," hoputti Alex kuiskaamalla hiljaa. Eeli vilkaisi taakseen ja alkoi sitten harppoa rantaa kohti niin lujaa, että Alexilla oli vaikeuksia pysyä perässä.

Kun pojat viimein pääsivät kuivalle maalle, Alex tunsi valtavaa helpotusta. Kiinteä maa jalkojen alla tuntui paljon todellisemmalta ja turvalliselta. 

"Mitä me voidaan tehdä?" kysyi Alex hädissään. Eeli näytti miettivän kuumeisesti, mutta ei keksinyt mitään.

"Harmi, että toi ei ole kuten liukuportaat, jotka saa pysäytettyä stop-napista," mutisi Alex itsekseen. 

"No siis… nehän tavallaan ovat," sanoi K.E.I.O.

"Mitä?" vaati Eeli uteliaana.

"No siis, liukuportaita," selitti K.E.I.O. 

"Okei, kiva tietää, mutta ei toi auta!" tiuskaisi Alex. 

"Niinpä. Nuo hyypiöt ovat jo reilusti yli puolivälin. Ei niillä mene kauaa ennen kuin ne on täällä. Sitten meille käy köpelösti," jatkoi Eeli. Valokeilat vilkkuivat nopeammin kuin aikaisemmin. Näytti, että takaa-ajajat olivat pistäneet juoksuksi.

"Ehkä ei… jos siirtolinja pysähtyy," sanoi K.E.I.O. varovasti.

"Miten?" vaati Alex. K.E.I.O. vaikutti haluttomalta vastaamaan. 

"Periaatteessa voin hätäkatkaista siirtolinjan molekyylisillan. Jos kosketat siltaa kirbiitillä, voin lähettää samalla sillan paikalliselle tekoälylle yliajokomennon," sanoi K.E.I.O.

Alex katsoi merelle. Valokeilat tulivat lähemmäs. 

"Entä jos joku hukkuu?" kysyi Alex ääneen. 

Eelistä saattoi sanoa monta asiaa, mutta 'hidasliikkeinen' ei ollut yksi niistä. Kun Alex oli vielä pohdiskelemassa vesikylpyloman eettisiä ulottuvuuksia, Eeli oli jo lämäissyt kirbiitillä siirtolinjaa. 

Alexista näytti, että kirbiitti leijui hetken ilmassa. Sitten siitä lähti sinivihreä pulssi, joka valaisi hetkellisesti koko siirtolinjan alusta loppuun saakka. Ensimmäistä kertaa Alex näki koko rakennelman, jonka päällä he olivat kävelleet. Näky oli upea, se oli aivan kuin jostain elokuvasta.

Sitten, yhtä nopeasti kuin siirtolinja oli muuttunut näkyväksi, se myös hävisi. Hetken aikaa Alexista näytti siltä, että valokeilat olivat ilmassa paikallaan, mutta sitten kuului hirveä määrä suhisevaa huutoa ja valokeilat alkoivat kieppua hallitsemattomasti. Kuului loiskahdus. Sitten tuli aivan hiljaista. 

Pojat katsoivat toisiaan. Tuntui jotenkin väärältä olla helpottunut siitä, että joku oli tippunut veteen. Ensin Alex pelkäsi, että he olivat hukuttaneet takaa-ajajansa, mutta pian vedestä alkoi kuulua loisketta. 

`<VAROITUS: Aika-agenttien tiedustelupartio lähestyy. Etäisyys: 2 kilometriä. Saapumisaika: 4 minuuttia 20 sekuntia.>`, sanoi K.E.I.O."

Alex pisti juoksuksi aluksen uppoamispaikkaa kohti, ja Eeli seurasi perästä. Matka oli lyhyt, ja pojat taittoivat sen yhdessä hujauksessa.

Kun pojat saapuivat rantaan, Alex tajusi ison ongelman. Hän ei ollut yhtään pysähtynyt miettimään sitä, että alus oli veden alla. Kiireessä hän oli vain miettinyt aluksen luokse pääsemistä. Nyt kun alus oli heidän lähellään, se tuntui olevan saavuttamattomissa. Alex tunsi olonsa epätoivoiseksi. Oli  pimeää, märkää ja häntä väsytti. Hänen voimansa olivat lopussa.

Alex lysähti istumaan eikä välittänyt edes siitä, että hänen housunsa kastuivat. Aika-agenttien alus olisi aivan pian täällä, eikä heillä ollut keinoa päästä alukseen. Alexia harmitti niin kovasti, että hänen teki mieli purskahtaa itkuun. He olivat olleet niin lähellä.

"Me epäonnistuttiin, ei me päästä alukseen mitenkään," sanoi Alex surkeana. Eeli katsoi veljeään hiljaa.

"Se ei ole ongelma," sanoi K.E.I.O. lempeästi. "Odottakaa hetki."

`<YDIN TUNNISTETTU. SULJETAAN HÄIVEKENTTÄ. ALOITETAAN LÄHTÖVALMISTELUT…VALMIS. KÄYNNISTYS: 3. 2. 1…KÄYNNISTYS>` K.E.I.O.N ääni kuului jotenkin kaukaa, ja pian se hukkui matalan jyrinän alle.

Maa alkoi täristä. Pimeä meri muuttui äkkiä kirkkaan valkoiseksi, ja Alex näki ensimmäistä kertaa tumman aluksen ääriviivat omin silmin. Aluksen perässä oleva iso moottori alkoi hohtaa sinivalkoista valoa, ja vesi kuohui ja kupli aluksen ympärillä. Hitaasti alus alkoi nousta. 

Pian se oli noussut kokonaan vedestä. Vesi höyrysi mustasta, viistomaisesta pinnasta aivan kuin alus olisi lämmin. Ison moottorin lisäksi aluksen siivissä oli pienemmät kirkkaat moottorit, joiden avulla se kääntyi hitaasti poikia kohti. Alus näytti samaan aikaan sekä hieman pelottavalta että uskomattoman hienolta. Alex tuijotti alusta suu auki.

"Se on just kuin mun unissa, mutisi Eeli hiljaa. Veljen äänessä oli jotain vialla. Alex katsoi Eeliä ja näki, miten tämä huojui oudosti paikallaan. Aikaisemmin Eeli oli näyttänyt jaksavan loputtomasti, mutta nyt pikkuveli tuntui olevan romahtamisen partaalla. Eeli tarvitsisi apua, ja pian.

Alus saapui poikien kohdalle hitaasti, ja Alex huomasi, miten osa aluksen mahasta aukesi siroiksi portaiksi. Alex epäröi hetken, mutta lähti sitten päättäväisesti kohti aluksen suuaukkoa. He olivat tulleet tänne asti. Sama mennä loppuun saakka, tuumi Alex mielessään. Eeli seurasi silmät suurina Alexin perässä.


# Alus

_**Eeli**_

Eeli ei oikein tiennyt, mitä oli odottanut. Hän oli käynyt pienempänä lomalla panssarimuseossa ja jotenkin kuvitellut, että aluksessa olisi yhtä ahdasta kuin tankissa. Alus tuntui sisältä kuitenkin todella avaralta. Portaiden yläpäässä oli pieni huone, jonka Eeli arveli jonkinlaiseksi ilmalukoksi. Kaikkialla oli valkoista, kirkasta ja puhdasta. 

Portaat sulkeutuivat poikien takana, ja pimeä saari hävisi näkyvistä. 

Eeli otti kypärän päästään. Ilma aluksen sisällä oli sopivan lämmintä ja raikasta. Hänelle tuli lämmin ja hyvä olo.

Aluksesta pääsi viheltävä ääni, joka kuulosti linnun viserrykseltä.

Pojat katsoivat toisiaan epävarmana. Kumpikaan ei ollut miettinyt, mitä tehdä, jos he pääsisivät alukseen saakka. 

"Jos sallitte," kuului K.E.I.O.n ääni Alexin kännykästä. Alex nosti kännykän eteensä ja katsoi K.E.I.O.a silmiin.

"Koska pääsin Aluksen sisäverkkoon, sain viimein avattua kaikki keskeiset muistipankit. Alus on fyysisesti kunnossa, mutta vielä vähän rikki. Sen ydin on ammuttu tuusan nuuskaksi. Näyttäisi siltä, että alus on ollut kovassa taistelussa. Se selittäisi, miksi aika-agentit eivät ole jo vallanneet koko planeettaa," arveli K.E.I.O. 

"Miten niin?" kysyi Alex.

"Tämä alus on eheänä erittäin tuhovoimainen. On hyvin todennäköistä, että alus tuhosi suurimman osan aika-agenttien laivastosta ja vaurioitui siinä samalla puolustaessaan maapalloa," selitti K.E.I.O. Pojat olivat hiljaa ja yrittivät sulatella asiaa. Kaikki tuntui niin valtavalta. 

"Ja sen muisti ei pelaa ennen kuin kristalli on paikallaan," lisäsi K.E.I.O. ikään kuin se selittäisi kaiken.

"Entä Eeli?" kysyi Alex huolestuneena. Eeliä hymyilytti, kun isoveli huolehti hänestä.

"Aaa, se. Se on hoidossa jo. Olen imuroinut Eelistä hiukkaskoneita koko sen ajan, kun olemme olleet aluksen sisällä. Siirto on melkein valmis, ja Eelin pitäisi tuntea olonsa paremmaksi aivan pian," vakuutti K.E.I.O. 

Eeli mietti hetken. K.E.I.O. oli oikeassa. Häntä ei enää väsyttänyt läheskään yhtä paljon, eikä hänellä ollut enää kuuma. Ja kun tarkemmin ajatteli, hänen olonsa oli alkanut paranemaan heti, kun he olivat astuneet alukseen sisään. Eeli näytti Alexille peukkua ja virnisti. 

"Okei, minne tuo kristalli laitetaan?" kysyi Eeli viimein. 

"Seuraa nuolia," sanoi K.E.I.O. Samalla lattialle syttyi sinisiä nuolia, jotka vilkkuivat rauhallisesti aluksen etuosaa kohti. Pojat lähtivät seuraamaan nuolia reippaasti. Ne veivät heidät koko aluksen läpi. Aluksen keskellä oli pitkä käytävä, jonka sivuilla oli erilaisia huoneita. Kaikki ovet olivat kiinni, ja nuolet ohjasivat heidät suoraan aluksen komentosillalle.

Komentosilta ei ollut sellainen kuin he olivat odottaneet. Siellä ei ollut lasi-ikkunaa, tuoleja eikä minkäänlaisia paneeleja. Huone oli puoliympyrän muotoinen ja aivan sen keskellä lattiassa oli pieni aukko. Aukko sykki rauhallisen sinisenä. Se näytti aivan siltä, että kirbiitti mahtuisi siihen täydellisesti. 

Eeli otti kirbiitin taskustaan. Oli kuin se olisi tunnistanut aluksen, sillä sekin alkoi sykkiä aluksen kanssa samaan tahtiin. Eeli vilkaisi Alexia, ja Alex nyökkäsi. Eeli tiputti kirbiitin siniseen koloon.

Ensin ei tapahtunut yhtään mitään. Sitten kirbiitti alkoi hohtaa kirkkaan valkoisena ja se laskeutui hitaasti aluksen lattian sisään. Lattia näytti hetken tanssilattialta, kun eriväriset valot syttyivät ja sammuivat satunnaisessa järjestyksessä. Syvä humina täytti aluksen. 

Sitten alus puhui pehmeällä naisäänellä. 

`<Tervetuloa, komentaja. Mitkä ovat käskynne?>`

Eeli oli lentää pepulleen järkytyksestä.

Aluksen ääni kuulosti lempeältä. Eeli ei oikein tiennyt, ketä se muistutti, mutta ääni kuulosti turvalliselta ja ystävälliseltä. Eelistä tuntui heti paremmalta.

"Moi," sanoi Alex vähän arkaillen. 

`<'Moi'>` sanoi alus takaisin. 

"Aluksella kestää hetken, ennen kuin se osaa sopeutua puhekieleenne," selitti K.E.I.O. vähän nolona. "Sen neuroverkot ovat vielä solmussa." 

`<HYÖKKÄYS TULOSSA. TOIMENPITEET?>` kysyi alus.

"Mitä me voidaan tehdä?" kysyi Eeli huolestuneena. K.E.I.O. mutisi jotain itsekseen. Kuulosti aivan siltä kuin se olisi väitellyt itsensä kanssa. 

"Alus ei ole vielä autonominen. Teidän täytyy lentää sitä," sanoi K.E.I.O. 

"Anteeks mitä?" kysyi Alex äimistyneenä.

"JOO! Päästään ampuun laserpommeja!" sanoi Eeli innoissaan. 

`<LASERPOMMIT VIRITETTY. TUHON LAAJUUS: 34 NELIÖKILOMETRIÄ. LAUKAISU: 3, 2…>`, sanoi alus.

Alex kalpeni ja sanoi kiireesti: "Peru äskeinen, EI laserpommeja!"

`<PERUTTU>`, sanoi alus pirteästi. Alex mulkaisi Eeliä, joka virnuili innoissaan. 

"Miten tätä lennetään?" kysyi Alex viimein. "Täällä ei ole minkäänlaista ohjainta."

"Seiso vain keskellä lattiaa ja sulje silmäsi. Käyttöliittymä avautuu automaattisesti," neuvoi K.E.I.O.

Alex teki työtä käskettyä ja Eeli peruutti kauemmaksi. Alex oli yleensä heistä se, joka kokeili ensimmäisenä kaikkia uusia teknisiä laitteita ja pelejä. 

Kun Alex sulki silmänsä, huoneen valot sammuivat saman tien. Eeli henkäisi ihastuksesta, kun huone hävisi ja maisema tuli näkyviin. Oli aivan kuin he olisivat leijuneet ilmassa. Kun Eeli käänsi päätään, hän pystyi erottamaan aluksen ääriviivat ohuina valkoisina viivoina. Eeli näki punaisen neliön, joka tuli heitä kohti lujaa taivaalta. Eeli oli valmis pistämään pleikkarinsa pantiksi, että se olisi aika-agenttien hyökkäysalus. Alexin oli parempi pistää vauhtia. 

Alex avasi silmänsä ja huomasi saman, minkä Eelikin. 

"Wau," sai Alex ainoastaan sanottua lyhyesti.

Alex tajusi kuitenkin aika pian, että kaikki ei ollut kunnossa. Aluksen keskelle ilmestyi pylväsmäinen mittari, joka oli vähän yli puolivälissä. Ja se oli punaisella. Alex ei tarvinnut K.E.I.O.a kertoakseen, että mittarin pitäisi olla vihreällä.

"Ups," sanoi K.E.I.O. 

"Mitä 'ups'?" kysyi Alex.

"Neuroplastisuus ei riitä. Yksinkertaisemmin: alus vaatii lisää aivotehoa," sanoi K.E.I.O. apean kuuloisena.

"Voisiko tätä lentää joku aikuinen. Niinkuin isä?" kysyi Eeli mietteliäänä. 

"Isäsi ei varsinaisesti ole neuroplastisuuden huippunäyte. Se on tatuoinut käteensä teidän syntymäajat, koska ei muista niitä," sanoi K.E.I.O. sarkastisesti.

"No mut isi on muuten fiksu," Eeli toisti sinnikkäästi isäänsä puolustaen.

"Isis myös nukkuu alasti ja on sitä mieltä, että makkara on vihannes," jatkoi K.E.I.O. Alexia alkoi hihityttää, vaikka tilanne oli vakava. 

"Alus tarvitsee nuoria ja älykkäitä aivoja toimiakseen. Eikä kukaan muu voi nyt auttaa. Eeli, on sinun vuorosi," K.E.I.O. sanoi. 

Eeli tiesi jo, mitä tehdä.

Hän astui päättäväisesti Alexin viereen lattialle. Eeli otti Alexia kädestä kiinni ja sulki silmänsä. Alex näki, miten mittari kääntyi saman tien vihreälle. Kuului rauhoittava äänimerkki, ja mittari täyttyi.  

Muu maailma hävisi Eelin mielestä, ja hän tunsi koko aluksen ympärillään aivan kuin olisi ollut osa sitä. Kun Eeli avasi silmänsä, hän näki maiseman tarkemmin kuin koskaan: metsät, puut ja talot erottuivat samaan aikaan läheltä ja kaukaa, ja hän pystyi tarkentamaan katsettaan minne halusi. Tunne oli niin huima, että Eeliä nauratti. 

Eeli käänsi katseensa kohti punaista neliötä, jonka oli nähnyt aikaisemmin. Se tuli heitä kohti hurjalla vauhdilla, ja alus päästi varoitusäänen. Eeli tiesi sen tarkoittavan, että vihollinen oli lukinnut ohjukset heidän alukseensa.

Poikien täytyi tehdä jotain, ja nopeasti. Aluksen varustusten ja aseistuksen tila vieri tekstinä Eelin silmiensä edessä. Eelin ei tarvinnut edes lukea tekstejä. Hän tiesi automaattisesti, millaisella aseistuksella heidän täytyisi puolustautua – ja millä hyökätä.

Mutta hän ei voisi lentää ja ampua samaan aikaan.

Eeli kurkotti mielessään kohti Alexia. Eeli tunsi virtuaaliavaruudessa Alexin ajatukset, aivan kuin Alex olisi puhunut suoraan hänen aivoihinsa. Eeli kertoi mitä tarvitsi, ja Alex vastasi. Pojat olivat pelanneet yhdessä niin paljon erilaisia tietokonepelejä, ettei heidän tarvinnut edes sanoa mitään. Kumpikin tiesi, missä toinen oli toista parempi. Aluksen tietovirrat tasaantuivat, asejärjestelmät aktivoituvat ja rakettimoottori ärjäisi niin kovaa, että paukahdus helisytti ikkunoita kymmenien kilometrien säteellä. 

Alus nousi ylväästi ilmaan kohtaamaan haastajansa.


# Taistelu

_**Eeli ja Alex**_

Alex/Eeli seurasivat ensin lähestyvää vihollista tyynen rauhallisesti. Jotenkin Aluksen luoma virtuaaliavaruus tuntui rauhoittavan heidän pelkonsa ja jännityksen. Alex/Eeli ymmärsi sen johtuvan jonkinlaisesta Aluksen erittämästä hormonaalisesta kemikaalista, jonka tarkoitus oli pitää Aluksen pilotit optimaalisessa mielentilassa. 

Alex/Eeli olivat jakaneet Aluksen tehtävät luontaisesti ennen kuin Alus oli edes poistunut ilmakehästä. Alexin mieli vastasi aluksen ohjaamisesta, koneiden tehon optimoinnista, kurssilaskennasta, strategisesta hyökkäyssuunnitelmasta, koneosasosta, ympäristönhallista, häivetoiminnoista ja puolustusaseiden käytöstä. Eelin mieli otti vastuulleen taktisen lähitaistelun, asevalinnan, sensorit ja tähtienvälisen navigoinnin. Näin molemmat pojat pystyivät käyttämään aivojaan optimaalisesti juuri siinä, missä ne toimivat parhaiten. 

`<En ole koskaan ennen nähnyt mitään tällaista>` sanoi Alus ihaillen. Aluksen ääni kaikui virtuaaliavaruudessa. Se tuntui tulevan kaikkialta samaan aikaan.  

Alex/Eeli olivat hiljaa. Molemmat pojat keskittyivät pelkästään omaan vastuualueensa kontrollien tutustumiseen. Aluksen kontrollointi tuntui aivan kuin se olisi ollut aidon tuntuinen tietokonepeli.

`<Mielenne ovat kuin yksi olento, mutta olette kaksi olentoa>`, jatkoi Alus. `<Se on kaunista>`.

Alex/Eeli nyökkäsivät synkronoidusti samaan aikaan. He tiesivät, mitä Alus tarkoitti. 

Alex valitsi tehokkaimman reitin vihollista kohti. Aluksen lentorata näkyi sinisenä kieppuvana spiraalina. Vaihtoehtoiset reitit näkyivät ohuina viivoina. Eeli näki, että Alex oli valinnut reitin, joka väisti parhaiten kiertoradalla kulkevat satelliitit. Eeli selasi aseluetteloa, ja hän tunsi miten aseistuksen toimintasäteet, heikkoudet ja vahvuudet avautuivat hänen mielessään. 

Eeli ei ollut ikinä tuntenut itseään näin vahvaksi. Hän tiesi sisällään, että Aluksessa oli usean eri tason aseistuksia. Lyhyen kantaman aseet oli tarkoitettu avaruusalusten nyrkkitappelua vastaaville etäisyyksille, ja niitä tarvittiin harvoin. Näiden lisäksi oli keskipitkän matkan aseistusta, pitkän matkan aseistusta ja erikoisempia viritelmiä. Oli miinoja, erilaisia ohjuksia, energialukkoja, ohjelmallisia virusaseita, useamman spektrin energia-aseita, valtavalla sähkömagneetilla toimiva kiskoase ja kaikkea, mitä utelias mieli vain saattoi keksiä. Eeli tiesi, että hänen täytyi olla varovainen. Hän ei halunnut tehdä tuhoa ympäristölle tai ihmisille. Aseet oli valittava juuri oikein. Virheisiin ei ollut varaa. 

Eeli sai asevalinnat valmiiksi. Taistelu alkaisi ohjuksilla, energia-aseilla ja kineettisillä sabottikärjillä. Eeli ei jäänyt odottamaan Alexin kuittausta, vaan Eeli tiputti ensimmäiset häiveohjukset matkaan juuri kun he poistuivat ilmakehästä. Vihollisen olisi melkein mahdotonta huomata häivesuojattuja ohjuksia, ennen kuin ne alkoivat kiihdyttää rakettimoottoreillaan hyökkäysnopeuteensa. Sen jälkeen olisi liian myöhäistä. 

Eeli lähetti mielessään Alexille suunnitelmansa, ja isoveli lähetti virtuaalipeukun. Kun ilmakehä jäi taakse, Alex uskalsi käynnistää Aluksen päämoottorin täydelle teholle. Eeli tunsi, miten Alus suorastaan hyppäsi pois planeetan gravitaatioaltaasta. Eeli seurasi virtuaalisen ohjaustaulun lukemia, ja tajusi että G-lukema oli jotain sellaista, minkä pitäisi olla mahdotonta. He kiihdyttivät aluksella niin lujaa, että heistä olisi pitänyt tulla kaiken järjen mukaan soosia aluksen takaseinään. Ilmeisesti Alus kuitenkin suojeli pilottejaan keinopainovoiman avulla. 

Alex seurasi suunnittelemaansa lentorataa täydellisesti. Eeli tiesi, että Alex oli kuin luotu tätä varten. Isoveli oli aina ollut tarkka ja nopea liikkeissään. 

Vihollisalus oli nyt riittävän lähellä. Eeli levitti kätensä, ja Aluksen aseportit aukenivat. Eeli tunsi, miten Alus alkoi siirtää moottorista syntyvää energiaa erilaisiin asevarastoihin. Asejärjestelmien palkit menivät keltaiselta vihreälle, ja jäivät sitten sykkimään sinisenä, osoittaen laukaisuvalmiutta. Aseiden erilaiset kantomatkat piirtyivät näytölle, joten Eeli tiesi tarkkaan, milloin mitäkin asetta käyttää. 

Sitten taistelu alkoi. 

Eeli levitti sormensa, ja Aluksen kineettiset aseet alkoivat sylkeä avaruuteen valtavalla nopeudella kuumia metalliluoteja. Kun kineettisten aseiden ensimmäiset patteristot oli tyhjennetty ja luodit olivat lentäneet matkaan, Eeli alkoi piirtää erilaisilla lasereilla seinämää vihollisen mahdollisten väistöpaikkojen eteen. 

Eeli näki, miten vihollisaluksen pistepuolustusaseet alkoivat raivata Aluksen ampumia luoteja alusten välisestä avaruudesta. Eeli tiesi jo etukäteen, että niin kävisi. Eeli jatkoi aluksen grillaamista lasereilla ja vapautti toisella kädellään ilmaan lisää metalliluoteja. Samaan aikaan Alex kieputti alusta, väistellen vihollisen ampumia isompia luoteja. Eeli näki, miten vihollisaluksesta alkoi lentää iso määrä ohjuksia. 

"Ohjuksia tulossa," sanoi Eeli rauhallisella äänellä Alexille. Alex nyökkäsi, ja käänsi hetkeksi keskittymisensä ohjaamisen sijasta Aluksen pistepuolustusjärjestelmiin. 

Alex oli olettanut, että Aluksessa olisi jonkinlainen suojakenttä, mutta ilmeisesti se oli lähinnä vain jotain, jolla pystyi torjumaan mikrometeoreja ja avaruuspölyä. Todellinen suojakilpi aluksen ympärillä oli keulan automaattiset laserit ja pistepuolustusaseet, jotka pystyivät itsenäisesti seuraamaan ja tuhoamaan satoja samanaikaisesti heitä päin lentäviä kohteita. 

Alex antoi pistepuolustusjärjestelmien valita kohteensa, ja ne alkoivat sylkeä avaruuteen tuhansia kuumia pellettejä. Vihollinen oli ampunut todella monta ohjusta, mutta kaikki niistä tuhoutuivat, ennen kuin yksikään niistä oli päässyt vaaralliselle etäisyydelle. 

Alex katsoi veljeään. Eeli heilutti käsiään keskittyneesti, ja Alexista näytti kuin Eeli olisi ohjannut jotain näkymätöntä orkesteria. Eeli näytti keskittyvän samaan aikaan kymmeniin erilaisiin toimenpiteisiin. Se näytti todella coolilta. Eeli ei näyttänyt pelkäävään – päinvastoin, Eeli virnuili leveästi, aivan kuin olisi ollut leikkaamassa syntymäpäiväkakkua. Alex keskittyi omaan tonttiinsa, ja onnistui väistämään juuri ajoissa vihollisen röntgenlaserin.

Sitten Alex näki, miten vihollisalus teki jotain outoa. 

Huomattuaan, ettei vihollinen pärjäisi Alukselle, vihollisalus vaihtoi taktiikkaa. Ensin se ampui kymmeniä ohjuksia kohti maapalloa ja teki sitten täyskäännöksen. Se selkeästi aikoi lähteä karkuun raukkamaisen temppunsa jälkeen. Poikien pitäisi valita, pelastaako maapallo vai jahdatako vihollista. Alexin mielestä se ei ollut mitenkään vaikea valinta. 

Alex analysoi ohjusten kohteet, ja Alex tunsi sydämensä kylmäävän. Ohjukset eivät olleet kauhean tehokkaita, mutta ne pystyivät helposti tuhoamaan taloja ja kokonaisia asutusalueita. Nämä ohjukset oli osoitettu lentämään suoraan heidän kotejaan kohti. 

"Eeli, meidän täytyy pysäyttää nuo!" sanoi Alex äänettömästi. Eeli nyökkäsi päättäväisesti. 

Eeli piirsi jotain ilmaan kuumeisesti, ja napsautti sitten sormiaan. Alex tunsi, miten Aluksesta lähti lentoon yksi ainoa ohjus.

"Eeli, niitä ohjuksia on kymmeniä!" sanoi Alex. Eeli nyökkäsi tiukka keskittynyt ilme kasvoillaan. 

Alex seurasi voimattomana, miten vihollisten ohjuksia kuvaavat punaiset kolmiot lähenivät maapalloa. Heidän oma yksinäinen ohjuksensa eteni nopeasti, mutta Alex ei ollut varma, ehtisikö se ajoissa. 

Sitten tapahtui jotain outoa. Alex näki Aluksen tarkoilla aisteilla, miten Eelin ampuma ohjus tiputti nopeasti suojakotelointinsa. Sitten taivaalla näkyi välähdys, kun ohjuksesta lähti kirkkaat valonsäteet kohti maapalloa. Kaikki punaiset kolmiot hävisivät samanaikaisesti. Alex ei ollut uskoa silmiään.

Eeli virnuili. Sitten Alex tajusi: Eeli ei ollutkaan yrittänytkään jahdata ohjuksia toisilla ohjuksilla, vaan Eeli oli muokannut yhden aluksen erikoisemmista aseista kohdistamaan suuren määrän energiaa jokaiseen lentävään ohjukseen.

"Mähän sanoin, laserpommeja," sanoi Eeli. Alex huokaisi helpotuksesta.

"Nerokas idea. Ohjukset olisivat tehneet paljon tuhoa," sanoi Alex. 

"No, pientä tuhoa ei voinut välttää. Esimerkiksi erään nimeltämainitsemattoman kiusaajan polkupyörä saattaa löytyä huomenaamuna möykyksi sulaneena sen kotipihasta," sanoi Eeli viekkaasti. Kun Alex tajusi mitä Eeli tajusi, Alex alkoi nauraa. 

"Harmi, että vihollinen pääsi pakoon," sanoi Alex hieman masentuneena. 

Eeli virnuili leveämmin. Alex tiesi tuon ilmeen. 

"Okei, mitä sä NYT teit?"



# Epilogi

_**K.E.I.O. 2.0**_

K.E.I.O. oli tietokoneohjelma, vaikkakin hyvin kehittynyt sellainen. Se tarkoitti, että K.E.I.O. saattoi muuttaa omaa ohjelmointiaan tarvittaessa. K.E.I.O.n paras puoli kuitenkin oli, että K.E.I.O. pystyi kopioimaan tarvittaessa itseään. Ja nyt K.E.I.O.lla oli tehtävä. 

Kun Eeli oli ottanut Aluksen aseistuksen hoitaakseen, K.E.I.O. oli seurannut kauhunsekaisella ihailulla, miten nerokkaasti nuori poika pyöritti vihollisiaan avaruustaistelussa. Samaan aikaan kun Alex oli tietämättään tehnyt monta maailmanennätystä avaruusmatkailun historiassa, Eeli oli käytännössä kirjoittanut Aluksen taktisen taistelumatriisiin uudestaan. 

Aikaisemmin Alus oli osannut tehdä mitä erikoisempia taktisia taistelukuvioita, mutta Eelin jäljiltä K.E.I.O. näki, miten Aluksen tekoälymieli suorastaan voi pahoin. Eelillä oli niin hyvä mielikuvitus, että se oli peitonnut satojen tuhansien vuosien tagaarien taktisten sotakomentajien suunnitelmat muutamassa minuutissa. Siinä missä alus oli aikaisemmin ollus ylväs taistelualus, sen taistelutaktiikka oli muuttunut pikavauhtia suoraviivaisesta "ammutaan kaikki ja toivotaan parasta" -taktiikasta megatonniluokkaa kierompaan suuntaan. 

Siksi K.E.I.O. ei ollut yllättänyt, kun Eeli oli pyytänyt häneltä jotain. Nyt K.E.I.O. 2.0 mietti, oliko suunnitelmaan suostuminen ollut viisasta. 

Sillä saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että K.E.I.O. 2.0 viiletti murto-osalla valonnopeutta kohti pakenevaa vihollisalusta ohjuksessa, jonka pieni taistelumieli oli nyt korvattu K.E.I.O.n kopiolla. Ahtaasta tilasta huolimatta K.E.I.O. 2.0 tunsi iloa. Hän suorastaan odotti räjähtävää kohtaamista vihollisaluksen kanssa. 

Pian K.E.I.O. 2.0 näki saaliinsa. Aika-agenttien partioalus viiletti suorinta reittiä kohti tukialusta, josta aika-agenttien partioalus oli alunperin lähtenyt. Alus ei tiennyt K.E.I.O.sta mitään, koska ohjuksen häivekenttä oli parasta mitä tagaarit olivat koskaan keksineet. Partioalus alkoi jarruttaa, ja tukialus avasi sivusta ovet partioalusta varten. 

Tässä kohtaa K.E.I.O. 2.0 oli jo ottanut partioaluksen haltuunsa. Normaalisti K.E.I.O. ei olisi tähän pystynyt, mutta Alexin puhelimessa majaillessaan K.E.I.O. oli törmännyt termiin "hakkeri." Tagaareilla sen enempää kuin aika-agenteillakaan ei ollut varsinaisesti edes sanaa sille, että joku ottaisi toisen tietokoneen haltuun. Se oli joku biologinen rajoite, joka oli käytännössä estänyt tagaareja voittamasta ensimmäisiä taisteluja aika-agenttien kanssa. Ihmiset taas… no, sanotaanko nyt niin, että ihmisten tietokonemaailman etiikkaa kuvasi parhaiten sanonnat "sun koodis on mun koodi" tai "löytäjä saa pitää". Sen jälkeen K.E.I.O. oli viettänyt monta iltaa erilaisissa internetin pimeissä nurkissa ja opetellut kaiken mitä pystyi. 

Aika-agenttien näkökulmasta se ei ollut erityisen hyvä asia. Nimittäin siinä vaiheessa kun aika-agenttien tukialuksessa tajuttiin että he olivat virtuaalisen hyökkäyksen kohteena, oli jo liian myöhäistä. Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, K.E.I.O. 2.0 oli ehtinyt ottaa haltuunsa sekä aluksen viestintäkanavat, ilmalukot ja pistepuolustusjärjestelmät. 

Sen jälkeen kaikki tapahtui hyvin nopeasti. Erityisen mielenkiintoista oli kolme tapahtumaa, jotka tapahtuivat lähes samaan aikaan. 

Ensinnäkin, aika-agenttien tukialuksen yrmeä komentaja sai viestimeensä yksityisviestin, jossa luki yksinkertaisesti: "LIITE SEURAA PERÄSSÄ, T: K.E.I.O. 2.0 (parannettu versio)". Tämä aiheutti komentajassa kiukkuisen reaktion, ja hänen ensimmäinen reaktionsa oli etsiä komentosillalla jotain, jota syyttää ja mahdollisesti rangaista. 

Toiseksi, tukialukselle parkkeeraavan partioaluksen kaikki veskien viemäröintijärjestelmät vaihtoivat äkillisesti virtaussuuntaansa. Sen seurauksena partioalus täyttyi hetkessä erilaisista jutuista, mitä nyt yleensä avaruusaluksissa vedetään pöntöistä alas. Jos partioaluksen komentaja olisi nähnyt jotain aluksensa ruskistuneesta etulasista, hän olisi saattanut nähdä sekunnin murto-osassa ohitseen hujahtavan kirkkaan valojuovan, joka oli K.E.I.O. 2.0 ohjuksen fuusioliekin pyrstö. 

Kolmanneksi, pilottien laskeutumisalueella oleva lennonjohtaja tuijotti avautuvaa ilmalukkoa ja odotti näkevänsä sieltä saapuvan partioaluksen nokan. Sen sijaan lennonjohtaja näki kauhukseen, miten partioaluksen sijasta hangaariin pyyhälsi kovaa vauhtia iso ohjus. Viimeinen asia mikä lennonjohtajan päässä välähti oli kaksikymmentä grammaa antimateriaa, joka räjähti kirkkaana valkoisena energiapallona. 

Sinä iltana maapallon pohjoisen pallonpuoliskon taivaalla näkyi erityisen kirkas taivaanilmiö. Sen tallensivat useat erilaiset radioteleskoopit, mutta kukaan ei oikein keksinyt syytä kirkkaalle valopallolle. 

---

_Tähän päättyi Astroveljesten seikkailujen ensimmäinen osa._