---
title: "Luukannel"
author: "Janne K. Jääskeläinen"
url: "https://books.yellowmineralindustries.com/4/luukannel"
---

”Tietä! Väistäkää!” Kaartilaiset raivasivat katua tyhjäksi tungettelevista ihmismassoista. Muutama juoppolalli sai verisen ajettuman raajaansa, mutta useimmat ehtivät väistää ennen kuin mitään vakavampaa ehti tapahtua. Kymmenpäinen tapiokoista koostuva kaupungin kaartivartiosto oli pelottava joukkio teräksisissä sotisovissaan, eikä kukaan täysjärkinen halunnut asettua heidän tielleen. Vaikka kaartia pelättiinkin, nautti se myös kaupunkilaisten kunnioitusta, sillä heidät tiedettiin vakaiksi tapiokoiksi ja kaiken kaikkiaan rehellisiksi sotilaiksi. Kertaakaan kaartilaiset eivät olleet osoittaneet turhaa julmuutta, eikä ainuttakaan kaartilaista ollut koskaan sidottu jalkapuuhun lahjusten ottamisesta. Heidän maineensa pelottavina taistelijoina ja luotettavina järjestyksenpitäjinä oli ansaittu.

Hölkkäävän vartioston jäljessä tuli kaksi hevoslähettiä. Toisin kuin kaartilaiset, lähetit olivat varustautuneet keveästi ja pelkkää nopeutta silmällä pitäen. Hevosen selässä painava kaartilaisen panssari olisi ollut vain hidaste, ja elintärkeä viesti olisi voinut jäädä toimittamatta. Aseistusta miehillä ei ollut juuri nimeksikään; vain lyhyt miekka kummallakin. Kumpikin lähetti kantoi tapiokoiden vihreän mustia tunnuksia. 

Misha nojasi seppälän seinään rauhallisena. Kullankeltaiset silmät tarkkailivat tilannetta värähtämättä. Viimainen syystuuli liehutti muutamaa tummaa, itsepäistä hiuskiehkuraa. Mishan toinen käsi lepäsi yksinkertaisen miekan kahvalla, toinen rentona sivulla. Misha oli pukeutunut lämpimästi kolean syysillan vuoksi. Harmaan villatakin päällä oli tapiokoiden asetakki, johon oli kirjailtu tapiokoiden viirin kultaiset karhun kasvot. Vaikka Misha ei vielä ollutkaan valmis vakinaiseen asepalvelukseen, oli hän kuitenkin edistynyt koulutuksessaan niin pitkälle, että sai kantaa asehaaransa tunnuksia julkisesti. 

Tämä oli hänen ensimmäinen vapaailtansa kaupungilla pitkiin aikoihin. Toisin kuin asetoverinsa, Misha ei ollut lähtenyt juhlimaan hetkellistä vapauttaan paikallisiin olutkievareihin. Siitä saisi varmasti kuulla asetovereilta piikin tai pari, mutta Misha oli jo varsin tottunut hyväntahtoiseen kiusoitteluun. Rankasta koulutuksesta oli hyvin hankala selvitä ehjänä, jos asenne oli väärä. 

Näennäisesti Misha oli levollinen ja liikkumatta, mutta jos nuorukaisen tunsi paremmin, tiesi toisin. Misha oli jännittynyt. Kahden lähetin samanaikainen saapuminen ei yleensä tiennyt hyvää, vaikka se ei välttämättä tarkoittanutkaan yhtään mitään – saattoivathan lähetit tuoda rutiinitietoja pohjoisen ja idän kaupungeista. Kafeiloksen sodan päättymisestä oli kulunut jo vuosia, mutta se ei silti tarkoittanut sotatoimien loppua. Viimeksi pari viikkoa sitten Misha oli kuullut hyökkäyksistä eteläisen Svean maalaiskyliin; kymmeniä maanviljelijöitä oli tapettu, viljat varastettu ja naiset raiskattu. Ajatus sai Mishan puristamaan miekkansa kahvaa entistä tiukemmin. 

Ryöväreiden valitsemat kohteet olivat olleet samanlaisia kyläpahasia kuin se, jossa Misha itse oli syntynyt. Pieniä, tuskin hökkelikyliä suurempia pirttiryppäitä ja vilja-aittoja laaksojen kupeilla ja metsäisten korpien reunoilla. Misha muisti näkymän omalta kotipihaltaan, ajalta ennen sotaa ja verisiä tekoja. Ajatuskin siitä, että hänen omalle kotikylälleen olisi käynyt samalla tavalla sai Mishan vihaiseksi. Asiat olivat olleet niin kovin erilaisia silloin. 


Kultaisten silmiensä vuoksi Mishaa oli syrjitty jo pienenä, ja erilainen poika oli luonnostaan sopiva kohde kylän poikien ivalle. Mishan vanhemmat eivät rakastaneet vanhinta poikaansa vähemmän tämän silmien vuoksi, mutta Misha tiesi aina olleensa jotenkin toisenlainen kuin muut. Vaikka Mishan isä olikin ollut ymmärtäväinen ja kaiken kaikkiaan varsin rauhallinen mies, oli tämän ollut varsin vaikeaa hyväksyä se, että Misha oli kummallinen. Kylän Tapion laulaja ei ollut suostunut kertomaan Mishan vanhemmille mitään, mikä oli entisestään lisännyt salamyhkäisyyttä oudon lapsen harteille.

Misha kesti aikansa kiusaamista ja kylän kakaroiden mukilointia, mutta joutui viimein pahaan pulaan erään torpparin pojan takia. Kahjoksi sitä kutsuttiin kylällä. Vanhat akat kertoivat pojan jättäneen palan järjestään äitinsä kylmään kohtuun. Kahjo oli iskenyt silmänsä Mishan pikkusiskoon, Aidaan, ja yritti aina tilanteen tullen päästä tytön kanssa tekemisiin. Aida oli kuitenkin liian nuori riiutteluun, eikä kukaan hyväksynyt Kahjon mielihaluja. Eräänä kertana Kahjo sitten yllätti Aidan puunhakureissulla. Kun tyttö ei halunnut olla pojan kanssa missään tekemisissä, hän lähti karkuun. Kahjo juoksi Aidan kiinni ja raiskasi hänet. 

Misha löysi siskonsa tutun leikkipuun juurelta. Aida makasi paikoillaan, käpertyneenä pienelle kerälle. Sisko hengitti katkonaisesti. Silloin tällöin hiljaisuuden katkaisi hento nyyhkäisy. Kun Misha kosketti siskoaan, tämä alkoi ulvoa kuin pakokauhuun joutunut villieläin. Kesti aikansa ennen kuin sisko viimein antoi Mishan nostaa itsensä kannettavaksi. Misha ei kysynyt Aidalta mitään koko sinä aikana, kun hän kantoi siskoaan takaisin kotiin. Aida näytti niin rikkonaiselta, niin haavoittuneelta, että Misha ei osannut tehdä tai sanoa mitään. Aidan katseessa oli jotain vikaa, mutta Misha ei osannut tulkita tytön oloa. Kotiin päästyään Misha kantoi Aidan sisälle, jossa äiti otti tytön vastaan. 

Kun äiti näki Aidan ja tämän veriset housut, Misha sai saman tien korvatillikan.

Misha ei tajunnut, miksi hänen äitinsä teki niin, mutta aisti sen järkytyksen ja pelon, joka äidin käytöksestä huokui. Äiti nappasi Aidan mitään sanomatta syliinsä ja painui saunalle. Misha seisoi hölmistyneenä paikallaan ja aikansa odoteltuaan lähti sitten jatkamaan keskeytyneitä askareitaan. Mishan isä oli vielä tukkitöissä, nuorimmat veljet olivat lähteneet mukaan töiden tahtia opettelemaan. Misha oli jätetty kotiin talonvahdiksi ja korjaamaan rikkinäistä navetan ovea, jonka isä oli humalapäissään repinyt irti. Saatuaan työnsä valmiiksi Misha meni saunalle, jossa äiti istui paikoillaan itkeneen näköisenä.

”Missä se oli?” kysyi äiti hiljaa. 

”Siellä se oli kerällä saman koivun alla, missä leikittiin joskus”, vastasi Misha pahaa aavistellen.

”Tiedätkö, mitä sille kävi?” 

Misha pudisti päätään ja odotti, että äiti jatkaisi.

”Kahjo teki sille pahojaan. Raiskasi nuoren tytön... häpäisi.” Äidin ääni värisi raivosta ja surusta.

Misha ei ensin tajunnut äitinsä sanoja. Kesti hetken aikaa, ennen kuin hirvittävän teon kuva nousi kunnolla mieleen. Sitten Mishalla napsahti. Jokin heräsi syvällä Mishan mielessä, ja Misha koki petomaisen raivon ja kostonhimon voiman läikähtävän sisällään. Suussa maistui veri, nenään haiskahti sisälmysten löyhkä. Misha tunsi ehkä elämänsä ensimmäistä kertaa olevansa oikeasti elossa voiman syöksyessä raajoihin ja sydämeen. Misha näki äitinsä pelokkaista silmistä, että kaikki ei ollut kohdallaan. Misha ei välittänyt. Viha raivosi kaukaisena ärjyntänä, ja hänen mielensä sumeni.

”Perkeleen perkele!” karjaisi Misha ja juoksi halonhakkuupaikalle. Hänen äänensä oli painuksissa, matala ja liian möreä hänen ikäiselleen nuorelle. Misha ei sitä ehtinyt ihmettelemään, vaan tempaisi pölkystä kirveen kouraansa ja sukelsi metsään, suuntaan, jossa tiesi Kahjon torppariperheen asustavan. Äiti huusi jotain perään, pyysi ja aneli, mutta Misha ei kuullut enää mitään. Raivo oli noussut pintaan. Viha oli niin vahva, että sitä ei pelkällä puheella enää sammutettaisi.

Misha tapasi Kahjon kotipihaltaan, jossa Kahjo oli seisoskelemassa kavereidensa kanssa tyhjän panttina. Kaikilla oli samanlainen kiusaajan ja isottelijan olemus, jota Misha oli tottunut vihaamaan. Kun Kahjo näki Mishan, alkoi hän naureskella ja osoitella Mishaa hävyttömyyksiä huudellen. Jotenkin Mishasta tuntui, ettei Kahjo oikein tajunnut, miksi Misha oli kirveen kanssa häntä tullut tapaamaan. Kahjon kaverit sitä vastoin aavistelivat pahaa ja perääntyivät hitaasti, kun näkivät Mishan ilmeen.

”Jokos nyt siskosi minulle naitatte? Hyvä isäntä olisin!” huuteli Kahjo Mishalle.

”Koskitko sinä Aidaan?” kysyi Misha ääni kylmänä ja matalana. Kahjo pysähtyi niille sijoilleen, eikä uskaltanut vastata mitään. Mishan rystyset olivat valkoiset kirveen varren puristamisesta. ”Vastaa, kurja, tai tapan sinut niille sijoillesi”, uhkasi Misha vielä.

Viimein Kahjo nyökkäsi.

”Se on luvattu minulle. Äiti lupasi. Aidasta tulee minun vaimoni”, vakuutti Kahjo.

”Saatanan hullu! Sun äitis on maannut haudassa jo vuosia!” karjui Misha raivosta täristen. ”Raiskasit lapsen!”

Kahjo aikoi sanoa vielä jotain, mutta Misha ei enää kuunnellut, vaan heilautti kirvestä. Vaikka Kahjo olikin melkein kaksi päätä Mishaa pidempi, ei nuorukaisella ollut mitään mahdollisuutta raivostunutta Mishaa vastaan. Kuin hidastettuna kirves heilahti laajassa kaaressa. Epäaitous karisi siinä vaiheessa, kun kirves halkaisi Kahjon kallon. Punainen veri ja harmaa massa sekoittuivat vihreään nurmikkoon pulputtavaksi lammikoksi. Raivoissaan Misha hakkasi Kahjon hengiltä tämän järkyttyneiden tovereiden silmien edessä. Kun verityö oli tehty, Misha kääntyi katsomaan pelästyneitä poikia silmiin kädet ja naama yltäpäältä veressä.

Yksi pojista oli kastellut housunsa, pellavahousujen etumus oli kellertävästä virtsasta märkä. Mishan katse oli kylmä. Kultaiset silmät kiiluivat kovina kuin auringonlaskun heijaste jään pinnasta. Kukaan ei sanonut mitään, Kahjon kaverit vain katsoivat näkyä uskomatta silmiään. Kaikki olivat luulleet, että tilanne olisi päättynyt rauhallisesti. Kukaan ei ollut osannut odottaa veritekoa, eikä kukaan halunnut uskoa näkemäänsä. 

Misha ei liikkunut, odotti vain. Millään ei ollut enää mitään väliä. Tulkoot päälle vaikka kaikki.

Viimein eräs pojista sanoi:

”Se oli hullu, mutta me ei olla tehty mitään. Häivy, ennen kun sen isä tulee takas.”

Misha uskoi. Jos joku pojista olisi osallistunut hirmutyöhön, kuolo olisi korjannut hänetkin samalta seisomalta. Misha käänsi selkänsä poikajoukolle ja asteli sitten hitaasti pois.

Misha ravisteli päätään ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut. Hän ei ollut väkivaltainen, veriteko ei ollut hänen tapaistaan. Misha nuolaisi huuliaan, pyyhki veren pois kasvoiltaan ja katsoi käsiään. Misha olisi voinut vaikka vannoa, että hän oli vasta toissapäivänä lyhentänyt kyntensä. Nyt kynnet olivat kuitenkin pidemmät, kulmikkaat ja kärjistä paksunevat, aivan kuin ahmalla. Kieli tuntui paksulta, ja Misha voi hetken aikaa pahoin. Misha tunsi suussaan jotain outoa ja tunnusteli kielellä hampaitaan. Ne olivat terävämmät, pidemmät. 

Misha tiesi, mitä se tarkoitti. Kaikki tiesivät. Peto oli hänessä, miehentappaja. Susi ihmislaumassa. Misha oli kuullut kertomuksen aikaisemminkin, mutta oli kieltäytynyt uskomasta sitä. Isä ja äiti olivat jutelleet hiljaa, mutta Misha oli kuullut sen kyllä. He eivät tienneet, että Misha kuuli joskus niin hyvin ja niin kaukaa. Misha oli syntynyt kirkassilmäisenä, puhtaana kuten muutkin. Sitten erään ukkosyön ja elotulien jälkeen Misha oli saanut silmiinsä kultaisen värin. Se oli järkyttänyt hänen äitiään pahasti, eikä isäkään siitä mitenkään mielissään ollut. Jos ajat olisivat olleet huonommat, tai Mishan vanhemmat hieman enemmän pelokkaita, hänet olisi upotettu suohon sen siliän tien isoon kiveen sidottuna. Petomiehen kohtalo ei ikinä ollut helppo.

Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Mishan äiti oli kovin kiintynyt esikoiseensa, ja Mishan isäkin oli lopulta heltynyt äidin aneluista. Misha sai elää, jos pystyi olemaan ihmisiksi. Ja nyt Misha oli tappanut. Peto oli herännyt. Kuolevan Kahjon katse jäi Mishaan mieleen, se porautui syvälle muistin syövereihin. Misha olisi tahtonut unohtaa kuolevan ilmeen, mutta ei onnistunut. Olipa peto hänen sisällään tai ei, Mishaa pelotti.

Misha ei ollut varma, olisiko hän enää tervetullut kotiin. Joka tapauksessa äidille ja Aidalle täytyi kertoa, mitä oli tapahtunut. Murhasta joutui näillä main aina hirteen, vaikka veriteon taustalla olisivatkin olleet hyvät syyt. Misha ei halunnut saattaa kotiväkeään suotta vaikeuksiin, mutta halusi kertoa asiat mieluummin itse.

Isä oli jo tullut veljien kanssa kotiin, kun Misha viimein saapuii kotipihaan. Mishan isä oli isokokoinen, tummapartainen ja -tukkainen miehenköriläs, joka oli herkkä nauramaan ja yhtä herkkä vihastumaan. Kasvatuksessa hän ei juuri vitsaa säästellyt, mutta oli kuitenkin toimissaan useimmiten reilu ja rehti. Ainoastaan humalapäissään isä joskus sortui kiukuttelemaan kuin pahaiset akat, mutta sitä tapahtui nykyään harvemmin. Nuorimmaisen synnyttyä mies oli viimein rauhoittunut, kuten Mishan äiti aina tapasi leikillisesti huomautella. Misha oli oppinut arvostamaan isänsä kylmäpäisyyttä ja tiesi kohta saavansa ansionsa mukaan.

Kun isä näki verijäljet ja kirveen poikansa kourassa, hän tajusi saman tien, mitä oli tapahtunut. Misha odotti, että isä antaisi hänelle kunnon korvatillikan, mutta lyöntiä ei ikinä tullut. Sen sijaan isä nyökkäsi Mishan mukaansa ja käski nuoremmat veljet sisälle. Kun miehet olivat kahdestaan, isä kakisti kurkkuaan. Misha tiesi, että pedon merkit näkyivät hänestä selvästi ulospäin. Mishaa hävetti, ja hän piilotti veriset kädet selkänsä taakse.

”Tapoitko sen?”

”Tapoin.”

”Siitä joutuu hirteen”, totesi isä, ja Misha nyökkäsi. Kumpikin toki tiesi, mitä taposta seurasi.

”Vallesmannilla kestää aikansa, ennen kuin se saa kuulla asiasta. Jos lähdet nyt, ehdit vielä pitkälle ennen kuin saavat kiinni. Tuurilla pääset karkuun”, selitti isä. Misha kuunteli tarkkaan, kuuli viisauden puheessa ja nyökkäsi. Se oli hyvä suunnitelma.

”Mihin suuntaan?” kysyi Misha viimein.

”Etelään. Tapiokat ottavat koulutettavakseen sotilaita, niillä on leiri Harjusaavalla. Ne eivät kysele menneisyyden perään. Menet sinne ja pärjäät.”

Misha ei enää enempiä odotellut, vaan iski verisen kirveen tukkiin ja juoksi sisälle. Omaisuutta hänellä ei juurikaan ollut, mutta se vähä oli hänelle sitäkin tärkeämpi: yhdet vaihtovaatteet, nahkainen pusakka ja talvivaatteet, vähän suolaa pussissa ja kymmenvuotislahjaksi saatu teräspuukko. Muuta Mishalla ei ollut. Kun Misha tuli ulos, äiti halasi häntä kerran ja antoi eväspussin mukaan. Misha hyvästeli veljensä, kävi saunalla suukottamassa nukkuvaa Aidaa otsalle ja oli sitten valmis lähtöön. Isä oli riisunut veljien kanssa perheen työhevosen valjaista, ja hän antoi sen suitset Mishalle. Misha näki, että hänen isänsä käsi tärisi hieman. 

”Ei se ole kilvakko, mutta nopeammin sillä pääsee kuin juoksemalla. Jätä se sitten mettään, eiköhän se osaa kotiin itsekseenkin.”

”Kiitos. Voikaa hyvin”, sanoi Misha ja hoputti Ruun laukkaan. Misha vilkaisi vielä kerran taakseen metsän rajassa, painoi näkymän syvälle mieleensä ja karautti pakoon.


Karttu hätisti itsepäisen itikan pois korvansa kupeesta inisemästä. Kala ei syönyt, ja Karttua ärsytti istua paikoillaan turhan panttina. Ruokaa hänellä toki oli, mutta kuukauden turha etsintä oli saanut hänet kaipaamaan hieman maittavampaa ateriaa. Rajansa silläkin, paljonko veripettua jaksoi syödä. Henkilökohtaisesti Karttu oli pikkuhiljaa jo valmis puremaan pelkkää pajua, kunhan hänen ei enää kertaakaan tarvitsisi syödä punamustaa känttyä.

Karttu huokaisi raskaasti. Varovasti ukko kiilasi vavan kivien väliin siten, että jos raues vastoin hänen tuuriaan tarttuisikin syöttiin, vapa ei napsahtaisi heti poikki. Karttu ei antanut mielensä masentua tyhjän vatsan nurinoista, vaikka vaikeaa se oli. Lapsena koettu köyhyys oli opettanut hänelle kärsivällisyyden merkityksen, eikä kampurajalka ainakaan tehnyt hänestä hötkyilevämpää. Nälkä oli kuitenkin sellainen vieras, että se varasti kaiken huomion pahaksi yltyessään.

Karttu kaiveli laukustaan runokartan kopion ja vuorikristallisen puolipallon. Valoisaa riitti vielä, ja Karttu alkoi lukea runoa mutisten hiljaa itsekseen. Sama rituaali oli toistunut jo monen monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana. Karttu oli seurannut johtolankoja pitkän tovin, ja ellei ottanut huomioon itse runokartan löytymistä, hänen tutkimuksensa eivät olleet juuri edistyneet. Se ei Karttua kuitenkaan haitannut, hän oli kärsivällinen.

Karttu tavasi runoja monta kertaa ääneen kuin loitsuen ja yritti löytää niistä jotain uutta ja paljastavaa. Runokarttojen tulkitseminen oli hankalaa puuhaa, varsinkin näin vanhojen. Karttu oli kopioinut runokartan huolellisesti kivisestä taulusta, ja nyt karhunnahkainen kopiokin alkoi osoittaa kulumisen merkkejä. Osa kielestä oli täysin lukukelvotonta, mutta suurimmasta osasta tekstiä sai kuitenkin varsin hyvin selvää. Karttu oli tulkinnut tätä kyseistä runokarttaa kohta kaksi vuotta, melkein tuloksetta. Ainoastaan kerran Karttu tiesi olevansa oikealla reitillä, mutta siitäkin läpimurrosta oli kulunut jo jonkin aikaa. Liian kauan.

Karttu laski lukupallon kädestään ja kääri kartan takaisin puiseen suojakoteloonsa. Hänen olonsa oli jo paljon parempi ja mieli rennompi. Kampurajalkaa ei enää kivistänyt, ja ilmakin näytti vähemmän uhkaavalta kuin vielä hetki sitten. Kirkasvetinen puro solisi rauhallisesti, ja aurinko pilkisti kylmän pilviverhon takaa. Ilma oli vielä kirpeä edellisen yön jäljiltä. Talvi teki jo tuloaan. Tuuli kantoi jostain korpin räksytystä ja suopursun tuoksua. Ilma oli seesteinen, ja Karttu tunsi virkistyvänsä entisestään. Elämä tuntui hyvältä.

Karttu painoi selkänsä kaatunutta keloa vasten ja otti vavan uudestaan käteensä. Aika kului hitaasti. 

Päivän kallistuttua iltaan Karttu oli saanut narrattua muutaman kirkaskylkisen raueksen, ja pari ahventakin oli eksynyt teräskoukun saaliiksi. Karttu oli varsin tyytyväinen saaliiseensa. Hän oli juuri aikeissa nousta ylös, kun rytinä vastarannalla keskeytti hänen toimensa. Ruskea hevonen laukkasi kovaa vauhtia pajukon läpi selässään nuori poika. Karttu ehti nähdä vain vilauksen verisistä kasvoista, mutta ennen kuin Karttu ehti sanoa tai tehdä mitään, ratsastaja oli jo kadonnut takaisin ryteikköön. 

Karttu jäi hölmistyneenä katsomaan pojan perään, mutta kun tämä ei tullut takaisin, Karttu päätti antaa asian olla. Lämmin ruoka odotti, eikä Karttu voinut sillä hetkellä ajatella muuta kuin nälästä kurnivaa vatsaansa. 


Vastoin kaikkia pelkojaan Mishan onnistui välttää vallesmanni ja kylän järjestyksenpitäjät. Kesken pakomatkan noussut armoton syysmyrsky sotki varmaan kaikki jäljet, sillä takaa-ajajista ei näkynyt vilaustakaan koko hänen pakonsa aikana. Misha ei muistanut matkasta paljoakaan. Kaikki tuntui niin epäaidolta, kuin pahalta unelta. Viimein, päästessään Harjusaavalle, Misha laskeutui Ruun selästä ja pesi veret pois vaatteistaan ja ihostaan. Syyllisyys jäi silti. Veriteko, vaikka oikeutettukin, ei ollut helppo taakka kantaa niin nuorille harteille. Vaikka Misha oli tuskin neljätoista kesää nähnyt, hän tunsi itsensä jo paljon vanhemmaksi. Liian vanhaksi. 

Misha katseli tapiokoiden alokasleiriä puiden suojasta hiljaisen ihmettelyn vallassa. Vaikka leiri oli pelkkä väliaikaisvarustus, teki sen jämäkkyys ja sotilaallinen järjestelmällisyys lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieheen. Puiset rintavarustukset oli kasattu nopeasti. Teroitettujen seipäiden muodostaman piirin sisäpuolella telttarivistöt oli järjestetty siisteihin riveihin. Linnoituksen ympärille oli kaivettu matala oja, ja leirin sisäänkäynneillä seisoi joukko aseellisia vartijoita kirkkaissa sotisovissaan. Misha katseli maisemaa ja mietti itseään osana tapiokoita. Tuntui oudolta ajatella tulevaisuuttaan, kun menneisyys oli vielä niin tuoreessa muistissa. Mutta Misha ei osannut jäädä murehtimaan mahdottomia. Menneitä ei voinut muuttaa, ja Misha oli valinnut polkunsa sillä hetkellä, kun hän tappoi Kahjon.

Misha kyhnytti Ruuta tuttavallisesti turvasta vielä viimeisen kerran ja läpäytti tätä sitten kevyesti takamukselle. Hevonen hirnahti protestoivasti, mutta lähti kuitenkin takaisin kotia kohti. Misha toivoi, että Ruu pääsisi kotiin ongelmitta, sillä hevosessa oli pitkälti kiinni hänen perheensä elanto. Misha kiitti mielessään isänsä jalomielisyyttä ja eleen ajatteleminen nosti hänelle paksun palan kurkkuun. Misha katsoi hiljaisena, kuinka kullanruskea elikko hävisi metsän sekaan. Ruun mukana hävisivät myös viimeiset haaveet kotiin palaamisesta.

Misha hengitti syvään, käänsi Ruun menosuunnalle selkänsä ja astui viimein metsästä aukealle. Vilkaistuaan varmuuden vuoksi vielä kerran ympärilleen Misha suuntasi kohti tapiokoiden leirin pääsisäänkäyntiä.

Misha oletti, että vartijat olisivat kysyneet jotain, mutta ilmeisesti nuoria miehiä tuli leiriin tuon tuostakin ilmoittautumaan alokkaiksi. Vartijoiden takana istuskeli sahatulla puupöllillä valtavankokoinen mies tupakkipiippuaan poltellen. Mies oli pukeutunut samalla tavalla kuin vartijatkin, paitsi että aseena tällä oli suuri, kapeateräinen miekka hilparin sijaan. Teräksinen karhukypärä oli maassa miehen vierellä, taisteluhansikkaat lepäsivät siististi kypärän alla. Miehen harmahtava tukka oli sidottu lyhyelle poninhännälle talonpoikaistyyliin kuten Mishallakin. Miehen toisessa poskessa oli vaalea arpi, jonka alaosa katosi ketjupaidan alle. Kirkkaan siniset silmät seurasivat Mishaa rävähtämättä, kun hän käveli epävarmasti eteenpäin. 

Jotenkin Misha tajusi, että mies oli vartijoista ylempiarvoisin, upseeri, vaikka se ei mitenkään ulospäin näkynyt. Kun Misha pääsi lähemmäs, mies nousi hitaasti seisomaan, venytteli ja tyhjensi viimein piippunsa sisällön maahan. Mies ei kääntänyt katsettaan Mishasta koko toimituksen aikana. Mies oli vielä suurempi kuin Misha oli aluksi uskonut. Misha oli pitkä ikäisekseen – jo melkein isänsä mittaan kohonnut – mutta tämä mies oli pidempi ja lihaksikkaampi kuin kukaan, jota Misha oli elämänsä aikana ehtinyt tapaamaan. Miehen kourat olivat valtavat, ja Misha tajusi tuijottavansa niitä ihmeissään. Ne olivat kuin lapiot!

Mishaa pelotti, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänen täytyi päästä tapiokaksi, jos mieli säilyttää henkikultansa. Mishan vatsa kiristyi tiukalle solmulle. Pelosta huolimatta Misha kuitenkin vastasi miehen katseeseen ja käveli tätä kohti. Misha pysähtyi miehen eteen sopivan välimatkan päähän. Ei liian lähelle, ei liian kauas.

Kun Misha ei sanonut mitään, mies avasi viimein suunsa.

”Kylmäpäinen ja kärsivällinen. Se on hyvä.” Viimein mies päästi Mishan katseensa pihdeistä irti ja keskittyi taas piippunsa siivoamiseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen mies jatkoi:

”Tottahan tiedät, mikä tämä leiri on?”

”Tiedän”, myönsi Misha.

”Hyvä. Siinä tapauksessa tiedät varmaan myös sen, että takaisin ei ole menemistä, jos nyt tulet sisälle.” Misha nyökkäsi. Hän ei muuta toivonutkaan. 

”Se on selvä sitten. Jatka tästä suoraan keskelle leiriä, siellä sinut neuvotaan oikeaan paikkaan.”

”Kiitos”, sanoi Misha ja oli jo jatkaa matkaansa, kun mies keskeytti hänet.

”Tavallisesti olisin hutkaissut sinua just nyt, ja usko pois, olet sen ansainnutkin”, sanoi mies toteavasti, vailla ilkeämielisyyttä tai rehentelyä. ”Mutta minulla on tänään oikein hyvä päivä... Älä koskaan käännä upseerille selkääsi, ellei sinulle ole annettu lupaa poistua. Onko tämä selvä?”

”On. Voinko poistua?” kysyi Misha ja kiitti hiljaa mielessään onneaan. Hänen oma isänsä ei olisi ollut läheskään niin armelias. Kun mies nyökkäsi, Misha jatkoi matkaansa upseerin ohjeiden mukaan. 

Keskellä leiriä oli suuri kankainen katos, jonka alla seisoskeli kirjuri ja muutama aseistettu vartija. Kauempana laavun takana oleili joukko nuorukaisia. Osa oli huonommissa vaatteissa kuin Misha, osa paremmissa. Ryhmä oli epämääräinen ja rähjäisen oloinen, mutta kaikkien katseissa oli nähtävissä intoa, toivoa ja jotain muuta, jota Mishalta itseltään puuttui. Misha pystyi melkein lukemaan nuorukaisten kasvoilta himon maineeseen ja urotekoihin. 

Alokkaaksi kirjautuminen sujui ongelmitta. Nimensä annettuaan Misha ohjattiin muiden nuorukaisten joukkoon odottamaan. Kauan heidän ei kuitenkaan tarvinnut tyhjän panttina odotella, sillä pian Mishan saapumisen jälkeen heille jaettiin vaatteet ja varusteet. Vaikka vaatteet eivät olleetkaan laadultaan hääppöisiä, oli kangas kuitenkin vahvaa ja puhdasta – ja yllättävää kyllä ne sopivat Mishan päälle varsin hyvin. Vuosien tukkityöt ja raskaat maaseudun askareet kasvattivat kummasti hartioita takin täytteeksi. Aseita heille ei vielä annettu, mutta toisaalta kaikki saivat myös pitää omaisuutensa. Heti varustejaon jälkeen alkoi koulutus.

Misha oli odottanut, että koulutus olisi ollut jotenkin rankempaa. Ehkä hän vain toivoi sitä mielessään ikään kuin syyllisyyden olisi voinut huuhtoa pois hiellä ja mustelmilla. Niin tai näin, Misha tottui työskentelemään uupumisrajoillaan, teki annetut tehtävät paremmin kuin hyvin ja yritti pitää omat asiat itsellään. Kouluttajat eivät olleet tarpeettoman julmia, mutta sitäkin kovempia. Typeryyksistä sai keppiä, ja hölmöilystä sai todella pahasti turpaansa. Misha onnistui välttelemään pahimpia erehdyksiä, mutta alokasaikoina joutui pakostakin vaikeuksiin. Silloinkin Misha kesti rangaistuksensa tyynesti ja valittamatta. 

Kultasilmäistä poikaa ei enää kiusattu. Misha koki, että pedon merkit väistyivät hiljalleen. Muut alokkaat välttelivät Mishaa, eikä se sanottavammin Mishaa häirinnyt. Yksinäisyys sopi Mishalle varsin mainiosti. Silloin tällöin joku yritti tehdä lähempää tuttavuutta tai haastaa riitaa, mutta Misha kohteli kumpaisiakin samanlaisella viileydellä ja välinpitämättömyydellä. Koska Misha teki ryhmässä enemmän kuin osansa, vakavamielinen miehenalku jätettiin omaan rauhaansa. Alokasaika eteni Mishan silmissä epänormaalin nopeasti, aivan kuin hän olisi ollut koko ajan kevyessä horroksessa.

Yöt Misha paini omatuntonsa kanssa, muisti kuolevan katseen ja sen nautinnon, joka verityöstä oli seurannut. Sitten Misha muisteli äitiään, siskojaan, veljiään – isäänsäkin – ja huomasi kaipaavansa kotiin kovemmin kuin oli uskonut voivansa kaivata. Hän ei olisi halunnut tätä, ei jättää kotiaan ja elämäänsä. Mishaa oli alakuloinen, häntä pelotti, itketti ja masensi, mutta hän tiesi myös, ettei takaisin ollut menemistä. Hänen oma tekonsa oli taannut sen, että Misha ei voisi ikinä palata kotiseuduilleen, halusi hän sitä tai ei. 

Misha nukahti yleensä pala kurkussa, katumuksen kivi rintakehällä. Misha itki itkunsa ääneti, ja ajallaan sekin loppui. Suru jäi. 


Vallesmannin saapuminen oli Mishan alokasajan ainoa merkillepantava tapahtuma. Kylän järjestyksenpitäjä oli saapunut leirin sisäänkäynnille mukanaan jälkikoirat ja pari kylän rotevinta pakottajaa. Misha ihmetteli hieman sitä, miksi hänet oli löydetty vasta nyt. Misha tunsi vallesmannin jo kaukaa, mies oli muistoista tuttu. Misha tunsi pelkoa, helpotusta, ahdistusta –


 kaikkia niitä yhdessä ja erikseen. Mishan teki mieli juosta alokkaiden muodostamasta rivistä, paljastaa itsensä ja antaa hirttosilmukan lopettaa öiset painajaiset. Silti hän pysyi paikallaan. Misha tunsi jalkojensa tärisevän holtittomasti ja pelkäsi, että kaatuisi niille sijoilleen.

Jonkin ajan kuluttua vallesmanni ja järjestyksenpitäjät lähtivät kuitenkin pois. Misha ei ollut varma, oliko mies pettyneen näköinen, mutta siltä se ainakin kaukaa katsottuna näytti. Kun vallesmannin miehet olivat häipyneet, Misha kuuli nimeään huudettavan. Misha pinkaisi tottelevaisesti juoksuun ja pysähtyi vasta upseerin edessä. Se oli toinen kerta koko alokasaikana, kun Misha tapasi arpinaamaisen upseerin. Myöhemmin Misha oppi tuntemaan miehen Tappurana.

”Etsivät kultasilmäistä petopoikaa, joka oli kylmäverisesti murhannut miehen kirveellä”, totesi Tappura tunnustelevasti. ”Et sattuisi tuntemaan tyyppiä?” Misha ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Piruiliko mies hänelle?

”Ei, en tunne”, tyytyi Misha lopuksi vastaamaan.

”Niin minä vähän ajattelinkin. Sanoin samaa heillekin. Taisivat uskoa.”

”Kiitos”, sanoi Misha hiljaisella äänellä.

”Älä suotta kiittele. Tapiokoiden laki ei ole rahvaan laki. Etkä ole rahvasta enää kauan.”

Misha oli hiljaa ja odotti. Misha ei ollut vielä tapioka, mutta se oli oikeastaan vain ajan kysymys. Tapiokoiden ensimmäiseen uskollisuusriittiin oli aikaa enää muutama viikko. Silloin eroteltaisiin jyvät akanoista, ja asetakkien värit määrättäisiin kouluttajien suositusten perusteella. Misha ei tiennyt, mitä tuleman piti sen suhteen. Tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin syksyinen korpimetsä.

”Kuulin, että tapettu oli raiskannut murhaajan pikkusiskon... sellainen saa varmasti veren kiehahtamaan. Saattaisinpa sanoa, että olisin itsekin tehnyt samoin. Mutta sillä ei ole paljon väliä, kun murhaajaa ei täältä kerran löytynyt.” 

”Niin”, myönsi Misha. 

”Palaa nyt takaisin palvelukseen”, komensi Tappura sen pidemmittä puheitta, ja Misha totteli ripeästi. Hän päätti kuitenkin muistaa Tappuran tekemän palveluksen. 

Tappura seurasi katseellaan nuorukaista koko sen ajan, kun tämä palasi takaisin joukkueensa luokse. Tappura oli tarkoittanut kaikkea sitä, mitä Mishalle sanoi: hän olisi itsekin varmasti toiminut samoin. Tappura oli kuullut teon yksityiskohdat vallesmannilta ja olisi tahtonut sanoa sanasen jos toisenkin nuorukaisen puolesta. Viimein järki oli kuitenkin käskenyt Tappuran pitää suunsa kiinni, ja niin hän oli tehnytkin. Vaikka vallesmanni olisikin antanut armon käydä oikeudesta tällä kertaa, nuorukainen olisi joutunut toisenlaisiin vaikeuksiin. Kerran tapettuaan oli hankala tyytyä ratkomaan asioita pelkin nyrkein tai puheella. Ei... parempi näin. Tapio tarvitsi sotilaita, ja tässä nuorukaisessa oli ainesta yllin kyllin. Parempi pitää peto aisoissa, kun se on kerran herännyt.

Tappura antoi asian olla ja päätti pitää nuorukaista tavallista tarkemmassa valvonnassa. Aika näyttäisi, olisiko nuorukaisesta tapiokaksi.


Kahden ja puolen viikon kuluttua oli talven ensimmäinen päivä. Tapiokoiden uskollisuusriittien oli määrä alkaa illan koittaessa. Alokkaiden keskuudessa kulki villejä huhuja siitä, mitä loppujen lopuksi tulisi tapahtumaan, mutta kukaan ei oikein tuntunut todella tietävän. Kukaan vanhemmista tapiokoista ei suostunut kertomaan mitään, vaan enimmäkseen naureskelivat alokkaiden uteluille. Alokasteltoissa huhumyllyt pyörivät koko ajan, ja joukkiot käyttäytyivät kuin mehiläiset ukonilman edellä. Ilmassa oli jännitystä, ja tavallisen nahistelun lisäksi puhkesi pari nyrkkitappeluakin. 

Misha yritti pitää hermoilun poissa mielestään, mutta ei oikein onnistunut siinä. Aseriittiä varten pääkaupungista saakka oli tullut Tapion karhunlaulaja lehtoa pyhittämään. Misha oli kasvatettu pienestä pitäen vanhojen tapojen mukaisesti, ja metsän jumalat olivat tapoineen hänelle jo ennestään tuttuja. Rahvaan usko metsään ja elämään oli arkipäiväistä, käsinkosketeltavaa, mutta tämä... tämä olisi erilaista. Mishan kotikylän ainoa laulaja oli ollut kiertelevä pappismies, kyykkyselkäinen vanha horisko, jonka parannuksista suurin osa tuntui olevan enimmäkseen tuurista ja vahvoista väkijuomista kiinni. 

Tapiokoiden karhunusko oli erilaista. Misha oli itsekin hakenut Tapion suojaa monta kertaa metsään eksyessään, mutta tapiokoiden usko meni lauluja syvemmälle, metsän ja itse elämän ytimeen. Karhu oli Tapion tunnuseläin, jonka merkkejä jokainen tapioka kantoi asetakissaan ja polttomerkkinä rinnassaan. Tapiokoiden karhuriitit olivat verisiä, eikä uhrilehdossa valehdeltu. Siitä piti huolen karhunlaulajan taika; riippuen laulajan mahdista lehtoon saapui karhu tai useampia, ja väärinpuhujat kuolivat karhujen kynsistä niille sijoilleen. Karhuriitti takasi uskollisuuden oikeille jumalille ja aseveljille.

Karhuriittiin valittu lehto oli vain parin tunnin pikamarssin päässä alokasleiristä. Osa kouluttajista ja vakinaiset vartijat jäivät huolehtimaan leiristä, samalla kun alokkaat pistivät juoksuksi kohti lehtoa. Kun alokasosastot saapuivat yksitellen paikalle, tervastulet paloivat jo pimenevässä yössä. Edellisenä yönä satanut lumi oli jo ehtinyt sulaa pois, mutta nyt maa oli taas jäässä auringon laskettua mailleen. Taivas oli pilvetön, ja tähdet kirkastuivat yksitellen pimeälle taivaalle. Yöilma napsahteli kuin kovalla pakkasella, vaikka lunta ei ollut. 

Karhunlaulaja oli jo aloittanut laulannon. Toisin kuin katajaneidot, Tapion palvojat eivät soittaneet kannelta taioissaan. Miehet messusivat laulajan johdolla ja roiskivat hirven verta karhun kallosta kelopuulle ja uhrikiville. Kukkulan keskellä kohosi kallopuu. Lehtokukkula oli kallopuuta lukuunottamatta puuton, ainoastaan kivet kiersivät yksinäistä, latvaan saakka kuorittua puuta. Kallopuun takana alkoi lehtometsä, josta karhuja laulettiin. Misha vilkaisi hitaasti ympärilleen ja varoi kiinnittämästä kouluttajien huomiota. 

Alokkaita oli neljä kahdenkymmenen alokkaan ryhmää. Kukaan ei näyttänyt pelkäävän, mutta Misha oli näkevinään hermostuneisuutta muutamassa aseveljessään. Mishankin vatsassa nipisteli epämiellyttävästi. Viimein Misha keskittyi laulantoon, kuunteli laulun väkivahvoja sanoja ja antoi laulajan äänen vaivuttaa itsensä hitaasti transsiin. Tunne oli tuttu ja turvallinen. Misha muisti ajat emonsa jaloissa – ajan, jolloin ongelmia ei ollut, ainoastaan välittömiä tarpeita ja lämmintä syliä. Isä oli laulanut heille kekrinä muiden kylän miesten kanssa. Ne ajat olivat kuitenkin kaukana takana päin, lapsen lämpimiä muistoja miehenalun mielessä. Hitaasti Tapion laulaja vaivutti kuulijat mukaan laulantoonsa.

Laulua jatkui pitkältä tuntuvan ajan, ja äkkiä Misha säpsähti huomatessaan laulun vaimenneen. Karhunlaulaja seisoi hiljaa uhrikivien muodostaman kehän keskellä, katse kiinnittyneenä metsän ja valon rajamaille. Ensin Misha ei nähnyt pimeydessä mitään, mutta hetken kuluttua, kun silmät hiljalleen tottuivat, Misha näki kontion katsovan takaisin. Karhu oli nuori uros, terhakka ja voimiensa huipussa. Hitaasti karhu tallusti tervastulien valopiiriin, katse kiinnittyneenä laulajaan ja hirven verellä pestyyn kiveen. Aikansa nuuskittuaan karhu lipaisi tummaa verta ja istui sitten uhrikivien väliin takajalkojensa varassa. Laulaja alkoi messuamisensa uudestaan. 

Misha huokaisi hiljaa ihmetyksestä. Hän ei ollut nähnyt elävää karhua ikinä näin läheltä. Pariin kertaan hän oli nähnyt kontion vilahtavan metsän siimekseen ihmisen haistettuaan, mutta siitä oli jo aikaa. Mishan alokastoverit supisivat ihmeissään, mutta kouluttajien tiukat katseet vaiensivat hiljaisen hälyn samantien. Laulaja onnistui kutsumaan metsästä vielä kolme karhua, kaksi pienempää ja yhden jättimäisen. Kun laulaja tuntui viimein olevan tyytyväinen, hän viittasi joukon valittuja tapiokoita lähemmäs. Tapiokat riisuivat hiljaisuuden vallitessa itsensä ilkosilleen, vaikka yö oli kylmä ja kolea. Kukaan ei puhunut mitään, kun laulaja viittilöi miehet karhujen piirin keskelle. 

Laulamista kesti hetken, sitten pappi kysyi jokaiselta mieheltä jotain. Misha oli liian kaukana kuullakseen kunnolla, mutta miehet vastasivat vakuuttaen ja ilman epäröinnin häivää. Kouluttajat käskivät alokkaat riisuutumaan, ja alokkaat tottelivat ripeästi. Hetkeen yössä ei kuulunut muuta kuin kankaan kahinaa ja asevöiden kilahtelua. Kun kaikki viimein olivat ilkosillaan, tapiokat kättelivät toisiaan sotilaiden tapaan, kumarsivat papille ja poistuivat hetkeksi valopiirin ulkopuolelle. Takaisin tullessaan miehet kantoivat rautaisia kekäleastioita, joissa punahehkuiset raudat odottivat käyttöään. Misha tunsi hien virtaavan hitaasti selkäpiitä pitkin. Aika tuntui matelevan.

Yksitellen alokkaat kutsuttiin piirin keskelle. Misha oli toisen kymmenjoukon kolmas, ja hänellä oli riittävästi aikaa seurata tapahtumien kulkua. Pappi tuntui kysyvän jokaiselta eri asioita, joiltakin useampaan otteeseen. Kun pappi oli viimein tyytyväinen, yksi miehistä poltti raudalla alokkaan rintaan tapiokoiden karhunpään. Kukaan ei uskaltanut päästää ääntäkään, sillä tapahtumaa seuraavat karhut olivat voimassaan liian alkukantaisia ja liian lähellä. Ilmassa leijui palavan lihan haju. 

Lopuksi tuli Mishan vuoro. Kun Misha astui nuotion valopiirin sisälle, hän ei tiennyt, mitä odottaa. Karhuista nouseva haju oli väkevä, ja metsän valta tuntui musertavan todelliselta. Pappi katsoi häntä tiukasti katse lukittuna Mishan tulessa välkkyviin silmiin. Pappi oli sanomaisillaan jotain, mutta juuri, kun Misha astui uhrikivien sisään, kaikki karhut nousivat takajaloilleen, ja ilma täyttyi karjunnasta. Valtavat jalat tömistivät maata, ja metsä raikui kontioiden karjuessa taivasta kohden. Useimmat miehistä löivät maihin suojautuakseen, ja Misha oli varma, että hänen päänsä oli vähällä räjähtää pelkästä melusta. Karhujen karjunta ei hellittänyt, vaan tuntui vain yltyvän entisestään. Lehdosta kuului lisää karjahtelua, lisää vastauksia Tapion palvelijoiden kutsuun. Misha oli laskea alleen, kun suurin karhuista lopetti karjumisensa ja astui äkkiä lähemmäs. Pappi perääntyi säikähtänyt ilme kasvoillaan, mutta Misha pysyi paikoillaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan. 

Äkkiä yö hiljeni. 

Karhu painoi turpansa melkein kiinni Mishan kasvoihin. Misha tunsi karhun kuuman ja lihalle haisevan hengityksen kasvoillaan, mutta ei uskaltanut liikahtaakaan. Haju oli tyrmäävä. Karhu tuijotti Mishaa. Misha tuijotti takaisin. Peto haisteli Mishaa aikansa, urahti sitten ja perääntyi lopulta takaisin paikoilleen. Lehdosta alkoi saapua lisää karhuja. Ensin yksi, sitten toinen, kolmas. Karhuja tuli loputtomalta tuntuvan ajan, kaikki kerääntyivät uhrikivien ulkopuolelle. Viimein karhuja ei enää tullut, ja Misha uskaltautui vilkaisemaan ympärilleen: karhuja oli enemmän kuin Misha pystyi nopealla vilkaisulla laskemaan. Uskomatonta.

Pappi oli pitkään hiljaa, ja hetken Misha tunsi pelon kouraisun. Käskisikö pappi karhut hänen kimppuunsa? Vai eikö hän saisi tapiokan merkkiä ollenkaan?

Viimein pappi puhui:

”Tapio tuntee omansa.”

Enemmittä puheitta ja kysymyksittä pappi viittasi polttorautaa pitelevälle miehelle merkin, ja mies tuli Mishan luokse punaisena hehkuva rauta kädessään. Mies vältti katsomasta Mishaa silmiin. Kun rauta poltti Tapion merkin hänen sydämensä kohdalle, Misha oli vähällä pyörtyä kivusta. Kipu oli sanoinkuvaamaton, mutta sisu ei antanut periksi. Ääneti ja silmät kivusta kosteina Misha käveli hitaasti paikalleen. Kaikki välttelivät katsomasta Mishaa, mutta sitä Misha itse ei edes huomannut. 

Maailma oli äkkiä utuinen paikka, jossa ainoa todellinen ja käsinkosketeltava asia oli rinnasta sykkivä kipu. Kaikki muu oli epäaitoa, unenomaista tarinaa. Ensimmäistä kertaa veriteon jälkeen Mishassa herännyt peto oli syvässä unessa, veriset muistot utuisina ja pehmeinä. Suru vaimeni sykkivän kivun alle, ja Misha tunsi uskomatonta helpotusta. Raukeus valtasi hänen mielensä. Misha huojui paikoillaan unen ja uupumuksen rajamailla, eikä tajunnut maailmasta enää mitään ennen seuraavaa aamua.

Joku ravisteli Mishaa hereille. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, mutta siihen Misha oli jo alokaskoulutuksensa aikana ehtinyt tottua. Unensekaisesta kiputokkurasta selvittyään Misha tunnisti asetoverinsa kasvot ja tervehti lopulta Rietiä vaisusti. Mishan suu tuntui kuivalta ja karhealta. Polttomerkki rinnassa tuntui vieläkin hehkuvan punaista kipua. Arpi oli liian herkkä koskettaa.

”Kannattaa varmaan nousta ylös. Lähtö on piakkoin”, hoputti Rieti. 

”Lähtö? Minne?” kysyi Misha muistamatta mitään paluustaan leirille.

”Meidät määrättiin Tapiokoiden valtiokaartin miekkakouluun, samoin Pahka ja Lusto. Melkoinen yllätys. Moni oli meitä parempi. Uskotko, pääkaupunkiin!”

Misha ei muistanut asiasta mitään, mutta katsoi paremmaksi olla tunnustamatta sitä. Asiat selkenisivät varmasti ajallaan. Itse miekkakoulu oli Rautamossa, Ahtelanmeren pohjoisimmalla rannalla. Joitain asioita olisi kuitenkin hyvä tietää. 

”Uskon... Kenen johtoon meidät määrättiin?”

”Tappuran”, sanoi Rieti ja nousi ylös. Jos Rieti ihmetteli Mishan muistia, hän ei ainakaan sanonut siitä mitään. Misha oli siitä kiitollinen. Se, että vikkelä-älyinen Rieti oli määrätty hänen kanssaan miekkakouluun, helpotti myös hieman Mishan oloa. Rieti oli Mishaa paljon lyhyempi, laihanlainen luikku, jolla oli jatkuvasti kilmun vilke silmäkulmassaan. Vaikka Misha ei varsinaisesti ollut ystävystynyt kenenkään kanssa, Rietin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Samaa ei voinut sanoa Pahkasta. Pahka oli... no, pässi. Misha oli joutunut puolustamaan omaa ruoka-annostaan useasti, ja muistoksi siitä Pahka oli saanut yhden kuhmun lisää ohimoonsa. Jääräpäinen kun oli, Pahka ei osannut perääntyä ajoissa. Lusto taas oli hiljainen, omiin oloihinsa vetäytyvä kaveri kuten Mishakin. Matkasta tulisi varmasti mielenkiintoinen.

”Olen itse jo melkein pakannut. Pidä kiirettä.” Misha kiitti Rietiä ja kampesi sitten itsensä seisomaan. Pikaiset aamutoimet suoritettuaan Misha pakkasi vähäiset varusteensa ja kävi lopuksi juomassa hieman raikasta vettä. Kurkku tuntui pysyvän karheana juomisesta huolimatta. Kenttäkeittiössä ei ollut vielä mitään syötävää tarjolla, mutta Mishalla ei oikeastaan ollut edes nälkä. Heräilevän leirin aamutoimia seuratessaan Misha huomasi parin makuupaikan olevan tyhjiä. Puuttuvien alokkaiden varusteet oli viikattu siististi huopien vierelle. Myöhemmin, matkalla kohti Rautamoa, Misha kuuli Rietiltä, miksi pedit olivat tyhjiä. Kaikki alokkaat eivät suinkaan olleet läpäisseet Tapion uskollisuusriittiä, ja Mishan vihkimisen aikana tulleet karhut olivat raadelleet nuorukaiset kappaleiksi muiden seuratessa sivusta. Rieti kertoi epäonnisten alokkaiden nimet, mutta yksikään niistä ei kuulostanut Mishan korvaan tutulta.

Misha tiesi, että vanhauskovaisia vainottiin Sveassa ja Bornvikissa, mutta näin pohjoiseen vanhauskovaisten viha ei ollut vielä tähän mennessä yltänyt. Toisaalta merkinpalvojien soluttautumisyritykset eivät tuntuneet mahdottomaltakaan ajatukselta: tapiokat olivat metsän jumalan, Tapion siunaamaa valiojoukkoa – rahvaan yläpuolella ja aateliston alapuolella. Etelän uskonnot olivat helppoja omaksua. Ne tarjosivat yleensä leppoista elämää, ymmärrystä ja ikuista juhlintaa kuolemanjälkeisessä elämässä. Merkinpalvojien kannatus oli korkeinta vähämielisten ja köyhimpien talonpoikaisten parissa sekä, kieroutuneesti kylläkin, aatelisten suojeluksessa. 

Misha ei välittänyt uskonkiistoista, sillä luonnossa eläminen oli opettanut hänelle riittävän totuuden uskosta ja elämästä. Taikaa oli olemassa, mutta se ei aina ollut hyvänsuopaa – tai alkuperältään edes jumalaista. Sellaisten asioiden vuoksi tappeleminen tuntui yhtä tyhjänpäiväiseltä kuin tappelisi siitä, oliko taivaalla aurinko vai kuu. 

Rieti oli pulissut Mishan kuuntelematta jo pitkään, mutta kun Rieti sanoi jotain karhuista, Mishan mielenkiinto heräsi, ja hän höristi korviaan. 

”...pappi puhui pitkään siitä, miten karhujen ilmaantuminen oli enne. Sitä se ei tietenkään osannut sanoa, millainen enne, mutta lupasi viedä viestin Rautamoon. Se puhui sinusta jotain Tappuran kanssa”, kertoi Rieti äänensävyään laskien. Tappura ratsasti hitaasti heidän edessään eikä tuntunut kiinnittävän mitään huomiota takanaan marssiviin nuorukaisiin. Rieti lakkasi äkkiä kuitenkin puhumasta, aivan kuin olisi puhunut ohi suunsa. Misha ei alkanut udella enempää, vaan vajosi takaisin omiin ajatuksiinsa.

Tappura kuuli varsin hyvin, mitä nuoret juttelivat keskenään. Tappura keskittyi Rietin kertoiluun puolella korvalla, mutta ei antanut tuleville suojateilleen mitään vihjettä siitä, että oli kuulolla. Tavallinen mies ei olisi kuullutkaan mitään hiljaisella äänellä käydystä keskustelusta, mutta Tappura ei ollut tavallinen sen enempää kuin muutkaan tapiokat. Hän kuuli puheen niin selvästi, että olisi ihan hyvin voinut kulkea nuorukaisten vierellä. Pojat eivät vielä olleet sinut saamansa lahjan kanssa, ja Tapion antamat kyvyt uinuivat käyttämättöminä syvällä nuorten mielissä. Ajallaan, ja kunnon koulutuksella, nämäkin tapiokat oppisivat kutsumaan karhua itsessään. Ehkä hekin sitten kuulisivat paremmin.

Tappura mietti laulajan sanoja. Mies oli epäillyt, että Misha oli myötäsyntyinen: mies, jolla on pedon sielu ja voimat. Tappura ei ollut hengellinen mies, mutta ei hän ollut myöskään hölmö. Tapio oli pelastanut hänen henkensä, eikä Tappura tarvinnut enempää vakuuttelua jumalaisesta alkuperästä. Mutta se, mitä laulaja sanoi Mishasta... Tappura pudisti päätään epäuskoisena. Sanottiin, että petosilmäiset miehet saivat pedon voimat ja muodon. Kultasilmäiset petomiehet oli tapettu kolttasodissa sukupuuttoon kymmeniä sukupolvia sitten. Se, että yksi sellainen käveli Tappuran perässä, ei tehnyt vielä kaikkia taruja todeksi.

Tappura oli miettinyt uhrilehdon tapahtumia monta yötä sen jälkeen. Jos hän aikaisemmin oli uskonut, että Mishassa ei ollut mitään ihmeellistä, se yö todellakin karisti viimeiset epäilyt. Vaikka Misha ei ollut kovinkaan hääppöinen miekkailija, Tappura oli päättänyt ottaa nuorukaisen omaan suojelukseensa. Tapion laulaja olisi tahtonut viedä Mishan saman tien mukanaan Rautamoon, mutta Tappura ei luottanut laulajan vilpittömyyteen. Karhujen käytös uhrilehdossa oli alentanut Tapion laulajan arvoa, sillä karhut eivät olleet tulleet laulajan käskystä, vaan omasta halustaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos huonona enteenä pidetty pahanilman lintu päätyisi muutaman kyynärän paksuisen maapatjan alle puukonjälki selkänahassa. Ei, Tappura veisi mieluummin Mishan muiden oppilaiden kanssa mukanaan pääkaupunkiin. Siellä hän ainakin pystyisi pitämään nuorukaisen poissa suurimmista vaikeuksista.

Tappura ei tiennyt, miksi hän edes välitti kultasilmäisestä pojasta. Omia lapsia hänellä ei ikinä ollut ollut – tai ainakaan kukaan hänen petitovereistaan ei ollut sellaista tunnustanut. Eipä silti, ei hänestä isäksi olisi välttämättä ollut muutenkaan. Tappura oli elänyt nuorempana hurjaa elämää, nyrkkeillyt ja miekkaillut elantonsa eteen – ja voittanut aina. Karhun kokoinen mies oli vaikea vastus kenelle hyvänsä nyrkkisankarille, ja vikkelillä kintuilla varustettu jättiläinen oli hankala vastus miekkaringeissäkin. Lisäksi Tappura oli nopea oppimaan. Hänen tiensä vei viimein Borveen, Svean maakunnan pääkaupunkiin. Borvessa Tappura nousi nopeasti maineeseen ja kunniaan, ja viimein Borven miekkamestari oli tarjonnut Tappuralle paikkaa miekkakoulussaan.

Tappuraa ei tarvinnut paljoakaan houkutella. Hän oli köyhän perheen vesa ja monien muiden tavoin arvosti rahallista toimeentuloa ja kunniaa enemmän kuin mitään muuta. Tappura antautui oikukkaan miekkamestarin koulutettavaksi. Borven miekkamestari oli pieni mies ja nopea vihastumaan oppilailleen. Tappura sai suuresta koostaan huolimatta varoa Mennacin kepin iskuja, joista jokaisen Tappura oli kyllä tavalla tai toisella ansainnutkin. Ajan kanssa Tappura oppi kuitenkin arvostamaan ja kunnioittamaan opettajansa taitoja. Jos kohtalo ei olisi puuttunut peliin, Tappurasta olisi saattanut tulla Borven seuraava miekkamestari. Ajat eivät kuitenkaan olleet helppoja kenellekään, ja Tappura oli joutunut ikäistensä svealaisten miesten kanssa sotimaan muiden pohjolaisten rinnalla Kafeilokseen. Pohjolaiset olivat voittaneet Gui-Baladin joukot, mutta Tappura oli vähällä menettää henkensä. 

Yöllä, kun Tappura makasi kenttävuoteella kuumeisessa horkassa, Tapion pappi oli tullut hänen luokseen mukanaan lupaus parannuksesta. Vastineeksi Tappura vannoisi uskollisuutta Tapiolle, eikä kenellekään muulle. Tappura oli tarttunut tarjoukseen hetkeäkään epäröimättä, ja siitä yöstä lähtien hän oli kantanut rinnassaan pohjolaisten karhujumalan polttomerkkiä. 

Tappura jätti miekkailukoulun elämän lopullisesti taakseen ja siirtyi vakituiseen palvelukseen. Sotilaan elämä sodan jälkeisinä vuosina ei ollut helppoa sekään, ja Tappura joutui olemaan liikkeessä lähes koko ajan. Nyt tilanne oli muuttumassa. Rautamon Metsävahti oli pyytänyt häntä yhdeksi tapiokoiden valtiokaartin miekkakoulun kouluttajista, ja Tappura oli suostunut pyyntöön ilomielin. Tämä oli hänen viimeisiä värväysreissujaan kauas maaseudun korpimaille. Tappura vajosi syvemmälle ajatuksiinsa. Tulevaisuus näytti paljon leppoisammalta kuin aikaisemmin. 


Matka pohjolan pääkaupunkiin kesti kolme viikkoa, ja talvi tuntui seuraavan aivan alokasjoukon kintereillä. Misha tutustui hieman paremmin asetovereihinsa, sillä oli hyvin todennäköistä, että he viettäisivät yhdessä vielä monta vuotta. Ihmeellistä kyllä, Pahka jätti Mishan ja toiset rauhaan. Ehkä tämä oli niin mietteliäs itsekin, ettei joutanut enää kahnailemaan. Oman osansa Pahkan kunnolliseen käytökseen saattoi olla silläkin, että Tappuralla oli aikaa vahtia heitä kaikkia nyt tavallista tarkemmin. Edes Pahka ei ollut niin tyhmä, että tieten tahtoen ärsyttäisi jättimäistä upseeria. 

Tappura pysyi etäisenä alokkaille, mutta se ei Mishaa vaivannut. Vaikka Tappura olikin upseeri, ei hänen käytöksensä silti ollut mitenkään ylimielistä tai julmaa. Yleensä upseerit olivat tapiokoissakin aatelisia jonkin verisiteen kautta, mutta Tappuralla ei tällaista sidettä tuntunut olevan. Ehkä senkin vuoksi alokkaat tuntuivat olevan suhteellisen tyytyväisiä oloonsa. 

Mitä lähemmäs pääkaupunkia alokkaat pääsivät, sitä hermostuneemmiksi he tulivat. Misha ei ollut käynyt koskaan kotikyläänsä kauempana, ja sama päti muihinkin alokkaisiin. Kun kaupungin vallivuori tuli viimein näkyviin kukkulan takaa, Misha pysähtyi niille sijoilleen. Kumma kyllä, Tappura ei moittinut häntä tai muitakaan alokkaita niskuroinnista, vaan antoi heidän katsoa maisemaa rauhassa. Misha tiesi kyllä Rautamon tarinan, mutta se ei ollut millään tavalla valmistanut häntä tähän näkyyn. Kaupunki oli valtava! Misha oli asunut koko elämänsä maaseudun korpimailla paikoissa, joissa ihmisasutukset olivat harvassa ja tiet vielä harvemmassa. Koko kotikylän korkein rakennus oli ollut kaksikerroksinen kauppala, mutta Rautamossa talot näyttivät olevan paikoin jopa viidessä kerroksessa.

Rautamon ensimmäinen linnoitus oli rakennettu vuosituhansia sitten korkealle linnavuorelle lähelle merta. Sinne pohjolaiset olivat paenneet hädän hetkellä, ja tähän päivään mennessä kukaan vihollinen ei ollut onnistunut murtautumaan korkeiden muurien läpi. Paikka oli täydellinen puolustettava, kuin luonnon oma sotalinnake: korkea graniittihuippu kohosi paikoittain lähes pystysuoraan ylöspäin merenpinnasta satojen jalkojen korkeuteen, eikä linnakkeeseen päässyt jalkaisin kuin sisämaan suunnasta. Sittenkin tie kastelliin oli mutkainen ja kaikkea muuta kuin helppokulkuinen. Ajan saatossa pohjolaiset olivat muokanneet kalliota paremmin omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Nyt linnoitusta kiersi muuri, joka nosti vallin korkeutta vielä entisestään. Alimmillaan muuri oli viiden miehen mitan korkuinen, korkeimmilla kohdilla muurilla seisoskelevien ihmisten kasvonpiirteet eivät edes erottuneet. Sisämaantie oli muurattu umpeen, ja sisään kastelliin pääsi ainoastaan kapean holvikatoksen kautta. Kaiken lisäksi kastelliin pääsyä rajoittivat vielä valtaisat vaskiportit, joita ei saanut kukaan karhua köykäisempi omin käsin auki. Kukaan ei pääsisi kastelliin saakka ilman hirvittäviä miestappioita.

Pohjolaiset eivät kuitenkaan eläneet enää sodassa, ja suuret vaskiportit olivat sepposen selällään. Ihmisiä kuljeksi kastelliin ja sisämaantielle tuon tuostakin. Ajan myötä Rautamon väkiluku oli kasvanut, ja kaupankäynti kaukaisten merikansojen kanssa oli tuonut myös omat vaatimuksensa kaupungin kehittymiselle. Kaupunki oli laajentunut ahtaasta kastellista alas vuoren juurelle, jonne oli muodostunut toinen kokonainen kaupunki. Köyhemmät kauppiaat, rahvas ja suurin osa sotilaista asusti alakaupungissa ilman kastellin valtavien muurien suojaa. 

Rautamon alakaupunkia suojasi myös muuri: pienempi ja matalampi, mutta silti helposti puolustettava. Alakaupungissa sataman alue oli eristetty vielä muurilla kaikista muista asuinalueista, ja satamasta pääsi kulkemaan ainoastaan valvottujen porttien kautta. Kuten kastellissakin, kaikki kaupungin portit olivat nyt auki, ja ihmiset liikkuivat ilman rajoituksia.

Misha siristi silmiään, ja katsoi tarkemmin elämää kuhisevaan kaupunkiin. Ihmiskuonan ja meriveden sekoitus löyhkäsi jo nyt Mishan nenään, vaikka matkaa kaupungin uloimmille vartioporteille oli vielä tunnin kävelyn verran. Miten hän ikinä voisi tottua tuollaiseen lemuun? Tappuraa haju ei näyttänyt häiritsevän mitenkään. Päinvastoin, mies hymyili leveästi ja raapi kainaloaan tyytyväisenä. Myöhemmin Misha oppi, että Tappura ei suinkaan hymyillyt kaupungin jälleennäkemistä. Miehen mielessä olivat Rautamon runsaat oluttuvat.

”Kohta ollaan perillä. Ette tule näkemään kaupunkia ulkopuolelta vuosiin muulloin kuin harjoituksissa. Koulutus alkaa huomenna; minä opetan teille kaartin alkeet, sen jälkeen muut opettajat alkavat koulia teistä kunnon tapiokoita. Sitten, jos teistä on yhtään mihinkään, teistä ehkä tulee kunnollisia miekkamiehiäkin.”

Misha, Rieti, Pahka ja Lusto majoitettiin alakaupungin kasarmialueelle muiden alokkaiden sekaan. Alokasparakit olivat tervattuja puutönöjä, joihin mahtui parikymmentä nuorta saman katon alle. Sisällä oli yksi uuni, kaikille kovat laveripedit ja ohuet peitot. Ikkunoita oli vähän, ja nekin olivat pikemminkin reikiä seinissä kuin ikkunoita. Huoneen ainoa lämmönlähde oli toisessa päässä parakkia, joten talvipakkasilla paikka olisi vetoinen ja kylmä. Misha otti itselleen toisen ovenvieruspaikan, ja Rieti laski varusteensa Mishan viereiselle paikalle. Pahka ja Lusto ottivat tyhjät paikat käytävän toiselta puolelta. Olot olivat askeettiset, mutta Mishaa se ei häirinnyt. 

Misha oli kuvitellut, että alokasaika olisi ollut koulutuksen raskain vaihe, mutta hän oli erehtynyt aika pahasti. Misha ei edes ehtinyt nähdä painajaisia tai murehtia mennyttä, sillä seuraavat viikot olivat pelkkää juoksemista paikasta toiseen. Misha oli saanut muiden alokastovereidensa tavoin peruskoulutuksen leirillä, mutta mikään ei ollut valmistanut heitä kaupunkielämään ja sen vaikeuksiin. Se oli Mishalle kaikkein vaikeinta. Hän oli elänyt koko elämänsä metsän ympäröimässä kotimökissä ympärillään paljon tilaa ja vähän tuntemattomia ihmisiä. Rautamossa kaikki oli toisin. 

Ihmisiä oli liikaa, ja niitä oli kaikkialla. Kaupungissa oli ahdasta, ja ihmiskuonan haju oli välillä kammottava. Mishan päivän paras hetki oli, kun hän sai iskeä päänsä olkipatjalle ahtaassa alokasparakissa ja nukahtaa näkemättä unia. Veriset unet eivät vaivanneet häntä enää. Misha kuitenkin tiesi, että muistot olivat siellä edelleen odottamassa ensimmäistä rauhallista hetkeä, jolloin nousta pintaan. Misha piti itsensä liikkeessä eikä antanut itselleen hetkeäkään rauhaa.

Misha tuli siedettävästi toimeen lähes kaikkien kanssa ja oli jopa ystävystynyt Rietin kanssa. Samaa ei voinut sanoa aatelisesta, joka oli jostain syystä majoitettu rahvaan kanssa samaan parakkiin. Turmo Cammar oli vihannut Mishaa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Misha pyrki välttelemään nuorukaista parhaansa mukaan, mutta aina se ei onnistunut. Yhteentörmäyksissä Turmo yritti aina nolata Mishan ja useimmiten onnistuikin. Vaikka Misha ei ollut mitenkään hidasjärkinen, Turmo tiesi hyvin, miten rahvasta loukattiin.

Misha ei pitänyt aatelisista. Aateliset eksyivät harvoin syvälle korpimaille, mutta aina silloin tällöin joku seurue oli kulkenut Mishan kotikylän läpi. Jokaisella kerralla seurauksena oli samanlainen häslinki: mielistelyä, pokkurointia, ylenkatsetta ja vaivoin peiteltyä ivaa. Aateliset olivat Pohjolan myönnytys valloitetuille kansoille, maksettuja velkoja kauppamiehille ja vieraiden maiden sukulaisille. Sivistyneessä maailmassa oli hankalaa olla ilman liittolaisia, ja paras tapa solmia liittoja oli verisiteiden kautta. Vieraiden valtojen tärkeät aateliset naittivat nuorimpia tyttäriään ja poikiaan Pohjolaan parempien kauppasopimusten ja aseman toivossa. Sellainen oli maailman tapa, eikä edes Pohjola voinut olla välittämättä kauppakumppaniensa tavoista. Suurin osa Pohjolan aatelisista oli Kafeiloksen, Varnajan, Breanuin ja Normanian verisopimusten peruja. Aateliset toivat mukanaan rahaa, rauhaa, kauppayhteyksiä ja uusia tapoja. 

Pohjolan vanhauskoiset eivät aatelisista välittäneet. Mies tai nainen oli tasan sen arvoinen kuin hänen tekonsa olivat. Maine ansaittiin, hyvässä ja pahassa. Aatelisten kanssa oli toisin: aateliset ratsastivat sukunsa nimellä ja vauraudella. Usein syyt ylenkatseeseen olivat olemattomia tai rahalla ostettuja. Sellainen aiheutti närää rahvaassa, mutta kukaan ei puhunut avoimesti Rautamon metsävahdin sanaa vastaan. Ihmiset luottivat metsän jumalten airueen sanaan ja viisauteen, vaikka kaikki eivät siitä pitäneetkään. Uskonasioiden kanssa oli toisin.

Kafeiloksen sotakin oli saanut alkunsa uskonnosta. Rautamon metsävahti oli sietänyt aikansa Kafeiloksen aatelisten erilaisia tapoja, mutta jossain vaiheessa aateliset alkoivat kutsua Pohjolaan oman härkäuskonsa papistoa käännytystyöhön. Balmarin kultaisia härkäpatsaita oli pystytetty useisiin temppeleihin, ja usko sai kannatusta köyhimmän rahvaan parissa. Sekään ei ollut vielä haitannut mitään, sillä pohjolaiset olivat uskossaan joustavia; kukin sai olla uskostaan mitä mieltä halusi, sillä metsä tiesi paremmin. Kumarsit mitä jumalaa halusit, mutta metsään eksyessä ainoastaan pohjolaiset jumalat kuuntelivat rukouksiasi.

Uhrit olivat kuitenkin viimeinen pisara, joka sinkosi valtiot keskenään sotaan. Balmarin kultaiselle härälle uhrattiin monenlaisia asioita: viljaa, kalaa, lihaa, rahaa... ja ihmisiä. Ihmisuhrit eivät olleet yleisiä, mutta sellaistakin tapahtui. Usko salli myös korvikeuhrin ostamisen: Balmarin härkä ei katsonut, oliko uhri oma vai ostettu. Kafeiloksessa orjien pitäminen ei ollut varsinaisesti sallittua, mutta ei se ollut erikseen kiellettyäkään. Uusille orjille oli aina kysyntää, ja Kafeiloksen monisatavuotisen historian aikana pimeä orjakauppa oli kukoistanut kaikessa rauhassa. Pohjolan aatelissopimusten myötä Kafeilokseen virtasi uusia palvelijoita Pohjolasta tasaisena virtana. Pohjolassa Kafeiloksen aateliset tietenkin palkkasivat ihmisiä palvelijoiksi, ei orjiksi, mutta kun onnettomat uhrit oli laivattu uuteen kotimaahan, kohtalo selvisi varsin nopeasti. Kesti vuosia ennen kuin ensimmäiset uutiset uhratuista pohjolaisista kantautuivat Rautamon metsävahdin korviin.

Metsävahti sulki Balmarin härän temppelit vielä samana päivänä. 

Teko sai Kafeiloksen papit tietenkin raivoihinsa, ja tunteet kävivät kuumina Rautamon neuvottelusalissa. Metsävahti oli kuitenkin päätöksessään järkkymätön. Balmarin härkätemppelit pysyisivät suljettuina niin kauan, kun pohjolaisia käytettiin veriuhreina vieraalla maalla. Loppujen lopuksi eräs jumalansa suojeluksesta varma pappi oli loukannut verisesti Tapiota metsävahdin omassa salissa ja vaatinut metsävahtia avaamaan temppelit välittömästi rahvaalle. Rautamon metsävahti, rauhallisuudestaan ja sivistyksestään tunnettu miehenköriläs, oli ottanut pappia rinnuksista kiinni ja paiskannut tämän alas kastellivuorelta omin käsin. Lopuksi kaikki Balmarin temppelit oli poltettu maan tasalle vielä saman illan aikana, ja papit olivat saaneet häädön takaisin kotimaahansa.

Se ei vielä saanut Kafeiloksen Gui-Baladia käymään aseisiin, vaikka olikin lopullinen syy sodan julistukseen. Kafeilos lietsoi sotaa verhottujen ovien takana, vaikka diplomaatit väittivätkin toista. Pohjola oli pitkään rauhallisin mielin, eikä kukaan osannut aavistaa käynnissä olevia sodan valmisteluja. Pohjolalla oli kuitenkin omat liittolaisensa, jotka jakoivat pohjolaisten käsitykset hyväksyttävistä tavoista ja liittolaisista. Normanian vakoojat saivat tietää Gui-Baladin yllätyshyökkäysaikeista, ja viestintuojat varoittivat Rautamon metsävahtia ajoissa. 

Sota kesti monta veristä vuotta. Ensin näytti siltä, että varoitus oli tullut liian myöhään: Pohjola oli ehtinyt kutsua aseisiin vain kaksikymmentätuhatta tapiokaa, joista ei ollut kunnon vastusta Gui-Baladin sadalleviidellekymmenelletuhannelle miehelle. Luvut eivät kuitenkaan merkinneet paljoakaan. Tapiokat taistelivat omalla maallaan, ja itse Tapion siunaus antoi tapiokoille voimia, joita hyökkäävillä sotilailla ei ollut. Tapion sotilaat taistelivat eläimellisellä raivolla ja armotta, ja kuolon koittaessa veivät paljon vihollisia mukanaan. 

Kafeiloksen sotilaat eivät voineet uskoa, miten edellisenä päivänä kuolettavasti haavoittuneet sotilaat ryntäsivät veriraivossa takaisin taisteluun seuraavana aamuna. Sellainen murtaa miesten moraalin ja heikentää pahimmillaan taistelunhalua pelkuruudeksi asti. Tapiokat viilsivät syvälle Gui-Baladin joukkojen lihaan. Hitaasti mutta varmasti tapiokat käänsivät taistelun kulun. Samaan aikaan Rautamon vaskiporteista marssi lisää tapiokoita sodan pätsiin heitettäväksi. 

Kafeilos oli luottanut yllätyksen suomaan etuun ja näennäiseen miesylivoimaan. Suunnitelma epäonnistui kuitenkin pahoin. Sota oli päättynyt viimein Kafeiloksen tasangolle, kun tapiokoiden teräsverhoiltu nyrkki murskasi Gui-Baladin armeijan lukuisten strategisesti onnistuneiden kampanjoiden seurauksena. Kaikki kiinnisaadut Balmarin uskovaiset aateliset ja papit hirtettiin, ja näiden päät seivästettiin Kafeiloksen vallituksille. Kafeiloksen armeijan nilkuttavat jäänteet hajosivat maaseudulle ja metsiin. 

Sen jälkeen Pohjola oli kuitenkin tehnyt jotain, mitä muut valtiot eivät ikinä ymmärtäneet. Sen sijaan, että Pohjola olisi liittänyt Kafeiloksen alueen omaansa, Rautamon metsävahti veti tapiokat pois maasta ja jätti Kafeiloksen korppikotkien raadeltavaksi. Se ei kuitenkaan merkinnyt rauhan aikoja sodan kuihduttamalle Kafeilokselle, sillä sen naapurivallat näkivät tilaisuutensa tulleen ja puhalsivat ilmaa vanhojen verivelkojen hiilloksiin. Kafeiloksen sodasta ehti kulua pari vuotta, kun  Kafeilosta ei enää ollut. Naapurivallat jakoivat maan osiin, eikä Balmarin härkää enää kumarrettu missään maailman kolkalla. 

Pohjolaan juurtuneet Kafeiloksen aateliset anelivat henkensä edestä, sillä he tiesivät aikansa koittaneen. Metsävahdin neuvonantajat olisivat tahtoneet katkaista kaikki Kafeiloksen sukujen verisiteet lopullisella tavalla, mutta Rautamon metsävahti oli kuitenkin armelias. Hän säästi aatelisten hengen, mutta otti näiltä pois heidän asemansa, aseman mukanaan tuoman varallisuuden sekä verotusoikeuden. Entisen Kafeiloksen suojatit eivät voineet tehdä muuta kuin niellä tappionsa katkerin mielin. 

Vaikka Balmarin kultaiselle härälle ei enää uhrattu, olivat muut merkinpalvojien uskonnot nostamassa päätään Pohjolassa. Kafeiloksen sodan jättämät jäljet olivat uurtaneet syvän loven köyhimpien kansalaisten luottamukseen. Taistelukentälle oli jäänyt monta isää, veljeä ja poikaa, jotka eivät olleet palanneet koteihinsa. Se, että tapiokat olivat kuolleet ilolla Tapion puolesta, ei muuttanut pelkureiden puheita miksikään. Moni katsoi, että Rautamon metsävahti oli tehnyt alunperinkin väärin kieltäessään Balmarin uskon ja että sotaa ei olisi koskaan tullut, jos metsävahti olisi vain hillinnyt itsensä.

Pahat kielet lauloivat myrkyllisiä valheitaan, ja muut merkinpalvojien uskonnot saivat lisää kuulijoita valheilleen. Nöyryytetyt Kafeiloksen aatelissuvut hakivat tuloja ja uusia kannattajia mistä vain saivat, ja useimmat aatelissuvuista liittoutuivat merkinpalvojien kanssa vahvistaakseen sodan myötä heikentyneitä asemiaan. Aateliset alkoivat suosia vierasmaalaisia pappeja hoveissaan, ja kultaiset karhutaalerit vaihtoivat omistajaa. 

Rautamossa merkinpalvojia ei vielä suvaittu julkisessa katukuvassa, mutta tilanne oli eri muissa Pohjolan eteläisissä rannikkokaupungeissa. Ristinkantajia kestittiin, ja kadulla veisattiin vierasmaalaisia virsiä vanhojen jumalien karkoittamiseksi. Kaukana korvessa, jossa Mishakin oli syntynyt, erilaisia merkinpalvojia ei vieläkään katsottu hyvällä. Metsänusko eli vahvana, ja ihmiset olivat tiukkoja uskossaan. Rautamossa oli hieman toisin senkin suhteen. Misha oli oppinut ihmisten puheista sen verran, että kaikki eivät pitäneet vanhauskovaisista. Mishan elämää eivät myöskään helpottaneet hänen silmänsä, jotka tekivät hänestä varsin osuvan kohteen kaupungin merkinpalvojien ja aatelisten vihalle. 

Jälkeenpäin ajatellen Mishasta ei ollut siksi mitenkään yllättävää, että Turmo Cammar yritti tappaa hänet ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Alokasaika miekkakoulussa kesti kokonaisen pitkän vuoden. Sinä aikana Misha sai tavallisen miekkailukoulutuksen lisäksi koulutusta hilparille, sotakirveelle, jalkajouselle ja eväät nyrkkitappeluakin varten. Laajasta aseopetuksesta huolimatta koulutuksen pääpaino oli miekkailussa. Se oli mielenkiintoista aikaa. Misha ei ollut eläissään käsitellyt muita aseita kuin kirvestä ja maataloustyökaluja ennen Harjusaavan alokasleirille värväytymistään. Alokasleirillä ei ollut varsinaisesti aikaa keskittyä minkään aseen käyttöön perinpohjaisesti, vaan kouluttajat pyrkivät lähinnä lajittelemaan alokkaat lahjakkuuden perusteella eri koulutusaloihin. Suurin osa Harjusaavan alokkaista päätyi rivitapiokoiksi, ja heille opetettiin pelkästään välttämättömimmät sotakeinot hengissä pysymistä varten. Muilla, kuten Mishalla, oli edessä toisenlainen tulevaisuus.

Misha oppi ensimmäisen vuoden aikana paljon yleisestä aseiden käytöstä, mutta samalla alokkaille opetettiin myös sodankäynnin historiaa, sotatoimien suunnittelua ja toteutusta. Se oli paljolti samaa kuin upseereillekin opetettiin, mutta Misha tiesi, ettei hänestä tulisi ikinä suuremman joukon johtajaa. Miekkakoulun tapiokat valmistuivat pienissä erissä, ja heidän koulutukseensa kiinnitettiin erityistä huomiota. Suurin osa miekkakoulun tapiokoista joutuisi kaupunkikaartin palvelukseen, mutta hyvin pieni osa saattaisi edetä urallaan aina metsävahdin henkivartiokaartiin saakka. Misha ei suotta haaveillut epävarman tulevaisuuden perään, vaan keskittyi ottamaan kouluttajiensa opeista kaiken irti. 

Opetuksen pääpaino oli miekkailussa, ja kaikkein tärkein oppimisen muoto olivat harjoitusottelut. Ensimmäisinä viikkoina opettajat testasivat alokkaiden yleistä oppimistasoa puumiekoilla, mutta jo hyvin pian alokkaille annettiin tylsät teräsmiekat, rauskit, nopeuttamaan oppimista. Rauskit olivat ehkä tylsiä, mutta lyönnit sattuivat silti, eikä luiden murskaantumisiltakaan voinut välttyä harjoitusten edetessä. Useammin kuin kerran Misha joutui menemään nukkumaan paikat mustelmilla, ja pari kertaa luukin oli narskahtanut ilkeästi poikki. Tapion siunaus paransi nuorukaiset kuitenkin nopeasti, ja omalta osaltaan se nopeutti miekkailutekniikan oppimista. Kivusta tuli välttämätön osa harjoittelua, mutta siinä ei ollut enää niin paljon pelättävää. 

Harjoitusotteluiden edetessä kouluttajat – Tappura oli yksi heistä – kulkivat oppilaiden joukossa korjaamassa virheitä näiden miekkailutekniikoissa. Päivän virallisen ohjelman lopuksi luupäisimmille oppilaille oli tiedossa lisäpalvelusta ja lisäharjoituksia, mutta ylpeydekseen Misha ei joutunut kertaakaan jäämään jälkeen. Tapiokoiden ryhmähenki oli vahva huolimatta sisäisestä eripurasta joidenkin alokasoppilaiden välillä. Muut alokastoverit sorsivat, auttoivat ja kannustivat jälkeenjääviä oppilaita – mitä tahansa, kunhan vain kehityksessään hitaammat saisivat muut kiinni. Ei ollut harvinaista, että päivän päätteeksi oppilaat jäivät vielä keskenään toistamaan päivän oppeja harjoituskentälle.

Turmo Cammar oli erilainen. Hän ei osallistunut muiden auttamiseen, eikä häntä kiinnostanut osallistuminen muutenkaan. Kouluttajien nähden nuorukainen käyttäytyi aina kunnolla, aivan kuin olisi ollut tiivis osa joukkoa. Heti kun kouluttajien silmä vältti, Turmon todellinen luonne tuli kuitenkin esiin. Turmo halveksi muita alokkaita tietäen olevansa muiden yläpuolella tavalla tai toisella. Eikä Turmo ollut asenteineen yksin. Muissa alokasparakeissa oli useita Turmon kanssa samanmielisiä aatelisia, ja aatelisnuorukaiset notkuivat yhdessä pilkkaamassa muita. Sellainen ärsytti Mishaa, vaikka hän yrittikin olla välittämättä aatelisten koppavasta käytöksestä.

Aatelisnuoret olivat ottaneet tavakseen kiusata heikompiaan tilaisuuden tullen. Misha oli yksi Turmon silmätikuista, mutta ainakaan vielä hän ei ollut uskaltanut käydä suoraan Mishan kimppuun. Samaa ei voinut sanoa Lustosta. Hiljainen poika oli päihittänyt harjoitusottelussa Turmon useaan otteeseen ja saanut maksaa siitä koulutuksen jälkeen murtuneella jalalla. Seuraavana päivänä Lusto oli hävinnyt Turmolle tahallaan, eivätkä kouluttajat ainakaan heti tuntuneet huomaavaan siinä mitään ihmeellistä. Nuorten miekkakoululaisten taidot vaihtelivat muutenkin päivästä päivään, ja koulutuksen edetessä harjoitusparit vaihtuivat.

Kun Misha joutui ensimmäisen kerran Turmoa vastaan, hän päätti, ettei antaisi Luston ja muiden kohtalon säädellä omaansa. Misha oli oppinut kelvoksi miekkailijaksi, vaikka olikin juuriltaan pelkkä maajussi. Turmo taas oli Cammarin aatelissuvun hemmoteltu vesa, jota oli jo pienestä pitäen opetettu paremmille tavoille, ja hän oli kuuleman mukaan saanut koulutusta hovimiekkailussa jo ennen miekkakouluun tuloaan. Rieti tiesi kertoa, että Turmon isä, Cammarin Isaak, oli saanut aatelisarvonsa vasta muutama vuosi ennen Turmon syntymää. Turmon äiti ei ollut selvinnyt synnytyksestä, ja Turmo oli jäänyt Cammarin suvun viimeiseksi lapseksi. Tarina oli surullinen, mutta niin tarinat yleensä olivat. Misha ei osannut sääliä aatelisnuorta, joka halveksui ja pompotti kaikkia tilaisuuden tullen. 

Silti Cammarin Isaakilla oli paljon ystäviä Rautamon metsävahdin hovissa, ja Turmoa kohdeltiin hieman pehmeämmin kuin muita alokkaita. Misha ei tuntenut siitä vääryyttä, sillä sellaista maailman meno oli, valitti hän siitä itse tai ei. Turmo ei kuitenkaan saisi Mishalta erityiskohtelua.

Misha oli peitonnut Turmon kirkkaasti kaikissa kohtaamisissaan harjoituskentällä. Se oli ollut nöyryyttävää koppavalle aatelisnuorelle, sillä hän piti Mishaa tuskin eläintä kummoisempana olentona. Sellaiselle häviäminen otti koville. Niin koville, että Turmo tovereineen yritti hakata Mishan valvojien silmien välttäessä.

Asiat eivät menneet aivan suunnitelmien mukaan. Turmo oli olettanut, että Mishan hakkaaminen olisi yhtä helppoa kuin Luston ja muidenkin, jotka olivat asettuneet aatelista vastaan. Sen sijaan, että hän olisi kuunnellut järkeään ja alistunut neljän nuoren sakinhivutukseen, Misha ryntäsi suinpäin tappeluun aseenaan pelkkä rauski. Mishan teko yllätti Turmon ja tämän toverit, ja eräs heistä veti hätäpäissään oikean miekan.

Se oli virhe. Misha oli aikaisemmin taistellut vain paetakseen, mutta nyt taistelun luonne muuttui. Misha oli tappanut jo nuorena, eikä uinuvaa petoa tarvinnut hirveästi herätellä. Taistelu riistäytyi käsistä.

Kun Tappura viimein tuli paikalle ensimmäisten tuskanhuutojen hätyyttämänä, löysi hän Mishan nojaamasta hökkelin seinää vasten. Mishan kultaisissa silmissä oli pedon kimallus, ja tappajan halu näkyi selvästi nuorukaisen olemuksesta. Mishan pitkät hiukset olivat sekaisin. Veri ja mutapaakut olivat tahranneet hien kastelemat harjoitusvarusteet. Maassa Mishan edessä makasi kaksi tajutonta aatelisnuorta miekat yhä käsissään ja naamat veressä. Turmo makasi mytyssä vähän matkan päässä nyyhkyttämässä kuin pikkulapsi, ja neljäs nuori huusi tuskissaan kauempana. Huutaja oli raahannut katkennutta jalkaansa, jäljet näkyivät selkeästi savensekaisessa maassa.

Mishakin oli loukkaantunut. Miekka oli viiltänyt ilkeännäköisen naarmun Mishan oikeaan pohkeeseen. Petomies ei näyttänyt edes huomaavan haavaansa. Tappura otti vaitonaiselta Mishalta rauskin, ja haetutti sitten Tapion laulajat haavoittuneiden vammoista huolehtimaan. 

Onneksi kukaan ei kuollut. Aateliset eivät kuitenkaan olleet Tapion siunaamia, joten heillä parantuminen kestäisi pidemmän tovin. Todennäköisesti kukaan heistä ei voisi jatkaa opintojaan miekkakoulussa moneen kuukauteen. Ja Misha... no, jos Tapio katsoi, että nuorukaisen vamma oli oikein perustein saatu, haava parantuisi nopeasti. 

Tappura veti Mishan kovakouraisesti syrjemmälle.

”Selitä”, käski Tappura lyhyesti. Misha oikaisi ryhtinsä, ja Tappura näki pedon vaipuvan syvemmälle nuoren mieleen. Mishan ilme kiristyi.

”He hyökkäsivät kimppuuni. Turmo ei pidä häviämisestä.” Mishan ääni oli vieläkin hieman epäselvä, pedon raateluhampaat pilkistivät huomaamattomasti Mishan ylähuulen alta. Tappura yritti kovasti olla huomaamatta niitä.

Tappura luki Mishan puheista enemmän kuin tämä sanoi. Kouluttajat olivat kyllä huomanneet Turmon vastustajien taitojen mystisen heikkenemisen voittoa seuraavana päivänä – samalla kun vammoja oli ilmaantunut. Kukaan ei silti voinut puuttua asiaan suoraan ennen kuin joku opiskelijoista ottaisi asian puheeksi. Eivätkä tapiokat olleet sellaisia. Tappura kirosi typeryyttään. Asiaan olisi pitänyt puuttua jo aikaisemmin, mutta nyt oli liian myöhäistä.

”Kuka hyökkäsi ensin?” kysyi Tappura viimein.

”Minä”, myönsi Misha. ”Turmo oli odottamassa minua kavereineen, ja niillä oli puutorrakot.”

”Miksi hyökkäsit?”

”Heidän aikeensa olivat selvät”, totesi Misha, ja Tappura tiesi nuorukaisen olevan oikeassa. Hiisi vieköön, hän olisi itse tehnyt samoin!

”Sinulla ei ollut muuta asetta kuin rauski?”

”Niin.”

”Ja niillä oli puukepit ja miekat?”

Misha nyökkäsi jälleen.

”Selvä.” Tappura raapi lyhyttä sänkeään mietteliäänä. Hänellä oli nyt suhteellisen selvä kuva tapahtumien etenemisestä, mutta Tappura tiesi, ettei asia jäisi tähän. Cammarin Isaak ei varmasti katsoisi hyvällä poikansa pahoinpitelyä.

”Koita pitää tuo petosi kurissa. Cammarin sukua ei olisi kannattanut vihastuttaa. En tiedä, mitä tästä seuraa, mutta saat olla tyytyväinen, jos selviät pelkällä raipalla.” Misha nyökkäsi alistuneena. Tappuran toruminen oli melkein pahempaa kuin ajatus selkäsaunasta. Misha puri hampaansa yhteen.

”Mutta jos se yhtään lohduttaa, minusta pärjäsit hyvin. Rauskilla neljää miekkamiestä vastaan... ei huono. Toivottavasti saat jatkaa miekkakoulussa.”


Tappura oli tietenkin oikeassa. Cammarin Isaak tuli itse alokaskasarmille viiden kaupunginkaartilaisen kanssa, ja he hakivat Mishan metsävahdin määräyksestä kuultavaksi käräjäkiville. Pohjolassa oikeutta saattoi saada Ukon hiljaisten avulla tai käräjillä, mutta yleisessä tiedossa oli, että käräjämiehet voitiin joskus ostaa. Ukon hiljaiset eivät ikinä valehdelleet, mutta aateliset eivät hyväksyneet ukonvaltaa muutenkaan. Misha arvasi jo lopputuloksen.

Misha sai kyllä suunvuoron puolustautuakseen, mutta ei se lopputulokseen juuri vaikuttanut. Cammarin Isaak oli pitänyt huolen siitä, että Misha tuomittaisiin tavalla tai toisella. Koska kukaan ei ollut kuollut, Misha selvisi silti suhteellisen helpolla. Käräjät tuomitsivat Mishalle rangaistukseksi kaksikymmentä raipaniskua ja verirahaksi Cammarin suvulle kolme kultaista karhutaaleria. Kivun Misha vielä kesti, mutta tuollaisen verirahan maksamiseen Mishalla menisi tulevalla palkallaan useita vuosia. Misha ei silti valittanut. Hän tiesi toimineensa oikein, vaikka olikin menettänyt taistelun raivotessa otteen.

Se ei pehmentänyt raipaniskuja yhtään.

Kun lähettiratsujen kavioiden kopina oli vaiennut, Misha vilkaisi ympärilleen mietteliäänä. Ilta oli jo pimenemässä, ja aikaa kasarmilaskuun olisi vielä tunteja. Kouluttajien vihjeistä päätellen seuraavana päivänä olisi hieman tavallista kevyempää ohjelmaa – ilmeisesti kukaan ei halunnut suotta sotkea harjoitushallien kivilattioita heikkovatsaisten koulutettavien oksennukseen. Misha tiesi, että kasarmilla saisi kuulla lähettien viesteistä tuoreimmat huhut vasta tunnin, parin päästä, kun lähetit tulisivat syömään ja kerskailemaan tapiokoiden kasarmin ruokasaliin. Siihen oli kuitenkin vielä aikaa. 

Mishalla oli taskussaan muutama kuparinen kolikko, joilla saisi lunastettua ainakin yhden liha-aterian tai pari oluttuoppia jossakin Rautamon tavernoista. Misha halusi kuitenkin olla säästeliäs. Tämä oli hänen ensimmäinen palkkapäivänsä moneen vuoteen, kun hän sai palkkarahan kokonaan omaan käyttöönsä. Veriraha Cammarin suvulle oli viimein maksettu, ja raipan arvetkin olivat jo aikoja sitten vaalentuneet. Misha irvisti epämiellyttävälle muistolle, mutta pakotti sitten itsensä ajattelemaan iloisempia asioita.

Jonkin aikaa katuvilinää katseltuaan Misha lähti kävelemään päämäärättömästi kohti keskustoria. Kasarmit sijaitsivat toisella puolella kaupunkia, mutta Misha arveli, että hänellä olisi aikaa kierrellä hieman ennen kasarmeille paluuta. Kaupunki näytti jotenkin oudolta, kun ympärillä ei ollut huutavia kouluttajia tai taakan alla hikoilevia kohtalotovereita. Kaupunki näytti... no, hiljaisemmalta.

Misha päätti kierrellä hieman.

Yö pimeni nopeammin kuin Misha oli odottanut, ja pian hän löysi itsensä kivilehdosta läheltä toria. Kuten kaikissa pohjolan kaupungeissa, Rautamossakin oli oma lehtonsa metsälle ja vanhajumalille. Vaikka pohjolan kansa ei enää asunutkaan metsissä, olivat lehdot ja muinaisusko edelleen tärkeässä asemassa. Jokaisesta kaupungista löytyi lehto, jonne kaikki olivat tervetulleita hiljentymään ja viettämään aikaansa. Lehdossa päivysti aina joku muinaisuskon pappiskunnista, joko Tapion karhunlaulaja, Mielikin katajaneito tai joku Ukon hiljaisista. Rautamo ei ollut poikkeus. Tänään vuorossa oli Mielikin katajaneito. Misha katseli vaaleahiuksista, siniseen kaapuun pukeutunutta neitoa hetken mietteliäänä, mutta uskaltautui viimein lähemmäs. 

”Tule vain, petomies”, kutsui katajaneito. Naisen kasvot olivat hupun peitossa, mutta Misha piti tämän äänen lämmöstä ja vilpittömyydestä, joten hän astui lähemmäs.

”Miksi kutsut minua noin?”

”Olen kuullut puhuttavan kultasilmäisestä petomiehestä, jota karhut tulivat laulujen lehdossa tervehtimään. Sellainen tieto kulkee.”

”Huhuja”, vähätteli Misha vaivautuneena. Näinkö hänestä kylillä puhuttiin?

”Ehkä. Mutta silmäsi ovat kultaiset, eikä Tapion laulaja varmastikaan valehdellut”, jatkoi neito ja viittasi Mishaa istumaan viereensä. Misha astui kehoituksesta lähemmäksi ja istuutui neidon viereen soveliaan välimatkan päähän. Miekan huotra kolahti äänekkäästi kivipenkkiä vasten, ja Misha puraisi huultaan vaivautuneena. Kömpelö. Ei häntä näin ollut opetettu! Hetkeen Misha ei osannut sanoa mitään, istui vain paikoillaan ja odotti Mielikin neidon jatkavan. Misha tuijotti koivupuista lehtoa, vilkaisi tähtiä ja haistoi kuulaassa illassa selvästi katajaisen aromin. Neito naurahti. 

”En minä pure. Katso minua”, pyysi katajaneito. Misha totteli. Neito pudotti hupun kasvoiltaan, ja Misha huomasi tuijottavansa kirkkaan sinisiin, uteliaisiin silmiin. Hetkeen Misha ei nähnyt mitään muuta kuin katajaneidon yönsineä heijastavat silmät. Misha tajusi tuijottavansa naista kuin pahainen talonpoika, joka hänestä piti joskus tulla, yskäisi vaivautuneena ja käänsi katseensa sitten kohteliaasti muualle. Katajaneito hymyili, mutta ei puhunut mitään. Misha oli kiitollinen hetken hiljaisuudesta, jonka aikana hän sai koottua ajatuksensa. Nainen hyräili itsekseen jotain. Misha ei ollut varma, oliko se joku Mielikkilän laulu vai muu sävelmä, mutta aikaisemmin Misha ei ollut sitä kuullut. 

Hetken päästä Misha uskaltautui vilkaisemaan naisen sivuprofiilia, kun tämä heilutteli jalkojaan kivipenkillä. Katajaneidon kultaiset hiukset lepäsivät höyhenenkeveinä suortuvina siroilla olkapäillä, ja kalpeat kasvot hehkuivat sisäistä lämpöä. Jotenkin neito tuntui silti jäykältä, aivan kuin hän olisi ollut suuressa jännityksessä. Se ei kuitenkaan vähentänyt neidon viehätystä, vaan Mishan katse palasi vähän väliä naista tarkkailemaan. Pian Mishan tuli lämmin. Kauniin neidon seura alkoi ujostuttaa.

Misha kyllä tiesi, että Mielikin katajaneidot olivat kauniita ja olemukseltaan eteerisiä, mutta siitä huolimatta hän ei ollut osannut odottaa näin kaunista ilmestystä. Samoin kuin Tapio tarjosi suojateilleen voimaa ja kyvyn parantua nopeammin, tarjosi Mielikki suojateilleen siunauksensa ja sen tuoman kauneuden. Sanottiin, että katajaneidot saattoivat muuttua halutessaan usvaksi ja ratsastaa aamun säteissä pitkiäkin matkoja silmiltä piilossa. Toisaalta väitettiin myös, että tapiokat osasivat muuttua halutessaan karhuiksi. Ja kuinka totta se sitten oli...

”Mitä sinä mietit?” kysyi katajaneito viimein. Misha ei oikein osannut keksiä sopivaa sanottavaa, joten hän kertoi totuuden.

”Katselin sinua. Ihmettelin, osaatko muuttua usvaksi ja ratsastaa auringonsäteillä, kuten kerrotaan.” Misha palkittiin kauniilla, helisevällä naurulla, ja siniset silmät pysähtyivät hetkeksi Mishaan. Nainen ei tuntunut enää niin kireältä.

”Osaan toki. Jos sinä osaat muuttua karhuksi.”

”Ai”, sanoi Misha hieman pettyneenä.

”Ei kun oikeasti. Jotkut meistä kyllä osaavat. Neito Viima ainakin. Mutta se on jo niin vanha muutenkin, ettei se paljoa painakaan. Ja sen läpi alkaa jo näkyä”, jatkoi neito kuin itsekseen. Hyminä jatkui, ja Misha oli hiljaa. 

Misha katseli taivaalle, jossa tähdet tuikkivat toistensa kanssa kilpaa. Yksi tähti tuntui kirkkaammalta kuin muut, ja sen väri oli erilainen. Punainen, kuin kirkas veripisara. Misha oli varma, että hän ei ollut nähnyt tähteä aikaisemmin. Se oli ilmestynyt keskelle koirahaukan kuviota, aivan toisen siiven viereen. Äkkiä Mishalle tuli kylmä.

”Mitä näet?” kysyi neito äkkiä, ja Misha säpsähti ajatuksistaan.

”Mitä?”

”Niin, mitä katsoit?”

”Tuota tähteä”, sanoi Misha ja osoitti punaista pistettä. “Olen varma, että se ei ole ollut tuolla ennen.”

Katajaneito katsoi Misha osoittamaan suuntaan hetken, vilkaisi sitten Mishaa ja nyökkäsi.

”Olet oikeassa, petomies. Se on _Becca_, punainen enne. Olen kuullut, että Kultaisessa imperiumissa kohistaan sen vuoksi. Enteitä. Kultaisen imperiumin loppu ja sen sellaista. Tylsää.” 

Misha mietti hetken oppimaansa, muisteli ja oivalsi viimein. Katajaneidon tarkoittama Kultainen imperiumi oli keltaihoisten valtakunta kaukana itäisten tasankojen takana. Silloin tällöin kaupunkiin saapui etelästä ja idästä kauppiaita, joiden kauppatavarana oli taidokkaasti tehtyjä, oudoin kuvioin koristeltuja esineitä. Sanottiin, että Kultaisen imperiumin teräkselle ei ollut maailmassa vertaista. Misha ei tiennyt varmaksi, mutta epäili sitä kovasti. Pohjolan teräs oli kovaa ja murtumatonta. Se oli tiukkasyistä ja juovikasta kuin kataja. Perinne kertoi, että itse taivaan takoja oli opettanut teräksen taonnan taidon pohjolaisille.

”Miten tähti voisi lopettaa Kultaisen imperiumin?” kysyi Misha viimein.

”Se ei kuulemma ole tähti, vaan paljon pienempi”, selitti katajaneito hajamielisesti.

”Silti. Kultainen imperiumi on iso”, vakuutti Misha ja näytti käsillään mittaa. “Ainakin näin paljon suurempi kuin Pohjola.”

Neito nauroi. ”Höpsö. Ei me puhuta kaloista.”

”On isoja ja pieniä kaloja. On isoja ja pieniä tähtiä. Ja maita”, selitti Misha, ehkä aavistuksen verran itsepäisemmän kuuloisesti kuin oli tarkoitus. Mishan omiin korviin se kuulosti aika lapselliselta.

”Ehkä. Mutta _Becca_ punasilmäinen on aiheuttamassa ongelmia meillekin.” Misha höristi korviaan.

”Miten niin?”

”Kultaisen imperiumin keskuskaupungista on lähtenyt suuri joukko ihmisiä, pois ennustetun lopun tieltä. Sanotaan, että tiet ovat keltaisenaan pakenevista ihmisistä. Suurin osa ihmisistä yrittää paeta mahdollisimman korkeille seuduille, sillä _Beccan_ ennustetaan aiheuttavan valtavia hyökyaaltoja, tulvia ja maanjäristyksiä.”

”Onko tänne tulossa pakolaisia?” Misha oli epäuskoinen asian suhteen. 

”Ehkä. Kultaisesta imperiumista ei ikinä tiedä.”

Misha ei osannut vastata siihen mitään. Hiljaisuus, joskaan ei väkinäinen, laskeutui lehtoon. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen kahistelua läheisissä lehtopuissa. 

”Mikä sinun nimesi on?” kysyi Misha viimein.

”Pirta”, vastasi katajaneito ja hymyili. “Entä sinun?”

”Misha. Hauska tutustua.”

”Hauska tutustua? No tietenkin on”, totesi Pirta, hymyili ja nousi ylös. Kivipenkki oli kolea istua, vaikka lehto pysyikin ulkoilmaa lämpimämpänä. Pirta venytteli kissamaisesti ja nosti sitten hupun kasvoilleen. ”Luulen, että ukokas tulee pian omalle vahtivuorolleen. Niin mielelläni kuin juttelisinkin kanssasi, luulen, että ukokas ei hyväksyisi sitä mutisematta. Ne osaavat olla joskus todella tylsistyttävän moralistisia näissä asioissa.” 

”Missä asioissa?” Misha kysyi ihmetellen. 

”Riiuttelussa tietenkin.”

”Ai”, sanoi Misha ja tunsi samantien punastuvansa hieman. Hän ei tiennyt katajaneitojen tavoista juuri mitään.

”Älä ole noin vaivautunut. Meistä tulee varmasti hyvä pari”, jatkoi Pirta.

”Täh?” Misha tippui kärryiltä kokonaan. 

”Mielikin juttuja. Näet sitten. Olisin voinut jättää asian yllätykseksi, mutta halusin nähdä ilmeesi. Ja kyllä se oli sen arvoista.” Pirta hymyili Mishalle pää kallellaan, ja Mishalle alkoi tulla turhankin kuuma. Misha katsoi Pirtaa tiukan epäuskoisena. Tämä oli hänen toinen kunnollinen vapaailtansa vuosiin, eikä Misha ollut edes nähnyt tätä naista aikaisemmin. Ei hänellä toisaalta ollut paljon sanomista, jos tapiokat päättivät naittaa hänet Mielikkilään. Sekään ei olisi ennenkuulumatonta. Tapiokat huolehtivat omistaan, ja metsän papiston valta uskonasioissa ylitti rahvaan siteet ja velvoitteet. Tämä oli silti outoa.

”En oikein osaa sanoa tähän mitään”, sanoi Misha.

”Ei sinun tarvitsekaan. Minun täytyy mennä nyt, tuolta se ukko jo tulla taapertaa.”

Misha katsoi Pirtan osoittamaan suuntaan, ja toden totta, sieltä ukon hiljainen köpötteli jo lehtoa kohti ryhmysauvaansa nojaten. Misha kääntyi hyvästelläkseen katajaneidon, mutta tämä oli jo kadonnut. Misha oli varma, ettei ollut kuullut risaustakaan, ja silti naista ei näkynyt enää missään. Kauempana, lehdon valoisuuden ja kaupungin kiveyksen rajamailla, häivähti jotain vaaleaa usvan seassa, mutta sitten sekin hävisi yön selkään. Misha seisoskeli hetken hämmentyneenä paikoillaan. Misha ei halunnut jäädä odottamaan ukon papin saapumista, vaan liukeni päättäväisesti paikalta. 

Ukon hiljaiset olivat todellisuudessa aika kaukana hiljaisista. He nimittäin tiesivät yllättävän tarkkaan, mitä ihminen omassa mielessään ajatteli. Ukokkaat tiesivät suoraan, jos toinen valehteli joko puheillaan tai teoillaan, ja he olivat kärkkäitä kielestään. Siksi ukokkaita käytettiinkin Pohjolan ylimpinä oikeudenpitäjinä, ja Ukon papeilla oli kyseenalaistamatonta valtaa jopa aateliston ja muun papiston ylitse. Ehkä Mishallakin olisi ollut aikanaan hieman mahdollisuuksia, jos kotikylällä olisi vieraillut ukokas. Misha ravisti asian mielestään. Turha takertua asioihin, jotka olivat jo olleet. Mishan tulevaisuus oli nykyään Tapion käsissä, ja ne olivat rehelliset kädet. 

Misha kiiruhti kohti kasarmia, sillä hän ei tahtonut myöhästyä iltaselta ja kasarmilaskennasta. Ruokaillessaan Misha toivoi kuulevansa uusia uutisia tai juoruja, mutta enimmäkseen ne vain toistelivat samaa, mitä Pirta oli jo sanonut: Kultainen imperiumi vapisi liitoksistaan, ja pakolaisia virtasi keskuskaupungista kaikkiin ilmansuuntiin. Kukaan ei vielä tiennyt, miten se Pohjolaan vaikuttaisi, mutta epäilemättä aika sen näyttäisi. Kasarmilaskennan jälkeen Misha kävi saunomassa ja peseytymässä kasarmin saunatiloissa. Asetovereita ei ollut vielä saapunut takaisin, olivat varmaan vielä täyttä vauhtia vetämässä päätään täyteen. Misha arveli saavansa muutaman tunnin rehellistä unta, ennen kuin rehvastelevat känniläiset tulisivat kasarmille kuorsaamaan ja elämöimään.

Toive osoittautui kuitenkin turhaksi.

Yön viilentyessä usva oli vähentynyt, ja kuutamon säteet tulivat esiin. Ajoittain kuunsäde paljasti usvahuntuun pukeutuneen katajaneidon, sillä pimeyden talven valkeaa valtiasta vastaan Mielikkikin oli syksyn pimeinä öinä avuton; kevät ja kesä olivat Mielikin mieluisinta aikaa. Luonto heräsi, virkosi ja levitti voimaansa läpi Pohjolan. Kuoleman kannoilta kasvoi uusi elämä, ja se virkisti kaiken uudeksi. Mutta ei nyt. Siihen olisi vielä aikaa.

Pirta riisui usvahunnun hieman ennen Mielikkälän katajapalatsia. Se ei ollut varsinaisesti usvissa vaeltamista, mutta sitä silminnäkijät eivät voineet tietää. Tämä loitsu oli vain eräs  yksinkertaisimpia Mielikin taidoista: Mielikin hunnun suojissa oli piilossa pedoilta, pahalta ja ihmisten katseilta, mutta matkaa ei voinut kuitenkaan taittaa loputtomiin. 

Pirtaa hytisytti ulkona yön kylmässä huolimatta äskeisestä tapaamisesta. Pirta haki nuttunsa, jonka oli jättänyt puun alle säältä suojaan, ja astui sisälle katajikkoon. Mielikki ei tarvinnut tuvissaan ovia tai vartijoita. Katajaisen labyrintin läpi ei päässyt kulkemaan, jos ei tiennyt, minne astua. Jokainen kerta oli erilainen, eikä Pirta itsekään tiennyt, kuinka kauas – tai minne – Mielikin katajainen asumus Rautamon kastellivuorella ylsi. Tärkeintä oli olla ajattelematta mitään ja kävellä sinne, minne tuntui olevan helpointa kulkea.

Toisella puolella häntä odotti Viima. Toisin kuin yleensä, hauras nainen ei tuntunut nyt olevan erityisen ärtynyt tai hätäilevä. Pirta ei oikein osannut odottaa, mitä tuleman pitäisi, mutta astui kuitenkin rohkeasti lähemmäs. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Pirta saisi korvilleen huonosta käytöksestä. Kun Pirta ei saanut edes toruja myöhästymisestään, häntä alkoi hieman ihmetyttää. Mitä oikein oli tapahtunut?

”Miten tapaamisenne meni?” kysyi Viima ääni värittömänä kuten aina ennenkin. Naisen silmät tarkkailivat Pirtaa tiiviisti etsien merkkejä kaikenlaisesta epäsopivasta käytöksestä. Viima huomasi kuurankukat Pirtan tukassa, ojensi kätensä ja varisti jäähileet kädelleen. ”Olet taas leikkinyt hunnulla. Tiedät kyllä, että se ei ole terveellistä näin talvea vasten. Vaarallista.”

”Tiedän, ja olen pahoillani. En halunnut, että minua nähdään.”

”Ei se mitään... tällä kertaa”, pehmensi Viima puheitaan ja tuijotti hajamielisesti kädellään sulavia jäähileitä. ”Kerro, miten meni.”

Pirta kertoi tapaamisestaan petomiehen kanssa. Vaikka Pirta yritti pitää äänensävynsä rauhallisena, Viima ei voinut olla huomaamatta tuiketta Pirtan silmissä ja rusotusta tämän poskilla, kun nuori katajaneito puhui tulevasta kihlatustaan. Pirta ei ollut niin varautunut ja hiljainen kuin yleensä. Viima oli kuitenkin hiljaa koko sen ajan, kun Pirta puhui. Kun Pirta viimein lopetti, Viima nyökkäsi hyväksyvästi.

”Oikein hyvä.”

”Milloin tapaan hänet uudestaan?” kysyi Pirta tietäen, että Mishan velvollisuudet tapiokoiden koulutuksessa kestivät oman aikansa. Tässä tapauksessa vielä vuosia. 

”Niin. Katsotaan nyt”, sanoi Viima arvoituksellisesti ja käänsi katajaneidolle selkänsä. Viima meni menojaan, eikä Pirta uskaltanut udella opettajaltaan enempää. Pirta pohti pitkään Viiman sanoja, mutta ei tullut miettimisestä hullua hurskaammaksi. Aikansa tuskailtuaan Pirta hakeutui lähdehuoneeseen rauhoittumaan. 

Lähdehuone sijaitsi katajapalatsin alimmassa kerroksessa. Toisin kuin muut palatsin huoneet, lähdehuone oli hakattu syvälle kallioon. Lähdehuoneessa ei ollut hänen itsensä lisäksi muita. Huone oli pimeä lukuun ottamatta kahta öljylamppua, jotka paloivat savuttomalla liekillä lähdehuoneen vastakkaisilla seinillä. Kallion sisällä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin veden rauhoittavaa pulputusta. Ääni heijastui lukemattomista erilaisista kivipinnoista, kunnes sitten lopulta vaimeni jonnekin. Pehmeä liplatus tuntui tulevan kaikkialta.

Lähdehuone oli ensisijaisesti rauhoittumista varten. Kaikki Mielikkilän naiset saivat niin halutessaan tulla sinne miettimään ja rauhoittumaan. Puhua sai, mutta sitä ei kuitenkaan katsottu hyvällä. Lähde purkautui kallionseinämästä pyöreään, sileäreunaiseen onkaloon, jonka syvyyttä ei tarkkaan ottaen tiedetty. Kukaan ei halunnut häiritä Ahtia toimissaan, sillä Ahti oli turhamainen ja herkästi suuttuva. 

Lähdehuone merkitsi Pirtalle kuitenkin paljon enemmän. Tämä oli se paikka, josta Viima oli kantanut hänet pois epäonnisen yön jälkeen, mutta siitä Pirtalla ei ollut mitään muistikuvaa. Ja ehkä oli parasta niin.

Pirta muisti sen yön vieläkin, aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Hän oli leikkinyt taidoillaan, ylpistellyt ystävilleen Mielikin keinoilla. Se oli kostautunut kauheasti. Pirta oli vannonut ja vakuuttanut, ettei Ulpulle ja Narulle tapahtuisi mitään pahaa, jos he vain luottaisivat häneen. Ja tietenkin he olivat luottaneet; olihan Pirta Viiman ja katajaneitojen suosikki, kaikista katajapalatsin nuorista Mielikin taidoissa lahjakkain. 

Pirta oli jo nuorena hallinnut luonnostaan samat taidot, joiden hankkimiseen ja opetteluun suurimmalta osalta katajaneidoista kului lähes koko elämä. Eräs Mielikin vaativimmista ja harvinaislaatuisimmista taidoista oli usvavaellus, kyky matkata maan ja ilman rajalla. Vain vahvimmat ja oppineimmat Mielikin suosikeista pystyivät vetämään ruumiinsa mukaan usvavaellukselle, ja he saattoivat kulkea pitkiäkin matkoja lyhyessä ajassa. Mutta se oli harvinainen taito ja vaarallinen niille, jotka eivät osanneet varautua henkien maailman koitokseen. Viima oli varoittanut oppilaitaan usvavaelluksen vaaroista, mutta Pirta oli unohtanut varoitukset melkein samantien. Hän tahtoi näyttää Viimalle ja kaikille, miten hyvä hän oli. 

Pirta oli saanut suostuteltua ystävänsä mukaan usvien vaellukselle, ja sitä hän katui tänäkin päivänä.

Pirta oli hyvä. Hän onnistui leijailemaan maailmojen välisiin usviin kevyesti ja vaivattomasti kuin perhonen kesäkedolla. Pirta oli nähnyt kahden maailman samanaikaisesti, usvien värittämän todellisuuden, jossa kiinteä maailma oli vain yksi hahmo muiden joukossa. Usvissa vaeltaessaan Pirta näki kaikkialle, mutta ei minnekään; jos silmä keskittyi hetkeksi johonkin, mieli kaivautui syvemmälle yksityiskohtiin, ja pian Pirta oli hukkua mielikuvien ja muistojen alle. Usvien maailmassa kaikella oli varjosielu, ja varjosielulla muisti. Kiven pinta muisti kivisepän työkalut, katajainen koukero emopuunsa siemenet. Sellainen oli läkähdyttävää, houkuttelevaa, viettelevää. Pirta tiesi, että usvien maailmaan saattoi jäädä lopullisesti vangiksi, jos ei ollut tarpeeksi varovainen. Pirta oli joutunut taistelemaan toden teolla, että sai itsensä hereille.

Hänen ystävänsä eivät olleet enää hänen kanssaan. Pirta näki kyllä heidän maalliset astiansa, tunsi kumpaisenkin viilenevän ihon, mutta elämän liekki ei loistanut enää kummankaan silmistä. Ensin hän ei edes tajunnut, että jotain oli vialla. Pirta vain oletti, että Ulpu ja Naru heräisivät hetken päästä hänen kanssaan kuten oli sovittu; sitten he voisivat jakaa kokemuksensa ja hiipiä takaisin lämpimiin makuukammareihinsa hehkuvan mukava salaisuus mukanaan. Mutta ei... kaikki ei ollut kunnossa. Ja hitaasti, hyvin hitaasti, totuus alkoi valjeta Pirtalle. 

Ensin Pirta yritti ravistella Ulpua, vanhempaa ystäväänsä. Kun Ulpu ei kuitenkaan herännyt, Pirta yritti läpytellä Narua kasvoille, mutta tuloksetta. Molemmat olivat syvällä unien synkissä vesissä, eikä Pirta saanut heitä heräämään.

Mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa! Pirta oli ollut niin varma siitä, että hänen rakkaimmat ystävänsä pystyivät samaan kuin hänkin. Hän oli erehtynyt, ja pahasti. Kyyneleet valuivat valtoimenaan, ja Pirtaan iski paniikki. Samalla hetkellä kaikki vanhat menetyksen tunteet palasivat mieleen, ja Pirta muisti ikävänsä, orpoutensa ja ystäviensä vähyyden. Ulpu ja Naru olivat hänen tärkeimmät ystävänsä, hänen perheensä, eikä hän halunnut heille mitään pahaa! Pirta purskahti viimein avoimeen itkuun ja yritti ravistella tyttöjä entistä rajummin. Mikään ei auttanut, ja Pirtan mieli kiersi hullua ympyrää. Mitä hän voisi tehdä? Mitä Viima sanoisi? Mitä...

Vahvat kädet tempaisivat Pirtan pois tyttöjen luota. Pirta tajusi huutavansa suoraa huutoa, ja sulki suunsa samaten. Veri kohisi korvissa, maailma pyöri. Pirta näki Viiman kumartuvan ystäviensä ylle, ja menetti sitten tajuntansa.

Viiman huolestuneet kasvot häilyivät Pirtan yllä unessa ja sen rajamailla. Pirta tiesi nukkuvansa, mutta ei voinut silti sanoa eroa usvien maailman ja unien maailman välillä. Mikään ei ollut varmaa, mikään ei ollut selkeää. Pirta hukuttautui tummaan virtaan, tahtoi sukeltaa syvemmälle ystäviensä varjosielujen perään. Hän tiesi sen olevan kuolemaksi, mutta hän ei tahtonut elää kauhean tekonsa kanssa. Hän ei halunnut herätä häpeään ja menetyksen tunteeseen. Unessa oli turva ja turtumus. Hän ei halunnut herätä.

Pirta kuitenkin heräsi. Viima istui hänen sänkynsä vierellä. Opettaja hengitti katkonaisesti, jopa ahnaasti. Viiman kasvot olivat kalpeat ja hiestä märät, hiukset olivat liimaantuneet ponnistuksesta kireille kulmille. Viiman hiukset olivat aikaisemmin olleet vaaleat, nyt ne olivat valkoiset kuin pakkaslumi. Viiman hengitys löyhkäsi kuolemalta. Hetken aikaa Pirta jo pelkäsi, että Viima oli jakanut hänen ystäviensä kohtalon.

”Hupsu tyttö... tuonen virta ei ole sinua varten,” sanoi Viima hiljaa, niin hiljaa, että se kuulosti melkein kuiskaukselta. Opettajan ääni oli pelottavan kolea. Ilma huurusi Viiman kalmaisevista sanoista.

Pirta olisi tahtonut kirkua, huutaa ja itkeä, mutta hän ei voinut. Lihaksia kivisti, kurkku oli turvonnut umpeen ja sydän jyskytti hänen hennossa rinnassaan kuin vaskirumpu. Pirtan silmissä kipunoi, ja hän tunsi jälleen lipuvansa unien maailmaan. Tällä kertaa Pirta ei kuitenkaan sukeltanut tuonen jokeen.


Oli kestänyt vuosia ennen kuin Pirta oli uskaltautunut uudestaan lähdehuoneeseen. Ystävien kuolema oli ollut Pirtalle valtava koettelemus, ja joka ikinen päivä hän muisti oman hölmöytensä seuraukset. Pirtalle rakkaat ihmiset olivat kuolleet hänen takiaan, hänen oman turhamaisuutensa vuoksi. Oli suoranainen ihme, ettei hän kuollut yhdessä ystäviensä kanssa.

Viima oli taistellut monta vuotta saadakseen Pirtan pysymään poissa tumman joen syvyyksistä. Pirta ei ikinä saanut kiitettyä Viimaa siitä uhrauksesta, jonka nainen oli hänen vuokseen tehnyt. Miten olisikaan? Viiman teko oli ollut korvaamaton, vastineena Pirtan korvaamattomalle typeryydelle. Pirta häpesi itseään, tekoaan ja motiivejaan. Kun suru viimein kuoli pois, murskaava häpeä ja yksinäisyys jäivät.

Pirta muuttui. Jos tyttö oli aikaisemmin ollut yhtä hymyä, ei hän ollut sitä enää. Aurinkoinen luonne meni pilveen ja mieli musteni. Pirta ei kyennyt enää ystävystymään kunnolla kenenkään kanssa, eikä kukaan hänen kanssaan olisi halunnut ollakaan. Kaikki tiesivät kyllä, miten Pirtan ystäville kävi. Nuoret tytöt karttelivat surullista katajaneitoa, ja yksinäisyydestä tuli Pirtan tutuin kumppani. Pirta vaipui alakuloon, ja päivä päivältä Pirta oli vajonnut yhä syvemmälle masennukseen ja pelkoihinsa. 

Pirtan kyvyt lukkiutuivat. Nuori neito ei enää uskaltanut sytyttää edes kynsitulia ilman tuluksia. Se oli kova kolaus kaikille katajapalatsin vanhemmille, sillä Pirtasta oli povattu jotain suurta. Kukaan ei kuitenkaan tahtonut painostaa Pirtaa harjoituksiin, sillä mielen arvet paranivat hitaasti. Viima ei voinut tehdä muuta kuin katsoa sivusta, kuinka tyttö vaipui yhä kauemmaksi Mielikin vaikutuspiiristä. 

Sitten tuli ennustus.

Pirta oli rakentanut mieleensä niin vahvat muurit, että hän ei herännyt jumalattarensa kutsuun. Toisin kävi muille katajaneidoille. Kaikki Rautamon noviisia taidokkaammat neidot heräsivät keskellä yötä Mielikin enteeseen, ja katajapalatsi kuhisi sinä yönä kuin keskellä kirkkainta päivää. Pirta heräsi siihen, että hänen kammariinsa tulvi järkyttyneitä katajaneitoja.

Pirta ei ollut tottunut olemaan huomion keskipisteenä. Hän yritti vältellä pelkkää muiden kanssa puhumistakin. Siksi moinen tapahtuma oli omiaan säikäyttämään hänet pahanpäiväisesti. Nuoremmat katajaneidot kuiskivat keskenään, ja Pirta kuuli oman nimensä mainittavan. Unista tullut päänsärky ärsytti häntä vielä enemmän ja häntä ahdisti. Pirta painoi kädet korvilleen eikä suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

Viima saapui viimein ja hätisteli nuoremmat katajaneidot takaisin nukkumaan. Kun kaikki oli rauhallista, Viima istuutui Pirtan viereen sängylle ja kertoi omasta unestaan, Mielikin tahdosta. Se oli hyvin outo hetki Pirtan elämässä. Hän muisti tilanteen elävästi. Kolkon sinertävä kuunvalo valaisi toisen puolen Viiman kasvoista, kellertävä kynttilänvalo toisen puolen. Ilmassa leijui kevyt sateen ja savun tuoksu, jossain kaukana huhuili pöllö. Alhaalla Rautamon linnoitusten juurella vahtivuorolaiset huutelivat toisilleen tasatuntien vaihtumista. Pölyhiukkanen seilasi hitaasti kelmeästä kuunvalosta kellertävään kynttilänvaloon, ja taas takaisin. Pirta seurasi pölynhiukkasta, mutta yritti samalla kuunnella tarkemmin Viimaa. Maailma pyöri.

Se oli oikeastaan hyvin yksinkertaista. Pirtan täytyi kantaa Mielikille lapsi, hyvin erikoinen lapsi. Mielikin mukaan oli tärkeää, että Pirta oppisi katajaneitojen tavoille ennen vihkiytymistään. Pirta yritti tietenkin vastustella ja kertoi, ettei tahtonut naitettavaksi. Viima ei ottanut vastaväitteitä kuunnellakseen, vaan käski Pirtan valmistautua seuraavan päivän oppitunneille antaumuksella. Viima keskittyisi tästä eteenpäin pelkästään Pirtan kouluttamiseen, ei mihinkään muuhun. Mielikin sana oli laki: Pirtan oli toteltava.

Hitaasti, Viiman rautaisen tahdon pakottamana Pirta tuli takaisin mukaan katajaneitojen arkeen. Edelleenkään Pirta ei uskaltautunut usvien vaellukselle, mutta se ei Viimaa haitannut. Viima koulutti suojattiaan sinnikkäästi ja pakotti Pirtan opettelemaan Mielikin muinaisia taitoja. Monet katajaneidoista pitivät sitä turhana touhuna, mutta Viima ei kuunnellut pahoja kieliä: hän otti Mielikin antaman tehtävän vakavasti, eikä antanut kenenkään tulla tielleen.

Pirta sai kärsiä lukemattomat kerrat tekemistään typeryyksistä. Vanhempien neitojen pelkäämänä ja nuorempien neitojen kadehtimana Pirta yritti miellyttää Viimaa, josta oli tullut hänen pelastuksensa välikappale. Pirta yritti päivä päivältä kovemmin, pakotti itsensä muistamaan jokaisen lausutun loitsun yhä uudestaan ja uudestaan. Pirta tiesi, ettei voisi ikinä hyvittää kuolleita ystäviään Mielikille, mutta ainakin hän tekisi parhaansa. Jos Pirtalla olisi ollut aikaa, hän olisi ehkä huomannut, miten vihamielisesti ja kaksijakoisesti häneen katajapalatsissa suhtauduttiin.

Pirta kuuli kyllä puheet selkänsä takana, huhut haisevasta ja eläimellisestä petomiehestä. Jotkut pahanilkisimmistä neidoista pilkkasivat Pirtaa aina tilaisuuden tullen ja kertoivat kuulemiaan juoruja Pirtan tulevasta aviomiehestä. Pirta yritti sulkea pahat puheet pois mielestään, mutta ei onnistunut. Pakostakin jotain tarttui Pirtan ajatuksiin, ja häntä alkoi pelottaa koko ajatus miehen kanssa olemisesta.

Kuten suurin osa katajaneidoista, Pirta oli kokematon miesten suhteen. Mielikin palveluksessa ei kierretty liiton pihlajaa, paitsi hyvin harvoin. Sanottiin, että mielen löytäessä Mielikin ei miehelään tullut haluakaan. Mielikin katajaneidot jäivät yleensä koko loppuelämäkseen Mielikkilään asustamaan. Kun nainen astui Mielikkilään, ei tällä ollut miehelään enää asiaa. Pirta oli hyväksynyt tämän tosiasian jo sinä päivänä, kun oli palmikoinut ensimmäistä kertaa tukkansa naimaikäisyyden merkiksi. Joskus harvoin Mielikki teki poikkeuksen – syistä, joita kukaan ei edes tahtonut alkaa arvailemaan. Se oli harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Yön pimeinä hetkinä, kun kynttilä sammui ja natiseva pimeys laskeutui valtaisaan katajapalatsiin, Pirta ajatteli usein tulevaa petomiestään. Unet olivat sekalaisia, tummia ja pelottavia, joskus kuumiakin.

Tulevaisuus täytti Pirtan mielen kauhulla, mutta hän pakotti itsensä kestämään sen. Kävi miten kävi, Pirta aikoi toteuttaa Mielikin toiveen, halusipa hän sitä itse tai ei. Hän etsi tapaa korvata tekemänsä vääryys, ja tämä oli ehkä hänen ainoa keinonsa päästä takaisin Mielikin suosioon.

Pirta tiesi, että hänen tulevalla miehellään olisi kultaiset silmät, ja kun hän kuuli ensimmäisen kerran Mishasta, Pirta tiesi tämän olevan ennustusten aviomies. Pirta otti viimein asian puheeksi Viiman kanssa, ja tämä myönsi sen todeksi.

”Misha on Tapion suojeluksessa, ja kestää aikansa ennen kuin hän vapautuu niistä vastuista. Saattaa olla, että hän ei vapaudu koskaan.”

”Mutta... en ymmärrä”, sanoi Pirta. Viima oli pudistellut ystävällismielisesti päätään.

”En minäkään kuvittele tietäväni kaikkia Mielikin aivoituksia. Tiedän vain sen, että vielä ei ole aika.”

”Milloin sitten?”

”Kun punainen _Becca_ ilmestyy”, lupasi Viima. Se oli pitänyt paikkansa. Punainen _Becca_ ilmestyi aikanaan taivaalle, ja Viima oli käskenyt Pirtan puheilleen vielä samana iltana. 

Pirta oli kauhusta jäykkänä. Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta tiesi henkisen rimpuilunsa aivan turhaksi. Mielikki oli luvannut hänet morsioksi Tapion valitulle, ja sitä kohtaloa vastaan ei ollut taisteleminen. Niinpä Pirta alistui. Hän peseytyi lehtovahtivuoron iltana hyvin, saunoi ja paastosi, yritti hätistellä perhoset pois vatsastaan. Ruoka ei maistunut. Pesun jälkeen Pirta katseli itseään pronssisesta peilistä hiuksiaan harjatessaan ja mietti, mitä mies hänestä tuumisi. Pirta toivoi salaa, että mies hylkäisi hänet liian rumana; silloin Pirta itse ei mahtaisi mitään tulevaisuudelle.

Pirta katsoi omaa kuvaansa ja häpesi. Hän ei nähnyt omaa kauneuttaan, vaan pelkästään ruman, syyllisyyden painaman vartensa. Pirta oli ikäisekseen pitkä tyttö, eikä se ollut ainoa asia, jossa hän oli ikätovereitaan edellä. Aikuisen naisen muodot alkoivat erottua selvästi ohuen aluskaavun alta. Pirtaa katsottiin pahalla. Sitä Pirta ei ymmärtänyt, että pahansuopuus oli enimmäkseen pelkkää kateutta. Pirta oli pitkä, lahjakas ja kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan. Sellainen oli omiaan vahvistamaan hänen epäsuosittua asemaansa katajapalatsin noviisien parissa. 

Pirta käänsi katseensa pois peilikuvastaan. Hän ei tahtonut katsoa itseään silmiin. Se oli liian vaikeaa.

Pirta pukeutui Viiman hänelle antamiin vaatteisiin ja matkasi lehdolle jännittyneenä. Penkki oli kylmä, mutta lehto aisti Mielikin palvelijan läheisyyden, ja pian Pirta tunsikin lämpimän tuulahduksen puiden seasta. Pirtan mielen täytti lämpö, vaikka kivinen penkki tuntuikin viileältä. Lehtovahti kestäisi puoleen yöhön, ja siihen asti hänen täytyi olla seuraksi kaikille, jotka lehtoon halusivat. Tarvittaessa ja kykyjensä mukaan Pirtan täytyi myös tarjota Mielikin siunaus kaikille sitä tahtoville. Ihmeellistä kyllä sinä iltana lehdossa ei liikkunut muita ihmisiä. Hetken aikaa Pirta ehti jo toivoa, että petomies ei tulisi lainkaan. Mutta kuten yleensä, Mielikin enteet pitivät paikkansa. Hieman ennen lehtovahdin vaihtumista Pirta näki hitaasti kulkevan hahmon lehdon laitamilla. Pirtan sydän alkoi jyskyttää raskaasti, ja hänen hengityksensä salpaantui. Pirta tiesi pimeästä huolimatta, että se oli petomies. Mies liikkui hitaasti, askel kevyenä ja äänettömänä. Petomies eteni kuin kissa varjosta varjoon.

Pirtaa jännitti, ja olo vain paheni, kun mies tuli lähemmäs. Pirta erotti jo kaukaa petomiehen leveät hartiat, pitkän tukan ja tapiokoiden karhuvarusteet. Mies kantoi kupeellaan pitkää miekkaa luontevasti, aivan kuin se olisi ollut kevyt vaatekappale muiden joukossa. 

Pirta yritti saada selvää miehen kasvoista, mutta siihen oli aivan liian pimeää, ja matka oli liian pitkä. Pirta odotti ikuisuudelta tuntuvan ajan, kun mies asteli päämäärättömästi kohti lehtoa. Pirta tiesi, että mies oli autuaan tietämätön Mielikin enteestä. Ehkä petomies kuvitteli toimivansa omista mielihaluistaan, mutta todellisuudessa Mielikin tahto oli vetänyt miehen tänne tänä yönä. Pirtan vuoksi.

Viimein petomies astui valoon. Pirta oli tajuamattaan puristanut penkkiä rystyset valkoisina jännityksestä, mutta huomattuaan miehen kasvot hänen otteensa heltisi ja mieli rauhoittui. Petomies katsoi ympärilleen aivan kuin hän olisi aistinut jonkun katsovan itseään. Kun mitään ei kuitenkaan näkynyt, mies jatkoi matkaansa kohti Pirtaa. Vääjäämättömästi.

Pirta seurasi miestä katseellaan koko matkan. Miehen olemuksessa oli jotain rauhoittavaa, pehmeää, ja Pirta tunsi rentoutuvansa hieman. Mies ei näyttänyt hirviöltä, eikä juorujen kertomasta junttimaisesta käytöksestä ollut jälkeäkään. Petomiehen kasvot olivat karkeat, melkein komeat nuoresta iästä huolimatta. Kultaiset silmät välkähtelivät outoina tummien kulmien alta, ja Pirta jäi vain tuijottamaan miestä ihmeissään.

Viimein petomies huomasi Pirtan ja pysähtyi katsomaan Pirtaa suoraan silmiin. Pirta kavahti ensin kultaisten silmien pistävää katsetta, mutta tajusi sitten, että mies oli vain utelias. Pirta pakotti itsensä katsomaan muualle ja pyysi miehen lähemmäs.

Pirta ei muistanut kunnolla, mistä oli jutellut petomiehen kanssa, mutta se ei tuntunut kovin tärkeältäkään. Pirta muisti vain vilkuilleensa miehen kulmia, silmiä, tukkaa ja huulien muotoa. Miehen leuka oli sileä, huolellisesti ajettu – kuten vaihtokaartilaisella kuului ollakin. Pirta oli alitajuisesti pelännyt miehen löyhkäävän kuten sotilaat yleensä, mutta härskiintyneen hien ja vanhan oluen sijasta mies tuoksuikin miedosti nahkalle ja teräkselle. Sen alla oli Mishan oma myskinen aromi, juuri ja juuri aistittavissa. Se oli outoa, pelottavaa, lämmintä. Pirta ei olisi ikinä voinut arvata, että miehellä voisi olla tuollainen vaikutus häneen – miten kenelläkään saattoi olla samanlainen vaikutus! Pirta kuunteli Mishaa mielellään, ja tiesi käyttäytyvänsä itselleen hyvin epänormaalilla tavalla. Tavallisesti vaitonainen Pirta huomasi pulisevansa, kiusoittelevansa miestä puheillaan. Kaikkein pelottavinta kaikessa oli se, että Pirta piti siitä tunteesta. 

Petomies... Misha. Hän tuntui hyvältä: rehelliseltä ja luotettavalta. Jos mahdollista, Misha tuntui ujostelevan tilannetta vielä enemmän kuin Pirta itse.

Kun tapaaminen oli viimein ohi, Pirtan oli ollut pakko piiloutua Mielikin Huntuun, ettei mies näkisi hänen punastumistaan ja hermostuneisuuttaan. Hän oli puhunut miehelle niin röyhkeästi! Millaisen kuvan mies nyt hänen hupakkomaisuudestaan saikaan!


Pirtan oli hankala ravistella Misha mielestään. Vatsaa lämmitti, ja Pirtan oli vaikea keskittyä. Muisto miehen kohtaamisesta oli niin tuore ja miellyttävä, että Pirta ei osannut vain istua paikoillaan. Kesti pitkään ennen kuin Pirta malttoi istua lähdehuoneen puupenkille. Kun olo oli viimein mukava ja vähemmän sekava, Pirta sulki silmänsä ja keskittyi hengittämään tasaisesti. Hitaasti Pirta hengitti sisään ja ulos, ja päästi raukeuden laskeutumaan mieleensä. Veden liplatusta kuuntelemalla oikeaan mielentilaan pääseminen oli helpompaa kuin ulkona maailmassa, jossa elämisen äänet olivat alati häiritsemässä. 

Sisään... ulos. Sisään... ulos. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen Pirta tunsi leijuvansa. Omaa ruumista ei tuntunut, maailman värit kirkastuivat ja sykkivät kirkkaina aaltoina. Raukeus syveni, ja Pirta tunsi lämmön ympäröivän itsensä. Mielikin siunauksen lämpö kosketti hänen mieltään, ja Pirta tunsi itsensä vapaaksi.

Pirta palautti mieleensä uninäyn, joka oli häirinnyt häntä viime aikoina. Siinä kultainen karhu karjui lumisen vuoren harjalla kädessään kivinen miekka, joka oli aivan liian suuri tavallisen miehen kannettavaksi. Sitten karhu muuttui mieheksi, ja kivinen miekka teräksiseksi. Olennon muoto värjyi pedon ja miehen välillä pysähtymättä kovinkaan pitkäksi aikaa samaan olomuotoon. 

Vuoren alapuolella parveili olentoja, joita Pirta ei osannut tunnistaa. Varjoisia, kyyryisiä ja kirkuvia. Ahman päitä miesten harteilla. Punaiset silmät syöksähtelivät pimeässä, josta kurkistivat kalmankalpeat miesten kasvot veristen kynsien takaa. Pirta oli luolassa, ja lukemattomat hehkuvat silmäparit tuijottivat häntä. Pirta aisti epäluonnollisen nälän ahnaissa katseissa, ja tunsi kavahtavansa kauemmaksi. Elämän virtaa ei ollut, pelkästään himoa ja vihamielisyyttä.

Pirta sävähti näkyä ja pakotti itsensä hitaasti pois raukeudesta. Näky oli kamala! Miten tuollaisia olentoja saattoi edes olla olemassa? Miten hänen mielikuvituksensa pystyi rakentamaan jotain noin sairasta? Näky oli toistunut jo niin monta kertaa, että se ei voinut olla pelkkää unta. Pirta tiesi varsin hyvin, että näyt eivät jättäisi häntä rauhaan, ennen kuin hän tekisi asialle jotain. Pirta ei edes kuvitellut ymmärtävänsä, mistä näyt tulivat, mutta ne olivat silti todellisia. Joskus niissä oli perää, joskus ei. Sen pystyi yleensä sanomaan tarpeeksi pitkän ja syvällisen mietiskelyn jälkeen, mutta tällä kertaa Pirta ei osannut erottaa unta enteestä. Se oli outoa.

Pirta oli nähnyt ensimmäisen näkynsä kaksitoistavuotiaana, liki kymmenen vuotta sitten. Pirta syntyi svealaiseen suurperheeseen, vahvan torpparin nuorimmaksi tyttäreksi. Pirta ei ikinä oppinut tuntemaan sisaruksiaan tai vanhempiaan. Tuohon aikaan seudulla riehui paha paisetauti, joka seurasi sotarintaman reunoilla ja teki tuhojaan. Sodan vuoksi kaikki Tapion laulajat olivat poissa juuri silloin, kun rutto oli pahimmillaan. Muuten terveet ihmiset hikoilivat itsensä kuoliaiksi tai tulivat silkasta kivusta hulluiksi kuumeen kourissa. Kokonaisia kyliä ehti autioitua, ennen kuin paikalle ehti tarpeeksi laulajia lepyttämään vihamielisiä voimia ja parantamaan sairaita. 

Pirtan kotikylä ei ollut poikkeus. Pirtan äiti tiesi aikansa tulleen, kun perheen vanhin poika oli sairastunut ja kuollut yhden yön aikana. Lyhyessä ajassa kuolon koura alkoi kurotella kaikkia kohti. Kun Pirtan isä viimein tuskissaan kuoli omia jumaliaan kiroten, kantoi Pirtan äiti aamun ensivalossa nuorimmaisensa kapaloissa ulos metsän katajalehtoon ja pyysi suojelusta Mielikiltä. 

Ja Mielikki kuunteli. 

Tapion laulaja löysi Pirtan kapaloista itkemässä seuraavan päivän usvaisena iltana. Äiti oli luovuttanut viimeisenkin lämmönrippeensä pikkuisen suojaksi. Laulaja oli saapunut auttamaan, mutta apu tuli perheelle aivan liian myöhään: Pirtan sisaruksista ainoastaan veljeksistä sitkein selvisi hengissä, ja tällekin jäi loppuiäkseen tuskallinen kampurajalka. Tapion laulaja vei veljen kylälle köyhäintaloon muiden rampojen kanssa asustamaan, mutta otti Pirtan mukaansa. Laulaja tunsi Mielikin merkit, ja tiesi, että metsän emäntä tahtoi tytön omakseen. Pirta kasvatettiin Rautamon Mielikkilässä, eikä hän enää ikinä nähnyt veljeään. Vanha Tapion laulajakin kuoli pois pari talvea Pirtan täysi-ikäiseksi tulon jälkeen. Laulaja vei mennessään kaikki muistot Pirtan perheestä.

Pirta jätti muistelot sikseen ja poistui lähdehuoneesta. Vaikka enneunien monimutkaisuus ja outous vaivasivatkin häntä kovasti, ei Pirta silti halunnut mennä puhumaan asiasta vanhempien neitojen kanssa. Pahimmillaan se tiesi päivien mittaista kuulustelua, puhdistautumista saunomalla ja paastoamalla. Edellisellä kerralla Pirta oli menettänyt tajuntansa moneen otteeseen, ja pelkkä ajatus puhdistautumisriiteistä käänsi Pirtan vatsaa. Ei, parempi pohtia tätä sittenkin itsekseen, omassa rauhassaan. Asioilla oli tapana selvitä, ennemmin tai myöhemmin.

Pirta kävi etsimässä keittiöstä iltapalasta, mutta ei löytänyt pöydiltä mitään syötävää. Suurin osa katajaneidoista oli matkoilla maaseudulla siunaamassa viljelyksiä ja aittoja talven kylmyyden varalle. Mielikkilän neidot saivat palveluksistaan korvaukseksi viljaa, hunajaa, tupakkaa ja villaa, joista tarpeettomimmat myytiin eteenpäin. Rahoilla ostettiin jauhoja, vaatteita ja työkaluja köyhille. Vaikka Metsävahti maksoikin Mielikkilälle ylläpitoa, ei Metsävahti rahoittanut hyväntekeväisyyttä. Mielikkilän tapoihin kuului heikko-osaisten auttaminen, yleensä ruoka-avun muodossa. Joskus Mielikkilästä lähti kymmeniä katajaneitoja auttamaan kylää kuivuuden tai katovuoden yllättäessä. Takaisin tullessaan katajaneidoilla oli yleensä mukanaan lapsi tai pari, joita perheillä ei välttämättä olisi ollut muuten varaa enää elättää. 

Pirta meni nukkumaan tyhjin vatsoin. Kultasilmäinen tapioka tunkeutui neidon uniin, eikä Misha ollut sinä yönä ainoa, joka lepäsi levottomasti vällyissä heittelehtien. Seuraavana aamuna Pirta heräsi posket rusottaen.

Pirta toivoi, että ainakin nämä enteet toteutuisivat.

*Becca*, kohtalon punainen silmä, suureni taivaalla päivä päivältä. Misha otti tavakseen käydä illalla vartiovelvollisuuksiensa päätteeksi tarkastelemassa tähtitaivasta kasarmin pihalla. Koulutus alkoi olla jo lopuillaan, ja kaikki opit oli opetettu. Tapiokoiden varsinainen koulutus väheni päivä päivältä, samalla kun kaupungin kaartivartioston velvollisuuksia lisättiin nuorukaisille hiljakseen. Mishan saapumiserän nuorukaiset komennettiin eri puolille kaupunkia: osa vartioimaan portteja, osa kaupungille partioimaan ja järjestystä pitämään. Jotkut tapiokoista jätettiin kiertovartioon, jossa tehtävät vaihtelivat viikoittain. Rieti joutui portille maleksimaan, Misha määrättiin kiertovartioon. 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Misha oli aidosti tyytyväinen jostain itse saavuttamastaan asiasta. Vaikka kiertovahdin homma ei ollutkaan monen tapiokan mieleen, oli palkka kuitenkin varsin hyvä ja työtehtävät vaihtelivat Metsävahdin kunniavartiostossa toimimisesta aatelisten saattotehtäviin. Mishalle moinen vaihtelevuus sopi varsin hyvin.

Muut kiertovahdit olivat sodan koulimia veteraaneja, ylennysvuoronsa syystä tai toisesta ryssineitä sotilaita, joille oli annettu tilaisuus osoittaa tarpeellisuutensa. Sota jätti arpensa miehiin ja naisiin, ja vanhoista tavoista oli joskus hankalaa päästä irti. Kiertovahdit olivat usein äkkipikaisia, vaarallisia miehiä, joita ei ollut hyvä suututtaa. Sotataidoissa kiertovahteja kunnostautuneempia ei tapiokoiden joukossa kuitenkaan ollut, ja Misha tiesi oppivansa vahdissa ollessaan sotimisesta enemmän kuin olisi varmaan halunnutkaan.

Alku kiertovartiossa ei kuitenkaan ollut helppoa. Mishan ensimmäiset varsinaiset työtehtävät olivat olleet yksinkertaisia juoksutuksia, joissa vanhemmat kaartilaiset höykyttivät Mishaa mielihalujensa mukaan. Misha kesti kovaluontoisen leikin valittamatta, ja pian vanhemmat kiertovahdit antoivat nuorukaisen olla. Samalla Misha oppi liikkumaan Rautamossa suhteellisen hyvin.

Parissa kuukaudessa kaartilaiset ottivat Mishan omakseen, hitaasti ja epäuskoisina, mutta ottivat kuitenkin. Misha erkaantui hieman entisistä asetovereistaan, vaikka he kaikki palvelivatkin samassa kaupungissa. Työ oli kokonaisvaltaista, ja lähtökäsky saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä. Lopulta muut vaihtokaartilaiset pyysivät alokaskasarmilta Mishan siirtämistä vakinaisesti tapiokoiden vaihtolaisten joukkoon. Misha hyvästeli entiset asetoverinsa, pakkasi vähäisen omaisuutensa ja muutti asumaan vaihtolaisten parempaan kasarmiin.

Paremman työn myötä Misha sai myös enemmän vapaa-aikaa. Suurimman osan vapaa-ajastaan Misha vietti kaupungin ulkopuolisilla metsämailla, missä tapiokat kävivät metsästämässä suurriistaa. Vaikka suurempaa saalista tuli aika harvoin, Misha nautti aikaisista ratsastusreissuista vaihtokaartilaisten kanssa. Tappura liittyi silloin tällöin seuraan, kun omilta toimiltaan ehti. Miehet eivät puhuneet paljon, mutta tulivat toimeen tavallista paremmin. Misha oppi arvostamaan harmaahapsista jättiläistä aivan eri tavalla kuin alokasaikojen höykytyksessä. Tämän tarinat, silloin harvoin kun Tappura niitä intoutui kertomaan, olivat vivahteikkaita, verisiä ja sankarillisia. Misha rakasti tarinoita, mutta ei antanut sen näkyä mitenkään. Misha arveli kuitenkin, että Tappura tiesi sen sanomattakin. 

Mishan taidot miekkailijana alkoivat olla huipussaan. Tappura opetti Mishaa edelleen, mutta yhä useammin ottelut päättyivät Mishan terään Tappuran kaulalla. Tappura oli ollut aikanaan Borven miekkamestarin parhaita oppilaita, mutta sodan tultua hänet oli monen muun tavoin haettu asepalvelukseen. Miekkailuoppi oli siirtynyt teoriasta ja taiteesta veriseen työhön.

Miehet olivat myös ryypänneet yhdessä useaan otteeseen, mikä oli enemmän kuin Misha olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Misha oli kuitenkin Tappuran oppilas, arvoltaan Tappuraa selvästi alempana. Kun Tappura oli pyytänyt ensimmäisen kerran Mishan mukaansa oluttupaan onnistuneen metsästysreissun päätteeksi, Misha oli suostunut ilomielin. Misha oli tottunut juomaan olutta ruokajuomana, mutta ei ikinä ollut oikeastaan ehtinyt humaltumaan. Sen kokemuksen jälkeen Misha toivoi, ettei ikinä olisi sitä kokeillutkaan.

Tappura oli kaatanut olutta reippailla kulauksilla, ja Misha oli tietenkin tehnyt samoin. Misha ei ollut pienikokoinen mies, mutta Tappura oli häneenkin verrattuna paljon isompi. Ja olutmäärä, johon Tappura yritti itsensä hukuttaa, oli sitäkin suurempi. Pian Misha tajusi olevansa varsin tukevasti humalassa, ja puheen kanssa alkoi olla vaikeuksia. Tappura kuitenkin jutteli yhtä leppoisasti kuin aina ennenkin, kaatoi välillä tummaa olutta kitaansa ja jatkoi taas. Misha ei pysynyt samassa tahdissa mukana, vaikka yritys oli kova. Jossain vaiheessa Misha sai mahtavan oivalluksen, ja yritti jakaa sen Tappuran ja erään tuntemattoman vierustoverinsa kanssa. Vaikka Misha kuinka yritti ja yritti, sanat eivät tahtoneet tulla oikeinpäin ulos, ja miehet vain nyökkäilivät Mishan kommenteille.

Hitaasti Misha lopetti, ja alkoi valua pöydän alle. Olkien seasta katsottuna maailma olikin paljon rauhallisempi paikka, se ei huojunut läheskään niin paljon. Mishan olo oli lämmin, pehmeä ja iloinen – jotain sellaista, mitä hän ei ollut kokenut pitkään, pitkään aikaan. Misha hymyili ja sulki silmänsä.

Misha avasi silmänsä, kun joku huomautti hänelle kepeästi, että hän makasi väärässä paikassa. Potku ei sattunut lainkaan, mutta viesti tuntui varsin selvästi muotoillulta varsinkin, kun se osui kylkiluiden ja rintalastan liitoskohtaan. Misha katsoi Tappuran humalasta harottaviin silmiin, ja päätti, että oli parempi nousta ylös kuin antaa Tappuran rojahtaa päälleen. 

Se oli viisas päätös. Tappura oli kaatua lähes samantien, ja Mishalla oli täysi työ saada mies pysymään pystyssä.

Jos mahdollista, Tappura oli vielä enemmän päissään kuin Misha. Misha hymyili huojuvalle Tappuralle, joka oli juuri sanomaisillaan jotain. Sitten Misha näki kievarin oluttytön. Oluttyttö oli kaunis, melkein yhtä kaunis kuin Pirta, mutta hänen hymynsä tuntui hieman teennäiseltä. Nainen sanoi jotain, ja Mishan täytyi oikein pinnistellä kuullakseen.

”Sulkemisaika. Mars matkoihinne. Tulkaa vaikka huomenna uudestaan.”

Mishalta kesti hetken ymmärtää, mitä oluttyttö yritti sanoa. Tappura oli nopeampi, vaikkakaan ei paljon.

”Luulen... että meidän täytyy. Mennä.” Misha nyökkäsi ja vilkutti oluttytölle hyvästiksi. Tyttö ei vilkuttanut takaisin, mutta Mishan hilpeää mieltä se ei hillinnyt. Hänen teki mieli laulaa, mutta valitettavasti Misha ei muistanut siihen hätään mitään sanoja. Harmi.

Misha talutti Tappuraa jonkin matkaa, ja kirpeässä ulkoilmassa Tappura alkoi hieman selvitä. Miehet pysähtyivät vähän väliä heittämään vettä tuntemattomien ihmisten ovenpieliin ja naureskelivat teoilleen. Heillä oli oikein hauskaa koko matkan parakeille saakka.

Seuraavana aamuna Mishaa ei enää naurattanut. Se oli hänen elämänsä karsein aamu. Ikään kuin lukuiset oksennuskerrat eivät olisi olleet tarpeeksi paha rangaistus, päänsärkykin oli niin paha, että Misha pelkäsi päänsä räjähtävän. Jossain vaiheessa Misha ehti jo toivoakin sitä.

Kaikeksi onneksi Mishan palvelusvuoro oli vasta illalla. Se oli hyvä, sillä Mishasta tuskin olisi ollut vartiotehtäviin ennen sitä. Suurin osa Mishan aamusta meni käymälässä juoksemiseen, ja loput ajasta Misha yritti saada vapinan loppumaan juomalla vettä. Se olikin ainoa asia, joka pysyi kunnolla sisällä. 

Sekään ei kuitenkaan ollut pahinta. Misha muisti varsin hyvin, mistä oli Tappuran kanssa puhunut. Misha muisti kertoneensa pedon kirouksestaan, moneen otteeseen, ja muisti Tappuran neuvot sen hillitsemiseksi. Osa neuvoista oli tuntunut hauskoilta silloin, mutta nyt... ei niin hauskoilta. Eniten Mishaa ihmetytti, että Tappura oli tiennyt pedon kirouksesta niin paljon. Misha muisti myös kiitelleensä Tappuraa vuolaasti kaikesta siitä, mitä jättiläinen oli hänen puolestaan tehnyt. Monta kertaa. 

*Todella* monta kertaa.

Mishaa hävetti. Nyt kun asiaa muisteli, tuntui, että eilen illalla oli hölmöillyt ja levitellyt asioitaan joku aivan eri ihminen. Miten hän voisi katsoa Tappuraa silmiin seuraavan kerran?

Mishaa pelottivat myös asiat, joista hän ei muistanut puhuneensa. Voi sitä hävetyksen määrää\! Misha voi pahoin ensiksi pelkästä ajatuksesta, sitten oikeasti. Hänen oli pakko keskeyttää voivottelunsa pahoinvoinnin vuoksi. 

Hämärästi hän muisti Tappuran varoitelleen Mishaa liiallisesta juomisesta, mutta se saattoi olla untakin. Varsinkin, kun mies itse oli kitannut olutta kuin vettä vain. Joka tapauksessa Misha oli päättäväinen. Hän ei joisi enää koskaan noin paljon olutta.

Kunnes tuli seuraava onnistunut metsästysreissu.

Keskitalven kekri alkoi lähestyä, eikä aurinko ollut näyttäytynyt enää moneen viikkoon. Ihmiset ärsyyntyivät, tiuskivat ja kiukuttelivat toisilleen. Lunta oli satanut runsaasti koko alkutalven, ja nyt kastellivuoren juurella oli useiden metrien nietokset. Hanki oli paikoin kovaa, joten hevosella saattoi vielä liikkua reen kanssa. Metsään ei jalan ollut asiaa.

*Becca* vain suureni suurenemistaan. Vaikka papisto ilmeisesti olikin toivonut Kultaisen imperiumin tilanteen pysyvän salassa mahdollisimman pitkään, oli kansan parissa alkanut kulkea jo huhuja valtavista ihmismassoista, jotka pakenivat Kultaisesta imperiumista. Huhut saivat välillä uskomattomia mittasuhteita, ja Misha ja muut vaihtokaartilaiset lähetettiin harva se päivä hajottamaan liian innokkaiksi heittäytyneiden merkinpalvojien torikokoontumisia. Merkinpalvojien helppoheikit nauttivat tilanteesta, kun kaupungin rahvas pelkäsi henkensä puolesta. Oli helppo tarjota kuolemanjälkeistä elämää, kun nykyisen elämän jatkuminen näytti epävarmalta. Jotkut aateliset tukivat salaa merkinpalvojia, sillä uskonnon varjolla köyhät sai helposti ruotuun. 

Misha ei välittänyt merkinpalvojista sen enempää kuin turhasta väittelystäkään. Tapion usko oli kaikki, mitä tapioka tarvitsi, sillä siitä riippui henki. Tapion tunnus rinnassa poltteli silloin tällöin, mutta Misha kesti sen tyynesti. Se oli pieni hinta Tapion suojeluksesta. Misha käytti Tapion lahjaa harvoin. Tarvittaessa Tapio antoi voimiaan, mutta ei koskaan huvikseen, eikä kukaan tapioka uskaltanut kokeilla testimielessä oikukkaan metsän kuninkaan armeliaisuutta. Kerran Mishan käsi murtui harjoituskentällä painiessa, ja Tapion merkki tuntui syttyvän tuleen hänen ihollaan. Kipu yltyi yltymistään, ja hetken Misha jo uskoi pyörtyvänsä. Sitten kipu oli ohi, ja murtunut käsi taas ehjä. Paranemisen nähneet sotilaat kumarsivat ja kiittivät Tapiota ääneti, ja jatkoivat sitten velvollisuuksiaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Keskitalven kekrit oli viikon kestävä juhla, jossa laulettiin, syötiin ja painittiin kilpaa talven pimeimmän ajan päättymisen kunniaksi. Huhuttiin, että tänä vuonna itse Metsävahti tulisi seuraamaan mittelöitä, ja kenties valitsisi suosikkinsa tapiokoiden joukosta. Se olisi suuri kunnia, sillä Metsävahtia nähtiin harvoin, ja silloin kun nähtiin, tämä oli vähäpuheinen. Rautamon Metsävahti oli pohjolaisen yhteiskunnan korkea-arvoisin henkilö, Tapiosta ihmisten joukossa seuraava. Sanottiin, että joskus itse Ukko puhui Metsävahdin suulla, ja silloin ilma huurusi ja rätisi jumalten voimien vaikutuksesta. Misha ei ollut ihan varma, uskoako tarinaan, mutta ei olisi ihmetellyt, vaikka se totta olisikin. Misha muisti äitinsä kertomukset valepukuisista jumalista, jotka kulkivat lapsiensa joukossa tekemässä kiusaa tai ihmeitä. 

Tulipa Metsävahti katsomaan tai ei, Misha aikoi kilpailla tänä vuonna miekallaan. Vaikka väkevä olikin, ei Misha ollut välittänyt hikisestä painista enää lapsuusvuosiensa jälkeen. Taisteluja ei voitettu painilla, vaan röyhkeydellä ja teränkäyttötaidoilla. Jos mies ikinä joutui painimaan hengestään, hän ansaitsi kuollakin, sillä sotilas ei luopunut aseestaan henkensäkään uhalla. 

Mishalla oli omat, itsekkäät syynsä miekkakilpaan. Tappura tiesi kertoa, että nuoresta palvelusiästään huolimatta Misha saisi osallistua kisaan niin halutessaan. Paikalla olisivat kaikki pappiskunnat kannattajineen: Ukokkaat, Tapion laulajat ja Mielikkilän katajaneidot. Misha tahtoi jo kovasti nähdä Pirtan, sillä edellisestä kerrasta oli vierähtänyt aikaa aivan liian monta kuukautta. Naisen puheet vaivasivat edelleen Mishan mieltä, mutta hän ei uskaltanut puhua niistä vielä kenellekään. Tapion laulajat eivät olleet kuuluisia puheliaisuudestaan, ja tapiokoiden luonteeseen kuului asioiden verkkainen odottaminen. Asiat tapahtuivat omalla painollaan, jos tapahtuivat lainkaan.

Kekrejä edeltävänä yönä Misha ei saanut kunnolla nukuttua, joten hän nousi ylös, puki ylleen ja lähti kävelemään ulos. Kaupunki oli vaiennut yönviettoon, kaduilla kuljeskeli ainoastaan yövahteja ja harhailevia kulkukoiria. Taivas oli jälleen kirkas, ukonpilvet olivat sataneet itsensä tyhjiksi edellisellä viikolla ja tuuli oli ajanut ne lopulta pohjoiseen kolttia kiusaamaan. Ilma oli kirpeää hengittää, mutta Misha ei palellut paksujen vaatteidensa alla. Päästyään lehdon reunalle Misha ei kuitenkaan mennyt itse lehtoon, vaan jäi seisoskelemaan hetkeksi lämpöä hehkuvan lehdon ulkopuolelle. Yö oli äänetön, mitä nyt pakkanen paukkui läheisissä pihapuissa. Ikkunoissa ei ollut valoja, ja kaupungin katulyhtyjen valot eivät yltäneet lehdon reunalle. 

Mishan katse hakeutui jälleen taivaalle, jossa *Becca* kasvoi kasvamistaan. Punainen hohde oli jo suurempi kuin Mishan ojennetun käden peukalon kynsi. Mishaa ei pelottanut, vaikka punaisen silmän katse oli pahansuopa. 

”Se lähenee nopeasti”, sanoi matala miesääni Mishan takaa. Misha säpsähti ja kääntyi katsomaan taakseen. Lehdossa, aivan Mishan lähellä, seisoi mies koivuiseen keppiin tukeutuen. Vaikka mies vaikutti ensivilkaisulta melko vanhalta, ei tämän ihossa ollut ryppyjä, eikä korpinmustassa tukassa ollut harmaasta jälkeäkään. Silmät olivat kovat ja terävät. Lumessa ei ollut jalanjälkiä, eikä tähdistä ja kuunsirpistä loistava valo jättänyt varjoa miehen vierelle. Tapion merkki Mishan rinnassa muuttui kylmäksi ja kovaksi. Hitaasti Mishan käsi hakeutui miekan kahvalle. 

”Älä ole typerä. Teräs ei auta sinua.”

”Mikä olet?” kysyi Misha epäröiden. 

”Et tunne minua.”

”Onko sinulla nimeä?” uteli Misha kuitenkin ja astui hieman lähemmäksi.

”Montakin. En kerro niistä sinulle yhtään. Sinun nimesi taas... Misha?” Ukko repesi säksättävään nauruun. ”Joko vanhemmillasi oli kiero huumorintaju tai sitten äitisi oli näkijä. ’Misha – jumalista seuraava’\!”

Misha ei osannut sanoa mitään. Olento oli outo, sen naurun aihe sitäkin oudompi.

”Olen pahoillani, jos nimeni ei miellytä sinua”, totesi Misha viimein, vaikka ei ollutkaan. Ukko hymähti.

”Se miellyttää kyllä, älä huoli.”

Misha tuijotti ukkoa, ukko Mishaa.

”Miksi olet täällä?” kysyi ukko viimein Mishalta.

”En saanut unta. Täällä on rauhallista.”

”Ehkä... toistaiseksi. Ajat kuitenkin muuttuvat”, sanoi ukko äänessään etäinen pettymyksen kitkerä sivumaku.

”Nyt on nyt. Vanhukset murehtivat menneitä, niin minäkin varmaan aikanaan”, sanoi Misha ja katsoi uudestaan taivaalla loistavaan *Beccaan*. ”Mutta se on luonnoton.”

Ukko naurahti. 

”Ehei, lapsi hyvä. Se on varsin luonnollinen kaikessa hirveydessään. Se kantaa muassaan vain suurta muutosta. Hyvin inhottavaa sellaista.”

”Muutosta? En ymmärrä”, sanoi Misha hämmentyneenä. Mistä ukko puhui?

”Joskus vielä ymmärrät. Mutta... kerropas minulle silmistäsi.”

”Mitä niistä?”

”Tiedäthän, mitä sinusta puhutaan selkäsi takana? Kultasilmäinen petomies... niin he sinusta sanovat. Ja jotkut sylkäisevät taakseen sen sanottuaan.” Ukko astui lähemmäs ja kurottui katsomaan Mishan silmiä. Misha säpsähti, muttei kuitenkaan perääntynyt. Mies ei haissut millekään, eivätkä tämän liikkeet tuntuneet hämmentävän ilmaa lainkaan. Aivan kuin tämä ei olisi olemassa ollenkaan.

”Kyllä... sinulla on hänen silmänsäkin. Mielenkiintoista.” Ukko peruutti hieman ja jatkoi sitten Mishan tuijottamista pää kallellaan. Ukko näytti Mishan silmään aivan korpilta, joka istui puun oksalla tarkkailemassa maailmaa, valmiina lehahtamaan karkuun niin halutessaan.

”Kerrohan... näetkö värit kirkkaammin, haistatko paremmin?” 

Mistä mies saattoi tuon tietää? Misha oli pitänyt asian salassa asetovereiltaan uskaltamatta ottaa asiaa puheeksi kenenkään kanssa. Misha oli koko ajan olettanut, että se oli osa Tapion suomaa siunausta. Ilmeisesti mies tiesi asiasta jotain. 

”Kyllä. Mistä tiesit?”

Ukko hypähti kevyesti ja innostuneesti ilmaan ja käkätti vähän aikaa Mishan yllätykseksi. 

”Tietenkin tiedän, minun kuuluukin tietää\! Nyt sinäkin tiedät, että minä tiedän.”

Misha ei ymmärtänyt ukon horinoista mitään. Ellei Tapion merkki olisi ollut kylmän kolea, Misha olisi varmasti pitänyt miestä mielenvikaisena kylähulluna, joka haahuili kaupungilla kiusaamassa kunnon väkeä. Kaikki merkit kuitenkin viittasivat siihen, että Misha puhui henkien maailman asukin kanssa. Sitä Misha ei tiennyt, miksi henki halusi hänen kanssaan puhua, mutta se selviäisi, jos oli selvitäkseen. Vaikka Misha ei erityisesti pitänytkään miehen kuvatuksesta, ei hengelle kuitenkaan saanut olla vihainen. Eikä ukko loppujen lopuksi vaikuttanut pahansuovalta.

”Miksi silmäni ovat kultaiset?” uskaltautui Misha viimein kysymään. ”Miksi haistan ja näen paremmin?”

”Tärkeämpi kysymys on, miksi juuri nyt?” sanoi ukko ja tutkiskeli Mishan kasvoja odottaen miehen vastaavan. 

Misha ei kuitenkaan tiennyt vastausta. Viimein ukko pettyi odottamaan ja puuskahti: ”Tajuat sen ehkä aikanaan, luupää kun olet, mutta toivottavasti sitten ei ole liian myöhäistä\!”

Misha ei ehtinyt kysyä ukolta enää mitään, sillä Mishan hämmentyneiden silmien edessä mies hajosi maahan kasaksi korpin sulkia. Jostain tuli tuulenpuuska, joka hajotti sulkakasan pitkin lehtoa. Ennen kuin tuuli ehti viedä kaikkia sulkia, Misha nappasi yhden ja laittoi sen talteen poveensa.

Misha palasi kasarmille nukkumaan. Outo tapaaminen kuitenkin mietitytti pitkälle aamuun, eikä lyhyen yön tarjoama uni virkistänyt niin kuin olisi pitänyt. Herätessään Misha oli äreä.


Kekrit alkoivat jo aikaisin aamulla, kun Rautamon kastellin palvelusväki siivosi suurtoria juhlaa varten. Yön aikana sataneet lumet luotiin syrjään, havuja kannettiin istuinalusiksi ja tervastulet sytytettiin valaisemaan koko toria. Kaupungin saunoja lämmitettiin aamusta saakka, ja ihmiset saivat saunoa koko päivän niin halutessaan. Suuret puupölkyt pyöritettiin varastoista, ja niiden päälle nostettiin valtavan leveistä ikihongista sahatut lankut pöydän kansiksi. Liinoja ei käytetty, eikä niitä olisi pöydille kaivattukaan. Kastellin kokit olivat ahkeroineet koko edeltävän viikon, ja ruokaa oli ilmaiseksi tarjolla koko kansalle rahvaasta aateliseen. Kastellin lähes pohjattomista olutsammioista riitti juotavaa kaikille, ja vaikka olisi luullut, että siitä seuraisi rähinää, ei kukaan tahtonut kahakoida keskitalven kekreissä. 

Kekrikisat järjestettiin kastellivuoren juurella lumesta puhdistetulla kentällä keskipäivän aikaan. Yleisöä oli kerääntynyt seuraamaan kilvoitteluita kauempaakin, sillä Rautamoon tulivat kisaamaan maan parhaat painijat, ampujat ja miekkamiehet. Itse Metsävahtikin oli tullut seuraamaan mittelöitä. Metsävahti oli vihreään kankaaseen ja karhunnahkaan pukeutunut mustapartainen miehenköriläs, jonka tehtävänä oli hallita maata ja johtaa sotia. Titteli ei ollut perinnöllinen, vaikka usein esikoispoika seurasikin isänsä jalanjälkiä. Kun vanhasta Metsävahdista jätti aika, koko Pohjolan papiston merkkihenkilöt kokoontuivat Rautamoon valitsemaan uutta Metsävahtia. Metsävahdiksi tuloon vaadittiin kaikkien pappiskuntien yksimielinen päätös, eikä poikkeuksia suvaittu. Neuvoa istuttiin aina niin kauan, että päätös syntyi. Neuvonpidot olivat niitä harvoja kertoja, kun kaikkien pappiskuntien päättäjät olivat samojen uhritulien ääressä; jopa Ahdin vaahtovahdit tulivat vetisistä kodoistaan tilaisuutta todistamaan. 

Nykyinen Metsävahti oli Petovaaran sukua, kolmissakymmenissään oleva vakavamielinen mies, jonka sanottiin olevan ulkoisesta jykevyydestään huolimatta turhankin hellämielinen. Lukemattomat sotakampanjat olivat päättyneet siihen, että voiton jälkeen Metsävahti oli armahtanut vihollisarmeijan sotilaat. Myöhemmin metsään piiloutuneet sotilaat sitten jatkoivat rikollisuuksia. Metsävahti suhtautui myös merkinpalvojiin lepsusti, antoi näiden puhua taakseen valtaa tavoittelevaa aatelistoa ja helposti johdateltavaa rahvasta. Vaikka kansa rakastikin johtajaansa, joskus tuntui, ettei tämän tekoja sellaisinaan hyväksytty. 

Misha tarkasteli Metsävahdin valtaa henkivää olemusta keskittyneesti pohtien, millainen tämä oli oikein miehiään. Metsävahdin rinnalla oli kymmenpäinen henkivartiosto, jota ei ollut tarvittu oikeastaan moneen vuoteen. Vanhat tavat istuivat kuitenkin sitkeässä, ja henkivartiosto nähtiin osana perinnettä. Metsävahti keskusteli parin Tapion laulajan kanssa, joiden tarkoitus oli pyytää metsän kuninkaalta siunausta kekrikisoille. Painijat odottivat vuoroaan verrytellen yläruumis paljaana. Misha ei tuntenut painijoista ketään, mutta muutama jousimies oli Mishan vanhoja asetovereita alokasajalta. Miekkamiesten joukossa ei ollut ketään Mishan vanhoja tuttuja, mutta ihmiset näyttivät muutoin tutuilta. 

Ensin olivat vuorossa julkiset kuulutukset. Sen jälkeen alkoivat painikisat. Painiessa ei sattunut suurempia haavereita, mutta Tapion laulajat olivat silti valppaina. Kekrit olivat Tapion suojeluksessa, ja pysyviä vammautumisia ei katsottu hyvällä. Sellainen olisi huono enne tulevalle vuodelle. Painijoita ei ollut monta, ja karsinnat olivat nopeasti ohi. Loppuottelussa vastakkain olivat punapartainen Brevvan Hemanin maakunnasta ja Tikko Pakulan merikylästä. Loppuottelijat olivat tavallisia miehiä paljon suurempia köriläitä, eikä Mishaa olisi huvittanut joutua kummankaan kanssa vastatusten kapakkatappelussa.

Brevvan voitti Tikkon kymmenen minuutin mesoamisen ja ähkimisen jälkeen. Hän onnistui tarttumaan Tikkonia kunnolla käsistä, ja paiskasi miehen yleisön suosionosoitusten säestämänä hankeen. Palkkioksi Brevvan sai murtuneen nenän ja kultapussin. Brevvan näytti sen verran viinaan menevältä kaverilta, että Misha epäili kultapussin säilyvyyttä kekriyön yli: ei olisi ihme, jos joku taskuvaras kääntäisi sammahtaneen tappelijan taskut tilaisuuden tullen. 

Painin jälkeen alkoivat miekkamittelöt. Misha oli valmistautunut kisaan venyttelemällä ja harjoittelemalla rankasti Tappuran kanssa. Mies oli tehnyt parhaansa saadakseen Mishasta tappelijan raivoa ulos, mutta Misha oli pysytellyt kuitenkin kylmäpäisenä. Vanha miekkamestari oli ollut salaa tyytyväinen oppilaansa edistykseen, mutta ei voinut sitä tietenkään ulospäin näyttää. Tappura oli yleisön joukossa, eturivissä rahvaan puolella. Misha kiristi kevyen ketjuhaarniskansa vyön ja varmisti, että kypärä ja rautaiset taisteluhansikkaat istuivat kunnolla. Tuomari kävi lopuksi tarkastamassa kaikkien varustukset.

Ensimmäisenä alkoivat parikarsinnat. Kaikki kilpailijat eivät mahtuneet kentälle yhtä aikaa, joten parikarsinnat käytiin pienissä erissä. Kun ensimmäinen karsinta olisi ohi, häviäjät poistuisivat ja voittajat arvottaisiin uudestaan keskenään pareiksi. Tätä toistettaisiin niin kauan, että jäljelle jäisi vain kaksi kilpailevaa paria. Arpa soi Mishan vastustajaksi lyhyenlännän tapiokan eteläisestä Vilakan kaupungista. Mies vilkuili hermostuneesti vastustajaansa, ja hänen käytöksensä toi Mishan mieleen pelokkaan peltohiiren. Miehellä oli pakkoliike oikeassa silmäkulmassaan ja muutama tuore arpi vasemmassa kädessä. Silti miehen miekka näytti hyvinhoidetulta, ja hänen liikkeensä olivat hallittuja ja varmoja. 

Tapion laulaja huusi kisan alkaneeksi, ja Mishan vastustaja sipaisi ensimmäisen kokeilevan iskun. Misha torjui sivalluksen helposti, kyykistyi ja yritti tökätä miehelle piston vatsaan. Vastustaja tajusi Mishan aikeet ja väisti. Mies oli kuitenkin hetken aikaa poissa tasapainosta, ja Misha sivalsi palautuksena miekalla miestä polven suojaamattomaan takaosaan keskeyttäen iskun ennen kuin vahinkoa ehti tapahtua. Kisaa tarkkaillut tuomari huusi pelin poikki, ja Mishan vastustaja kirosi karvaasti hävittyään.

Vaikka mies olikin selvästi harmissaan, leppyi hän melkein saman tien. Tuomarin todistaessa kilpailijat hyväksyivät tuloksen lyömällä kättä päälle, ja jäivät odottamaan muiden mittelöiden loppumista: vilpin ja kiusanteon estämiseksi kukaan ei saanut lähteä kuljeskelemaan kilpakentälle kesken kilvan.

Ensimmäinen karsintakierros ei kestänyt kauan, sillä jyvät erottuivat akanoista melko nopeasti. Häviäjien poistuttua kentältä yleisön joukkoon kisaan tuli lyhyt tauko, ja sitten alkoi uusi parikarsinta. Arpa ei suosinut Mishaa seuraavalla kerralla, sillä Misha sai parikseen varsin kokeneen näköisen miekkamiehen. Mies oli sileäleukainen, salskea ja sinisilmäinen sotilas Sveasta. Misha tarkasteli kilpakumppaniaan ja päätteli tämän olevan tiukka vastustaja. Tästä ei tulisi niin helppoa kuin ensimmäisen kanssa.

Tuomari huusi jälleen, ja kisa alkoi.

Miehen nopeus melkein yllätti Mishan. Misha ei edes yrittänyt torjua iskua, vaan syöksyi maihin, kääntyi ja yritti pyyhkäistä miestä miekallaan jalkoihin. Mies hyppäsi terän alta pois ja yritti puolestaan kääntää tilanteen edukseen iskemällä miekalla Mishaa selkään. Misha aavisti miehen yrityksen, kierähti alta pois ja ponnisti pystyyn nopeasti kuin käärme, miekka valmiina.

Miehet perääntyivät toistensa luota ja kiersivät hetken aikaa toisiaan kehässä, tunnustellen. Taistelun ensimmäinen vaihe oli ohitse, nyt etsittiin vastustajan osaamisen ja nopeuden rajoja. Kumpikin antoi toiselle kokeilevia, välillä yllättäviäkin iskuja, joiden tarkoituksena oli testata kilpailijan reaktionopeutta, miekankäyttötaitoa ja asennetta. Pian Mishalla alkoi olla selvä kuva siitä, millainen tyyppi hänen vastustajansa oli. Jostain syystä mies suojeli vasenta kylkeään ylenmäärin, ikään kuin olisi joskus haavoittunut sinne pahasti. Kun mies seuraavan kerran aloitti hyökkäyksen, Misha teki valesyöksyn miehen vasemmalle puolelle. Mies yritti kääntyä, mutta Misha hyppäsikin kesken kaiken taaksepäin, väisti miehen miekan ja onnistui sivaltamaan tätä samalla vatsaan. Ottelu päättyi jälleen Mishan voittoon.

Kekrikilpa kesti kauan. Vastoin kaikkia itselleen asettamiaan ennakko-odotuksia, Misha löysi itsensä viimein jäljelle jäävästä neljän hengen joukosta. Takana oli seitsemän voittoa, joista yksi oli turhankin täpärä. Vaikka hän tunsikin olonsa väsyneeksi, menestymisen tuoma huuma nosti kummasti tunnelmaa. Misha tarkkaili kilpailutovereitaan kriittisesti, tunnisti joukosta miekkamestarin kultaisen olkaremmin ja tajusi, että hänellä itsellään ei enää ollut kovinkaan suuria voiton mahdollisuuksia. Silti Misha aikoi yrittää.

Metsävahti julisti miekkaottelulle tauon siksi aikaa, että jousiampujat ehtisivät kilpailemaan oman karsintansa. Kun tiputuskisa olisi ohi, palaisivat miekkailijat ensin kilpailemaan, ja lopuksi voittoa lähtisivät tavoittelemaan jousiampujat. Kilpailujen päätteeksi alkaisi armoton ryyppääminen ja juhliminen. 

Misha päätti käyttää tauon hyväkseen. Hän kävi juomassa ja syömässä kevyesti kekripöydästä, vaikka kevyen ruuan löytäminen olikin yllättävän hankalaa kaikkien niiden herkkujen seasta, joita pöydille oli kasattu. Rasvassa paistetut linnunkoivet, lihapiiraat ja veriliemet eivät ainakaan keventäisi kilpailijan vatsaa tai helpottaisi ketteryyttä. Loppujen lopuksi Misha tyytyi kuivattuun leipään ja oluttuoppiin, vaikka hänen tekikin mieli iskeä hampaansa kiinni mehevään paistiin. Tappura hakeutui Mishan seuraan ja onniteltuaan haukkui lopuksi Mishan pystyyn tämän tekemien munausten vuoksi. Misha kuunteli korvat punaisena oluttaan maistellen. Misha tiesi, että Tappura oli oikeassa: hän oli hutiloinut monessa kohdassa, vaikka olikin pärjännyt viimeiseen parikilpaan saakka. Jos Misha meinasi pärjätä, hutiloinnille ei olisi enää tilaa.

Syötyään Misha ja Tappura palasivat kentälle katsomaan pitkäjousilla kilvoiteltavia ammuntakisoja. Matkat olivat Mishan mielestä todella pitkiä, mutta jousimiehet ampuivat siltikin paremmin kuin Misha paljon lyhyemmillä matkoilla. Tapiokoiden jalkajousi oli paljon katajaista pitkäjousta helpompi käyttää, ja riittävän tarkka käytössä. Lisäksi jalkajousen käyttö oli helppo opettaa luuotsaisille alokkaille nopeastikin, mikäli tarve niin vaati. Katajajousilla ampuvat kilpailijat herättivät yleisössä ihailevia huudahduksia, kun mestarit lävistivät taidokkaasti turkisleilejä mahdottomien matkojen päästä.

Misha huomasi pappiskatsomossa Mielikkilän neidot, ja tunsi sydämensä hypähtävän ilosta. Pirta erottui joukosta edukseen. Hän oli melkein päänmitan verran muita neitoja pidempi. Tai ehkä Misha ei vain nähnyt muita. Misha ei tiennyt, kuinka Pirta tajusi olevansa Mishan katseen kohteena, mutta joka tapauksessa hän käänsi päänsä Mishan suuntaan, kuin aistien miehen tuijotuksen. Kun Mishan ja Pirtan katseet kohtasivat, katajaneidon ilme suli leveään hymyyn. Läksytyksienkin uhalla Pirta vilkutti iloisesti Mishalle, ja mies vastasi sydän läpättäen tietämättä, miten päin olla. Tappura huomasi nuorten silmäpelin ja naurahti hyväntahtoisesti. 

Misha tunsi lehahtavansa punaiseksi, mutta ei voinut sille mitään. Vaikka Misha oli tavannut Pirtan vain kerran, oli nainen tullut Mishan uniin harva se yö. Misha ei tiennyt, miten suhtautua naiseen ja tämän sanoihin, mutta jostain syystä Pirtan pelkkä ajatteleminenkin sai Mishan olon lämpenemään. Pirtan näkeminen oli vähällä pistää Mishan pään sekaisin, ja Tappura joutui läpsimään Mishaa kasvoille sopivan aggression herättämiseksi.


Loppumattomalta tuntuvan ajan jälkeen ampujat saivat nuolensa tuhlattua, ja oli miekkamiesten vuoro astua uudelleen kilpakentälle. Arvonta suoritettiin kuten ennenkin, ja Misha huokaisi mielessään helpotuksesta, kun miekkamestari joutui jonkun toisen vastapariksi. Misha sai vastustajakseen pitkän vaaleahiuksisen kaverin, joka kertoi olevansa Myrhekiasta. Mishalle paikka ei ollut tuttu, mutta nimi kuulosti selvästi jotenkin etelämaalaiselta. Niin tai näin, Misha joutuisi taistelemaan tosissaan tämän kanssa. Mies oli varreltaan pitkä, ja jäntevyys sekä tapa astella kielivät nopeudesta. 

Paritaisteluja ei käyty enää yhtäaikaa, vaan yksi ottelu kerrallaan, jotta ihmisillä olisi mahdollisimman paljon katselemisen arvoista ajanvietettä. Itse Metsävahtikin tuli henkivartiostonsa kanssa lähemmäs seuraamaan ottelua. Misha oli etäisesti tietoinen myös siitä, että Mielikin katajaneidot tulivat lähemmäs. Misha ei uskaltanut tarkistaa, oliko Pirta heidän joukossaan. 

Misha ja myrhekialainen joutuivat ensin vastatusten. Tapion laulaja tarkasti varusteet, ja ottelu alkoi. Misha tajusi säästelleensä voimiaan ja kykyjään aikaisemmin, mutta nyt kaikki turhat tuntemukset olivat poissa. Misha pisti kaiken taitonsa peliin, ja rahvas seurasi miekkojen tanssia silmät ymmyrkäisinä. Kaikkialla oli hiljaista, eikä Misha kuullut muuta kuin oman verensä kuohun korvissaan. Ulkomaailma tuntui olevan jotenkin kaukana, etäällä tästä hetkestä ja paikasta. Oli vain taistelu. Terä iski terään, hikipisarat roiskuivat. Kilpailijat höyrysivät rasituksesta, mutta kumpikaan ei näyttänyt väsymisen merkkejä.

Myrhekialainen oli hyvä käyttelemään käyrää sapeliaan, mutta miekkailun edetessä Misha tiesi olevansa parempi; hän tarvitsisi vain tilaisuuden. Misha odotti sopivaa aukkoa myrhekialaisen puolustuksessa. Myrhekialainen teki viimein virheen, ja Misha iski miekan välkehtivässä kaaressa päin tämän kypärän suojaamaa ohimoa. Myrhekialainen tippui saman tien, ja hänen miekkansa kirposi kädestä. Misha rojahti polvilleen silkasta uupumuksesta. Tuomari huusi pelin poikki ja tarkasti hävinneen vammat. Yleisö alkoi taputtaa ja huutaa suosiotaan.

Misha riisui karhukypäränsä ja nousi ylös. Uupumuksesta huolimatta Misha teki sen, mitä yleisö häneltä odotti, ja nosti miekkakätensä ylös voitonmerkiksi. Huuto ja taputukset yltyivät mekkalaksi, ja Misha tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin. Voiton huuma maistui paremmalta kuin mikään, mitä Misha oli aikaisemmin maistanut. Mikään viini ei vetänyt vertoja tälle tunteelle. Misha etsi katseellaan Pirtaa, mutta ei nähnyt tätä missään. Misha tunsi pienen pettymyksen vihlaisun. Hän olisi halunnut jakaa tämän hetken naisen kanssa.

Hävinnyt myrhekialainen virkosi Tapion laulajan käsittelyssä ja nousi viimein huojuen pystyyn. Yleisö taputti sitkeälle vastustajalle, ja kilpailijat kättelivät toisiaan reilun kilpailun merkiksi. Misha ja myrhekialainen kävelivät hitaasti pois kilpakentältä levähdyspaikalle, jossa viimeinen pari jo odotti vuoroaan. Kaksikko tuntui olevan kireänä, sillä kumpikin vältteli Mishan ja myrhekialaisen katsomista. 

Kuten Misha epäilikin, miekkamestari voitti vastustajansa varsin helposti. Misha ihaili miehen tekniikan sulavuutta, suoruutta ja tehokkuutta. Miekkamestari tuntui olevan yhtä aseensa kanssa, aivan kuin kirkasteräinen miekka olisi aina ollut hänen kätensä jatkeena. Mitä hyvänsä vastustaja yrittikään, miekkamestari onnistui aina jotenkin kääntämään tilanteen edukseen. Lyhyen kamppailun jälkeen miekkamestari lopetti kilpailun sivaltamalla kilpailijaansa miekkansa lappeella kylkeen. Vaikka iskussa ei ollut hirveästi voimaa, tippui miekkamestarin vastustaja silti kivusta melkein kaksinkerroin. Kunnianosoitukset raikuivat, ja Misha tunsi voittonsa jälkihehkun karisevan. Tämä mies voittaisi hänet varmasti, mutta Misha aikoi silti pitkittää kilpailua mahdollisimman pitkään. Jos hyvin kävisi, Misha saattaisi saada onnenkantamoisen miehen suojauksesta sisään.

Toive osoittautui kuitenkin turhaksi. Miekkamestari oli juuri niin hyvä kuin Misha oli aavistanutkin, ja kilpailu oli Mishan osalta pelkkää väistelyä ja torjumista. Vaikka Misha kuinka yritti, hän ei päässyt miekallaan lähellekään taitavaa miekkamestaria. Ottelu kesti pitkään, niin pitkään, että Misha arvasi miekkamestarin pidättelevän iskujaan tahallaan. Kun Misha katsoi miekkamestaria silmiin, tajusi hän viimeinkin tämän aivoitukset. Kumpikin tiesi, miten ottelu tulisi päättymään, joten samalla voisi antaa kansalle hieman mielenkiintoista katsottavaa. Misha nyökkäsi vähäeleisesti tajuamisen merkiksi, ja alkoi miekkailla varomattomia hyökkäyksiäkään välttelemättä. Miekkamestarin kasvoilla käväisi hymynpoikanen, ja hän vastasi kepeästi haasteeseen. 

Teräs iski teräkseen, kipinät sinkoilivat pimenevässä ilmassa. Yleisö aisti muutoksen, ja alkoi kannustaa miekkailijoita entistä kovempaan koitokseen. Misha menetti ajantajunsa, keskittyi vain terien kovaääniseen tanssiin. Miekkamestarin kasvot muuttuivat etäisiksi, utuisiksi, ja Misha näki vain taistelun liikkeineen. Misha ammensi voimaa sisältään, ja miekkojen liikkeitä alkoi olla hankalaa erottaa toisistaan. Kalskeessa oli kiihtyvä, sykkivä rytmi, jonka sekä yleisö että miekkailijat aavistivat pian päättyvän.

Viimein miekkamestari sai haluamansa ja iski Mishan miekan sivuun. Ennen kuin Misha tajusikaan, terä oli hänen kurkullaan. Misha nyökkäsi tappion merkiksi, ja laski aseensa hitaasti sivulle. Yleisö räjähti valtaviin aplodeihin, ja villit hurraahuudot halkaisivat yön. Miekkamestari tervehti yleisöään rehvakkaasti kuin etelän kehätaistelijat, ja tarjosi Mishalle kättään. Misha kätteli miekkamestaria kuin sotilastoveriaan – ranteet vastakkain – ja he poistuivat hitaasti kävellen miekkakentältä yleisön osoittaessa mieltymystään. 

Kun suurin melu oli laantunut, miehet riisuivat kypäränsä ja kättelivät uudelleen. 

”Miekkailit hyvin, vie opettajallesi kunnianosoitukseni”, kiitteli miekkamestari. Misha hymyili, sillä Tappura olisi mielissään.

”Sinä olet paras. Tämä oli elämäni paras oppitunti”, kiitteli Misha takaisin, ja miehet erosivat. Enempää sanoja ei tarvittu. Tappiostaan huolimatta Misha tunsi olonsa hyväksi. Hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia voittaa miekkamestaria rehellisessä kilvassa, ja kumpikin tiesi sen. Loppujen lopuksi kaikki saivat, mitä halusivat: yleisö unohtumattoman ja näyttävän tapahtuman, miekkamestari ansaitsemansa voiton ja Misha mainetta miekkamestarin kyvykkäänä haastajana. Misha istahti alas ja puuskahti uupumuksesta. Tämä oli ollut rankka päivä. Muutaman oluen ja raskaan hirvipaistin jälkeen unta ei tarvitsisi paljon houkutella. 

Sekin jäi kuitenkin pelkäksi haaveeksi.

Misha kuuli takaansa ääniä ja kääntyi katsomaan. Pirta oli puhunut itsensä sisään kilpailijoiden areenalle ja tuli viimein Mishan luokse juoksujalkaa. Ennen kuin Misha ehti sanoa mitään, nainen hyppäsi hänen kaulaansa. Jos Mishalla oli aikaisemmin ollut pelkästään lämmin, nyt hänelle tuli kuuma. Pirta oli kauniimpi kuin hän muistikaan, ja naisen vaaleiden hiuksien kantama katajainen aromi tuntui huumaannuttavan kaikki Mishan aisteista. Veri pakkautui miehen kasvoille ja nivusiin, ja Mishan oli pakko peruuttaa hieman naisen kosketuksesta. 

”Varovasti, olen yltäpäältä hiessä”, varoitti Misha, kun ei muuta keksinyt. Pirta hymyili, mutta perääntyi kuitenkin kohteliaasti hieman taaksepäin. Misha näki ensimmäistä kertaa Pirtasta muutakin kuin tämän silmät ja suun. Nainen oli pukeutunut juhlalliseen, vaaleansiniseen tunikaan. Sininen kangas oli tummempi ylhäältä, vaaleampi alhaalta. Se toi Mishan mieleen taivaankannen värit hetkenä, jolloin auringon kultainen kehrä oli juuri vajonnut mailleen, ja taivas muuttui pelkiksi sinisen lukemattomiksi sävyiksi. Kun oikein tarkasti katsoi, kankaassa saattoi nähdä hopeisia pisteitä, aivan kuin pienen pieniä tähtiä. Pirtan pitsireunainen huppu oli niskassa, ja vaaleat hiukset liehuivat iloisesti levällään viileässä iltatuulessa. Ilmeisesti Pirtan hiukset olivat olleet kiinni jossain vaiheessa, mutta Pirta oli jotenkin onnistunut tiputtamaan korean hiusnauhansa Mishaa halatessaan. 

”Oletpa kaunis”, kehui Misha ja nolostui saman tien sanomisiaan. Hänhän hölisi kuin pahainen pikkupoika\!

”Kiitos. Taistelit upeasti\! En ole ikinä nähnyt tuollaista ottelua\!” kehui Pirta silmät innosta tuikkien. Misha tunsi jalkojensa tärisevän, ja hetken hän ehti pelätä, että ne pettäisivät lopullisesti. Se oli yleistä taistelun jälkeen, mutta tässä oli mukana jotain muutakin. 

”Miekkamestari oli todella hyvä. En kuvitellut missään vaiheessa voittavani”, uskoutui Misha. Jotenkin hän ei vain voinut ajatellakaan valehtelevansa naiselle mitään muuta.

”Taistelit hyvin”, sanoi Pirta uudelleen osaamatta enää sanoa muuta. Hetken nuoret vain tuijottivat toisiaan silmiin. ”Saan kyllä kuulla tästä kunniani myöhemmin”, sanoi Pirta viimein leikkimielisesti hymyillen.

”Mistä?” kysyi Misha hölmistyneenä. 

”Tästä”, sanoi Pirta ja suuteli hämmästynyttä Mishaa saman tien suulle. Suudelma oli pikainen, mutta Misha toivoi sen kestävän loputtomiin. Naisen kosteat huulet olivat uskomattoman pehmeät, ja niiden tulinen kosketus hämmensi Mishan sielun syövereitä pahemmin kuin mikään, mitä Misha oli ikinä tuntenut. Kun nainen päästi Mishasta viimein irti, Misha ei osannut sanoa enää mitään. Misha vain tuijotti naista ja antoi katseen puhua puolestaan. Pirta nuolaisi huuliaan, aivan kuin maku olisi ollut makeinta hunajaa. Misha meni täysin sanattomaksi.

”Mmm... ehkä tuolla jaksaa taas muutaman kuukauden”, sanoi Pirta hymyillen ja juoksi sitten vilkuttaen karkuun. Misha näki vanhemman katajaneidon tulevan naista vastaan, ja jos Misha tulkitsi tämän ukkospilven varjostamaa ilmettä oikein, Pirta saisi todellakin maksaa teostaan kohtuullisen hinnan. Misha toivoi, että se oli todellakin ollut sen arvoista myös Pirtan mielestä.

Pirta kuunteli Viiman nuhtelut puolella korvalla. Viima oli ollut tavallista kireämpi tänään, ikään kuin hänellä olisi ollut jotain suurempiakin huolia sydämellään. Kukaan ei tavallisesti pystynyt tulkitsemaan Viiman oikkuja, mutta tällä kertaa se ei ollut järin hankalaa. Viima oli äreä kuin vasta herätetty karhu.

”Mitä ihmettä luulit tällä tempauksellasi oikein voittavasi, nuori nainen?” kysyi Viima. Pirta huokaisi mielessään, mutta ei antanut sen näkyä ulospäin. Hän oli kyllä tiennyt, että saisi kuulla kunniansa, mutta ei hän ihan tällaista vihanpitoa ollut osannut odottaa... ei edes Viimalta.

”Suukon”, vastasi Pirta ja jatkoi: ”Hän on tuleva mieheni. Hän taisteli hyvin ja halusin onnitella”, sanoi Pirta ehkä hieman uhmakkaammin kuin oli alunperin tarkoittanut.

”Onnitellapa hyvinkin... kas kun et nostanut helmojasi sille saman tien\!” Viiman sanat viilsivät syvälle, ja Pirta tahtoi sanoa jotain vastaan. Hän napsautti kuitenkin suunsa kiinni, ennen kuin ehti sanoa mitään. Siitä ei olisi mitään apua. Ei nyt, kun Viima oli tuossa mielentilassa. Oli parempi vain pitää suunsa kiinni ja antaa Viiman vihan laantua. Ehkä myöhemmin hänen kanssaan saattaisi päästä järkipuheisiinkin.

Pirta antoi Viiman sanojen valua ohi korviensa. Sen sijaan Pirta muisteli Mishaa. Mies oli suorastaan hehkunut. Voitot ja fyysinen rasitus pakkaspäivänä olivat saaneet miehen posket punottamaan ja silmät hehkumaan. Niin, Mishan kultaiset silmät... Pirta ei oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Toki hän tiesi, mitä Mishasta tämän selän takana puhuttiin. Rahvas puhui aina; naiset ja vanhat ukot juorusivat, huhut kiersivät. Mishasta oli kuulunut sellaista roskapuhetta, ettei Pirta olisi uskonut sitä edes pahimmasta vihamiehestäkään. Eri asia olikin sitten se, kuinka suuri osa huhuista piti paikkansa. Pirta ei ihmisten panetteluja kuitenkaan uskonut. Petomies tai ei, Misha oli luotettava ja vieläpä hyvätapainen. 

Loppujen lopuksi sillä ei ollut mitään väliä. Edes Pirtan omilla toiveilla tai ajatuksilla ei ollut mitään merkitystä tässä asiassa. Pirta tulisi kiertämään liiton pihlajan Mishan kanssa, halusi hän itse sitä tai ei. Omaksi onnekseen Pirta halusi sitä, halusi enemmän kuin mitään muuta. Mishan huulten suolainen jälkimaku maistui vieläkin Pirtan huulilla, ja Pirta muisti Mishan sylin lämmön ja sen voimakkuuden, jolla mies oli häntä sylissään puristanut. Se oli tuntunut hyvältä, oikein hyvältä. Pirta hymyili muistolle.

Pirta oli seurannut kaukaa Mishan tekemisiä. Unennäön lahja, Mielikin siunaus palvelijoilleen, oli tuonut Mishan lähemmäs Pirtaa joka yö. Pirta ohjasi uniaan sinne, missä mies yönsä nukkui, ja joskus hän pääsi lähemmäs tulevaa aviomiestään. Kun Misha näki painajaisia, Pirta yritti parhaansa mukaan ajaa kauhut pois miehen unia kiusaamasta. Päivä päivältä, yö kerrallaan, Pirta alkoi tuntea Mishaa kohtaan hellyyttä, jota ei ollut aikaisemmin tuntenut ketään muuta kohtaan. Hänen omat unensakin muuttuivat levottomiksi, lämpimiksi ja vaativiksi. 

Kun hän viimein näki Mishan miekkamittelössä, Pirta ei tiennyt, miten suhtautua. Osa hänestä tahtoi juosta miehen luokse, osa pakotti pysymään aloillaan ja kuuntelemaan Viiman neuvoja. ”Kaikki aikanaan”, Viima oli sanonut.

Kun Misha oli katsonut kekreissä Pirtaa väkijoukon yli, koko muu maailma tuntui häviävän jonnekin kauas pois. Hän näki vain kultaiset silmät ja niistä hehkuvan lämmön. Pirta tunsi perhoset vatsassaan, hermostuneisuuden ja kevyen olon, joka nousi hänen päähänsä kuin viini. Mitä tämä oli? Miksi petomies sai hänessä aikaan tällaisen olon?

Kun Misha oli hävinnyt miekkamestarille, Viima oli kuiskannut jotain hänen korvaansa. Pirta oli ollut niin näkymän lumoissa, ettei kuullut ensimmäisellä kerralla, mitä hänen opettajansa oli yrittänyt sanoa.

”...voit mennä nyt onnittelemaan häntä. Mutta muista käyttäytyä ihmisiksi\!” muistutti Viima. Pirta ei ollut kuunnellut enempää, vaan oli painunut saman tien väkijoukon sekaan. Pirta oli yrittänyt hillitä itseään, mutta jälkeenpäin ajateltuna se ei ollut oikein onnistunut. No, sillä ei ollut enää väliä. Pirta oli ajatellut, että onnittelisi Mishaa pikaisesti ja poistuisi sitten arvokkaasti paikalta. Sen sijaan hän oli hypännyt miehen kaulaan kuin tytön hupakko\! Ja suudelma... no, sitäkään hän ei ollut suunnitellut etukäteen. Ei ennen kuin oli nähnyt Mishan lähempää.

Pirta oli syvällä ajatuksissaan, eikä hän huomannut juoksevia kaartin sotilaita ympärillään. Jos hän olisi ollut hieman vähemmän omissa aatoksissaan, hän olisi ehkä huomannut, että hänen ympärillään puhuttiin tavallista kovemmalla äänellä ja että ihmiset säntäilivät peloissaan sinne tänne. Vasta kun Viima ravisteli Pirtaa kipeästi käsivarresta, Pirta tajusi, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Pirta säpsähti hereille ja herkisti korvansa ympäröiville äänille.

Metsävahtia oli ammuttu.

Misha seurasi katseellaan katajaneitoja, kunnes nämä katosivat takaisin väkijoukkoon. Lopulta kun Misha oli aivan varma, ettei neito enää palaisi, Misha käänsi mielenkiintonsa takaisin kilpakentälle. Miekkamestari oli jo riisunut kypäränsä ja odotti Metsävahdin kunnianosoituksen alkamista. Jousiampujat virittelivät jousiaan pienissä ryhmissä kentän toisella laidalla. Viimein Metsävahti viittasi henkivartijoilleen käskyn jäädä paikoilleen ja nousi itse ylös. Yleisö osoitti suosiotaan koko sen ajan, kun Metsävahti käveli hitaasti voittaneen miehen luokse. Misha kuunteli puolella korvalla kunnianosoitusta, ja hänen katseensa harhaili yleisössä ja kentällä.

Jousiampujat olivat viimein virittäneet jousensa, ja osa näistä lähti nostamaan tauluja valmiiksi pystyyn. Hajamielisesti Misha pani merkille, kuinka jäljelle jääneet miehet iskivät nuolensa maahan pystyyn eteensä. Misha oli tottunut näkemään saman tavan taisteluharjoituksissa kerran jos toisenkin. Kun nuolet olivat valmiina edessä, ampujan oli helppoa ampua useampia kertoja vaihtamatta turhaan asentoa tai paikkaa. Kun toinen miehistä laittoi nuolen jänteelle, Misha alkoi hieman ihmetellä. Kun toinenkin miehistä teki samoin, Mishan katse seurasi automaattisesti miesten valitsemaa ampumalinjaa. Mishan katse pysähtyi kättelevään Metsävahtiin ja miekkamestariin, ja Misha tunsi kiven jysähtävän rintansa päälle. 

Mishan koulutus otti vallan, ja hän toimi ennen kuin ehti ajattelemaan. Misha huusi varoituksen kaksikolle, mutta se tuntui hukkuvan yleisön suosionosoitusten pauhun alle. Misha ei voinut kuin seurata avuttomana sivusta, miten kaksi nuolta viiletti ilman halki kohti yllättyneitä miehiä. Metsävahti ehti nostaa vain päätään, mutta miekkamestari ei ollut ansainnut arvonimeään suotta. Miekkamestarin käsi nousi uskomattomalla nopeudella, ja Metsävahdin kaulaan tähdätty nuoli kimmahti taisteluhansikkaasta ilkeästi surahtaen jonnekin kauas. 

Ele maksoi miekkamestarille kuitenkin tämän hengen: toinen nuolista upposi miekkamestarin suojaamattomaan kaulaan, ja mies tuupertui koristen Metsävahdin jalkoihin. Metsävahti karjui raivosta ja järkytyksestä, ja viimein tämän henkivartijat havahtuivat toimintaan. Osa vartijoista yritti juosta salamurhaajien ja suojeltavansa väliin, samalla kun loput vetivät vasta miekkoja esiin.

Misha katsoi ampujia. Kumpikin toimi tyynesti, kiireettä, ja uudet nuolet olivat pian jänteillä. Misha sieppasi vieressään seisovalta kokemattoman oloiselta vartijalta varsijousen ja ampui saman tien. Varsijousi läjähti kuin piiska, ja toinen salamurhaajista lensi selälleen vasama silmäkuopasta irvokkaasti törröttäen. Toinen murhamiehistä hämmentyi hetkeksi toverinsa kuolemasta, mutta ampui kuitenkin nuolensa vielä Metsävahdin suuntaan. Vaikka nuoli löysikin maalinsa, ei tähtäys onneksi ollut kummoinen. Nuoli lävisti Metsävahdin toisen olkapään ja mies horjahti, mutta ei kuitenkaan tuupertunut maahan. Tapion laulajat juoksivat kiireesti auttamaan Metsävahtia, samalla kun tämän henkivartijat alkoivat saavuttaa pakenevaa murhaajaa. 

Epäonnekseen salamurhaaja yritti paeta väkijoukon sekaan. Kohtalo henkivartiokaartin käsissä olisi varmastikin ollut armollisempi, sillä mies olisi kuitenkin säästetty kuulusteluja varten hengissä – ainakin siksi aikaa, että verityön maksajan nimi olisi saatu kaivettua esille. Nyt vihainen väkijoukko repi murhaajan käytännöllisesti katsoen kappaleiksi.

Henkivartijakaartin sotilaat raahasivat miehen ruhjotun ruumiin takaisin kentälle, jossa Tapion laulajat olivat jo kerääntyneet Metsävahdin ympärille. Papisto pulisi jotain keskenään. Kun Misha yritti mennä katsomaan lähempää, hänet hätisteltiin pois tiukkasanaisesti uhaten. Tapion laulajat eivät olleet aloittaneet vielä parantavia laulujaan, katajaneitojen kanteleetkaan eivät soittaneet verenseisautuksen säveliä.

Misha oli ihmeissään. Mikseivät parantajat tehneet tehtäväänsä?

Tappura tuli paikalle juosten, ja Mishan nähtyään tuli tämän luokse. 

”Voi helvetin helvetti soikoon\!” kiroili Tappura kovaan ääneen. Misha ei ikinä ollut nähnyt Tappuraa tuossa mielentilassa, näin vihaisena.

”Salamurhaajia, ja vielä keskitalven kekreissä\! Ennenkuulumatonta\!” Mies tärisi silminnähden raivoissaan. Arpi oli muuttunut tiukaksi, valkeaksi viiruksi. 

Misha ei osannut sanoa mitään, tuijotti vain entisen miekkamestarin kylmenevää ruumista, josta mustasulkainen nuoli törrötti vielä pystyssä. Punainen verilammikko laajeni edelleen, lumi ruumiin ympäriltä oli muuttunut vaaleanpunaiseksi sohjoksi. Misha tuijotti miestä uskomatta kunnolla silmiään. Hiljaa Misha osoitti kunnioituksensa miekkamestarin uhrautumiselle.

”Näin mitä teit, poika”, sanoi Tappura hiljaa, niin että ainoastaan Misha kuuli miehen sanat. ”Pelastit Metsävahdin hengen. Kuka ikinä murhaa suunnittelikin, hän ei tule olemaan tyytyväinen tekoosi. Sinuna välttäisin pimeitä kujia tästä edespäin.”

Misha nyökkäsi vaiteliaana. Tappuran puheissa oli järkeä. 

Misha muisti äkkiä jotain, ja meni lähemmäs miekkamestarin ruumista. Mustasulkainen nuoli kiilteli hohtavan valkoisena, aivan kuin se ei olisi puuta laisinkaan. Sulat olivat kiiltäviä ja mustia, ja Misha muisti, missä oli viimeksi nähnyt samanlaisia korpinsulkia. Vaistomaisesti Misha kosketti poveaan, jossa musta sulka tuntui hehkuvan pahaenteisesti paidan läpi. Mishaa kylmäsi.

Metsävahti kirosi äänekkäästi. Papit väistivät, ja näiden kovasanainen väittely katkesi hetkeksi. Misha ei kuullut, mitä Metsävahti heille sanoi, mutta päätellen pappien ilmeistä se ei ollut mitään mairittelevaa. Metsävahti viittasi Mishan luokseen. Misha antoi miekkansa Tappuralle ja meni hallitsijansa luokse. Misha kumarsi, mutta Metsävahti vain tuhahti kaartilaisen eleelle. Misha näki, että Metsävahti oli kivuissaan: nuoli oli edelleen kiinni olkapäässä, rinnuksille valunut veri oli kovettunut tummanpunaiseksi kuoreksi. Läheltä nähtynä nuoli oli pelottavan näköinen. Se oli luuta. Kaikissa tapiokoiden nuolissa oli kyllä pala karhunluuta, se oli muinaisista ajoista saakka periytynyt tapa: usein se oli pelkkä pienen pieni siru koristeena, mutta kukaan ei käyttänyt kokonaisia luunuolia.

”Ei ihan tavallisia nuolia, vai mitä?” kysyi Metsävahti ja mulkaisi pappeja vihaisesti. Kun Misha ei sanonut mitään, Metsävahti jatkoi. ”Eivät kuulemma voi tehdä tälle mitään.”

”Miksi?”

”Nuoli on lahja joltain Pohjolan jumalista. Toisen jumalan siunaamaa ei kuulemma saa tehdä tekemättömäksi. Parannuksen laulu ei toimi.” Misha oli hiljaa ja yritti olla järkyttymättä. Tokihan jumalat joskus kilpailivat toistensa kanssa, mutta tällainen oli ennenkuulumatonta. Ei Metsävahdin kuolemasta olisi mitään hyötyä kenellekään\! 

Eräs nuoremmista henkivartijoista sanoi jotain Metsävahdin korvaan. Metsävahti kuunteli ääneti ja murahti sitten. Henkivartija poistui hiljaa.

”Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Näyttäisi, että salamurhaajat olivat palkattuja pahantekijöitä. Kummallakin olivat taskut täynnä ulkolaista kultaa. Ehkä vähän turhankin selvää, jos minulta kysytään”, sanoi Metsävahti. Ainoastaan Misha kuuli metsävahdin epäilyt.

”No, sen saavat kaartilaiset selvittää keskenään. Oli minulla sinulle asiaakin. Mikä on nimesi?”

”Misha”, esitteli Misha itsensä.

”Ei sukunimeä? Aika harvinaista, että rahvaasta kasvaa noin hyviä miekkamiehiä.” Misha ei vastannut mitään. ”Rautamoilla ei olekaan aikaisemmin ollut rahvasta miekkamestaria. No, kertahan se on ensimmäinenkin.”

”Anteeksi, nyt en ihan ymmärtänyt”, tunnusti Misha hämillään.

”Miekkamestari kuoli, ja arvonimi lankeaa seuraavaksi parhaalle. En tiedä muiden mielipiteistä – eikä sillä muuten ole väliäkään – mutta väittäisin, että sinä olet seuraava. Kaikki näkivät ottelun, Misha. Sinä olet hyvä.”

”Kiitos... mutta en minä ole miekkamestarin arvoinen. On olemassa parempiakin miekkamiehiä”, sanoi Misha ja tarkoitti sitä koko sydämestään.

”Varmasti onkin. Ja on olemassa minuakin soveliaampia miehiä metsävahdiksi, jos tajuat, mitä tarkoitan.”

Misha oli hiljaa, ei saanut enää sanaakaan suustaan. Hän ei ollut uskoa korviaan.

”Onnittelut. Ja kiitos”, sanoi Metsävahti. ”Kättelisin, mutta tämä perkeleen nuoli on aika kivulias.”

Misha nyökkäsi ja tunsi polviensa taas tutisevan. Hän, miekkamestari\!

Metsävahti antoi henkivartijoidensa taluttaa itsensä hitaasti pois kilpakentältä, ja Misha jäi seisomaan paikoilleen uskomatta edelleenkään tapahtunutta. Kun Tappura viimein tuli Mishan luokse, oli mies jo aivan vajonnut omiin ajatuksiinsa. Kun Tappura kuuli uutisen, hän taputti Mishaa olkapäälle. Tappura oli hetken aikaa yhtä isoa hymyä. 

”Niin masentavaa kuin tämä kaikki onkin, olet kyllä vitjasi ansainnut”, sanoi Tappura. ”Metsävahti on hengissä, ja kekrien täytyy kuulemma jatkua niin kuin oli suunniteltukin. Hyvä mies, tuo Metsävahti. Tietää, miten kosia kansan suosiota.”

Misha oli samaa mieltä. Miten kukaan saattoi toivoa miehen kuolemaa?

”Tule, mennään syömään ja kaljalle. Minulla on sinulle hieman sanottavaa tekniikastasi. Miekkamestari tai et, saat kohta kuulla kunniasi\!”

Misha hymyili Tappuran kommentille, mutta ei sanonut mitään. Olut ja ruoka tuntuivat kaikin puolin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sinä iltana miehet söivät itsensä ähkyyn ja humaltuivat hyvästä oluesta. Vaikka koko kaupunki puhui tapahtumista, ei Misha halunnut osallistua keskusteluun. Misha ei ollut onnenonkijoille tai onnittelijoille mitenkään tyly, mutta antoi selvästi ymmärtää, ettei hän ollut seurustelutuulella. Loppujen lopuksi miehet jätettiin juhlimaan omaan rauhaansa. 

Kekrien toisena päivänä Misha heräsi aivan uskomattomaan päänsärkyyn. Toki hän oli nauttinut väkijuomia ennenkin, mutta edellisestä kestistä oli kulunut aikaa vuosia. Nyt edellisen illan juominen sitten kostautui pahemman kerran. Mishan kurjaa oloa helpotti se, että suunnilleen koko Rautamo kärsi hänen kanssaan muutamaa epäonnista poikkeusta lukuun ottamatta. Vahtivuoron pitkällä tikulla hävinneet vahdit olivat ihan yhtä kurjan näköisiä, vaikka olisi luullut, että eilisillan juhlijoiden pahoinvoinnin näkeminen olisi herättänyt edes jonkinasteista hilpeyttä. 

Edellinen päivä tuntui Mishan muistoissa jotenkin kaukaiselta, sumealta. Misha muisti hämärästi miekkakisan ja sen jälkeiset tapahtumat, mutta loppuillasta hänellä ei ollut kovinkaan selkeitä muistikuvia. Jos joidenkin kaartilaisten ilmeisiin oli yhtään luottaminen, muistojen puuttuminen oli ehkä vain hyvä asia.

Misha yritti syödä jotain pientä, mutta parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen päätti jättää kokeilun myöhemmäksi. Ehkä pahoinvointi loppuisi pian.

Kun päivä oli reilusti iltapäivän puolella, Metsävahdilta tuli viesti Mishan kasarmille. Onneksi Misha oli tajunnut peseytyä kunnolla, eivätkä vaatteet enää haisseet järin pahalle. Viestintuojalla oli mukanaan pieni kultapussi ja miekkamestarin olkaremmi. Mies onnitteli Mishaa nimityksen johdosta, antoi kultapussin ja vitjat, ja pyysi Mishaa saapumaan kekrien jälkeen kastelliin kuultavaksi tapahtumista. Misha kiitti ja lupasi saapua paikalle heti kekrien jälkeisenä aamuna.

Kun viestintuoja oli poistunut, Misha katsoi miekkamestarin kultaista tunnusta pitkään. Vain päivää aikaisemmin Misha oli kilpaillut miekkamestarin kanssa. Ihme, ettei vitjoissa ollut verijälkiä. Ilmeisesti palvelijat olivat pesseet vitjat puhtaaksi. Misha käänsi kultaisen vitjan laattaosan näkyviin, ja tavasi hitaasti sinne kaiverrettuja nimikirjaimia. Vaikka Misha ei ollutkaan hyvä lukemaan, osasi hän sentään hitaasti tavata sanat selkeämmiksi. Vitjoihin oli kaiverrettu edellisten miekkamestareiden puumerkit: vanhimmat merkinnöistä olivat kuluneet lähes kokonaan pois, ja viimeisimmän jälkeen ei ollut enää paljoa tyhjää tilaa. 

Asiaa sen kummemmin ajattelematta Misha kaivoi puukkonsa esiin ja kaiversi kuolleen miekkamestarin puumerkkien perään tämän kuolinpäivän. Lopuksi Misha lisäsi perään oman puumerkkinsä, ja pujotti vitjat viimein olalleen. Misha tunsi olonsa oudoksi. Pukeutuminen vasta äsken kuolleen miehen omaisuuteen tuntui pyhäinhäväistykseltä. Silti Misha tiesi oman vastuunsa. Miekkamestarin arvonimi oli arvostettu kunnianosoitus, joka ei periytynyt sukulaisuussuhteiden mukaan kuten aatelisten arvonimillä oli tapana. Misha lupasi mielessään kunnioittaa edesmenneen miekkamestarin nimeä ja olla toimissaan hyvä. Aika näyttäisi, miten Misha siinä onnistuisi. 

Misha punnitsi kultapussia ja mietti, mitä kaikkea sillä voisi tehdä. Kultaa oli ylenmäärin hänen vaatimattomaan elämäntyyliinsä nähden, mutta kyllä hän sille käyttöä keksisi. Uusi miekka, puukko, saappaat, ehkä jopa hevonen... Misha päätti lähteä ostoksille heti, kun sopiva tilaisuus koittaisi. Kekreillä kukaan ei tehnyt varsinaisesti töitä, ellei ollut aivan pakko. Keskellä kylmintä talvea oli harvemmin mitään kiireellistä tehtävää. 

Kevään tullen tekemistä riittäisi.

Punaisena *Beccana* tunnettu komeetta kiisi uskomattomalla nopeudella taivaankannen poikki. Kun kappale viimein saapui ilmakehään, sen uloin kuori syttyi rätisten palamaan. Valtavat voimat kohdistuivat komeetan kuoreen, mutta silti se pysyi joten kuten kasassa koko tulisen taipaleensa ajan. Komeetan tulokulma planeetan ilmakehään oli melko loiva. Ensin näyttikin siltä, että komeetta olisi kimmahtanut takaisin avaruuteen, mutta sitten planeetan painovoima kuitenkin kahmaisi komeetan ahnaaseen syleilyynsä. Tulipunainen pyrstö valaisi koko planeetan pimeän puolen, ja lyhyen aikaa näytti siltä kuin aurinko olisi noussut liian aikaisin öisiltä mailtaan.

*Becca* nähtiin koko sivistyneessä maailmassa, kun se viiletti vihamielisenä ilmakehän halki kohti määränpäätään. Komeetta ujelsi mennessään äänellä, joka enteili tuhoa ja maailmanloppua. Rahvas kansa rukoili kovaan ääneen kaduilla, kaikkien pappiskuntien papit kulkivat ihmisten joukossa valamassa näiden mieliin rohkeutta ja uskoa. Misha näki komeetan kaukaa, mutta siltikin häntä pelotti. Ei ollut mikään ihme, jos ihmiset säikkyivät näkyä kuin kaniinit. Misha oli kuullut huhuja mellakoista ja mielenosoituksista muissa Pohjolan kaupungeissa, mutta jostain syystä Rautamo oli kuitenkin pysynyt rauhallisena. Merkinpalvojat repivät tilanteesta kaiken mahdollisen ilon irti, ja käännynnäisiä tuli paljon. Kun oma kuolema alkoi tuntua uhkaavan todelliselta, ihmiset tekivät epätoivoisia – hölmöjäkin – tekoja. 

Misha tarkisti varusteensa vielä kerran, enemmän tottumuksesta kuin todellisesta tarpeesta. Kaikki tapiokoiden vartijakunnat aina alokkaita myöten oli komennettu täyspalvelukseen mellakoiden ja epäjärjestyksen varalle. Mishan vartiopaikka oli kastellin portilla muiden erikoiskaartilaisten kanssa. Metsävahti oli toipunut keskitalven kekrinä saamastaan haavasta hitaasti, ja tämä oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun Metsävahti näyttäytyisi kansalle. Misha kuunteli Metsävahdin puhetta puolella korvalla katse kiinnittyneenä enemmänkin kasvavaan *Beccaan*. 

Misha ei ollut ainoa. Tuntui, että Metsävahdin rauhoittavat sanat eivät auttaneet mitään. *Becca* suureni nopeammin kuin ikinä, ja ujellus kasvoi kasvamistaan. Kaikki hiljenivät odottamaan. Yö oli verenpunainen ja varjot olivat häilyviä. Luminen maisema oli outo ja ennennäkemätöntä pahaa enteilevä.

*Becca* viiletti Rautamon ohi kaukaa etelästä perässään tervanmusta savujuova. Rahvas pulisi, osin helpottuneina, osin järkyttyneinä. *Becca* pudotti korkeutta koko syöksymisensä ajan, ja viimein se hävisi kokonaan näkyvistä horisontin taakse. Punerrus hiipui maisemasta hiljalleen, ja hetken näytti kuin yö saisi viimeinkin laskeutua rauhassa. 

Kaikki olivat hiljaa. Ihmiset pidättivät hengitystään. Äkkiä taivaankansi leimahti kirkkaan valkoiseksi. Mitään ei kuitenkaan kuulunut moneen minuuttiin. 

Sitten tulivat järistykset. Misha ei ollut koko elämänsä aikana tuntenut maan järähtelevän. Vaikka sanottiinkin, että maanjäristyksiä tapahtui paljon etelän kuumilla aroilla, Misha ei ollut osannut varautua tällaiseen luonnonilmiöön. Kallio järähteli, ärjyi ja tempoili kuin raivokas peto kaataen miehiä, naisia ja lapsia. Kastellin kiviset seinät paukkuivat ja rasahtelivat, kiviä lenteli ja muutaman talon katto sortui. Misha heittäytyi maahan. 

Järistystä kesti oman aikansa. Kun maan keinuminen viimein loppui, ihmiset nousivat varovasti pystyyn jälkijäristysten pelko mielessään. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ihmiset uskaltautuivat puhumaan, ja helpotus tuntui ilmassa melkein käsin kosketeltavana. Misha nousi ylös, puhdisti loan varusteistaan ja tarkasti, ettei kukaan lähikaartista ollut loukkaantunut. Kastellin katolta pudonneet kivet olivat tappaneet yhden nuorukaisen, mutta muuten kastellirakennus näytti olevan ainakin päällisin puolin ehjä. Metsävahti oli hengissä, ja muutenkin Rautamo näytti selvinneen varsin vähällä pelätyn *Beccan* saapumisesta.

Samaa ei voinut sanoa Kultaisesta imperiumista.

Kultaisen imperiumin papit olivat laskeneet törmäyshetken ja \-paikan aivan oikein. Enteet eivät olleet väärässä. Kun punainen silmä kasvoi kasvamistaan, Kultaisen imperiumin kuningatar tiesi kohtalon hetkensä koittaneen. 

Kuningatar tuijotti samein silmin taivaalle, kun *Becca* vain suureni suurenemistaan. Aamuaurinko oli juuri valaissut kaupungin kauniit kupolit. Kuningatar tiesi, että kukaan heistä ei enää näkisi seuraavaa aamua. Papiston suosituksesta kuningatar oli nauttinut runsaasti *afraikalla* maustettua huumaavaa teetä, joka ei surmaisi, mutta tekisi poislähtemisestä helpomman kokemuksen. Alaisten täytyisi nähdä kuningattarensa viileän pelottomana, kohtaloonsa valmistautuneena.

Kuningattaren käsi tärisi. Pitkiä, riikinkukonväreihin maalattuja kynsiä ei ollut tarkoitettu käyttöä varten. Siihen ne olivat aivan liian epäkäytännölliset. Kynnet takertuivat jatkuvasti hänen pukunsa silkkilaskoksiin, ja välillä kynsi raapaisi hänen kasvojensa valkoiseen puuteriin selvän jäljen. Kuningatar ei välittänyt siitä. Hän oli päättänyt juoda edes kerran omin avuin, sanoivat alaiset siihen mitä hyvänsä. Ja mitä he voisivat sanoakaan? Hän oli seitsemän meren kuningatar, luojien imperiumin maanpäällinen valtiatar\! Hah. Pian savupilvien ja ruumiiden valtakunnan valtiatar.

Kuningatar tajusi epätoivon nousseen uudestaan pintaan ja siemaisi lisää rauhoittavaa teetä. Teekuppi oli hienointa mahdollista posliinia. Tämänkin upean kappaleen tekemiseen oli mennyt lukemattomia tunteja alan mestarilta. Posliini oli ohuen ohutta, hento kuin munankuori. Valo lävisti kupin kuoren helposti ja valaisi samalla kupin sisäiset, siniset ja kultaiset kurkikuviot. Kääntelemällä kuppia auringonvaloa vasten näytti aivan siltä kuin kuppiin kuvattu maisema voisi herätä henkiin hetkenä minä hyvänsä. Aivan upeaa työtä. 

Kuningatar käänteli kuppia pitkään valoa vasten ja yritti olla ajattelematta ennustusten tuhoa. Näinkö päättyi suuren tasangon kultainen kukoistuskausi?

Tällaisina hetkinä jopa kuningatar tunsi itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Hän muisti vieläkin varsin hyvin sen hetken, kun hän oli kuullut velvollisuuksistaan ensimmäistä kertaa. Nuori prinsessa oli kuunnellut silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä, kun kuningatar oli kertonut hänelle Olennoista, ja Kultaisen imperiumin velvollisuudesta vartioida niitä.

Se oli ollut uskomatonta. Kultaisen imperiumin pääkaupungin, Grael Faladin, alla oli valtava kivinen vankila. Se oli ollut siellä historian alkuhämäristä saakka, ajalta, jolloin heidän omat jumalansa vielä kuljeksivat tässä maailmassa. Ajalta ennen ihmisten nousua ja kukoistusta. Prinsessa ei ollut uskonut tarinaa todeksi, ei ennen kuin hänen äitinsä oli näyttänyt valtavan kivisen kammion palatsin pohjakerroksissa. Syvälle maan sisään vievien portaiden päässä oli suuri tyhjä tila – suurempi kuin koko palatsi, joka oli rakennettu sen päälle. Holvi oli niin uskomattoman suuri, että hänen pieni mielensä ei ollut pystynyt edes kunnolla ymmärtämään sen kokoa. Se oli selvää, että ihmiskädet eivät olleet kyenneet rakentamaan moista holvia, sillä palatsi – ja samalla koko Grael Falad – oli tyhjän päälle rakennettu. Oli ihme, ettei koko kaupunki romahtanut.

Holvin toisessa päässä oli kivinen ovi. 

Prinsessa oli seurannut äitinsä perässä lähemmäksi. Koko sen ajan hän tunsi kylmyyden pureutuvan syvemmälle hentoon ruumiiseensa. Oven takana oli jotain kauheaa, jotain uskomattoman vanhaa ja pelottavaa. Prinsessa pelkäsi henkensä ja kuolemattoman olemuksensa puolesta pelkästään seisoessaan siinä, kivisen oven toisella puolella. Hän ei edes pystynyt ajattelemaan, millaisia hirveyksiä ovi pidätteli.

”Älä huoli, pikkuinen”, sanoi kuningatar ja taputti pienen prinsessansa päätä. Kuningattaren luonnottoman pitkät kynnet takertuivat samalla prinsessan pitkiin hiuksiin, mutta hän ei välittänyt siitä. Prinsessa oli jo tottunut siihen. Aikanaan hänenkin kyntensä kasvatettaisiin samalla tavalla; se oli vallan ja kuninkaallisuuden merkki.

”Olennot ovat kuolleet, tai ainakin niiden ruumiit ovat. Joskus he liikkuvat synkissä unissaan, ja silloin tällöin joku sielu saattaa herätäkin. Silloin he tulevat ihmisten uniin, ja koettavat ottaa nämä valtaansa. Useimmiten ihmiset tulevat vain hulluksi ja tappavat itsensä... Mutta sillä ei ole väliä, vankila pidättelee niitä kyllä.”

”Onko heillä nimeä?”

”On, mutta sitä ei ikinä lausuta ääneen. Jos lausut Olennon nimen, he heräävät siihen ja pystyvät tulemaan uniisi. He ottavat sinut valtaansa, ja kuolet hulluna. Ei, en aio edes kertoa sitä nimeä sinulle, pikkuinen”, sanoi kuningatar ja siveli kirkasta kiviovea yhdellä pitkistä kynsistään.

”Mutta sinun täytyy tietää jotain. Tätä ovea ei saa ikinä avata. Ei ikinä. Vaikka vaakalaudalla olisi koko Kultaisen imperiumin tuho, viimeinen lapsi tai imettäväinen, ovea ei saa avata.”

”Kyllä, äiti”, lupasi prinsessa ja tarkoitti sitä sydämensä pohjasta. Kuka olisi niin hullu, että päästäisi moisia kauhuja vapaaksi maailmaan?

Kuningatar käveli seinän viertä pitkin ja tarkasti samalla itsekseen hyräillen kivien saumoja. Prinsessa oli varma, että saumojen väliin ei mahtuisi edes ohuen ohutta silkkipaperia, niin taidokkaasti kivet oli liitetty toisiinsa.

”Mitä he ovat?” kysyi prinsessa viimein, kun hiljaisuutta oli kestänyt aikansa.

”Kauniita petoja... jumalten luomia olentoja. Jumalat loivat itselleen palvelijoita ja antoivat heille siivet ja ikuisen elämän.”

”Mitä tapahtui?”

Kuningatar siristi maalattuja silmiään ja muisteli oman äitinsä kertomaa tarinaa.

”Olentojen jumalat lähtivät pois, ja olennot tulivat hulluiksi surusta. He aikoivat tuhota kaiken elämän saadakseen jumalansa palaamaan. He onnistuivat melkein yrityksessään. Sota kesti kauan, vuosisatoja. Ihmiset olivat vielä lapsia, rotu nuori ja osaamaton. Meidän aseemme olivat pronssisia, eikä niistä olisi ollut mitään apua Olentojen enkelterästä vastaan. Nuoremmat jumalat kuitenkin ottivat meidät suojelukseensa, ja antoivat meille raudan ja jumalten tulen. Ihmisten avulla Jumalat kukistivat palvelijansa, ja lopuksi Jumalat sulkivat Olentojen maalliset astiat kiven sisään. Siellä luut makaavat edelleen. Kauheat aseet upotettiin syvään mereen.”

”Kauanko he ovat olleet tuolla?”

”Kuinka vanha on Kultainen imperiumi?” kysyi kuningatar puolestaan.

Prinsessa oli vaiti, kun hän tunnusteli mielessään tapahtuman valtaisia mittasuhteita. Se tuntui uskomattomalta.

”Mennään, lapsukainen. Jos haluat tietää enemmän, papit kyllä kertovat sinulle kaiken, minkä tahdot tietää.”

Prinsessa ei käynyt kivivankilan ovella sen koommin, ei ennen äitinsä kuolemaa. Kun hänet kruunattiin viimein kuningattareksi, prinsessa tiesi jo paljon enemmän Olennoista. Enemmän kuin olisi halunnutkaan.

Nyt hän pelkäsi entistä enemmän. Henkensä puolesta, kyllä, mutta myös koko muun maailman puolesta. Kuningatar seurasi kauhuissaan, kuinka punainen silmä kasvoi kasvamistaan. Pian hänen oli pakko nauttia lisää huumaavaa teetä vain voidakseen edes katsoa komeetan suuntaan.

Kun komeetta viimein osui maahan, kuningatar ei siitä onnekseen paljon tajunnut. Komeetta osui mereen aivan Grael Faladin lähelle. Veteen törmätessään *Becca* hajosi lukemattomiksi pienemmiksi kappaleiksi, jotka lensivät joka ilmansuuntaan valtavaa tuhoa aiheuttaen. Komeetan kivinen ydin läpäisi maan ohuen kivikuoren vaivattomasti, ja seuranneet järistykset runnoivat koko keskuskaupungin kivipölyksi. Törmäyksen valtavat voimat sulattivat kiveä, höyrystivät vettä ja repivät maankuorta kappaleiksi. Valtavat pöly- ja höyrypilvet levisivät laajoille alueille, ja auringonlaskut olivat tapahtuman muistoksi verenpunaisia vielä monta vuotta tapahtumasta eteenpäin. Törmäys nostatti valtavan hyökyaallon, joka pyyhki mennessään sivistyksen koko itäisen meren rannalta, ja vaikutukset näkyivät merenpinnassa aina kylmässä Pohjolassa saakka. 

Kun höyry ja kivipöly viimein laskeutuivat, ei Kultaista imperiumia enää ollut.

Olento liikahti unissaan. Jokin oli saanut sen havahtumaan syvästä horroksestaan. Olennon silmät liikahtivat mustien luomien alla synkässä pimeydessä. Ääntä ei ollut, mutta ei hiljaisuuttakaan. Kivinen vankila oli ollut Olennon koti jo vuosituhansia, ja se hädin tuskin tajusi olevansa liikkumaton. Aikakausien saatossa kivipölyä oli varissut sen päälle, ja veden mukana liuenneet mineraalit olivat kovettuneet kuoreksi sen kasvoille. Olento lepäsi ja näki unia ajalta, jolloin taivaan herruus oli vielä ollut kiistattomasti sen. Olento muisteli tuulta kasvoillaan, makuja ja hajuja. 

Olento liikahti uudestaan. Verinen muisto oli saanut sen levottoman mielen nousemaan hieman aistivampaan heräämisen tilaan. Olennon ympärillä ei ollut enää niin hiljaista kuin aikaisemmin. Se ei ollut yksin. Hiljaisuuden kammiossa lepäsi koko Olennon rotu odottaen heräämistään tai unohdusta. Kumpi vain tulisi ensin.

Etäisesti Olento tajusi lipuvansa kohti heräämistä. Se oli nousemista heräämisen vesiin, havahtumista ajattelun aallokkoon. Olennon mieli oli ollut syvissä, pimeissä vesissä, ja nyt se oli havahtumassa unestaan.

Hitaasti, hyvin hitaasti, ajatukset alkoivat saada muotoaan Olennon mielessä. Siitä oli aikaa, kun selväjärkiset muistot olivat kulkeneet Olennon mielen teillä. Niin kauan, että ajatuksia kuvaavat sanatkin olivat jo unohtuneet. Olento tiesi... ei, vaan muisti, että sanat olivat siellä jossain. Odottamassa. Olennon täytyi vain havahtua enemmän... herätä. Niin, herätä. Olento pyrki pintaa kohti, tahtoi havahtua. Tämä oli tärkeää\!

Baetracs Shamilron. Se oli hänen nimensä. Baetracs. Olento maisteli nimeään ja tiesi sen todeksi. Baetracs sai nimensä muistamisesta uutta voimaa ja pakotti itsensä heräämään.

Baetracs avasi silmänsä, mutta pimeydessä ei ollut mitään. Hitaasti hän tuli tietoiseksi kiven puristavasta otteesta ympärillään. Hänen ruumiinsa oli jumissa kivisen kuoren sisällä, luut liikkumattomina, vahvat siivet kallioon maatuneina. Avuton raivo alkoi saada valtaa hänen mielessään. Vapaus\! Muistot lentämisestä toivat Baetracsin lähemmäksi sitä, mitä se oli, ja hän alkoi ravistella itseään irti. Vuosituhansien laiminlyönti oli jäykistänyt Baetracsin lihakset, mutta hän tiesi selviytyvänsä tästä. Hän vain tiesi.

Baetracs repi itseään irti silkan raivon voimalla, ensin hitaammin, sitten rajummin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten hän muisti. Baetracs oli kuollut, keho maatunut, luut pölynä. Baetracs yritti huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. Hitaasti, kun ymmärrys valaisi hänen mieltään, Baetracs antoi periksi tosiasioille. Hän päästi irti ruumiinsa kahleista, joihin oli niin ahnaasti tarrautunut koko vankeutensa ajan.

Baetracs katseli omaa kuollutta kuortaan surullisena.

Hän oli ollut joskus niin kaunis, niin korea kaikessa loistossaan. Baetracs muisti lentämisen riemun, lämmön ja rakkauden. Enkelteräksinen peitsi oli ollut hänen tuhoisa aseensa, hänen kumppaninsa sodassa kaikkea vastaan. Sitten tuli kylmyys, koleus ja yksinäisyys. Heidät hylättiin, hakattiin maahan. Ei enää lentämistä.

Baetracs kallisti lähes aineetonta päätään ja katseli ympärilleen mietteliäänä. Pian hän muisti jotain ja keskittyi. Silmät alkoivat hehkua pimeydessä keltaisina, kun Baetracs pakotti silmänsä tottumaan valon puutteeseen. Häijy hymy nousi Baetracsin huulille. Hän muisti jälleen. 

Baetracs näki ympärillään monivärisen pimeyden ja siihen kääriytyneet olennot. Koko hänen kansansa makasi kivisiin hautoihinsa sidottuina, odottamassa. Baetracs ei tiennyt, miksi oli herännyt, mutta siihen oli varmasti syynsä. Baetracs aisti kumppaninsa ympärillään, tunsi heidän yhteisen mielensä etäiset unet. Siellä jossain, kivien ja sikeän unen alla, hänen toverinsa ja kumppaninsa nukkuivat. Hiljaisuuden kammio Baetracsin ympärillä tuntui ahtaalta ja tunkkaiselta. Hän kaipasi ulos, ulos aurinkoon ja ulkoilmaan... ulkoilmaan, josta heidät oli karkoitettu. Baetracs muisti päivän, kun kivinen ovi oli suljettu, ja pimeys oli laskeutunut Hiljaisuuden kammioon. 

Se oli ollut suuri häpeän ja kivun hetki hänelle ja koko hänen kansalleen. Baetracs muisti kivisen miekan, joka oli uponnut syvälle hänen lihaansa, miekan, joka oli erottanut hänen kehonsa hänen mielestään. Kipu välkkyi yhä hänen mielessään valkoisina peitsinä. Vieläkään, pitkän unen jälkeen, kipu ja arvet eivät olleet poissa. Miten voisivatkaan? 

Baetracs tunsi mielensä kiipeävän korkeammalle, läpi kivisen seinän, kohti sinistä taivasta. Baetracs tunsi planeetan liikkeen, haistoi tähtien vetovoiman kaukana ulkona. Miten oli mahdollista, että Hiljaisuuden kammion suojaukset olivat näin heikentyneet?

Baetracs otti pari kokeilevaa askelta aineettomalla kehollaan, loikki valtavilla harppauksilla kohti kivistä ovea. Ovi oli edelleen siellä, yhtä sileänä ja muuttumattomana kuin päivänä, jolloin hänet oli kahlehdittuna raahattu siitä sisään. Baetracs seurasi ovea niin kauan, että kammion seinä tuli vastaan. Ovi oli yhtä läpäisemättömän musta kuin aina ennenkin. Edes hänen sielunsa ei voinut lävistää laavalasin läpäisemätöntä kuorta.

Miksi hän oli herännyt? Baetracs istui alas mietteliäänä. Baetracs muisteli tarkkaan viimeistä heräämistään, hetkellistä havahtumisen muistoa, mutta ei silti ymmärtänyt, miten hän saattoi olla hereillä.

Sitten Baetracs tunsi järistyksen. Se oli ensin huomaamaton liikahdus kallioperässä, ääni jossain syvällä maan sisällä. Sellaista ääntä ei kykene tavallisin korvin kuulemaan, sillä se ei ollut varsinaisesti ääni lainkaan. Samanlainen ääni saattaisi lähteä ihmisestä, joka sulkee silmänsä, kun tietää iskun tulevan vasten kasvojaan. Se oli valmistautumisen ääni, virittäytyminen välttämättömän varalle. Maaemo tiesi kokevansa pian kipua, ja se jännittyi ottamaan kivun vastaan. Maa liikahti, kallio naksui jossain kaukana.

Baetracs keskittyi kovemmin. Nyt muutos oli jo selkeämmin aistittavissa. Hiljaisuuden kammion ilma liikahti hieman, tuskin huomattavasti. Sitten, ilman mitään ennakkovaroitusta, maa räjähti tuliseen kukkaan, ja Baetracs pakeni syvälle mieleensä.

Kun Baetracs seuraavan kerran heräsi, hän valpastui paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Hän luuli nähneensä unta, mutta tajusi pian, että se oli ollut aivan yhtä totta kuin merivesi, jossa hän nyt kellui. Baetracs avasi silmänsä, ja aurinko tervehti häntä ensimmäistä kertaa moneen tuhanteen vuoteen. Baetracs pärski suolaista vettä suustaan, ja yritti taistella alkavaa pakokauhua vastaan. Sitten hän muisti kuolemansa ja nauroi omalle hölmöydelleen. Vesi ei voisi vahingoittaa häntä. Valo oli niin häikäisevän kirkas, niin viiltävä, että Baetracs ei nähnyt ympärillään mitään pitkään aikaan.

Baetracs pakotti usvaiset siipensä toimimaan. Siivet pieksivät vettä ja ilmaa. Hitaasti hän kohosi meren pinnan yläpuolelle. Isku iskulta Baetracs kohosi korkeammalle, kunnes näki paremmin ympärilleen. Tuskin tuulenhenkäystä kevyempänä Baetracs liihotteli hetken paikoillaan.

Maailma oli kaaoksessa. Se oli erilainen paikka, kuin mitä Baetracs muisteli. Pölyä, polttavaa vesihöyryä ja kuumaa merivettä oli kaikkialla, savu kohosi joka puolelta hänen ympäriltään. Baetracs tajusi, että ulkona täytyi olla pimeää. Vankilan loputtomalta tuntuvan pimeyden jälkeen pölyn hämärtämä aurinkokin tuntui sokaisevalta.

Baetracs oli uupunut ja hämmennyksissä. Olemattomia siipiä kolotti, mieli ei suostunut päästämään irti kuolleista lihankappaleista. Silti hän hymyili. Mikään kipu ja tuska ei ollut merkityksellistä, sillä hän oli vapaa\! Vihdoinkin vapaa\!

Baetracs näki kaukana pölypilven seassa liikettä. Hän tiesi katsomattakin, että se oli yksi hänenlaisistaan, lajikumppani. Etäisesti Baetracs tunsi, kuinka useampiakin mieliä alkoi erottua pölymyrskyn kakofoniasta. Tuttuja, vanhoja soturitovereita ja rakastajia ajalta ennen unta. Baetracs nauroi onnesta, ja hänen äänensä oli kauheaa kuultavaa. Nauru muuttui kutsuhuudoksi, ja pian siihen vastattiin. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo lensi omiensa joukossa kohti kaukana siintävää rantaa. 

Hitaasti savuinen kuoleman pilvi lensi kohti rannikkoa.

Karttu katsoi kallionseinämää, joka vielä äsken oli ollut ehjä. Tasainen kiviseinä oli murtunut siististi neljään erilliseen osaan, ja lopputulos näytti aivan samalta kuin synkimpien korpimaiden ristikivet. Rikkonaisten paasien takaa pilkotti tumma luolan suu, aivan kuin seinä olisi ollut ontto alun perinkin. Kalliopaasien päälle hakatut kuviot eivät olleetkaan pelkkiä muistomerkkejä, kuten Karttu aikaisemmin oli uskonut, vaan kyseessä oli tosiaan vanhojen uroiden viimeinen hauta.

Kallio oli lakannut liikkumasta jo monta minuuttia sitten, mutta Karttu pysyi yhä paikallaan. Hän toivoi, että järistykset eivät olisi katkaisseet kuormahevosen jalkoja, hän ei olisi todellakaan tahtonut alkaa hevospyöveliksi. Ajatus tuntui hyvin epämiellyttävältä, mutta liikkumiskyvytön hevonen oli sama kuin kuollut hevonen. Luolaan menemistä Karttu ei vielä edes harkinnut. Hän kammoksui ajatusta saada katosta putoava irtokivi päähänsä tai hautautua kivimassojen taakse ilman raikasta ilmaa ja valoa – pelkkä ajatuskin puistatti. Parempi odottaa vain. Kärsivällisyys oli yksi Kartun hyveistä. 

Karttu malttoi odottaa aikansa. Kun jälkijäristyksiä ei tullut, Karttu uskaltautui seisomaan. Parnu hirnahti tuskissaan, ja Karttu kävi tarkastamassa elikon jalan. Kaikeksi onneksi tilanne ei ollut läheskään niin paha kuin Karttu oli pelännyt: Parnu oli vain venäyttänyt jalkansa, luita ei ollut poikki eikä iho rikki. Parin viikon kevennetty taakka saisi varmasti elikon hyvinkin tolpilleen. Karttu taputti eläintä rauhoittavasti, sitoi sen jalan lastalla ja antoi sille vielä lopuksi vähän kauraa. Hän jätti Parnun syömään ja meni itse tutkimaan auennutta luolan suuta hieman lähempää. 

Aamu oli juuri valjennut, ja Karttu kykeni erottamaan kallioseinän merkinnät jo ilman soihdun valoakin. Epäluonnollinen puna oli kaikonnut maisemasta, ja ilma tuntui jotenkin puhdistuneen. Aivan kuin pitkä hellekausi päättyi helpottavaan ukkosmyrskyyn, oli *Beccan* tuijotus päättynyt maaemon voihkintaan. Karttu ei ollut niitä pelokkaimpia ihmisiä, mutta *Becca* oli kyllä iskenyt jumalten pelon hänenkin mieleensä. Heti seuraavissa kekreissä Karttu aikoi kantaa uhrilehtoon enemmänkin kuin oman osansa. 

Karttu tarkasti luolan ulkoseinän symbolit vielä kerran ja pohti niiden merkitystä uusien tapahtumien valossa. Aikaisemmin hän oli uskonut, että seinäkuviot olivat vain muistoja, tarinoita vanhoilta ajoilta. Kaikki viittasi siihen: tarina jumalten synnystä, sankareiden petomerkit, puheet muinaisista taisteluista ja heeroksista. Kuvia jumalten ihmishahmoista, jumalten luomia aseita, jotka oli kadotettu aikojen hämärään. Tavallisia sankarisymboleita, joiden merkityksen jokainen sylilapsikin tiesi. 

Se, mitä Karttu ei ymmärtänyt, olivat siipisymbolit. Niiden merkitys ja symboliikka olivat Kartulle täysin outoja. Siivekkäät olennot oli kuvattu lähes kaksi kertaa ihmistä korkeammiksi, jättiläisiksi, joilla oli siivissään tulta ja verta. Ne eivät olleet tavallisia Ukon korppeja, siitä Karttu oli aivan varma. Nämä eivät näyttäneet pohjolaisten taruolennoilta lainkaan. Karttu mietti vastausta pitkään, mutta jätti asian kuitenkin lopulta sikseen. Kuviot olivat kuitenkin taltioituina hänen nahkakantisessa kirjassaan, ja hän voisi tarpeen tullen pohtia arvoitusta muuallakin. Luola vaikutti tällä hetkellä huomattavasti kiinnostavammalta, ja Karttu kaivoi lopulta tulukset ja soihdun esiin. Oli aika tutustua arvoitukseen hieman lähemmin. 

Luola vaikutti soihdun lepattavassa valossa suuremmalta kuin olisi voinut ulkoapäin olettaa. Katto oli niin korkealla, että Karttu ei olisi millään voinut omin avuin yltää sinne. Hyvä niin, eipähän tarvinnut suotta varoa päätään. Luola näytti jatkuvan syvemmälle kuin soihdun valo jaksoi kantaa, ja Karttu eteni hiljalleen tunnustellen. Luolan seinät olivat sileitä. Siellä täällä erottui kuitenkin työkalujen jälkiä, aivan kuin luolaa olisi laajennettu jotain tarkoitusta varten myöhemmin. Seinät olivat samanlaisten kaiverrusten peitossa kuin ulkokivikin, ja samat erikoiset symbolit jatkuivat myös täällä sisällä. Outoa. Luola näytti selvästi ihmiskätten tekemältä.

Karttu muisti jotain, palasi oviaukolle ja katsoi luolan suuta hieman tarkemmin, sisältä ulospäin. Aivan kuten hän oli epäillytkin, luolan oviaukko oli peitetty tahallisesti. Työn jäljet olivat sisältä katsoen selvästi nähtävissä. Ulkoapäin katsottaessa luolan oviaukkoa peittävä kivilaatta näytti aivan kiinteältä kalliolta. Asiaa oli mahdotonta arvata, ellei alkanut koputella kalliota. Ja kenelle nyt sellainen tulisi mieleen?

Karttu jatkoi matkaa syvemmälle luolaan. Seinille hakatut ja väreillä maalatut kuviot muodostivat tarinan, jonka loppupää oli jossain vielä syvemmällä maan sisällä. Osa piirroksista tuntui myös loistavan heikosti pimeässä paikoissa, joihin soihdun valo ei yltänyt. Karttu mietti jo hetken aikaa sammuttavansa soihdun, mutta hylkäsi ajatuksen loppujen lopuksi. Myöhemmin.

Kun luolan pääty viimein tuli vastaan, Karttu ei tiennyt, mitä ajatella. Vaikka hänellä olikin ollut oma aavistuksensa luolan merkityksestä, ei hän ollut uskaltanut edes toivoa sitä todeksi. Mutta nyt, nähdessään kivipaaden ja sillä makaavan olion kaikessa uskomattomuudessaan, Karttu tunsi jonkin liikahtavan syvällä mielessään. Tämä oli uskomatonta\! Sankarien ajan hauta, koskemattomana\! Ja tuo olento... Karttu meni varovasti lähemmäs. 

Olento paaden päällä oli tavallista miestä monta päätä pidempi, leveäharteinen ja voimakas. Se makasi kivipaadella kuin nukkuen ja piteli rintansa päällä valtavan kokoista lyömämiekkaa. Vaikka kasvoja ei näkynytkään kivisen täyshaarniskan alta, Karttu ei epäillyt hetkeäkään tämän olennon alkuperää. 

Jumalten astia. 

Muinainen ihminen, jonka muodon joku Pohjolan jumalista oli ottanut. Vaikka jumalat eivät perinnetietojen mukaan voineetkaan kuolla ruumiilliseen vammaan tai mihinkään ihmiselle kohtalokkaaseen, eivät heidän ihmisastiansa olleet ikuisia tai haavoittumattomia. Karttu oli kuullut tarinoita ajoilta, joiden jumalten sanottiin liikkuvan ihmislasten joukossa kuin kotonaan: ajoilta, jolloin ihmeteot olivat arkipäiväisempiä ja elämä paljon nykyistä vaikeampaa. Joskus tarinoiden todenperäisyyttä tuli epäiltyä, mutta tällainen palautti ainakin Kartun uskon jumaliin ja näiden tekoihin. Tarinoissa oli aina totuuden siemeniä mukana.

Karttu uskaltautui koskettamaan kivistä haarniskaa. Se, mikä oli näyttänyt kiveltä, olikin kivipölyn peittämää metallia. Karttu pyyhki haarniskaa varovasti puhtaaksi hihallaan. Alta paljastui hopeanmusta metallipinta. Haarniska oli tehty metallista, jota Karttu ei ollut ikinä nähnyt missään. Pinta oli koskettaessa lämmin, ja sen koskettaminen nostatti kaikki Kartun ihokarvat pystyyn. Hän ei voinut olla aivan varma, mutta haarniskan pinta tuntui heijastavan soihdun valoa jotenkin oudosti: aivan kuin tumman pinnan alla olisi liikkunut hiljaisia varjoja. Karttu hieraisi silmiään ja pisti lopulta oudon ilmiön lepattavan soihdun ja väsymyksen piikkiin. Ehkä hän tosiaan alkoi nähdä omiaan vanhoilla päivillään.

Karttu katsoi miekkaa hieman tarkemmin uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Se, mistä kaikki tarinat olivat varsin yksimielisiä, oli jumalten takomien aseiden pahansuopuus. Ainoastaan jumalten siunaamat astiat kykenivät hillitsemään niitä hirveitä voimia, joista aseet olivat saaneet alkunsa. Jos osaamaton tai uskossaan häilyvä erehtyi koskemaan aseeseen ilman suojaloitsuja tai siunausta, seuraukset saattoivat olla arvaamattomia. Siihen oli syynsä, miksi aseet haudattiin jumalten astioiden kanssa syvälle kallioiden sisälle. Karttu ei halunnut muuttua kasaksi savuavaa tuhkaa.

Karttu kiersi hautapaaden hitaasti ja tarkasteli luolaa. Vaikka Jumalten astia olikin haudattu luolan päähän, oli paaden ja seinän välissä vielä muutakin. Se oli myös ainoa kohta luolasta, jossa seinä ei ollut kaiverrusten peitossa. Seinässä oli yksi ainoa symboli, jonka Karttu pystyi tunnistamaan hämärästä huolimatta. Laulun merkki, kannel, hehkui sinisenä soihdun valossa. Maassa, aivan laulujen merkin alapuolella, lepäsi lumivalkoinen kannel. Kultaiset kielet kimaltelivat kutsuvasti luolan vähäisessä valossa. Ilmeisesti kannel oli aikaisemmin ollut nahkaisen hupun peitossa, mutta nyt suojuksesta oli jäljellä pelkkiä riekaleita ja haperoa pölyä. Karttu kumartui katsomaan kannelta lähempää, ja ojensi kätensä nostaakseen soittimen ylös kiviseltä pediltä. Karttu pysähtyi kesken kosketuksen, ja hänen kurkkuaan alkoi äkkiä kuivata. Mahdotonta.

Karttu juoksi eteenpäin uskaltamatta pysähtyä tasaamaan hengitystään. Parnu tuli perässä vastentahtoisesti. Vastuu painoi hänen heppoisia harteitaan, ja sydän tuntui räjähtävän silkasta uupumuksesta. Siitäkään huolimatta Karttu ei uskaltanut hidastaa tahtiaan. Hänen täytyi saada viesti eteenpäin. Karttu oli kuvitellut, että hän olisi voinut ihan hyvin tutkia uhrijärven hylättyä lehtoa omassa rauhassaan, ilman häiriöitä. Hylättyjä lehtoja oli Pohjolassa toki muuallakin, mutta uhrijärven lehto oli ehdottomasti niistä kaikista mielenkiintoisin.

Jumalat hylkäsivät uhrilehtoja todella harvoin. Silloin kun niin kävi, syynä oli yleensä jumalanpilkka, haudan häpäisy tai luonnon kato, ja silloinkin lehto voitiin myöhemmin pyhittää uudestaan oikeilla sanoilla ja sopivilla uhreilla. Mutta aidosti jumalten hylkäämiä lehtoja oli todella vähän. Kukaan ei tiennyt siihen syytä, eivät papit eivätkä Mielikin neidot. Aivan kuin jumalat itse kieltäytyisivät kertomasta asiasta sen enempää.

Karttu oli tutkinut historiaa, myyttejä ja uskomuksia koko pienen ikänsä. Taudin runtelemine keuhkoineen hintelä poika oli ollut avuton apu metsällä ja tukkitöissä, ja viimein perhe oli ajanut nuorukaisen kotoaan mieron tielle.

Karttu ei ollut asiasta pahoillaan. Loppujen lopuksi hän ymmärsi kyllä syyt vanhempiensa toimintaan varsin hyvin ja olisi saattanut itsekin tehdä samoin samanlaisessa tilanteessa. Kun asiaa tarkemmin ajatteli, ei Kartulle kuitenkaan olisi voinut käydä paremmin. Terävä-älyinen kun oli, Karttu oli saanut nopeasti töitä kirjurin oppipoikana kylän lehtomailta. Karttu oli nopea lukemaan ja oppimaan, ja pian vanha kirjuri olikin lähettänyt hänet Rautamon kirjurikouluun. Mukaansa Karttu sai kaksi hopearahaa ja suosituskirjeen. Kirjurikoulussa hänen taidoistaan oli paljon hyötyä, ja pian Kartusta tuli kunnioitettu veljeskunnan jäsen. Luku- ja kirjoitustaito oli arvostettu ominaisuus Rautamossa.

Oli Karttu yrittänyt riiustellakin, mutta kampurajalan ja hintelien hartioidensa takia kukaan ei ollut välittänyt hänestä. Ehkä, jos Karttu olisi ollut hivenen rikkaampi tai kulmiltaan komeampi... mutta ei. Karttu ei ollut katkera siitäkään, että hänen riiustamansa neito oli mennyt mieluummin Mielikkilään kuin hänen kanssaan miehelään. Karttu ei osannut olla katkera. Jos elämä oli hänelle jotain opettanut, se oli kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä. Jokainen päivä oli lahja, ja oli turha surra sellaista, jota ei voinut saada. Karttu oli kuitenkin muuttunut varovaisemmaksi, sillä kukapa haluaisi pettyä kerta toisensa jälkeen. Hän oli lopulta vetäytynyt tutkimaan vanhoja merkkikääröjä Rautamon kastellin kellareihin.

Siellä hän teki löydön, joka muutti hänen elämänsä suunnan.

Vaikka Pohjolan kirjoitettu kieli olikin iältään nuorta, oli tekoja ja tapoja merkitty muistiin jo todella kauan. Vaikka kirjoitettu kieli ei ollutkaan yhtä hienoa ja koukeroista kuin Batuun ja Hasrain runokielet, oli kielellä kuitenkin oma temponsa ja merkityksensä. Siinä missä Kultaisen imperiumin kielillä pidettiin kirjaa kirsikkapuun lehdistä ja louhikäärmeistä, pohjolan kielessä keskityttiin olennaisempiin asioihin, kuten kalenterin pitoon ja kansanviisauksiin. Oudoimmat kaikista olivat runomuotoon kirjoitetut kartat. Karttu ei ollut ikinä kuullutkaan moisista, ja ensimmäisen löytyminen tavallisten kalenterilehdyköiden kasasta oli todella yllättävää. Karttu ei ensin ymmärtänyt, mitä kivisiin tauluihin oli kaiverrettu, mutta muutaman vuoden tutkimustyön ja satunnaisten oivallusten jälkeen arvoitus valkeni hänelle hiljalleen. 

Ensimmäinen karttaruno ei johtanut minnekään. Syynä saattoi olla sekin, että alkupään maamerkki oli hävinnyt kartalta aikoja sitten. Kukaan ei voinut varmuudella tietää, mihin sillä edes loppujen lopuksi viitattiin. Toisen karttarunon suhteen Karttu oli ollut toiveikkaampi, sillä kartalla mainittu Syrjän uhrilehto oli oikeasti olemassa, vaikkakaan ei enää siellä, missä sen alun perin piti olla. Loppujen lopuksi Karttu oli löytänyt karttarunon alkumerkin kalliopaadesta keskeltä järven karikkoa. Karikko oli vanha uhripaikka, mutta runossa ei ollut puhuttu mitään järvestä. Saattoi olla, että se oli unohdettu tahallisesti pois runosta, mutta todennäköisempää oli, että järvi oli syntynyt vasta myöhemmin runon jälkeen. Karttu ei osannut edes arvailla, kuinka vanha runo todellisuudessa oli.

Karttu seurasi karttarunoa orjallisesti vuoden päivät. Perheetön kun oli, hänellä ei ollut velvollisuuksia muualle kuin Rautamon kirjurikillalle, ja nekin velvollisuudet olivat iän myötä vähenemässä. Hänellä ei ollut muita elätettäviä kuin oma pakkomielteensä, ja se oli hyvä niin. Perhettä Karttu ei ikinä ollut osannut kaivata, vaikka tällaisina hetkinä olisikin ollut varsin mukavaa jakaa löydös itselleen tärkeän ihmisen kanssa. Karttu ei suinkaan tuntenut oloaan yksinäiseksi, mutta ihmisseuran puute sai hänet silloin tällöin jutustelemaan pitkiäkin aikoja Parnulle. Hevonen suhtautui keskustelun asian suomalla vakavuudella ja sai aina palkinnoksi kauraa tai omenan silloin tällöin.

Nyt Karttu olisi antanut kaikki rahansa ihmisseurasta. Tyhmemmästäkin. Ei ollut sellaista junttia, joka ei tajuaisi hänen löytönsä merkitystä.

Karttu pakotti itsensä hieman hidastamaan ja hengitti muutaman kerran rauhallisesti. Hiki oli kastellut kaikki vaatteet, ja saappaissa hiertävä kivi alkoi tuntua vasta nyt. Sydämen tienoilla vihlaisi hieman ja rintaa kiristi hetken, mutta Karttu yritti olla kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Viesti oli liian tärkeä: jos hän nyt kuolisi, kukaan ei saisi tietää hänen löydöstään mitään. Sitä Karttu ei todellakaan halunnut. Ihmisten täytyi saada tietää kanteleesta\!

Kun hengenahdistus viimein helpotti pihdeistään, Karttu jatkoi taas matkaa. Rautamoon johtavalle kärrypolulle oli matkaa vielä ainakin kahden päivän kävelymatka, ja ihmisten ilmoille menisi siitäkin vielä viikkoja. Karttu kiroili mielessään Parnun huonoa tuuria, mutta toivoi samalla, että elikko selviäisi itsekseen sen aikaa, kun hän itse olisi poissa. Vaikka alueella ei tiettävästi ollut nähty susia miesmuistiin, oli metsä täynnä muunkinlaisia petoja. Ruokaa hevoselle kyllä oli riittämiin.

Karttu puri hammasta ja kiristi vielä hieman tahtia. Matka ei lyhenisi murehtimalla, vaan kävelemällä.


Misha heräsi tänäkin aamuna unistaan pahantuulisena ja väsyneenä. Viimeiset pari viikkoa olivat olleet varsin hermostuttavia. Levottomuudet olivat kaikista yrityksistä huolimatta lisääntyneet kaikissa pitäjissä, ja huhumyllyt pyörivät pysähtymättä. Idän kultaiselle imperiumille oli tapahtunut jotain, mutta kukaan ei oikein tiennyt varmuudella, mitä. Oli kuin kaikki viestit itään olisivat hävinneet matkalle. Papit olivat levottomia ja herkkiä vihastumaan, eikä Misha todellakaan tahtonut kysellä heiltä mitään. Hän teki vain työnsä ja keskittyi siihen.

*Beccan* ylilennosta oli kulunut jo pari viikkoa, mutta se olisi ihan yhtä hyvin voinut tapahtua eilen. Ihmiset äksyilivät toisilleen, turhan notkujat olivat lisääntyneet kaduilla ja yöpartiointia oli jouduttu lisäämään koko Rautamossa. Mikäli lähetteihin oli luottaminen, tilanne oli samanlainen muissakin Pohjolan kaupungeissa. Ilmassa oli levottomuutta, joka sai Mishan äreäksi. 

Mishan olisi pitänyt olla tyytyväinen: miekkamestarin vitjat olivat nostaneet hänet nopeasti tapiokoiden arvoasteikossa, ja rahaa hänellä oli nyt enemmän kuin yllin kyllin. Vaikka hän oli viralliselta arvoltaan vain sotilas, miekkamestarin arvo takasi hänelle etuoikeuksia, joita muilla – edes hänen esimiehillään – ei ollut. Se oli aiheuttanut aluksi närää joissain hänen asetovereissaan, mutta Misha ei antanut sen häiritä. Hän otti edelleen käskyjä vastaan entisiltä esimiehiltään, vaikka hänen ei olisi periaatteessa tarvinnut tehdä sitä. Miekkamestari vastasi suoraan Metsävahdille. 

Kun Misha ei kuitenkaan käyttänyt arvoaan muiden pompottamiseen, hänen asetoverinsa hyväksyivät Mishan arvonnousun, ja närä liukeni hiljalleen rajuksi leikinlaskuksi. Misha kesti kaiken sen kuten ennenkin. 

Misha ei silti ollut tyytyväinen. Toki raha oli tervetullutta, samoin miekkamestarin arvonimestä johtuva kunnioitus. Hän ei silti pitänyt nykyisestä tilanteesta. Misha tiesi, ettei ollut ansainnut miekkamestarin arvonimeään. Arvonimeä oli kytännyt moni muukin, ja erityisesti aateliset tuntuivat ottaneen Mishan yllättävän ylennyksen henkilökohtaisesti. Misha tiesi, että korkealla Rautamon sisäisissä aatelispiireissä hänellä ei ollut paljoakaan ystäviä. Toisaalta tilanne tuskin oli hirveästi muuttunut alkuperäisestä.

Siksi hän olikin yllättynyt pahanpäiväisesti, kun Rautamon komentajakapteeni Caer Vuori oli tullut hänen puheilleen. Misha oli tavannut Caer Vuoren kertaalleen keskitalven kekrien jälkeen, ja oli hän nähnyt miehen aikaisemminkin koulutuksensa alkuaikoina. Caer Vuori oli Mishaa vanhempi, sodan arpeuttama tapiokaveteraani. Hän oli hieman Mishaa lyhyempi, tummakulmainen ja teräväsilmäinen. Hän oli pukeutunut aatelisten suosimaan kullattuun haarniskaan ja pramean vihreään samettitakkiin, ja mies pisti silmään kasarmien karuissa puitteissa kuin kulta tuhkasta. Aatelista asia ei kuitenkaan tuntunut merkittävästi vaivaavan.

Misha tunsi Caer Vuoren maineelta. Komentajakapteeni oli kunnostautunut niin sodan strategiassa kuin miekan käytössäkin – jopa niin hyvin, että Misha tiesi Caer Vuoren olleen todennäköisin ehdokas uudeksi Miekkamestariksi.

Misha käveli miehen luokse ja kumarsi.

”Komentajakapteeni Vuori”, tervehti Misha muodollisesti. Vaikka maalainen olikin, tapiokoiden koulutus oli onnistunut takomaan hänen päähänsä ainakin jonkun verran tapoja. 

”Miekkamestari”, vastasti Caer Vuori jäykästi. Misha ei kuullut miehen sanoissa halveksuntaa, mutta kumpikin heistä tiesi, että Caer oli aatelinen ja Misha tavallista rahvasta. 

”Mikä saa teidät tulemaan tänne?” kysyi Misha ja yritti pitää kireyden poissa äänestään.

Caer Vuori katsoi ympärilleen kasarmin ovella ja sanoi sitten hieman hiljaisemmin kuin aikaisemmin:

”Voisimmeko keskustella hieman yksityisemmässä paikassa? Asiani on... henkilökohtainen.” Mishan mielenkiinto heräsi. Mitä asiaa miehellä oikein oli? Misha viittasi miestä seuraamaan.

”Minun täytyy käydä seppälässä noutamassa jouseni. Haluatteko liittyä seuraan?” kysyi Misha. Se ei ollut varsinaisesti vale, vaikka hän oli kyllä aikonut käydä hakemassa jousensa vasta myöhemmin iltapäivällä.

”Se sopii hyvin”, myöntyi Caer Vuori ja seurasi Mishaa ilmeettömänä pois kasarmien pihalta. Kun miehet olivat kahdestaan, eikä ketään muitakaan ollut näkyvillä, Caer Vuori selvitti kurkkuaan. Misha odotti kärsivällisesti, vaikka tilanne hermostuttikin häntä. Caer Vuori oli monessa suhteessa merkittävä mies, eikä Misha millään muotoa halunnut saada hänestä vihamiestä – mikäli sen voisi vielä jotenkin välttää.

”Tätä ei ole helppo sanoa”, aloitti Caer Vuori. Kun Misha ei sanonut mitään, mies jatkoi: ”Tietooni on tullut, että sinut aiotaan murhata.”

Misha pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi katsomaan Caer Vuorta silmiin. Miehen silmät olivat kivenkovat, mutta Misha ei nähnyt niissä vilppiä. Mies puhui totta.

”Minä kuuntelen”, sanoi Misha viimein.

”En voi kertoa enempää. Olet monelle piikki lihassa, ja joku aikoo tehdä kutinalleen jotain – pian.”

”Pahoittelen, jos olen julkea, mutta enkö ole sitä myös teille? Tiedän, että teistä oltiin kaavailemassa Rautamon seuraavaa miekkamestaria.” Caer Vuoren silmät siristyivät, mutta mies hillitsi itsensä.

”Olet kyllä. Jos ajat olisivat toiset, saattaisin haastaakin sinut. Mutta en nyt. Enkä ikinä alentuisi salamurhaan”, sanoi Caer Vuori. Misha tajusi, että mies tarkoitti sitä, mitä sanoi. Caer Vuori oli kunnian mies, ja suunnitelma, josta tämä puhui, oli alhainen. Misha ymmärsi miestä varsin hyvin. Caer Vuori saattoi halveksia rahvasta, mutta hän kunnioitti kuitenkin Metsävahdin päätöksiä sen verran, että pystyi hillitsemään omat mielihalunsa.

”Kiitos varoituksesta. Pidän sitä arvossa, jos sillä on teille merkitystä”, sanoi Misha ja jatkoi kävelyään. Caer Vuori asteli hänen vierellään.

”Minun omilla mielipiteilläni ei ole paljoakaan väliä tässä asiassa. Pohjola tarvitsee kaikkia meitä tällaisina aikoina. Sellainen menee henkilökohtaisten etujen ohi”, sanoi Caer Vuori. Misha oli samaa mieltä hänen kanssaan.

”Varo kuitenkin selkääsi lähipäivinä. En voi sanoa sen enempää.” Sen sanottuaan Caer Vuori kääntyi takaisin tulosuuntaan, ja Mishan kiitokset jäivät leijumaan tyhjään ilmaan.

Misha oli sen jälkeen miettinyt Caer Vuoren sanoja paljon. Hän oli kertonut asiasta Tappurallekin, joka oli suhtautunut asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Tappura oli tarjoutunut kulkemaan Mishan seurassa useammin, mutta Misha oli kieltäytynyt. Millainen mies oli sellainen, joka ei pystynyt puolustamaan itseään?

Silti Misha oli huolissaan. Hän oli jo pariin kertaan leikitellyt ajatuksella viedä asia Metsävahdin tietoon, mutta hylännyt ajatuksen saman tien. Hän olisi vain saattanut Caer Vuoren epäsuotuisaan valoon, ja sitä Misha ei todellakaan halunnut tehdä. Hänen oli selvittävä tästä yksin.

Sotilaana Misha oli tottunut ajatukseen kuoleman läheisyydestä. Se oli tosiasia, jonka kanssa täytyi elää. Oman hengen menetys oli ollut lähellä useamminkin kuin kerran. Vaihtokaartilaisena Misha oli joutunut myös tappamaan selviytyäkseen itse hengissä. Sellaista oli sotilaan elämä. Surmaa tai kuole.

Tämä oli silti erilaista. Oli aivan eri asia siirtyä miekkarysyyn murhamiehen kanssa kuin vahtia koko ajan selkäänsä salamurhaajan nuolen varuilta. Sellainen ei ollut kunniakasta, ajatteli Misha. Salamurhaajia oli Rautamossa vähän, mutta palkkatappoja tapahtui silti tuon tuostakin. Oli pirullista vain odottaa kohtaloaan.

Misha tunsi hermojensa natisevan liitoksissaan. Caer Vuori ei varmasti olisi tullut kasarmeille varoittamaan Mishaa turhaan. Hän ei ollut sellainen mies, joka säikähtäisi turhista. Tai valehtelisi päin naamaa. Aatelisista Misha oli yleensä valmis uskomaan mitä vain, mutta Caer Vuori ei ollut vaikuttanut vilpilliseltä. Misha luotti vaistoonsa, se ei ollut pettänyt häntä koskaan aikaisemminkaan.

Päivät kuluivat, eikä kukaan ollut yrittänyt riistää Mishan henkeä Caer Vuoren varoituksista huolimatta. Misha oli jo niin tottunut murhayrityksen odottamiseen, ettei enää edes huomannut hartioidensa jäykkyyttä ja mielensä kireyttä. Oloa ei helpottanut sekään, että levottomuudet kaupungilla lisääntyivät entisestään. Merkinpalvojien saarnamiehiä oli tullut Rautamoon aivan riesaksi asti, ja heidän puheidensa vanavedessä alkoivat levottomuudet.

Eikä Metsävahti ollut tehnyt mitään tilanteen korjaamiseksi. Normaalisti pahimmat rähinäsaarnaajat olisi otettu kiinni, ja riippuen kansankiihotuksen asteesta heidät olisi laitettu jalkapuuhun tai teloitettu. Mutta ei nyt. Metsävahti ei tehnyt mitään. Sellainen oli omiaan vahvistamaan huhua, jonka mukaan Metsävahti oli kuolemaisillaan. Kukaan ei ollut nähnyt Metsävahtia pitkään aikaan, ja sanottiinkin, että mies makasi jo kuolinvuoteellaan. Misha toivoi, ettei asia ollut niin. Selkärangattomuudestaankin huolimatta nykyinen Metsävahti oli ollut hyvä hallitsija, vaikka monet pahat kielet puhuivatkin toista.

Misha ehti kiroamaan saamaansa kunniaa muutamaankin otteeseen, mutta asiat eivät muuttuneet siitä miksikään. Niinpä hän päätti ottaa arvonimestään ja kohonneesta asemastaan kaiken irti, kun vielä oli hengissä niistä nauttimassa.

Misha oli käyttänyt ensimmäiset miekkamestarin arvonimestä saamansa rahat hyvin. Hän oli huollattanut vanhan palvelusmiekkansa seppälässä. Seppä oli tehnyt varsin hyvää työtä; terä oli leikkaavampi kuin koskaan, ja kahvan uusi nahka oli pehmeää kuin pellava. Miekan huollon lisäksi Misha oli ostanut sepältä uuden puukon, hyvän partaveitsen ja vaskisen peilin. Kaikista noista Misha köyhtyi pari kultataaleria. 

Seppä oli tyytyväisenä antanut kaupanpäällisiksi vielä uuden huotran miekkaa varten, ja Misha oli ottanut lahjan kiitollisena vastaan. Olisi ollut loukkaus kieltäytyä niin hienosta lahjasta. Huotra oli paksua, tummaa nahkaa, ja siihen oli painettu kultaisella Tapion vaakuna ja karhuornamentteja. Huotraa kiersivät kultaiset ja hopeiset langat, jotka myös pitivät huotran tukevana. Misha ihaili sepän kätten työtä pitkään, ja mies suorastaan hehkui tyytyväisyydestä. Misha tiesi, ettei mies antanut lahjaa pelkkää hyvää hyvyyttään; Rautamon miekkamestarin käyttämä upea huotra poikisi varmasti sepälle lisää tilauksia, kun uteliaat aateliset ja rahakkaat pyrkyrit kyselisivät huotran tekijästä. Misha ei suinkaan loukkaantunut moisesta, sillä seppä teki todella hyvää työtä. Misha lupasi antaa sanan jos toisenkin sepän puolesta, jos joku häneltä huotrasta kysyisi.

Hetken mielijohteesta Misha oli kysynyt sepältä myös suosituksia hopeasepästä. Misha löysi hopeasepän helposti Rautamon käsityökadulta, jossa oli muitakin koruseppiä ja käsityöläisiä. Misha oli miettinyt jo pitkään, mitä ostaisi Pirtalle lahjaksi. Aikaisemmin hänellä ei vain ollut ollut joko rahaa tai aikaa. Nyt hänellä oli molempia.

Puodin ovella Misha pysähtyi hetkeksi. Hän tiesi kyllä, että lahjan ostaminen tuntui hyvältä ajatukselta hänestä itsestään, mutta miten katajaneito siihen suhtautuisi? Entä jos nainen ei pitäisikään korusta? Entä jos nainen näkisi korun jonkinlaisena rahvaanomaisena ostoyrityksenä? Epävarmuus Mishan mielessä kasvoi kasvamistaan, ja hän huomasi pian vain seisovansa jännittyneenä oven ulkopuolella.

Kesti pitkän aikaa ennen kuin Misha sai itseään niskasta kiinni. Niin naurettavalta kuin se tuntuikin, hopeasepän puotiin astuminen oli eräs vaikeimpia asioita, mitä Misha oli ikinä tehnyt. Viimein Misha kyllästyi omaan heikkouteensa ja tempaisi oven auki, ehkä liiankin nopeasti. Pieni ovenkarmiin liitetyn hopeakellon kilahdus kaikui hänen korvissaan kuin Rautamon komeimmat vaskikellot, ja Misha tunsi itsensä säikyksi ja epävarmaksi. Seppälässä hän oli ollut omassa elementissään, aseet hän tunsi ja tiesi. Mutta korut... niistä Misha ei tajunnut mitään.

Hopeaseppä itse ei ollut paikalla, kun Misha astui sisälle. Puodissa oli yllättävän valoisaa, ja ikkunoiden koosta päätellen seppä ei ollut halvimpia tai muutenkaan köyhimpiä käsityöläisiä. Sepän vaimo oli tiskillä ja toivotti Mishan viileästi tervetulleeksi. Jos nainen oli aikaisemmin luullut häntä pelkäksi rivikaartilaiseksi, ääni muuttui nopeasti kellossa, kun hän näki Mishan miekkamestarin vitjat. Misha huomasi myös varjossa istuvan raskastekoisen miehen, joka piti painavaa puunuijaa sylissään. Mies oli ilmeisesti vartija, jonka tehtävänä oli pitää näpistelijät ja pahantekijät loitolla. Misha nyökkäsi vartijallekin tervehdykseksi ja katseli sitten ympärilleen.

Toinen toistaan raskaampia koruja oli esillä valkoisilla pellavaliinoilla, ja luisissa koukuissa roikkui painavia käätyjä. Seiniä kiertävillä hyllyillä oli erilaisia hopealautasia, pikareja ja hopeisia peilejä. Villakankaisisiin tyynyihin oli kiinnitetty hopeisia nappeja, viittasolkia, neuloja ja erilaisia kiinnikkeitä. Hopeaseppä oli hyvä, sen Misha tajusi heti. Ei ihme, että aseseppä oli suositellut häntä Mishalle.

Raskaat hopeakäädyt saattoivat sopia pulleiden aatelisnaisten reheville muodoille, mutta Mishan oli vaikea kuvitella niitä Pirtan sirolle kaulalle. Viimein Misha löysi mielestään sopivan korun. Ketju oli taidokkaasti taottu: kultaiset karhut vuorottelivat hopeisten joutsenten kanssa sirossa punoksessa, joka oli kuin palmikoitua hopeaa. Koru oli kauempaa katsottuna yksinkertainen ja joustavan taipuisa, mutta lähempää katsottuna yksityiskohdat ja taidokkuus alkoivat erottua. Se oli upeaa työtä. Misha tiesi heti, että Pirta pitäisi tästä korusta. 

Misha tiesi kyllä, että korun valitseminen naiselle oli hankalaa puuhaa – hän oli kuullut siitä aivan riittävän monta kauhutarinaa vartiotuvilla. Kerrankin kiertopäällikkö Hagan poika, Jurmo, oli erehtynyt ostamaan vastavihitylle nuorikolleen liittolahjaksi vaskisen käärmesormuksen. Se oli ollut kallis lahja – tai niin Jurmo ainakin tahtoi väittää – mutta nainen ei ollut siitä innostunut. Päinvastoin, nuorikko oli paiskannut sormuksen miehen kasvoille ja karannut itkien yöhön. Tänäkään päivänä Jurmo ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt väärin. Morsio oli leppynyt vasta kalliilla kulta- ja kangaslahjoilla, ja sen jälkeen Jurmo oli oppinut aina kysymään neuvoa joltain toiselta naiselta. Misha ei tiennyt ketään naista, jolta uskaltaisi kysyä; hopeasepän vaimo tuntui siihen varsin huonolta ratkaisulta muutenkin. Jos Misha kauppiasta yhtään tunsi, hän yrittäisi myydä varmasti kalleimman mahdollisimman korun. Ei, Misha päätti luottaa itseensä. Meni syteen tai saveen, lahja oli ainakin hänen oma valintansa.

Misha maksoi korusta kiskurihinnan eikä alkanut edes tinkiä. Se olisi jotenkin halventanut korun arvoa.

Misha mietti, miten saisi toimitettua korun Pirtalle. Katajapalatsiin ei kävelty sisään tuosta vaan, varsinkaan jos oli mies. Jos hän itse veisi sen katajapalatsin vahdille, koru ei välttämättä löytäisi tietään Pirtalle saakka. Misha pyysi hopeasepän vaimoa hoitamaan asian, ja lupasi tälle palkkioksi puolikkaan kultaisen. Nainen oli varsin tyytyväinen, ja Misha luotti tämän nokkeluuteen asiassa. Misha lupasi maksaa sitten, kun nainen olisi toimittanut asiansa. 

Misha poistui liikkeestä kevein mielin ja sydän pamppaillen. Mitähän Pirta tuumaisi hänen julkeudestaan? Toivottavasti lahja miellyttäisi hänen mielittyään.


Metsävahdin kutsu tavoitti Mishan myöhään illalla. Hän oli ollut jo käymässä yöpuulle, mutta Metsävahdin viesti oli merkitty kiireelliseksi. Misha puki pikaisesti ylleen, sitoi miekan vyölleen ja oli jo menossa ovella ennen kuin muisti Caer Vuoren sanat. Metsävahdin suututtamisen uhallakin hän tuhlasi hetken kallisarvoista aikaa ja puki päälleen vielä varmuuden varalle ketjuhaarniskan. 

Misha juoksi yöhön valmistautuvan Rautamon läpi mietteliäänä. Alakaupungin ulkoportit oli jo suljettu, eikä kukaan pääsisi kaupunkiin ennen seuraavaa aamua. Ajat olivat synkät, eivätkä vahdit tahtoneet ottaa turhia riskejä. Misha pääsi läpi yläkaupungin porteista ilman viivytystä, sillä hän oli vahdeille tuttu jo monesta tilanteesta.

Kesken matkan Misha tajusi, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, pulssi kiihtyi ja korvat alkoivat tarttua jokaiseen naksahdukseen ja rasaukseen. Peto liikahteli levottomana hänen mielensä sopukoissa. Misha – tai peto – vaistosi, että jotain oli pielessä. 

Misha hidasti vauhtiaan ja katsoi pikaisesti taakseen. Etäällä, korttelin päässä Mishan tulosuunnassa, joku liikkui varjoissa. Misha kiirehti normaaliin juoksutahtiinsa ja jatkoi matkaansa. Parinkymmenen askeleen päästä Misha vilkaisi jälleen taakseen, ja jälleen joku luikahti varjojen suojaan. Nyt Misha oli varma siitä, että joku seurasi nimenomaan häntä.

Keskuskatu kääntyi mutkalle parinsadan jalan päässä, ja suunnitelma alkoi hahmottua Mishan mielessä. Päästyään näkösuojaan oletettavalta seuraajaltaan Misha puikahti ensimmäiselle sopivalle sivukadulle ja pinkaisi raivokkaaseen juoksuun. Jos hänen seuraajansa juoksi samaa tahtia kuin Misha äsken, Mishalla olisi kiire kiertää kortteli ennen kuin seuraaja tajuaisi Mishan tempun. 

Misha juoksi kovempaa, ja raivo pumppasi hänelle lisää voimia. Jollakin tasolla hän toivoi, että saisi vaanijan kiinni; jatkuva salamurhaajan pelkääminen oli tekemässä hänestä hermoraunion, eikä hän enää jaksanut sitä. Misha oli päättänyt, ettei enää kuikuilisi selkänsä taakse. 

Misha saapui takaisin pääkadulle hieman hengästyneenä. Sydän hakkasi korvissa, ja hän tunsi kehonsa jännittyvän koetukseen. Misha veti miekan hitaasti huotrastaan ja hiipi lähemmäs katua. Hän työnsi päänsä varovasti esiin ja kurkisti kumpaankin suuntaan kadulla. Misha toivoi, ettei ollut juossut liian lujaa, sillä silloin hänen vaanijansa saattaisi huomata Mishan suunnitelman liian nopeasti.

Onneksi niin ei ollut päässyt käymään. Misha huomasi seuraajansa siellä, missä hän olettikin tämän olevan. Misha tarkkaili seuraajansa liikkeitä, kun tämä juoksi kyyryssä varjosta toiseen samalla puolen katua. Hitaasti Misha alkoi hiipiä lähemmäs varoen paljastamasta sijaintiaan. Kaduilla oli hiljaista, ihmiset olivat jo nukkumassa. Lumi ei narissut jaloissa, mistä Misha muisti kiittää jumaliaan. Hitaasti hän lähestyi vaanijaansa.

Kun mies viimein tajusi, että Misha ei ollut siellä, missä tämän piti olla, oli jo aivan liian myöhäistä. Misha oli päässyt hiipimään jo hyvän matkaa lähemmäs. Mishan seuraaja jännittyi, ja Misha tiesi tämän tajuavan petoksen minä hetkenä hyvänsä. Välimatkaa miesten välillä oli enää muutama kymmenen askelta, joten Misha syöksyi juoksuun. Mies kääntyi juuri, kun Misha nosti miekkansa iskuun.

Misha näki miehen kasvot ensimmäistä kertaa. Kasvot olivat tutut, mutta Misha ei aivan osannut yhdistää niitä mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan. Kasvot oli tuhrittu noella, ja kädessään mies piteli maalilla himmennettyä veistä. Asu oli tavallista katukulkurin kuosia, mutta lähempää katsottuna se ei ollut aivan niin rähjäinen kuin olisi olettanut. Sen selvempää salamurhaajaa Misha ei olisi osannut edes kuvitella. Tämä mies ei ollut iltakävelyllä raskaan ruuan jälkeen.

Mies vaihtoi nopeasti puukon toiseen käteensä ja veti miekkansa esiin. Miehen liikkeistä huokui ammattimainen ote. Hän tanssi Mishan ensimmäisen iskun alta sulavasti turvaan. Misha tiesi, että tämä mies ei kuolisi helpolla.

”Antaudu, niin säästän henkesi”, lupasi Misha.

Mies sylkäisi Mishaa kohti halveksivasti. Misha hymyili. Hän oli oikeastaan toivonutkin, että mies reagoisi näin. Tämän salamurhaajan takia Misha oli vilkuillut taakseen viimeiset pari viikkoa kuin hermoheikko poikanen\! Misha ei pitänyt siitä, ja nyt tämä mies saisi maksaa teoistaan. Varovasti Misha antoi pedolleen tietä.

Mies oli hyvä, mutta Misha oli parempi. Huolimatta kahden aseen tyylistään mies ei selvästikään ollut tottunut reiluun taisteluun. Misha tiputti miehen puukon tämän kädestä yhdellä napakalla sivuttaislyönnillä, ja mies urahti kivusta.

”Antaudu”, kehoitti Misha uudestaan ääni painavana. Mies ei uskonut, vaan kävi päälle entistä raivokkaammin. Misha yritti saada miehen tiputtamaan miekkansa, mutta tämä oli tosissaan. Misha tiesi tyypin; mies ei antaisi periksi, ennen kuin Mishan terä pitäisi hänet paikallaan maata vasten.

Misha lisäsi tapon tahtia. Mies ei antanut periksi, vaikka Misha käski moneen otteeseen tätä antautumaan. Viimein Misha sai tarpeekseen. Kun seuraava aukko miehen puolustuksessa tuli vastaan, Misha pisti terän siitä sisään. Mies korahti, kun kylmä teräs lävisti hänen rintakehänsä. Miekka tippui miehen kädestä, ja hänen silmänsä kääntyivät ympäri. Salamurhaaja heitti henkensä, ja Misha veti miekkansa irti. Eloton ruumis lysähti veren tahraamalle hangelle.

Misha tunsi kevyen painon tippuvan harteiltaan. Vasta silloin Misha tajusi, miten jännittynyt hän oli viime aikoina ollut. Kiitos Caer Vuoren varoituksen, hän oli hengissä... toistaiseksi. Misha vain toivoi, että salamurhaajan palkannut alkaisi miettiä uudelleen Mishan tappamista. Salamurhissa oli aina se riski, että murhaaja ei onnistuisikaan, vaan paljastaisi henkensä pitimiksi verityön maksajan. Sellaisesta ei selvinnyt Rautamossa pelkällä teloituksella, vaan edessä oli tuulinen lento säkissä alas linnavuoren vallituksilta.

Misha tutki tappamansa miehen taskut. Kuten hän oli epäillytkin, mitään ei löytynyt. Ainoastaan mustateräinen veitsi ja miekka, molemmat salamurhaajien suosimia aseita. Miehen taskut olivat tyhjät muutamaa lahjomiseen tarkoitettua kolikkoa lukuunottamatta. Misha otti kolikot ja raahasi miehen sivukujalle. Lumiseen maahan jäänyt verinen ura kertoi kyllä kaikille, mitä oli tapahtunut, mutta Mishaa se ei häirinnyt. Seuraava yövahtien kierros huomaisi varmasti raadon, ja Misha ehtisi selittää tilanteen myöhemmin. Nyt oli jo kiire Metsävahdin puheille, mitä ikinä tällä olikaan sanottavanaan.

Misha pyyhki miekkansa kuolleen salamurhaajan rääsyihin, virtsasi pikaisesti kujalle ja pinkaisi sitten uudelleen juoksuun.

Pirta silitti Ailhon päätä ja tuuditti tätä samalla uneen hiljaisella laululla. Ailho oli nuori, sinisilmäinen tytön tyllerö, joka oli joutunut Mielikkilään melko lailla samanlaisista olosuhteista kuin Pirta itsekin. Ailho oli tullut Hirsvalan katajaneitojen mukana muutama kuukausi sitten. Neidot olivat löytäneet tytön hylätyn talon tallista. Ailho oli ollut aliravittu, peloissaan ja vihainen. Loppujen lopuksi hän oli rimpuillessaan onnistunut puremaan yhdeltä neidolta sormenpään poikki. Mielikin neidot olivat kuitenkin ottaneet tytön huostaansa, ja nuoren kiukkupussin hoitovastuu oli tullut Pirtalle. Oli varsin tavallista, että aikuisikään tultuaan Mielikin neidot ottivat tai – kuten nyt – saivat nuoremman koulutettavan. Samalla katajaneidon velvollisuudet omaa opettajaansa kohtaan vähenivät.

Se olikin ainoa aikuistumisriittiä vastaava tapahtuma katajaneitojen elämässä. Toisin kuin tapiokoilla tai Ukon hiljaisilla, Mielikin neidoilla ei ollut omaa vihkimysriittiään. Mielikki ei toiminut niin. Siinä missä Tapio oli toimissaan suora ja välitön, Mielikki oli monialainen ja muuttuva. Mielikin usko oli yhtä moninaista kuin oli uskojiakin. Yksi riitti olisi ollut ehkä totta yhdelle, mutta valhetta muille.

Vaikka Pirta ymmärsikin Ailhon opettamisen tärkeyden, oli hän jo joutunut melkoisiin vaikeuksiin tytön kanssa. Sen lisäksi, että Ailho oli välillä pahanilkinen ja oikutteleva, tyttö oli myös liukas ja nopea-älyinen. Vaikka Pirta yritti mitä, Ailho näki aina hänen lähentymisyritystensä lävitse. Oli kuin Pirta olisi yrittänyt kouluttaa Karjalan karhua tavoille\! Viimeksi tänä aamuna Ailho oli karannut katajapalatsin nukkumatiloista ja eksynyt katajikkoon. Hupsu tyttö\! No, Pirta oli varoittanut, ettei katajapalatsista saa poistua ilman vanhemman neidon ohjausta.

Pirta oli raahannut verinaarmuisen, rimpuilevan ja sylkevän äkäpussin saunaan ja pesulle. Ailho oli yrittänyt pistää vastaan, mutta Pirta ei ollut antanut periksi. Pirta oli pitkä katajaneitojen joukossa, eikä hän kuulunut heikoimpiin. Ailho saattoi olla jääräpäinen, mutta niin oli Pirtakin. Ja Pirtakin oli sentään taipunut Viiman hellissä, joskin kylmissä, käsittelyissä.

Saunan ja lämpimän ruuan jälkeen Ailho oli simahtanut saman tien. Pirta oli kantanut väsyneen tytön oman huoneensa petiin. Pieni huone ei ollut paras mahdollinen vaihtoehto kahden asuttavaksi, mutta Pirta ei valittanut. Jollakin tasolla hän ymmärsi nykyisten kokemusten valossa paremmin Viimaakin. Millainenkohan suojatti rasavilli Pirta itse oli aikaisemmin ollut? Ei varmaan mikään ihme, että Viima oli niin kärttyinen nykyään...

Pirta pohti hajamielisesti tilannettaan. Hän oli melko varma siitä, että Viima oli tämänkin takana. Ailhon tarkoitus oli pitää Pirta niin kiireisenä, ettei hän ehtisi saamaan liikaa ylimääräistä vapaa-aikaa. Sinänsä Pirta oli tyytyväinen tilanteeseen, sillä ylimääräistä vapaa-aikaa hän ei juuri nyt kaivannut. Hän oli miettinyt petomiehen syleilyä keskitalven kekreistä saakka. Niitä silmiä ja sitä syliä oli hankala unohtaa.

Pirtan oloa ei helpottanut myöskään lahja, jonka Misha oli toimituttanut katajapalatsiin. Kaupunkiasioilla käynyt katajaneito oli tuonut hänelle pienen paketin, jossa ei ollut mitään tietoa lähettäjästä. Pirta oli yrittänyt kysellä neidolta toimittajasta, mutta tämä ei ollut osannut sanoa mitään. Pirta oli avannut paketin sydän läpättäen, sillä hän aavisti kyllä, keneltä se *saattoi* olla. 

Pirta oli ihastunut koruun ikihyviksi. Se oli upea: siro ja kaunis. Pirtan silmät olivat kostuneet, sillä petomiehen ele oli kaunis ja uhkarohkeakin. Ei ihme, ettei korun toimittanut katajaneito ollut halunnut kertoa enempää. Pirta piti korua paitansa alla poissa kaikkien katseilta. Se tuntui ihoa vasten miellyttävältä, ja sen kosketus iholla sai Pirtan mielen palaamaan Mishan luokse. 

Jos Misha oli sekoittanut Pirtan pään, oli Metsävahdin murhayritys sekoittanut koko Rautamon julkeudellaan. Ongelmat eivät suinkaan olleet loppuneet siihen; kun huhut Metsävahdin murhayrityksestä olivat karanneet rahvaan korviin, ihmiset olivat kääntyneet toisiaan vastaan. Aikaisemmin merkinpalvojia oli siedetty tavallisen kansan keskuudessa, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Merkinpalvojat jahtasivat muinaisuskoisia ja toisinpäin. Tilanne oli kestämätön, eivätkä Mielikin katajaneidot voineet tehdä asialle juuri mitään. Mielikin neidot olivat yrittäneet omalta osaltaan rauhoitella tilannetta Rautamossa lähettämällä katajaneitoja kansalaisten pariin keskustelemaan ja rauhoittamaan kytevää raivoamista.

Se ei ollut onnistunut, itse asiassa juuri päinvastoin. Muinaisuskovaiset kyllä kuuntelivat, mitä Mielikin neidoilla oli sanottavanaan, mutta tuntui, että kuulemisestaan huolimatta ihmiset eivät tahtoneet ymmärtää. Oli kuin kaikki olisivat tahtoneet päästä purkamaan huonon olonsa johonkin todelliseen. Vanhat kaunat merkinpalvojaksi tiedetyn naapurin kanssa roihahtivat liekkiin, pilkkauksia vaihdettiin ja kohta lensivät nyrkkien lisäksi jo kivet. Tämä oli veristä aikaa, ja verisemmäksi se muuttui.

Kaikkein pahinta oli kuitenkin ollut se, että rahvaan lisäksi Mielikin neitojenkin kimppuun oli käyty. Kaikki oli alkanut muutamasta pilkkahuudosta varjoisan kujan suojista, mutta pikkuhiljaa asiat kehittyivät vakavampaan suuntaan. Lopulta katajapalatsille palaamassa ollut neitokaksikko oli väijytetty pimeällä kujalla. Toinen Mielikin neidoista oli ehtinyt piiloutua Mielikin huntuun, mutta nuorempi ei ollut peloltaan kyennyt tekemään mitään. Katajaneito oli raiskattu avuttoman ystävänsä silmien edessä. Pahin oli kuitenkin edessä, sillä häpäistyään neidon pahantekijät olivat viiltäneet häneltä kurkun auki. Hirveyttä todistamaan joutunut neito oli mennyt kauhusta aivan sekaisin, eikä kukaan uskaltanut elätellä toiveita hänen toipumisestaan.

Se oli ollut hirveää. Pirta ei ollut tuntenut kuollutta neitoa hyvin, mutta he olivat tavanneet päivittäin ja vaihtaneet kohteliaiden sanojen lisäksi joskus myös kuulumisia. Pirtaa hävetti, ettei hän edes muistanut tämän nimeä. Nyt neito makasi sisartensa kanssa samassa mullassa puutarhan takana. Pirta oli vienyt oman muistoesineensä neidon haudalle, vaikka tiesikin sen turhaksi. Ainoa, mitä Pirta saattoi toivoa kuolleen neidon puolesta, oli ikuinen uni maan povessa. Toivottavasti lopun ajan kauhut olivat jääneet taakse.

Murha ja raiskaus olivat muuttaneet kaiken. Aikaisemmin Mielikin neidot olivat suhtautuneet Rautamoon kuin kotiinsa, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Vanhemmat neidot olivat kieltäneet nuorempia menemästä lainkaan ulkopuolelle ilman tapiokavartiostoa.

Pirta ei pitänyt tilanteesta yhtään: katajaneidot olivat aina uskaltaneet liikkua yksin tai pareittain Rautamon kaduilla, olipa Pohjola ollut sodassa tai kurjuudessa. Ja nyt, kaikkien rauhallisten vuosien jälkeen, toiset pohjolaiset olivat kääntyneet Mielikin neitoja vastaan. Se oli ennenkuulumatonta, julkeaa ja vastoin kaikkea, mitä Pirta kotimaastaan tahtoi uskoa.

Pirta lakkasi miettimästä kauheuksia ja painoi päänsä Ailhon viereen. Pielus oli lämmin ja puhdas, ja Pirtaa alkoi nukuttaa. Hän laittoi kätensä suojelevasti Ailhon ympärille, ja tyttö liikahti hieman unissaan. Ailho ei kuitenkaan herännyt, joten Pirta sulki silmänsä ja rauhoittui itsekin. Hitaasti Pirta lipui uneen Ailhon vierelle. Unissa hän käveli jälleen kultasilmäisen miehen rinnalla.


Misha karautti laukkaan. Hevonen oli Mishan oma, nuori ja käytökseltään hieman vikuripäinen. Hän oli ostanut Pikkuran palkintorahoillaan ja käytti nyt kaiken liikenevän vapaa-aikansa sen kouluttamiseen kunnon hevoseksi. Pikkuhiljaa mies ja hevonen olivat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi oikein saneli suunnan ja kumpi vauhdin. Misha oli Pikkuraan oikeastaan aika tyytyväinen, vaikka tämä silloin tällöin äityikin näykkäisemään isäntäänsä. Elikko oli sentään jättänyt potkimisen sikseen. 

Pikkuran aikaisempi omistaja oli ollut raihnainen apuseppä, jonka vanhin poika oli kuollut kuumetautiin edellisenä kesänä. Pikkura oli jäänyt isäntänsä kuoltua hieman huonolle hoidolle, ja kun se ei päässyt tarpeeksi usein purkamaan huonoa tuultaan, oli se muuttunut kärttyisäksi kaikkia ja kaikkea kohtaan. Loppujen lopuksi Misha sai tingattua hinnan melko alas elikon ärtyisän luonteen vuoksi. Misha arveli, että hevonen olisi päätynyt piakkoin makkaraksi ja liimaksi, ellei hän olisi ostanut sitä pois pahaa mieltä ja vaivaa tuottamasta. 

Nyt Pikkura juoksi sydämensä kyllyydestä, ikään kuin Rautamon kaartin tallit olisivat olleet ahdistava vankila. Misha ei hillinnyt elikon intoa, vaan antoi sen purkaa pahimmat höyryt ulos. Aikansa intoiltuaan Pikkura rauhoittui hieman ja alistui tyytyväisenä isäntänsä ohjaukseen.

Mishan takana tulivat loput kymmenen tapiokaa, kaikki täysissä aseissa ja varusteissa. Viimeisenä tuli kahden hevosen vetämä reki, joihin reliikit oli tarkoitus kuormata. Mukana oli myös yksi Tapion laulajista, jonka siunatun kosketuksen avulla oli tarkoitus saada esineet siirrettyä. Karttu, haudan löytäjä, matkasi Mishan vierellä omalla hevosellaan ratsastaen. Tappura olisi myös tahtonut tulla, mutta Misha oli pyytänyt häntä jäämään Rautamoon. Huhu löydöstä oli jo levinnyt rahvaan pariin, ja levottomuuksia oli tiedossa lisää. Olisi hyvä, jos kaupungissa olisi kokeneita sotilaita mellakoiden ja muiden levottomuuksien varalle.

Rautamon kireää ilmapiiriä ei todellakaan helpottanut se, että Metsävahti makasi yhä sairaspedissä, eikä tietoa tai toiveita hänen pikaisesta paranemisestaan enää ollut. Kirottu nuoli oli tehnyt tuhojaan syvällä miehen kudoksissa, ja kuume oli päässyt yllättämään. Raavaskin mies saattoi kuolla pelkkään likaiseen naarmuun, ja tuollaisen nuolen haava... no, Misha toivoi, että tilanne olisi rauhoittunut, kun hän viimein tulisi takaisin. Metsävahti oli henkilökohtaisesti pyytänyt tätä palvelusta yönä, jona salamurhaaja oli tavoitellut Mishan henkeä. Miten hän olisi voinutkaan olla suostumatta?

Tappura jäi komentamaan kaupunkivahtia, ja kastellin pitäisi jo muutenkin olla hyvin suojattu. Toisaalta kukapa olisi arvannut, että joku Pohjolan omista jumalista kääntyisi Tapion merkitsemiä vastaan? Pohjolan jumalat olivat aina olleet eripuraisia, mutta avointa vihaa ei ollut ikinä esiintynyt. Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Nyt uskonnolliset väittelyt repivät koko Rautamoa ja Pohjolaa hajalle. Tapion kannattajat suhtautuivat epäillen kaikkiin, Ukon hiljaiset kyräilivät merkinpalvojia ja kaikkien muiden jumalien seuraajat pysyivät vaiti. Mielikin katajaneitoja pyydettiin ennustamaan jokin ratkaisu asiaan, mutta nämä eivät suostuneet tulemaan ulos katajapalatsin suojaisten muurien takaa. Se ei ollut Mishan mielestä mikään ihme, kun otti huomioon, mitä parille neidolle oli tehdy.

*Beccan* surmansyöksy ja huhut maailmalta hämmensivät ihmisiä, niin rahvasta kuin aatelisiakin. Auringonlaskut olivat muuttuneet verenpunaisiksi, eikä kukaan muistanut ikinä edes kuulleensa ajoista, jolloin maisema olisi samalla tavalla hukkunut punaiseen valoon.

Merkinpalvojat yrittivät tietenkin käyttää tilannetta hyväkseen. Käännynnäisiä virtasi epäjumalten kuvien äärelle päivä päivältä enemmän, ja levottomuudet levisivät hiljalleen osaksi tavallisen kansan jokapäiväistä elämää. Kokonaiset kaupunginosat muuttuivat nahistelevien uskolaisten pesäpaikoiksi, ja muutamia mellakoitakin oli jo ollut. Vaikka veriteoilta olikin toistaiseksi vältytty, Misha arveli niiden ilmaantumisen olevan vain ajan kysymys. Metsävahdin viimeisiä kuultuja käskyjä oli ollut partioiden raju lisääminen ja yöllinen ulkonaliikkumiskielto kaikkiin Pohjolan kaupunkeihin. 

Mielenkiintoista oli, miten muiden kaupunkien vahtiherrat suhtautuivat asiaan. Borvesta ei ollut tullut viestiä moneen viikkoon. Samoja ongelmia ilmeni myös Pirkolan ja Gaissan liikeväylillä. Oli kuin koko maa olisi hitaasti lipumassa kaaokseen ja epäsopuun.

Kartun löytö ei olisi voinut sattua parempaan – tai pahempaan – aikaan. Tosiuskovaisten usko tuntui olevan hieman liiankin kovalla koetuksella, kun luonto ja tavanomaiset asiat eivät olleetkaan niin kuin aikaisemmin oli luultu. Muinaisen Jumalten astian haudan löytyminen oli merkittävä tapahtuma, jolle ei löytynyt vastaavaa lähihistoriasta. Jos Kartun kuvaus kultakielisestä luukanteleesta piti paikkansa...

Misha yritti olla ajattelematta liiaksi myyttejä ja uskonmuisteloita. Jos kyseessä todellakin oli sama kantele, jolla ensimmäinen sankari oli laulanut olemisen ja tekemisen sanat, löydön arvoa ei voisi edes kuvitella. Sellaisen esineen taakse liittoutuisi koko tosiuskovaisten maailma, ja ainakin hetkeksi kaikki erimielisyydet vaipuisivat unholaan – kunhan kukaan merkinpalvojista ei saisi esinettä käsiinsä ennen sitä.

Misha vilkaisi takanaan tulevaa sotilaiden joukkoa ja toivoi, etteivät he törmäisi matkallaan suuriin ongelmiin. Vaikka kymmenpäinen tapiokakaarti olisikin pelottava vastus kenelle hyvänsä, ajat olivat levottomat ja heidän tehtävänsä aivan liian tärkeä. Tapiokat olivat varustautuneet niin nopeasti kuin mahdollista, eikä monikaan miehistä ehtinyt edes hyvästellä perhettään. Mishan kärkijoukon perässä tulisi suurempi seurue heti, kun löytö varmistuisi. Sen ajan Misha joutuisi pitämään huolta siitä, että kukaan kutsumaton ei pääsisi löytöpaikalle. Toivottavasti kymmenen sotilasta riittäisi siihen tehtävään.

Matka syrjäiseen uhrilehtoon vei tietenkin oman aikansa. Alkutaipale oli helppo, sillä pohjolaisten kärrypolut olivat nopeita ja hevosille turvallisia ratsastaa. Aika kului tien päällä rattoisasti, sillä Karttu paljastui puheliaaksi ja varsin hyväntuuliseksi tarinankertojaksi. Miehen muisti oli veitsenterävä, ja tuntui, ettei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Karttu lausui ja lauloi sujuvasti niin vanhoja matkaveisuja, ettei kukaan muistanut kuulleensa niitä. Kuten tapana oli, nuoremmat opettelivat vanhemmiltaan sen, minkä nämä osasivat. Vaikka tapiokat olivatkin hiljaisia suurimman osan ajasta, he nauttivat suuresti Kartun kertomuksista. Misha huomasi miesten vetävän tauoilla pitkää tikkua siitä, kuka saisi ratsastaa Kartun vierellä seuraavaan taukoon saakka. Misha ei puuttunut toimiin, oli vain salaa tyytyväinen siitä, että vanhus suosi enimmäkseen hänen seuraansa.

Huolimatta hyvästä seurasta matka tuntui kestävän loputtoman kauan. Misha oli miehineen kärsimätön näkemään haudan ja olennon, josta oli kuullut vain tarinoita isänsä polvella. Jumalten astialla ei ollut vielä nimeä, mutta toisaalta jumalten siunaamista ihmisastioista kertovia tarinoita oli vain muutamia. Misha yritti muistella, mutta ei saanut päähänsä yhtään Jumalten astian nimeä. No, papit kyllä saisivat sen selville ajallaan.

Loppumatka kestikin sitten lähes yhtä kauan kuin vanhuksellakin aikanaan, sillä hevosista ei ollut paljonkaan apua lumisessa kivikossa. Mitä korkeammalle he nousivat, sitä vähäisemmäksi puut ja tuulelta suojaava aluskasvillisuus muuttuivat, ja vastaavasti sitä purevammaksi kävi viima. Mishaa ei kuitenkaan enää palellut. Kartun sanojen mukaan hautapaikka ja siis matkan määränpää oli jo lähellä. Perillä he voisivat levätä.

Mishalla ei ollut mitään syytä olla luottamatta Karttuun, sillä lyhyen matkan aikana Misha oli oppinut pitämään miehestä. Kirjaviisaudestaan huolimatta vanhus osasi olla tuputtamatta tietämystään, ja ihmiset kyselivät ja kuuntelivat hänen jutusteluaan mielellään. Kartun lähellä oli helppo olla. Jollain etäisellä tavalla Karttu toi Mishan mieleen hänen oman isänsä. Heillä oli samanlainen tapa olla nöyriä, mutta samalla lujapäisiä ja taipumattomia. Viinasta Karttu ei sen sijaan välittänyt, mistä Misha oli tyytyväinen.

Tapiokat saapuivat hautapaikalle viikon kuluttua Rautamosta lähtönsä jälkeen. Aurinko oli vilahtanut horisontissa keskipäivällä, mutta ohuet valonsäteet eivät enää ehtineet illaksi hautapaikalle saakka. Hämärästä huolimatta Misha näki nykyään hyvin. Oli kuin näkö olisi hiljalleen parantunut siinä missä hänen voimansakin. Vanhemmat tapiokat kertoivat, että Tapion merkin myötä saadut voimat ja muut vahvuudet saattoivat voimistua tai heikentyä sen mukaan, millä mielellä Tapio sillä hetkellä sattui olemaan. Misha näki nykyään yölläkin melkein yhtä hyvin kuin päivällä, joten hämärä ei häntä enää haitannut.

Misha tarkasteli hautavajoamaa pitkään, ennen kuin antoi muille merkin laskeutua alemmas hautapaikalle. Kaikki näytti olevan rauhallista, eikä maisemassa liikkunut mikään. Hautapaikka sijaitsi syrjäisessä kalliopoukamassa, jonne olisi voinut olla hankalaa päästä kesällä. Järvi oli turvallisesti jäässä, vaikka olikin lauhaa, ja jää kesti aivan hyvin miehen painon. Karttu oli aikanaan löytänyt paikalle eri suunnasta, mutta Mishalla ei ollut aikaa kiertää turvallisempaa kautta. Kun jää näytti kantavan kunnolla, miehet siirtyivät hitaasti hevosiaan taluttaen haudalle. 

Misha tarkasteli hautaa mietteliäänä. Tapion laihan luikku pappi oli uteliaisuuttaan uskaltautunut oviaukkoon kurkkimaan, ja Karttu oli jo valmistelemassa soihtuja. Misha määräsi vartion, ja meni miesten luokse. Karttu hieroi käsiään innostuneesti, ja selitti samalla papille merkkien selityksiä. Pappi nyökkäili lievästi tylsistyneen oloisena tuijotellen seinämän merkintöjä. 

Karttua taisi hieman loukata papin ylpeä käytös, sillä hän vaikeni äkisti ja keskittyi soihtujen sytyttämiseen. Misha sen sijaan kurkisti luolan pimeään suuaukkoon. 

Sisäpuolella oli pimeää, mutta Misha pystyi silti erottamaan seinien sinisenä hehkuvat kirjoitukset ja kuvat. Vaikka suurin osa merkeistä oli hänelle tuntemattomia, ei merkkien alkuperä tai syy jäänyt mitenkään epäselväksi. Tapion pappi otti toisen Kartun tarjoamista soihduista, ja astui Mishan jäljessä luolaan. Pian Mishakin joutui turvautumaan soihdun valoon, sillä se esti häntä näkemästä kunnolla pimeässä. Pappi oli varsin vaitonainen, seuraili vain seinämiä ja mumisi jotain itsekseen. 

Hitaasti he kuitenkin etenivät syvemmälle luolaan. Karttu näytti kauhean kärsimättömältä, mutta Misha päätti olla hötkyilemättä. Kun jumalien kanssa oltiin tekemisissä, oli parempi vain edetä pappien ja näiden oikkujen tahdissa. Pappi tuntui viimein tajuavan, mitä häneltä odotettiin, ja otti johtopaikan. Kun valo tavoitti luolan perällä makaavan olion, Misha kuuli huokaisevansa silkasta järkytyksestä ja ihastuksesta. Olento todellakin oli niin mahtavan kokoinen kuin Karttu oli kuvaillutkin. Misha ei voinut olla koskettamatta haarniskaa, sillä tiesi sen olevan jotakuinkin turvallista. Pappi sitä vastoin vilkaisi olentoa vain kerran ja kiersi hautapaaden taakse, jossa kanteleen piti olla. Pappi jähmettyi niille sijoilleen, ja hetken Misha pelkäsi jonkin jumalien asettaman kirouksen kivettäneen papin niille sijoilleen. 

Pian pappi kuitenkin puhui Mishalle ja Kartulle suoraan, ensimmäistä kertaa moneen päivään. Miehen ääni oli hiljainen, aivan kuin pappi olisi pelännyt heräävänsä hetkenä minä hyvänsä.

“Tämä on todellakin kannelten kannel. Tuokaa säkkini.” 

Misha totteli ja haki miehen varustesäkin tämän hevosen selästä. Kun Misha pääsi takaisin luolaan, pappi seisoi edelleen samassa paikassa kuin aikaisemminkin. Misha ojensi säkin, ja pappi otti sen vastaan mitään sanomatta. 

Hitaasti mies purki säkin sisällön kylmän luolan kivilattialle. Misha yritti turhaan udella papin toimia. Hetken päästä pappi puki käteensä vaaleat nahkakäsineet ja kosketti varovasti kannelta. Kun mitään ei tapahtunut, pappi nosti kanteleen ilmaan, tutki sitä joka puolelta ja viimein laski sen varovasti nahkataljalle. Kun kannel makasi viimein pehmeällä hirvennahkaisella taljalla, pappi sitoi jokaisen kielen hyvin varovasti. Lopuksi mies kääri kanteleen toiseen nahkaan, ja laittoi sen suureen tarkoitusta varten tehtyyn selkäreppuun. Koko toimituksen ajan Misha oli pidätellyt hengitystään, ja tajusi nyt vasta hengittää ulos. Ääni kaikui luolassa kovin kovaa, ja kaikki säpsähtivät äkkinäistä ääntä. Viimein Tapion papiltakin irtosi hymy.

“Kanteleen kanssa täytyy olla varovainen. Siitä ei saa lyödä säveltäkään, sillä seuraukset ovat arvaamattomia. Monikaan ei osaa soittaa tekemisen sointuja, minä kaikista vähiten. Kerro miehillesi, että tähän pussiin ei kosketa Tapion vihan uhalla. Ei millään tekosyyllä.”

Misha nyökkäsi. Pelkkä ajatuskin jumalan vihasta sai vatsan kipristelemään ja niskavillat nousemaan pystyyn. Eivätköhän miehet tajunneet pitää näppinsä erossa soittimesta ihan käskemättäkin. Misha aikoi silti varmistaa asian.

“Entä hän?” kysyi Karttu viimein papilta, ja viittasi hautapaadella lepäävään jumalten astiaan. 

“Mitä siitä?” kysyi pappi. 

“Onko miekassa taikaa? Uskaltaako siihen koskea?”

Pappi siirtyi lähemmäs aivan kuin olisi vasta ensimmäistä kertaa huomannut miekan ja haarniskan olennon yllä. Pappi sulki silmänsä, laski kätensä olennon yläpuolelle ja hengitteli hetken rauhassa. Kun pappi avasi silmänsä, Misha näki niissä jotain, mitä niissä ei pitäisi olla. Pelkoa? Vihaa?

“Miekka ja olento ovat edelleen hyvin vaarallisia. Meidän ei ole turvallista olla täällä”, sanoi pappi ja siirtyi hiljalleen pois olennon läheisyydestä. Misha oli melkein varma, että haarniskan pinnalla liikkui varjoja, aivan kuin pappi olisi herättänyt mustanpuhuvan olennon pinnan elämään. Misha päätti uskoa pappia ja seurasi tätä ulos luolasta.


Misha lähetti levänneimmän kaartilaisista takaisin Rautamoon. Vaikka mies ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, ei hän alkanut vastustella. Metsävahdin Mishalle antama käskyvalta oli ehdoton, ja ainoastaan Rautamon Metsävahti itse saattoi perua käskyn. Edes muiden kaupunkien vahtiherrat eivät voineet peruuttaa moista oikeutta. 

Kun mies viimein hävisi taivaanrannan taakse, Misha käski pystyttää leirin helposti puolustettavalle paikalle aivan haudan ja lähteen viereen. Kiireen vuoksi heillä ei ollut mukana kunnollisia leirintätarpeita kenttätukikohdaksi asti, mutta kaikille oli kuitenkin teltat, ruokaa ja aseita. Se saisi riittää siksi aikaa, kunnes Rautamosta saapuisi sotajoukko ottamaan hautapaikan haltuunsa. Vaikka kukaan ei varsinaisesti olettanutkaan retkestä aiheutuvan vaikeuksia, Metsävahti ei halunnut ottaa riskejä reliikkien suhteen. Ne olivat aivan liian tärkeitä siihen.

Misha työskenteli muiden kaartilaisten kanssa kuten tapana oli. Tapiokoiden parissa kenttäupseereilla ei ollut juuri erikoisoikeuksia suuremman palkkapussin ja hieman rivimiehiä parempien varusteiden lisäksi. Pikemminkin pestistä aiheutui lisätyötä ja \-vastuuta, eikä upseerin arvoja myönnetty laiskoiksi tai pätemättömiksi tiedetyille henkilöille. Oman lukunsa muodostivat toki seremoniaupseerit, jotka saivat arvonsa yleensä aatelisuuden kautta perimällä tai silkalla rahalla. Seremoniaupseereita ei yleensä päästetty edes lähelle asevarastoa tai kenttäolosuhteita, sillä puutteellisesta tai kokonaan puuttuvasta sotilaskoulutuksesta johtuen heistä olisi ollut enemmän vaaraa kuin hyötyä kenellekään. He eivät myöskään saaneet Tapion merkkiä.

Kun leiri oli viimein pystyssä, Misha jakoi vartiovuorot ja lähetti kaksi miehistä partioimaan lähimetsiä jälkien varalta. Misha ei uskonut, että miehet löytäisivät mitään, mutta aina kannatti olla hieman varuillaan. 

Tapion laulaja vain istui reessä nahkasäkki sylissään. Misha ei oikein tiennyt, mitä ajatella miehestä, sillä tämän käytös tuntui jotenkin hieman epäluotettavalta. Metsävahti oli kuitenkin käskenyt miehen retkueen mukaan, joten Mishalla ei ollut paljonkaan sanottavaa asian suhteen. Tapion laulajat olivat uskollisia samalle jumalalle, jonka merkki oli poltettu Mishan rintaan. Jumalaa ei petetty. 

Misha heitti asian mielestään ja keskittyi nälkänsä kurissa pitämiseen. Miehet olivat sytyttäneet jo savuttomat keittotulet, ja ruuanlaittovuorossa oleva tapioka kaiveli pannuja esille. Mukaansa tapiokat olivat saaneet suolattua kuivalihaa, kalaa ja leipästä. Jyväleipä oli ollut Rautamosta lähtiessä vielä varsin tuoretta ja pehmeää sisältä, mutta nyt herkullinen leipä oli kuivahtanut melkein korpuksi. Onneksi mukana oli myös jauhoa ja muita keittoaineksia, joista surkeinkin kokki sai aikaiseksi jotain syötävää. Tänään oli onneksi Hivukan kokkausvuoro. Mies teki muiden kertoman mukaan varsin kelpoa ruokaa – ainakin jos sitä vertasi Mishan omiin keitoksiin. Misha oli tehnyt ruokaa vain kerran koko reissulla, ja jos miesten ilmeisiin oli luottaminen, se saattoi jäädä viimeiseksi kerraksi.

Leiri asettui hiljalleen yöpuulle, ja punaisen hämärän viimein laskeuduttua Misha tunsi olonsa hieman rennommaksi. Kirottu *Becca* oli tuonut mukanaan epämiellyttävän punaiset auringonlaskut, ja miehet olivat kireinä. Misha istui tulilla hetken aikaa muiden kanssa, mutta kömpi kuitenkin pian nukkumaan. Hänen vartiovuoronsa olisi vasta aivan ennen auringonnousua, ja ainakin tänä yönä hän saisi kunnon unet. 

Misha nukahti leirin elämisen ääniin, jotka hiipuivat hitaasti osaksi unia.

Herätessään Misha ei tiennyt, mikä oli saanut hänet säpsähtämään. Ulkona oli hiljaista ja pimeää, eikä kukaan ollut vielä tullut herättämään häntä vartioon. Misha terästi aistinsa ja yritti kuunnella paremmin, mutta ulkoa ei kuulunut mitään hevosten ja miesten tuhinaa kummoisempaa. Kun mitään ei enää kuulunut, hän yritti nukahtaa uudestaan. Aikansa yritettyään Misha antoi kuitenkin periksi ja nousi ääneti ylös. Hänellä ei ollut mitään halua suotta herättää teltan jakavaa Karttua, sillä uni tuli varmasti tällekin tarpeeseen. Hiljaa Misha sitoi miekan vyölleen, veti talvinutun ylleen ja astui ulos tähtien valoon.

Ulkona oli niin kirkasta, että Mishan silmiin sattui. Pilvettömältä taivaalta paistava kuu tuntui hänen silmiinsä yhtä kirkkaalta kuin päivänvalo. Misha räpytteli hetken aikaa silmiään, kunnes ne tottuivat valoon. Outoa. Aivan kuin hän näkisi taas paremmin.

Misha huomasi muutoksia itsessään ja ihmetteli sitä kovasti. Näkö, voimat, hajuaisti... kaikki ne olivat parantuneet viimeisen talven aikana, eikä Misha osannut edes arvailla, mistä se johtui. Sillä oli jotain tekemistä jumalien oikkujen kanssa, sen verran oli varmaa. Misha ei ollut vielä uskaltanut puhua asiasta kenellekään Tapion papeista, sillä näillä tuntui olevan nykyään kiire joka paikkaan. Rivimiesten asiat eivät kiinnostaneet muita kuin heitä itseään. Misha oli tottunut sellaiseen. Mitä hän sitä paitsi olisi voinut edes sanoa? Että kuulee paremmin kuin hevonen? Tai että hän pystyi haistamaan, kenen vieressä toinen on nukkunut edellisen yön? Ei, ei sellaisia voinut mennä sanomaan, ei edes papeille. Misha tiesi, että häntä osoiteltiin jo kadulla hänen silmiensä vuoksi. Hän kuuli myös ihmisten pilkkaavat ja pelokkaat puheet: petomies, elukka... Misha ei tiennyt, miksi ihmiset pelkäsivät häntä. Entä sitten, vaikka hänen silmänsä olivatkin kultaiset, katse petomainen? Tekikö se hänestä vähemmän miehen, vähemmän ihmisen?

Ehkä.

Misha tiesi, että hänen esimiehensä tarkkailivat häntä – tai niin oli ainakin ollut ennen hänen saamaansa ylennystä. Se johtui varmasti hänen ja Turmo Cammarin välienselvittelystä. Mishan tilannetta ei helpottanut myöskään se, että huhu Harjuskylän petomurhaajasta oli kantautunut Rautamoon saakka, eikä kenelläkään varmasti ollut vaikeuksia päätellä, kuka Harjuskylän kultasilmäinen murhaaja oli. Misha oli ollut Turmon tapaturman jälkeen hyvin varovainen, ja se oli kannattanut. Hänet oli jätetty enimmäkseen rauhaan. Nimittelyä, kyräilyä, juoruja... ne Misha kesti. Niitä tulisi aina olemaan.

Nyt Mishaa pelotti. Hän tunsi sisällään asustavan pedon, tiesi, miten se vain odotti pääsyään ihmisten ilmoille. Misha olisi tahtonut pitää pedon paremmin kurissa, ja useimmiten onnistuikin. Aina joskus peto oli silti vahvempi. Ehkä aistien herkistyminenkin oli yksi pedon voitoista? Misha ei voinut tietää, ja se herätti hänessä epävarmuutta ja jonkun verran pelkoakin. Hän ei halunnut joutua hirsipuuhun pelkästään silmiensä vuoksi.

Misha kävi heittämässä vettä, ja etsi sitten katseellaan vartiomiestä. Tämä istui puun juurella ja nuokkui. Misha ärsyyntyi moisesta lepsuilusta, teki lumipallon ja heitti sillä miestä. Heitto oli tarkka, ja lumipallo läsähti tarkasti miehen ohimoon. Mies ei kuitenkaan herännyt, nuokahti vain. Mishan niskakarvat nousivat pystyyn, ja hitaasti hän veti miekkansa esiin. Kaikki ei ollut kohdallaan. Varoen ja ympäristöään tarkkaillen Misha eteni nuokkuvaa vartijaa kohti. 

Äkkiä yö räjähti täyteen ääniä. Oksat natisivat tuulessa, lumi narskahteli itsekseen kaikkialla Mishan ympärillä. Värit kirkastuivat jälleen, ja hajuja tulvi kaikkialta Mishan nenään. Kaikki aistit tuntuivat ratkeilevan aistimusten painon alla, ja Misha oli pökertyä silkasta järkytyksestä. Misha sulki silmänsä ja yritti sulkea osan hullusta kakofoniasta mielensä ulkopuolelle. Hitaasti, hyvin hitaasti, Misha uskalsi avata jälleen silmänsä. Vaivalloisesti Misha turtui lisääntyneisiin aistimuksiinsa, ja pystyi jälleen liikkumaan. Outoa. Ehkä hänen täytyisi sittenkin jutella tästä Tapion papille ensi tilassa.

Kun Misha pääsi vartiossa nuokkuvan miehen lähelle, hän tajusi, että tämä oli noiduttu uneen. Mies nukkui sikeästi kuin tukki, vaikka Misha läpsi tätä poskille oikein olan takaa. Pian Mishan oli pakko luovuttaa. Mieli yhtenä myllerryksenä Misha ryntäsi teltoille ja yritti ravistella tovereitaan hereille. Nopeasti Misha ymmärsi, että se oli toivotonta. Leirin noituneen olennon täytyi olla todella voimakas, sillä edes Tapion pappi ei ollut välttynyt lumoukselta. Tämä nukkui teltassaan kädet suojelevasti kantelepussin ympärille lukittuneena. 

Misha pysähtyi miettimään tilannettaan kylmäpäisen rauhallisesti. Se, että kaikki muut paitsi Misha itse oli noiduttu uneen, oli jo itsessään huolestuttavaa. Koska ketään ei ollut tapettu noitumisen jälkeen, joku tai jokin kaipasi jotain muuta. Kannelkin oli tallessa, joten se se ei voinut olla. Mishan katse osui hevosiin, jotka katsoivat häntä ihmetellen takaisin. 

Mishan katse osui haudan suulle. Jotain liikahti haudan pimeydessä, ja hän tarkensi katsettaan suuaukon pimeyteen. Ei mitään. Hän olisi voinut olla aivan varma siitä, että oli nähnyt luolan suuaukolla jotain liikettä. Misha asteli hitaasti lähemmäs. Päästyään haudan suuaukolle hän odotti, että hänen silmänsä tottuivat pimeään. Se oli helpompaa kuin hän oli odottanut, sillä luola tuntui kylpevän sinisessä valossa. Misha astui sisään luolaan korvat herkistyneinä kuulemaan pienimmänkin rasauksen. Hänen oma hengityksensä tuntui täyttävän koko luolan, aivan kuin lohikäärme olisi asustanut luolan perällä.

Älytöntä. Mishan mielikuvitus teki varmaan tepposensa. Hän terästi itsensä ja siirtyi syvemmälle luolaan kohti hautapaatta. 

Siellä, Jumalten astian vieressä, seisoskeli tuttu hahmo käppyräsauvaansa nojaten. Kun Misha pääsi lähemmäs, korppimies hymähti. Ääni tuntui luolan hiljaisuudessa melkein karhun karjaisulta. Kun mies avasi suunsa puhuakseen, Misha osasi jo odottaa tavallista kovempaa ääntä. Onneksi kipu ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja pian Misha jo kuuli muutakin kuin ravisuttavaa huutoa.

“...vaikka se kesti aikansa.”

“Mitä?” kysyi Misha korviaan hieroen. Mitä hänelle oli tapahtumassa?

“Hyvä kysymys”, sanoi korppimies ja astui lähemmäs. Tämän liikkumisesta ei edelleenkään lähtenyt ääntä, ja luolan lattialle kasaantuneeseen tomuun ei käynyt edes tuulenvire. 

“Tapio se vain tekee temppujaan sinulle. Se helpottaa ajan myötä, kun opit elämään lahjasi kanssa”, totesi ukko ja nakutti kepillä luolan kivistä lattiaa. Ääni kuulosti Mishan korviin aivan vaskirummulta. Elämään tämän hulluuden kanssa? Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa, puri vain hammasta ja hengitteli rauhallisesti. Hitaasti Misha rauhoittui.

“Olet varmaan siinä tapauksessa jo huomannut, että voimasikin ovat melkoisessa kasvussa? Kohta voisit painia karhun kanssa ja voittaa ilman aseita”, jatkoi ukko. Misha pystyi vain nyökkäämään. Viimein hän sai oman kuulonsa takaisin, tai ainakin pystyi keskittymään ukon puheeseen ilman, että korvat räjähtivät kivusta.

“Mitä minulle on tapahtumassa?” kysyi Misha uudestaan.

“Johan sanoin. Tapio se temppuilee. Se antaa sinulle ja muille siunatuilleen voimia tulevaa taistelua varten.”

“Taistelua?” Misha oli ihmeissään. Mitä ukko tarkoitti?

“Sotaa. Verilöylyä, tappamista, sen sellaista. Kyllä sinä sotilaana tiedät.”

“Mutta eihän Pohjola ole sodassa kenenkään kanssa”, ihmetteli Misha.

“Ei vielä. Mutta jotkut ovat sodassa kaikkien kanssa. Ja he ovat tulossa Pohjolaan.”

“Milloin?” kysyi Misha kiinnostuneena. Mikseivät Mielikin katajaneidot olleet ennustaneet tätä?

“Ehkä he eivät tiedä sitä vielä”, sanoi ukko, aivan kuin olisi lukenut Mishan ajatukset. Ukko hymyili ja jatkoi: “Mielikilläkin on muita murheita näin talvella, se nukkuu lastensa kanssa lumen alla. Mitä tulee aikaan... no, keväällä.”

“Idästä?”

“Aina idästä. Mistäpä muualtakaan”, myönsi ukko ja kääntyi katsomaan hautapaadella makaavaa olentoa.

“Kuka sinä olet?” kysyi Misha viimein rohkaistuaan itsensä. Oli melko selvää, että kuka ikinä ukko olikin, tämä oli noitunut koko leirin nukkumaan luonnotonta unta. Sellainen ei onnistunut kovin monelta papiltakaan.

“Olisin uskonut, että arvaisit sen jo.”

Misha oli hetken hiljaa. Hän kyllä arvasi vastauksen, mutta ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Merkit olivat olleet selvät jo alusta saakka, Misha ei vain ollut uskonut niitä todeksi. Korpin sulat... hän puhui itselleen Ukolle, kaikkien jumalten isälle. Misha pudottautui polvensa varaan, kumarsi päänsä alas ja varoi katsomasta ukkoa silmiin. Lopuksi Misha ojensi miekkansa kahva edellä Ukkoa kohti tuomion pyytämisen merkiksi. Tarinat Ukon oikeudesta ja mieliteoista olivat aina kaksiteräisiä: Ukko pystyi suureen lempeyteen ja samalla suuriin vihatekoihin. Misha toivoi, ettei ollut suututtanut Ukkoa käytöksellään.

“Ylös sieltä, meillä on puhuttavaa”, tokaisi Ukko vain yksikantaan, ja Misha totteli kuuliaisesti.

“Tiedätkö, mikä tämä on?” kysyi Ukko Mishalta ja viittasi ympärilleen haudassa. Aivan kuin seinille kaiverretut, sinihohtoiset merkit olisivat aistineet Ukon olemuksen: ne alkoivat hitaasti loistaa kirkkaammin. Pian luola täyttyi syvänsinisellä valolla. Varjoja ei ollut enää.

“Hauta”, totesi Misha mietittyään mahdollisimman tarkkaan, mitä vastata.

“Kyllä... hautapa hyvinkin. Ja pyhättö myös.”

Misha kuunteli ja yritti olla olematta epäkohtelias. Kun Ukko ei kysynyt mitään, Misha näki parhaimmaksi vain kuunnella. 

“Tuo miespolo, joka tuossa makaa, oli viimeinen astia. Minun astiani. Minä toin kanteleen tänne, suojaan vääräuskoisilta ja vihasodilta.” Ukko oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten. “Tiedätkös, kuinka kauan tuossa täytyi maata, ennen kuin astia viimein suostui kuolemaan?” Misha pudisti päätään. Hänellä ei ollut hajuakaan. “Kaksi kokonaista kuukautta\! Koko sen ajan jouduin makaamaan ja odottamaan, että ruumis suostui päästämään henkeni takaisin maailmasta\! Uskomatonta\!” tuhisi Ukko Mishalle, eikä Misha osannut suhtautua tämän purkaukseen. Ukko puhui aivan kuin olisi ollut vihainen, mutta tarkemmin katsottuna hän näytti pikemminkin ylpeältä, ikään kuin astiana toiminut mies olisi suorittanut jonkun oudon uroteon. Ehkä niin olikin.

“No... se kesti tosiaan oman aikansa. Kokemus, jota en haluaisi enää ikinä toistaa, ellei ole aivan pakko. Onneksi ei ole, kiitos sen vanhan kurttunaaman, joka tämän paikan viimein löysi.” Misha odotti, että Ukko puhuisi viimein jotain, mitä hänkin ymmärtäisi. Ukko naurahti aivan kuin Misha olisi lausunut ajatuksensa ääneen.

“Kärsivällisyyttä, poikaseni, kärsivällisyyttä. Leiri nukkuu aikansa, ja viholliset ovat vielä vähän matkan päässä.” Ukko kallisti päätään aivan kuin kuunnellen ja jatkoi sitten: ”Eivät tosin enää kovin kaukana. Saatat joutua hieman juoksemaan tänä yönä.”

Misha kuunteli korvat höröllään. Mitä Ukko oikein tarkoitti?

”Meillä on silti hetki aikaa.”

”Saanko kysyä jotain?” kysyi Misha Ukolta.

”Kysy”, tokaisi ukko, samalla kun kiersi paadella makaavaa olentoa.

Misha ei ollut varma, miten Ukko reagoisi hänen kysymykseensä, mutta hänen täytyi tietää.

”Kuka antoi nuolet Metsävahdin surmaamiseksi?”

Ukko pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi katsomaan Mishaa. Ukon silmät muuttuivat tummanmustiksi haudan sinertävässä pimeydessä.

”Vai tarkoititko kysyä, annoinko minä nuolet?” Ukon ääni oli kylmääkin kylmempi.

”Niin”, myönsi Misha. Kylmät väreet kulkivat Mishan selkää pitkin. Ukko oli sen näköinen, että Misha saisi kohta maistaa oman osuutensa jumalan vihasta. Ukko oli pitkän aikaa hiljaa, ja Misha pelkäsi tämän miettivän mahdollisimman kivuliasta tapaa lopettaa hänet. 

”On sinulla ainakin selkärankaa”, myönsi Ukko viimein. ”Kyllä, nuolet ovat minun siunaamiani. Niitä käytettiin kauan aikaa sitten... sodassa, jonka toisinto on koittamassa. En tiedä, mistä joku on onnistunut niitä hankkimaan, mutta minä en niitä tarjonnut.”

Misha ei sanonut mitään, nyökkäsi vain.

”Metsävahti on pian kuollut. Vaikka olenkin aina pitänyt häntä selkärangattomana vätyksenä, en ole toivonut hänen kuolemaansa. Itse asiassa aion hyvästellä miehen vielä ennen loppua”, sanoi Ukko ja näytti miettivän jotain. Misha ei uskaltanut keskeyttää, vaan odotti kärsivällisesti. Viimein Ukko näytti päässeen johonkin järkevään lopputulokseen.

“No niin, aloitetaan. Ota tuo haarniska ja miekka”, käski Ukko ja osoitti paadella makaavaa olentoa. ”Pidä kiirettä.”

Misha vilkaisi Jumalten astiaa peloissaan ja nielaisi sitten kuuluvasti. Joutuisiko hän koskemaan haarniskaan, johon itse Tapion pappi halusi olla koskematta? Se olisi pyhäinhäväistystä\!

“En miettisi liikaa tuollaisia asioita, poika. Tiedät, kenelle puhut”, sanoi Ukko hiljaa, ääni hyvin kovana ja matalana. Misha tajusi saman tien, että Ukko oli oikeassa. Tapion merkki tai ei, kaikki Pohjolan jumalat olivat hänen käskyttäjiään, jos niikseen tuli. Ukon tahtoa vastaan ei tapeltu. Misha epäröi vain hetken ja tarttui sitten miekkaan.


Misha odotti kuolevansa niille sijoilleen, mutta mitään ei tapahtunut. Misha onnistui vaivoin nostamaan painavan miekan haarniskan puristuksesta ja oli vähällä pudottaa sen kertaalleen. Kun Misha testasi aseen tasapainoa, hän tajusi viimein, ettei ase ollut lainkaan metallia. Siinä missä pohjolainen laatuteräs oli väriltään tummaa ja syistä kuin kataja, oli tämä miekka pikimustaa kiveä. Se näytti aivan lasilta. Mitä kukaan tekisi miekalla, joka oli kivestä tehty? Sehän hajoaisi aivan sirpaleiksi pienimmästäkin osumasta\!

“Älä pohdi tuollaisia. Se kestää kyllä siinä missä sinunkin miekkasi. Äläkä missään nimessä koske aseen terään, sillä se on *todella* terävä”, varoitti Ukko. ”Leikkasin sillä kerran vahingossa varpaani irti.”

Misha ei ollut aivan varma, laskiko Ukko leikkiä vai ei, mutta hänen mieleensä ei tullut kyseenalaistaa Ukon sanoja. Misha laski aseen varovasti lappeelleen maahan. 

Misha katsoi haarniskaa epäilevästi ja vilkaisi sitten epäuskoisena Ukkoa. Tämä näytti kärsimättömältä, ja nyökkäsi kohti haarniskaa.

“Ota se. En vastaa seurauksista, jos et tottele”, sanoi Ukko, ja Misha uskoi. 

Haarniska tuntui lämpimältä Mishan kosketuksen alla. Vaikka luola oli melko viileä, oli haarniska omintakeinen, aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Misha ei ikinä koko elämänsä aikana ollut nähnyt samanlaista haarniskaa. Haarniska koostui pienistä tummista levyistä, aivan kuin suomuista... tai sulista. Haarniskan pinta oli pienien kaiverrusten peitossa, mutta kun Misha yritti katsoa tarkemmin, pinta näytti jälleen sileältä. 

Kypärä oli kaikkein oudoin. Se muistutti korpin kasvoja. Linnunnokka suojasi nenää ja silmät olivat pelottavan mustakiiltoiset kaikessa kauneudessaan. Korvasuojat nousivat pään sivuille aivan kuin pienet siivet. Suukappaletta ei ollut, joten kaula ja suu jäivät melkein paljaaksi. Verrattuna Mishan omaan ketjuhaarniskaan Jumalten astian kantama kokopanssari näytti melko kömpelöltä käyttää. Mishalta kesti hetken aikaa oivaltaa, miten haarniskan saattoi riisua. 

Misha oletti löytävänsä haarniskan sisältä kuivuneen, irvokkaan luurangon, mutta siellä olikin pelkkää tomua. Kuinka kauan tämä hauta oli ollut tässä? Satoja vuosia? Tuhat vuotta? Kauemmin? Ajatus sai Mishan värähtämään, joko kylmyydestä tai epäuskosta.

Haarniskan kappaleet oli helppo nostaa paadelta, kun haarniskan sisällä ei ollut mitään. Varovasti Misha nosteli haarniskan osat pala palalta lattialle. Haarniskan valmistusmateriaali ja \-tapa olivat hänelle täysin outoja: metallimainen pinta tuntui kosketuksessa oudolta, elävältä. Kaiken lisäksi haarniska oli kevyt ja yhtä ohut kuin kananmunan kuori. Misha ei ymmärtänyt, miten tällaisista varusteista saattoi olla apua kenellekään.

Kun Misha oli valmis, hautapaadella oli jäljellä ainoastaan pölyä.

Ukko nyökkäsi tyytyväisenä. 

“Pue se päällesi”, komensi Ukko. Misha olisi totellut, mutta tiesi Ukon pyynnön mahdottomaksi. Täyshaarniskaa ei noin vain puettu ylle, jos oli yli puoli metriä lyhyempi kuin sen edellinen omistaja. Oliko Ukko sokea?

“En ole. Manala sinut periköön mies, usko jo\!”

Misha huokaisi. Olkoon sitten. Misha pukisi ylleen haarniskan, joka kolisisi ja pakottaisi Mishan täysin liikkumattomaksi, ihan vain sen takia, että Ukko käski niin. Näkisipä sitten, että se oli täysin mahdotonta.

Misha aloitti jalkakappaleista. Oudon malliset jalkasuojalliset loksahtivat varsin helposti paikoilleen. Pikkuhiljaa Misha puki haarniskaa ylleen, kappale kappaleelta. Mitä pidemmälle Misha eteni, sitä oudommaksi hänen olonsa tuli. Haarniska ei tuntunutkaan enää niin sopimattomalta, tai edes liian suurikokoiselta hänen mitoilleen. Oli kuin haarniskan palaset olisivat etsiytyneet tiukasti oikeisiin paikkoihin. Tarkoituksella. 

Viimein, kun Misha oli kypärää vaille kokonaan haarniskan peitossa, hän tajusi oudon haarniskan sopivan hänelle täydellisesti. Se ei rajoittanut hänen liikkumistaan lainkaan eikä painanut juuri mitään. Misha vilkaisi epäuskoisena hautakiveä, jonka päällä jättiläisen kokoinen Jumalten astia oli maannut sama haarniska päällään. Olento oli ollut paljon Mishaa suurempi, siitä Misha oli aivan varma. Misha katsoi outoa, korpinkasvoista kypärää kädessään. Se oli edelleen saman kokoinen kuin aikaisemminkin. Valtava. Misha epäröi hetken, mutta painoi sitten kypärän päähänsä. Salvat kiinnittyivät hartiakappaleisiin äänekkäästi naksahtaen. 

Se sopi hänelle täydellisesti.

“Hähä\! Näetkös nyt, töykeä pojankloppi?” kiusasi Ukko hämmentynyttä Mishaa. ”Luuletko, että vaelsin sodissa ja kahinoissa pelkkään rahvaan rautaan puettuna?”

Misha ei osannut sanoa mitään. Misha vain kuunteli ihanaa hiljaisuutta, haisteli hajutonta hautaholvia. Jostain syystä peto hänen sisällään oli poissa, verenjano kadonnut. Misha tunsi olonsa viileäksi ja rauhalliseksi. Se oli upea tunne. Mishaa hymyilytti.

“Tiedät varmasti, jos vain vähän jaksaisit miettiä, kuka haarniskan minulle teki. Vaikka se upea onkin, on haarniska kuitenkin yksi hänen mitättömimmistä tekosistaan.” 

Misha nyökkäsi ja kokeili liikkua haarniskassa. Hän nosti oman miekkansa maasta ja kokeili, miltä sitä tuntui käyttää haarniskan kanssa. Aluksi Misha oli pelännyt, että haarniska vaikeuttaisi hänen liikkumistaan, mutta pelko oli loppujen lopuksi turha: haarniska oli kevyt ja joustava kuin nahkainen talvinuttu.

“Unohda vanha miekkasi. Ota tuo toinen.”

“Se on kuin lasia. Ei se kestä\!” protestoi Misha.

“Oletko sinä oikeasti noin tyhmä? Jos saat tuon miekan hajalle, lupaan, että sen tekijä tulee henkilökohtaisesti kokoamaan sen silmiesi edessä\!”

Misha ei viitsinyt sanoa vastaan, vaan laski vanhan miekkansa hautapaadelle. Ukon miekka oli painava, mutta jotenkin miekan tasapaino oli haarniskan kanssa yhdessä käytettynä paljon parempi. Aivan kuin haarniska ja miekka olisivat täydentäneet toisiaan. Misha iski miekalla kokeilevasti ilmaa pariin otteeseen, ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä. Miekka tuntui hyvältä, eikä painanut enää läheskään niin paljon kuin Misha muisti.

“No niin, miltäs se tuntuu?” kysyi Ukko viimein. Misha nyökkäsi tyytyväisenä.

“Menettelee”, murahti Misha ja nähtyään Ukon ilmeen jatkoi vielä: “Ja tämä haarniska on niin ohut, ettei siitä ole mitään hyötyä.” 

Ukko näytti siltä, että räjähtäisi kohta. Misha yritti olla hymyilemättä, mutta onnistui vain vaivoin.

“Etköhän pääse kokeilemaan väitöksiäsi. Vähän liiankin pian”, uhkasi Ukko.

“Mitä tarkoitat?”

“Tuo Tapion pappi... en luota siihen. Se ei aio viedä kanteletta Rautamoon.”

“Tottakai se aikoo\!” sanoi Misha uskomatta korviaan. Mitä Ukko oikein höpisi?

“Niinhän sinä toivot. Mutta ei... se on petturi. Sen toverit ovat seuranneet teidän pientä joukkoanne noituudella koko sen ajan, kun olette matkanneet tänne. Tänä yönä, vähän ennen aamua, ne tulevat leikkaamaan kurkkunne auki, kun te vielä näette unta rakkaistanne.”

Ukon ei tarvinnut enää sanoa enempää, Misha arvasi jo, mihin suuntaan keskustelu oli etenemässä. Koulutus otti komennon Mishan pään sisällä.

“Montako miestä? Mistä suunnasta?”

“Nonih, heräsihän se viimein... Sanoisin, että lähemmäs sata miestä, joista 20 jousimiestä ja loput jalkaväkeä. Joukossa on myös pari kolttanoitaa. Suunnasta en tiedä. Viimeksi kun kävin katsomassa, ne vain valmistelivat veritekoa ja ryyppäsivät.”

Misha mietti hetken. Hänen pienellä joukollaan ei ollut mitään mahdollisuuksia sellaista määrää vastaan, olivatpa ne kännissä tai eivät. 

“Ovatko he tapiokoita?” Kysymys oli Mishalle tärkeä. Hän ei alkaisi taistella asetovereitaan vastaan, ei nyt eikä ikinä. 

“Eivät. Jotain kirottuja merkinpalvojien palkkakoiria.” Ukko kuulosti katkeralta, mutta Misha ei alkanut kysellä lisää.

“Pääsikö lähettämäni tapioka heidän ohitseen?” Jos Rautamo ei ikinä saisi tietää tilannetta, ei sieltä tulisi myöskään apuvoimia. 

Ukko pudisti päätään. “Ei. Hänen päänsä koristaa tällä hetkellä paalua erään tien kupeessa.”

Misha kirosi ääneen. Eikö mikään sujunut niin kuin piti?

“Mitä sinä haluat?” kysyi Misha suorasukaisesti Ukolta. 

“Yksinkertaista. Haluan, että tapat papin, ja hoidat kanteleen ehjänä Rautamoon. Hinnalla millä hyvänsä.”

“Älytöntä\! En voi koskea Tapion siunaamaan\!”

“Miksi uskot, että pappi on todellakin Tapion suojeluksessa? Käske hänen näyttää Tapion merkki, jos et usko.” 

Misha mietti tilannetta. Papin murhasta ei ikinä selviäisi hengissä, olipa nähnyt jumalan tai ei. 

“Entä muut miehet?” kysyi Misha. Ukko pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi: “He ovat Tapion vihkimiä, saat siitä sanani.” Misha nyökkäsi ja pohti tilannetta hetken liian pitkään. “Sinuna alkaisin oikeasti kiirehtiä. Aurinko nousee aivan pian, ja aika alkaa olla käsillä”, hoputti Ukko.

Misha teki saman tien päätöksensä, käänsi Ukolle selkänsä ja harppoi Ukon miekka kädessään takaisin leiriin. Ukko jäi luolaan, mutta Misha ei katsonut edes taakseen varmistaakseen. Vartiomies heräsi viimein säpsähtäen, kun Misha potkaisi häntä kylkeen.

“Hälytys\!” karjui Misha niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Yön hiljaisuus särkyi saman tien, ja leiri heräsi rajusti sätkien eloon. Miehet olivat hyvin koulutettuja, ja suurin osa sotilaista hyppäsi samantien hälytyksen kuultuaan miekkojen kanssa pihalle. Kaikki olivat vielä puolipukeissaan. Kun tarpeeksi monta oli ulkona, Misha käski heidän pukea varusteet pikavauhtia. Kukaan ei kysynyt mitään, vaikka Misha oli pukeutunut haudan haarniskaan ja kantoi kädessään kivistä miekkaa. Misha ei ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, vaan juoksi teltalle, jossa Tapion papin piti olla nukkumassa. Kun Misha ryntäsi oviaukosta sisään, pappi oli kuitenkin jo täysissä pukeissa valmiina matkantekoon. Pappi puristi kanteletta tiukasti sylissään.

Nähdessään Mishan pappi valahti kalpeaksi.

“Miten uskallat?\! Tuosta hyvästä Tapio syö miehenelimesi\!” Papin uhkaus oli tyhjä, ja kumpikin heistä tiesi sen.

“Olet papiksi kumman tietämätön Tapion tavoista. Näytä Tapion merkkisi tai kuole”, sanoi Misha ja nosti kivisen miekan papin kaulalle. Siinä, missä miekan terä kosketti kaulaa, pieni veripisara norui terää myöten. Pappi yritti puhua, mutta puhe muuttui änkytykseksi.

“Paita pois”, käski Misha, ja painoi miekkaa syvemmälle miehen pehmeään lihaan. Pappi värähti kivusta, ja nyökkäsi viimein. Pappi laski kanteleen viereensä maahan varoen kolauttamassa sitä mihinkään. Hitaasti pappi riisui nuttunsa. Miehen rinta oli paljas ja lähes karvaton. Siinä, missä olisi pitänyt olla Tapion poltettu pedon merkki, ei näkynyt jälkeäkään.

“Odota, voin selittää... voin maksaa...” aloitti pappi, mutta Misha ei enää kuunnellut. Misha työnsi miekan yhdellä nopealla riuhtaisulla miehen kaulasta läpi, ja valepappi putosi korahtaen polvilleen. Verta pulppusi miehen rinnuksille ammottavasta haavasta. Misha veti miekan ulos, ja pappi kaatui kuolleena maahan. Misha vilkaisi teltassa pikaisesti ympärilleen, otti kantelepussin ja astui ulkoilmaan.

Miehet odottivat täysissä taisteluvarustuksissa, miekat esillä ja jalkajouset vireessä. Karttukin oli herännyt mekkalointiin ja saanut vaatteet päälleen. Kaikki katsoivat korppihaarniskaan pukeutunutta Mishaa, joka tuli papin teltasta miekka verta tippuen ja kantelepussi kädessään.

“Huijaripappi on pettänyt meidät kaikki. Ei sillä ollut edes Tapion merkkiä rinnassaan\!” huusi Misha ja käski miesten käydä tarkastamassa asian, jos eivät häntä uskoneet. Pari miehistä kävi sisällä varmistamassa asian, ja he tulivat takaisin järkyttyneen näköisinä nyökkäillen. Kukaan ei enää epäillyt Mishaa. Jos joku ihmettelikin Mishan haarniskaa ja miekkaa, kukaan ei sanonut mitään.

“Meillä ei ole paljoa aikaa”, jatkoi Misha. “Meidän perässämme on sata miestä, joista viidesosa on jousimiehiä. Luultavasti viestinviejä on myös tapettu, eli apua ei ole tulossa. Joka mies hevosille, jättäkää reet ja kantamukset. Heillä on joukossaan noita tai kaksi, ja kiertely ei toimi. Meidän täytyy pyrkiä suoraan Rautamoon. Liikettä\!”

Miehet tottelivat kiireesti, eikä kulunut kauankaan, kun pieni joukko jo nelisti syvemmälle korpeen. Tielle ei kannattanut yrittääkään suoraan, sillä sitä kautta he vain päätyisivät varmemmin takaa-ajajiensa syliin. Misha toivoi kuumeisesti, että he ehtisivät pois hautavajoamasta ennen kuin palkkatappajat saavuttaisivat heidät. Siten ainakin nopeimmilla ratsastajilla olisi mahdollisuus päästä tasaiselle ja karkuun.

Laskeutuminen hautavajoaman toiselle puolelle kestäisi aikansa. Ensin täytyi kuitenkin kivuta jyrkkää vaaran reunaa ylös, ja vasta sen jälkeen joukkio pääsisi laskeutumaan toiselle puolelle. Misha valitsi helpoimman näköisen kohdan ja hoputti Pikkuraa suurempiin ponnistuksiin. Päästyään viimein huipun päälle Misha kääntyi katsomaan taakseen, alas hautapaikalle, ja näki siellä jo liikettä. Misha antoi hetken aikaa näkönsä ja kuulonsa tarkentua, ja pian hän saattoikin kuulla kiroilun ja sadattelun alhaalta leiristä. Soihtuja sytytettiin, telttoja potkittiin kasaan. Hyvin pian takaa-ajajat tajuaisivat, minne suuntaan he olivat lähteneet, ja sitten alkaisi kilpajuoksu lumisessa maastossa.

Takaa-ajo oli alkanut.

Takaa-ajo oli muuttunut viivytystaisteluksi. Miehet olivat väsyneitä ja hevostenkin jaksaminen alkoi olla heikoissa kantimissa. Onneksi takaa-ajajat olivat samassa – tai mahdollisesti vielä huonommassa – tilanteessa. Misha toivoi, että nämä olisivat tulleet juuri pitkältä ratsastukselta, se antaisi pakolaisille huomattavan etulyöntiaseman. Mishaa karkuun juokseminen alkoi tympiä. Kaikkein mieluiten hän olisi valinnut sopivan väijytyspaikan ja jättänyt pari miestä jalkajousten kanssa hidastamaan hieman tulijoita. Takaa-ajajia oli kuitenkin aivan liikaa sellaiseen taktiikkaan, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen.

Kantele täytyi saada Rautamoon. 

Mishalle oli edelleen arvoitus, miten valepappi oli onnistunut soluttautumaan Metsävahdin hoviin. Sellaisen ei luulisi olevan kovinkaan helppoa, sillä papit kyllä aistivat toistensa uskollisuuden. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että valepappi oli tiennyt olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ilman kiinnijäämisen vaaraa. Ajatus sai Mishan huolestumaan. Miten oli mahdollista, että huijareita saattoi maleksia rauhassa Metsävahdin kastellissa? Mitä Rautamossa oikein oli tekeillä? 

Misha vilkaisi taakseen. Takaa-ajajia ei edelleenkään näkynyt, mikä oli helpotus. Pakolaisten saama etumatka oli ollut sen verran hyvä, että palkkatappajat joutuisivat ratsastamaan hevosensa kuoliaiksi, mikäli mielisivät saada heidät kiinni. Misha tiesi kuitenkin kokemuksesta, että hevosten väsyessä tilanne muuttuisi todella sotkuiseksi. Jossain vaiheessa heidän olisi pakko taistella. Ellei...

Misha hidasti vauhtiaan ja tuli Kartun rinnalle. Vanhus hikoili, vaikka ilma oli pakkasen viilentämä. Miehen ilme kertoi kaiken tarvittavan, ja Misha jätti kannustavat sanat sikseen.

“Tiedätkö tätä maastoa yhtään?” kysyi Misha.

“Sen verran mitä täällä kuljeskelin viime kesällä. Toistaiseksi tämä on ollut paras reittivalinta, minulla ei ole sen suhteen valittamista.”

“En minä sitä tarkoittanutkaan”, sanoi Misha ja jatkoi hetken päästä: “Jatkuuko tämä samanlaisena vajoamana aina Rautamon tielle asti?”

Karttu mietti hetken ja pudisti sitten päätään. “Ei. Välissä on järvi, joka täytyy kiertää jommalta kummalta puolelta. Sen jälkeen on suota, ja sitten alkaa lohkareikko. Sitä jatkuu Syväkorpeen saakka, jossa alkaa ikimetsä. Rautamon tie halkaisee metsän. Tuo vasemmalla oleva vaara on kierrettävissä takaa. Sen keskellä menee sola, joka ei oikaise tielle menoa juuri lainkaan. Itse asiassa se on kivikon takia varmaan vaikeakulkuisempi kuin kiertotie.”

Misha nyökkäsi ja mietti hetken tilannetta. Takaa-ajajat eivät välttämättä tunteneet maastoa yhtä hyvin kuin Karttu, mutta toisaalta heillä oli mukanaan yksi tai useampia noitia. Nämä pystyisivät halutessaan katsomaan sielunsa silmin, missä pakolaiset kulkivat. Misha ei pitänyt tilanteesta yhtään. Misha olisi tahtonut jakaa joukkonsa, mutta noitien taitojen vuoksi se oli melkein turhaa. He näkisivät aivan varmasti, jos joukko hajaantuisi kahteen tai useampaan osaan. Toisaalta noidat saattoivat myös järjestää väijytyksen jossain sopivassa paikassa, mikäli heillä oli tarpeeksi tukijoukkoja ja toisia noitia odottamassa jossain. 

Kuolo vieköön kaikki noidat\!

Sitten Mishalla välähti. Misha nosti kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi, ja pakenevat tapiokat kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan.

“Tämä ei onnistu. Noidat täytyy tappaa, tai emme ikinä pääse Rautamoon elossa. Tarvitsen kolme vapaaehtoista.”

Viisi kättä nousi saman tien pystyyn, ja Misha valitsi joukosta nopeasti kolme lähintä.

“Te kolme otatte Kartun ja kanteleen mukaanne. Kun päästään seuraavaan jälkisuojaisaan paikkaan, lähdette pyrkimään hieman nykyistä tahtia hitaammin kohti Rautamon tietä vaaran halkaisevan solan läpi. Jos heillä on noitia mukanaan, he lähtevät varmasti seuraamaan teitä koko joukolla. Me jatkamme hetken aikaa suoraan samaa tietä kuin nytkin, ja jonkun ajan kuluttua kierrämme teidän taaksenne. Noidat ovat kuulemma pelokkaita kavereita. Jos hyvin käy, he ovat joukossa viimeisinä ja helposti tapettavissa. Kun noidat on tapettu, meillä on edes jonkinlaiset mahdollisuudet selvitä tästä. Jos ne lähtevätkin jostain syystä seuraamaan meitä eikä kannelta, hajaantukaa eri suuntiin, kun tulette tielle. Kysyttävää?”

Kukaan ei sanonut mitään, sillä Mishan suunnitelma kuulosti riittävän yksinkertaiselta ja järkevältä onnistuakseen. Jos kaikki menisi hyvin, ainakin kannel pääsisi turvaan. Sanomattakin oli selvää, että lukuun ottamatta kolmea vapaaehtoista ja Karttua lopuilla ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia selvitä juonesta hengissä. 

Misha antoi lähtömerkin, ja pian joukkue saapui suurten puiden suojaan. Hanki oli lähes kiiltävä lauhan sään ja pakkasen jäljiltä, eikä tuiskulunta ollut juuri nimeksikään. Misha etsi sopivan suojaisan paikan ja antoi kanteleen Kartun kannettavaksi. Misha toivotti kolmelle tapiokalle onnea matkaan, ja nämä siirtyivät joukon hännille. Kun sopiva kohta tuli, miehet ohjasivat hevosensa mahdollisimman vähän jälkiä jättäen kirkkaalle hangelle, pois muiden reitiltä. Misha katsoi miesten perään, ja nyökkäsi viimein tyytyväisenä. Hämäysyritys näytti tarpeeksi aidolta. 

Kun kanteleen kantajat pääsivät louhikon taakse katseilta suojaan, Misha pakotti Pikkuran laukkaan, ja muut seurasivat perässä. Mikäli Kartun puheisiin oli luottamista, vaaran huipun saattoi kiertää varsin helposti parin kilometrin jälkeen, mikäli tiesi, mistä kääntyä. Jos kaikki sujuisi niin kuin Misha oli suunnitellut, noidat seuraisivat ainoastaan kanteletta. Se ei ollut hääppöinen mahdollisuus, mutta ainakin se oli *jonkinlainen* mahdollisuus. Ehkä Mishan strategian opettaja olisi antanut hänelle keppiä tästä hyvästä, mutta Misha ei ollut ikinä ollut järin hyvä puhtaiden sotatoimien suunnittelussa. Pienemmän mittaluokan kahakat olivat enemmän hänen makuunsa. 

Aikansa ratsastettuaan Misha katsoi taakseen ja pysäytti pakenevien joukot pienelle tauolle. Vaikka vaara ei ollutkaan järin korkea tässä kohtaa, oli heillä kuitenkin suhteellisen selvä näkymä tulosuuntaan. Misha siristi silmiään ja yritti katsoa kauas. Pian hän erottikin pienet mustat pisteet, jotka kapusivat solaa pitkin ylemmäs. Kanteleenkantajat olivat jo hyvää vauhtia pääsemässä vaaran yli. Alempana huomattavasti suurempi joukko seurasi edelleen pakenevan pääjoukon jälkiä. Misha päätti odottaa niin kauan, että heitä seuraavan joukon lopullinen suunta oli selvä.

Aika mateli aivan liian hitaasti. Satapäinen miesjoukko tuntui seuraavan edelleen heidän jälkiään. Jos sama jatkuisi vielä jonkin aikaa, Misha lähtisi johdattamaan joukkiotaan päinvastaiseen suuntaan kuin kanteletta kuljettavat tapiokat. Se olisi aivan liian helppoa, mutta jos tilanne tulisi eteen, Misha käyttäisi sen varmasti hyväkseen. 

Viimein takaa-ajajien pääjoukko tuntui pysähtyvän. Hetkeen joukko ei liikkunut mihinkään, ja näytti siltä kuin pari pienempää pistettä olisi kierrellyt joukon reunamilla. Sitten koko joukko kääntyi takaisin päin kohti paikkaa, josta kanteleen kantajat olivat nousseet solaan. Misha seurasi henkeään pidätellen, kuinka koko satapäinen joukko ahtautui solan suuntaan. 

Misha huokaisi helpotuksesta: noidat olivat sittenkin napanneet syötin. Misha komensi miehet heti ratsaille ja pakotti nämä entistä kovempaan laukkaan. Ajoitus oli nyt äärimmäisen tärkeä: jos he tulisivat liian aikaisin, noidat näkisivät heidät aivan varmasti.

Se oli Mishan elämän toiseksi pahin ratsastus. Nuorena koettu pako tuntui vieläkin muistoissa pahalta, mutta tämä oli hieman toisenlaista ahdistusta. Nyt hänen omalla hengellään ei ollut enää mitään väliä: hän oli valmis tarvittaessa uhraamaan oman ja kaikkien joukkonsa miesten hengen, jos vain sen avulla kannel päätyisi Rautamoon. Viimein Misha miehineen saapui vaaran toiselle puolelle. Hitaasti, varoen näyttäytymästä takaa-ajajille, Misha tarkkaili metsän suojista tilannetta. Kuten hän oli toivonutkin, kaksi turkiksiin pukeutunutta noitaa ratsasti kyyryssä hevostensa selässä joukon hännillä. Takaa-ajajien joukkio eteni itsevarman oloisesti kanteleen kantajien jäljillä, aivan kuin heillä ei olisi ollut kiirettä minnekään. Tottahan se olikin, ajatteli Misha hiljaa mielessään: noitien avulla pakolaiset eivät pääsisi ikinä karkuun. Takaa-ajaajien tarvitsi vain odottaa, että ajettavat väsyisivät.

Misha ei aikonut ottaa mitään riskejä noitien suhteen. Kartoitettuaan parhaan mahdollisen väijypaikan Misha komensi kaikki miehet laittamaan jouset valmiiksi. Kumpikin noidista saisi selkäänsä useamman vasaman, muulla ei ollut niin väliä.

Hitaasti, mahdollisimman ääneti, Misha ohjasi miehiään metsän suojassa kohti valittua väijypaikkaa. Tuntui kuin metsä itse olisi pidättänyt hengitystä. Luonto odotti jotain. Misha sitoi Pikkuran vetosolmulla petäjän kylkeen, ja miehet tekivät samoin. Jokainen tarkisti, että miekka irtosi vaivatta tupesta, ja miehet siirtyivät ääneti asemiin kallion päälle. Viimeiset metrit miehet ryömivät lumessa.

Misha kuunteli silmät ummistettuina, kun takaa-ajajajoukko kulki hitaasti väijypaikan ohitse. Miehet puhelivat keskenään pohjolaa, mutta heidän käyttämänsä murre oli Mishalle outo. Se kuulosti hieman bassukalaiselta, mutta Misha ei ollut asiasta aivan varma. No, sillä ei ollut väliä. Kun viimeisetkin hevosten äänet olivat menneet ohitse, Misha uskaltautui hitaasti kurkistamaan kallion takaa. Seurueen noidat olivat aivan lähellä, alle sadan askeleen päässä. Misha ei epäröinyt hetkeäkään, vaan komensi käsimerkillä miehet ottamaan tähtäyksen. Ainoastaan hiljainen lumen kahina paljasti, että miehet tukivat varsijousiaan lumen peittämää kalliota vasten. Kun kaikki olivat valinneet jommankumman noidista kohteeksi Mishan maalinvalinnan mukaan, Misha kuiskasi komennon ja painoi itsekin liipasinta.

Kahdeksan varsijousta läjähti lähes samanaikaisesti, ja kaksi noitaa lensi saman tien satulasta osumien voimasta. Yksi vasamista meni ohi, ja upposi noidan edellä menevän miehen niskaan. Ennen kuin kaikki veriroiskeet olivat edes ehtineet laskeutua valkoiselle hangelle, Misha oli jo komentanut miehet perääntymään. Takaa kuului epäuskoisia huutoja, komentoja ja aseiden kalistelua. 

Misha pinkoi lumihangessa niin kovaa kuin jaloista vain lähti. Väijytyspaikka oli ollut hyvä valinta, sillä takaa-ajajat eivät pääsisi aivan suoraan kallion kuvetta pitkin väijyttäjien kimppuun, vaan joutuisivat kiertämään kauempaa. Tämä antaisi toivottavasti Mishalle ja miehille tarpeeksi aikaa päästä hevosten luokse – ja ehkä pakoon.

He ehtivät hevosille juuri, kun ensimmäiset jousimiehet saivat nuolensa lentoon. Tähtääminen liikkuvan hevosen selästä lumihangessa ja umpimetsässä ei ole maailman helpoimpia asioita, joten ei ollut mikään ihme, että suurin osa nuolista meni reilusti ohi. Pari kuitenkin osui, toinen hevosta kaulaan ja toinen lävisti viimeisenä juoksevan tapiokan niskarangan. Hevosensa menettänyt mies vaihtoi hevosta kuolleen kumppaninsa kanssa, ja saman tien he olivat taas pakosalla. Lumi pöllysi, kun Misha johti miehiään syvemmälle metsään. 

Kaikki tiesivät, että taisteluun joutuminen oli vain ajan kysymys, ja että siitä ei välttämättä selviäisi hengissä. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli yrittää päästä syvemmälle suojaisaan metsään, jossa vihollisten jousista ei olisi paljoakaan hyötyä. 

Misha painautui Pikkuran kaulaa vasten, ja kannusti sitä entistä lujempaa. Misha tiesi, että elikko oli jo kantokykynsä rajoilla, mutta vaihtoehtoja ei enää ollut. Oli kuin ratsu olisi aistinut isäntänsä epätoivon: Pikkura korskahti halveksuvasti ja kiihdytti juoksuaan. Misha hymyili elikon ponnistukselle. Pikkura saattoi ajoittain olla rasittava, mutta sisua siltä kyllä löytyi\!

Kun pakolaiset pääsivät helppokulkuisempaan petäjikköön, Misha vilkaisi taakseen. Takaa-ajajiin oli jo muutaman minuutin välimatka, mutta tämä ei riittäisi, jos mieli päästä kunnolla karkuun. Etumatkaa täytyi saada lisää, ja nopeasti. Misha näki edessään hyvän väijypaikan, ja ohjasi Pikkuran sinne. Tapiokat tajusivat saman tien, mitä Misha aikoi, ja kaksi miehistä hyppäsi nopeasti hevostensa selästä virittämään uudestaan varsijousiaan. Misha otti viritetyt jouset ääneti, paiskasi miesten kanssa kättä hyvästiksi, ja nämä jatkoivat sitten vauhdilla pakomatkaa. Misha hyvästeli nopeasti Pikkuran ja yritti saada sen jatkamaan pakoa muiden hevosten perässä. Kun elikko ei totellut, Misha läimäytti sitä viimein takamukselle. Pikkura vikuroi, mutta lähti sitten kuitenkin tapiokoiden perään. 

Misha maastoutui väijypaikkaan, asetteli jouset viereensä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Mishan valitsema maastonkohta oli kahden suuren kiven välissä. Siitä oli esteetön näkymä takaa-ajajien tulosuuntaan. Takaa-ajajat joutuisivat joko kiertämään Mishan kaukaa tai rynnimään suoraan päin. Koska heillä ei voinut olla hajuakaan siitä, miten monta miestä kallioiden suojissa oli piilossa, jokainen miettisi ainakin kaksi kertaa ennen kuin tulisi esille. 

Misha tiesi, että taktiikka oli pirullinen takaa-ajajien kannalta. Se oli useimmiten pakenevien joukkojen viimeinen yritys saada etumatkaa. Vaikka väijyttäjäksi jäävällä ei useimmiten ollutkaan juuri mahdollisuuksia jäädä henkiin, osti se ainakin pakeneville tovereille lisää etumatkaa. Jos Mishan antama etumatka ei riittäisi, pakenevista tapiokoista joku toistaisi saman, mitä Misha nyt teki, ja parin sellaisen väijytyksen jälkeen takaa-ajajien tahti pakostakin hidastuisi.

Misha ei ehtinyt surkuttelemaan epätoivoista tilannettaan kauan, sillä ensimmäinen ratsastaja tuli melkoisella vauhdilla näkyviin. Mies oli mustapartainen, luisuotsainen ja pukeutunut palkkatappajien suosimaan kevyeen nahkapanssariin. Miehellä ei ollut kypärää eikä muutakaan kunnon suojavarustusta. Misha odotti, että seuraava ratsastaja varmasti näkisi tilanteen, ja laukaisi sitten ensimmäisen jalkajousista. Misha oli tähdännyt miestä tarkoituksella vatsaan, ja nuoli löysi maalinsa niin kuin pitikin. Teräskärkinen vasama päästi osuessaan massahtavan äänen, ja mies lensi satulasta saman tien. Miehen tuskainen ulvonta ja korina pysäyttivät takana tulevan, ja seuraava mies yritti kääntää ratsunsa takaisin metsän suojaan. Misha otti toisen jalkajousen, tähtäsi ja laukaisi.

Toinen mies tippui, ja hänen hevosensa karkasi villisti korskuen takaisin tulosuuntaansa. Maassa rimpuileva mies huusi tuskankoreissaan, mutta Misha sulki melulta kylmästi korvansa. Mitä enemmän mies karjuisi ja kuuluvasti kärsisi, sitä enemmän muut epäröisivät toimissaan. Ehkä raukkamaisimmat lähtisivät jopa karkuun. 

Misha ei missään nimessä tahtonut olla julma, mutta tämä oli sotaa. Miehet olivat kyllä tienneet, mihin olivat sotkeutuneet, kun lähtivät tapiokoiden perään.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin seuraava mies uskalsi esiin puiden suojasta. Siihen mennessä Misha oli jo ehtinyt virittää kaksi käyttämäänsä varsijousta uudestaan. Mies sai uteliaisuudesta palkkioksi nuolen olkapäähänsä, ja perääntyi tuskasta urahtaen.

Misha tiesi, että pian vihulaiset tulisivat joukolla hänen kimppuunsa. Ainoa, mikä heitä pidätteli, oli uskalluksen puute ja epätietoisuus Mishan piilopaikasta. Sitten hänellä ei olisi enää muuta vaihtoehtoa kuin taistella. Samalla hän yrittäisi viedä mahdollisimman monta vihollista mukanaan. Misha huuhtoi mielensä tyhjäksi, kuten koulutuksessa oli opetettu, ja keskittyi käsillä oleviin tehtäviinsä. Misha jätti ajatukset kivuliaasta kuolemasta ja tuskasta tuonnemmaksi. Niitä ehti kyllä murehtia sitten, kun sen aika koittaisi. Tämä olisi ihan yhtä huono päivä kuolla kuin mikä hyvänsä muukin.

Misha viritti jouset uudestaan ja jäi odottamaan viimeistä yhteenottoa.


Pirta heräsi vaatteet hiestä märkinä. Ailho tuijotti Pirtaa silmät suurina järkytyksestä. Pirta haukkoi ilmaa ahnaasti, peläten tukehtuvansa. Mitä oli tapahtunut? Mitä unta hän oli nähnyt? Miksei hän muistanut mitään?

Pirta huomasi Ailhon olevan hereillä ja näki ilmeen tämän kasvoilla. 

“Mitä?” kysyi Pirta viimein.

“Sinä... huusit ja puhuit”, kertoi nuori tyttö hennolla äänellä. Ailho oli selvästi peloissaan. Mikä ihme oli saanut nuoren tytön niin säikyksi? 

“Kerro, mitä kuulit”, pyysi Pirta. Hän yritti näyttää rauhalliselta, jotta Ailho saisi edes jotain sanottua.

“Minä... hetki...” sanoi Ailho ja sulki silmänsä. Tummat kulmakarvat menivät kurttuun, kun nuori neito yritti tapailla tarkkaa muistoa. Ailho oli vasta oppitaipaleensa alussa, ja vastoin kaikkia odotuksia äkäpussi oli rauhoittunut nopeasti. Hänen muistinsa ei ollut vielä täydellinen, mutta eipä toisaalta ollut Pirtankaan. Eihän enneunia voinut noin vain unohtaa\!

“Huusit jollekulle... kenelle? Misha? Kyllä, se se oli. Huusit Mishalle. Varoitit. Sitten... en tiedä, huusit kanteleesta. Siihen heräsin”, sanoi Ailho ja tuntui olevan kovin pahoillaan, ettei voinut auttaa enemmän. Pirta nousi ylös ja tuli istumaan pelästyneen neidon viereen. Pirta halasi nuorta tyttöä rauhoittavasti, ja pian tämän kireä ilme suli hieman. Ailho ja Pirta olivat päässeet keskenään rauhaan, ja Pirta oli hyväksynyt Ailhon mielenmuutoksen mitenkään kommentoimatta. Ailho oli alkanut viimeinkin luottaa Pirtaan, ja se merkitsi paljon.

“Kas niin, kiitos avustasi. Kerron Viimalle, että sinusta oli oikein paljon apua. Selvisit hyvin”, kehui Pirta. Ailhon hymy oli säteilevä, ja hetken aikaa Pirta tunsi olonsa varsin hyväksi. Sitten uni palasi hänen mieleensä, ja hyvä olo suli pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. 

“Käy nukkumaan ihan rauhassa”, kehoitti Pirta nuorempaansa, ja nousi ylös. “Sinulla on huomenna aikainen herätys, mikäli Viimaa yhtään tunnen.” Ailho nyökkäsi ja painoi pään takaisin tyynylle. Ailho ei kuitenkaan nukahtanut, vaan katseli hiljaa Pirtaa.

“Minne olet menossa?” kysyi Ailho viimein uteliaana. Hänen silmissään ei ollut enää jälkeäkään unesta tai väsymyksestä. Pirta mietti hetken, uskaltaisiko kertoa tälle totuuden. Jos hän valehtelisi, sekään ei olisi reilua. Toisaalta Ailho joutuisi varmasti vaikeuksiin, jos Pirta kertoisi tälle aikeensa.

“On parempi, ettet oikeasti tiedä”, sanoi Pirta viimein. Ailho nousi istumaan kiinnostuneena. “Aiot sumukävellä sen miehen luokse\!” Pirta helahti punaiseksi. Oliko hän todella niin läpinäkyvä?

“Ehkä. Siksi onkin parempi, ettet tiedä siitä mitään”, sanoi Pirta.

“Ehkä”, myönsi Ailho. 

Pirta pohti, mitä Ailho aikoi tehdä tai sanoa.

“Onko se komea?” Ailhon kysymys sai Pirtan yskähtämään. Pirta ajatteli torua tätä, mutta päätti sitten, että valehtelu tai kiertely eivät auttaisi mitään. 

“On kyllä. Riittävän komea.” Pirta muisti Mishan hymyn, tämän suun ja herkät kultasilmät. Muisto tuntui lämpimältä hänen mielessään, ja Pirta hymyili huomaamattaan. Korukääty tuntui polttelevan hänen kolttunsa alla, ja Pirta kosketti korua mietteliäänä. Ailho kuitenkin huomasi eleen unenpöpperöisyydestään huolimatta.

“Viima sanoi, että teidät on sidottu toisiinne. Oletko onnellinen?” 

“En tiedä vielä. Jos en mene pian, ei ole enää mitään sidottavaa. Kuolleen kanssa ei voi kiertää liiton pihlajaa”, sanoi Pirta.

“Ei niin. Minä toivon, että minut luvataan jollekin kivalle pojalle”, sanoi Ailho ja painoi päänsä takaisin tyynyyn. Silmät lupsahtelivat, ja uni teki näköjään taas tuloaan. ’Ailahteleva tytönhupakko’, torui Pirta mielessään, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Pirta puki ulkovaatteet ylleen, pakkasi reppuunsa lämpimät lisävaatteet ja jonkun verran kuivattua lihaa. Enempään hänellä ei ollut aikaa. Pirta oli jo ovella menossa, kun Ailho säpsähti hereille.

“Pirta.”

“Mitä?”

“Varo painajaisia”, sanoi Ailho ja nukahti saman tien. Pirta katsoi tyttöä, mutta tämä nukkui jo sikeästi, aivan kuin ei olisi ollut hereillä ollutkaan. Pirta kiitti hiljaa varoituksesta ja toivoi, ettei se ollut toteutumaton enne.

Pirta varmisti vielä käytävässä, ettei kukaan huomannut hänen poistumistaan palatsin turvasta. Hiljaa Pirta hiipi katajapalatsin korkeille vallituksille, josta näkyi alas kaupunkiin saakka. Ulkopuolella tapiokat vartioivat katuja kirkkaissa sotisovissaan etsien merkkejä levottomuuksista ja väärintekijöistä. Ajat olivat muuttuneet levottomiksi. Pirta ei muistanut sellaista aikaa, että kadulla olisi ollut näin paljon sotilaita tähän aikaan yöstä. Aamut olivat kaikkein pahimpia. Silloin kaupungin kapinakortteleista nouseva tervanmusta savu juovitti punaisen taivaan ja yön hirmuteot paljastuivat kaikessa karmeudessaan. Ihmisiä tapettiin vuoteisiin, puoteja ja varastoja poltettiin. Tapiokat yrittivät pitää kansaa kurissa, mutta näytti siltä, että aatelisten omat sotilaat tekivät kaikki yritykset turhiksi. Metsävahti makasi yhä vuoteessaan, ja uutisia hänen tilastaan tippui niukalti.

Pirta katsoi taivaanrantaan ja mietti. Miten tähän oli tultu? Oli hyvin hankalaa osoittaa sormella sellaista tapahtumaa, joka olisi selkein merkki kaiken pahan alusta. *Beccaa* oli helppo syyttää, mutta se olisi ollut liian helppoa. Syyt olivat syvemmällä, *Becca* oli vain tuonut ne esiin. Sitten Metsävahdin murhayritys, kapinat ja mellakat... ja nyt tämä. Rauhan nimissä tavallisiakin ihmisiä vainottiin, epäilyttävät saivat raippaa ja syylliseltä näyttävät hirtettiin omien kotiensa kurkihirsiin. Älytöntä. Rautamo oli liekeissä, hajoamassa sisältä päin. Hyvä, että Mielikkilä oli suljettu. Täällä he olisivat turvassa... ainakin jonkin aikaa. 

Nyt Pirta oli jättämässä suojaisan turvapaikkansa. Ja miksi? Miehen takia? Pirta naurahti ajatukselle, mutta kukaan ei ollut jakamassa huvittavaa ajatusta hänen kanssaan. Pirta oli yksin päätöksensä kanssa. Auringonnoususta ei ollut vielä tietoakaan, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Sitä paitsi se oli pienin hänen ongelmistaan.

Pirta ei ollut vaeltanut usvissa sen jälkeen, kun hänen ystävänsä olivat kuolleet. Hän ei ollut pystynyt, vaikka Viima oli yrittänyt pakottaakin häntä. Pirta ei olisi enää halunnut kokeilla samaa uudestaan, ei ikinä. Aivan sama, kuka häntä sen vuoksi halveksisi. Mutta tilanne oli muuttunut.

Misha tarvitsi hänen apuaan. 

Misha – mies, jota hän halusi. Mies, josta pitäisi tulla hänen lastensa isä. Nyt Misha oli vaarassa, ellei jo kuollut. Pirta ei ikinä ehtisi ajoissa miehen luokse, ellei turvautuisi Mielikin lahjoihin. Hän ei osannut eikä uskaltanut, mutta hänen oli pakko. Häntä pelotti enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana.

Pirta ei tiennyt, kuinka tuore Mielikin antama enne oli: Misha saattoi olla maannut hangessa kuolleena jo monta päivää, tai sitten mitään sellaista ei ollut vielä tapahtunutkaan. Pirta ei halunnut kuitenkaan ottaa riskejä: hän ei kerta kaikkiaan suostunut hyväksymään ajatusta Mishan menettämisestä. Ei nyt, kun hän viimeinkin alkoi saada oman elämänsä hallintaan. 

Pirta alkoi hyräillä itsekseen usvavaelluksen sanoja enemmän rauhoittuakseen kuin tarpeesta. Hän ei ehtinyt kuitenkaan pitkälle, sillä Viima syöksyi vihaisena vallitukselle. Pirta näki naisen silmien leiskuvan raivosta ja huolesta. Pirta tunsi kylmyyden kosketuksen. Viima ei ikinä antaisi hänen lähteä. Pirta tiesi, että hätäpäissään hän surmaisi helposti itsensä, ellei saisi keskittyä rauhassa. Hän ei voisi vain syöksyä usvaan ja toivoa selviävänsä. Ei, hänen täytyisi kohdata opettajansa.

”Takaisin sisälle sieltä\!” tiuskaisi Viima huulet tiukkoina. Pirta kääntyi hitaasti kohtaamaan opettajansa vihan ja pakotti itsensä rauhalliseksi. Hän ei taipuisi. Viima ei voinut sanoa mitään, mikä kääntäisi hänen päänsä tältä tieltä. Ei mitään.

”En”, sanoi Pirta hiljaa vakavuudella ja rauhallisuudella, joka pysäytti Viiman niille sijoilleen. Pirta oli totellut, pelännyt ja kunnioittanut Viimaa aina, eikä hänen mieleensä ollut aikaisemmin edes tullut, että hän uskaltaisi kyseenalaistaa Viiman käskyt. Paitsi nyt.

”Tule. Et voi lähteä näin”, uhkasi Viima äänessään pelkoa ja epäuskoa.

”Voin ja aion, koska minun on pakko.”

”Et ole vaeltanut usvissa sitten... tiedät kyllä.” Viima varoi suuttumuksestaan huolimatta loukkaamasta Pirtaa suotta. Ele sai Pirtan silmäkulman kostumaan. Kylmä tuuli kuivasi kosteuden saman tien, ja Pirta tunsi vilun koskettavan ytimiään. Samassa Pirta muisti enteen, näki mielessään Mishan makaamassa kylmässä lumihangessa. Pirtan ilme koveni uudestaan. 

”Tiedän. Ja olen pahoillani. Olisi pitänyt uskoa silloin.”

”Kaikki tekevät virheitä. Olit lapsi vielä, tiedät sen itsekin.” Viima astui lähemmäs ja ojensi kättään. Pirta astui askeleen taaksepäin. Hän tiesi olevansa askeleen lähempänä kymmenien metrien pudotusta. Ei enää montaa askelta otettavana.

”Tieto ei tuo ystäviäni takaisin. Eikä menneitä vuosia”, totesi Pirta hiljaa.

”Ei niin. Mutta älä nyt toista samaa virhettä uudestaan”, pyysi Viima ja ojensi kättään uudestaan. Pirta otti jälleen askeleen.

”Älä tee tätä, pyydän.”

”Olen pahoillani”, sanoi Pirta, kääntyi ja heittäytyi täysin voimin eteenpäin alas vallitukselta. 

Maaemon halaus veti häntä tiukasti puoleensa, tuuli ujelsi korvissa, hiukset hulmusivat ja mahanpohjaa nipisti. Pirta keskittyi epätoivon vimmalla, aneli Mielikiltä muiston lahjaa mielessään. Pudotusta tuntui kestävän ikuisuuden; sitten olo muuttui kevyeksi ja painottomaksi, ja tuuli lakkasi viimein ujeltamasta. Kun Pirta viimein avasi taas silmänsä, maailma näytti kirkkaalta ja kauniilta. Ei ollut enää jälkeäkään lumesta, verisistä ruumissavuista tai ahtaan kaupungin vatsaakääntävistä tuoksuista. 

Pirta jätti pian Rautamon muurit taakseen.

Viima jäi katsomaan Pirtan perään pitkäksi aikaa. Pirta oli pudonnut pitkän matkaa, ennen kuin oli saanut mielensä hyväksymään tarvittavan muutoksen. Viima oli vähällä huutaa, kun Pirta oli iskeytynyt kivikkoon. Se oli ollut kuitenkin ennenaikaista, sillä Pirta oli hajonnut usvakiehkuroiksi viimeisellä mahdollisella hetkellä. Usvakiehkurat hajosivat kuutamonvalossa pieniksi haituviksi, jotka yötuuli sitten hajotti taivaalle. Viiman oli pakko tarttua vallituksen tukipuusta kiinni, ettei olisi pyörtynyt järkytyksestä niille sijoilleen. 

Kirottu tytönhupakko, tekee tällaista vanhalle naiselle\!

Nuori katajaneito oli vastustanut Viimaa ensimmäistä kertaa, kieltänyt hänen käskyvaltansa ja tehnyt oman päätöksensä. Toden totta, Pirta oli kasvanut aikuiseksi monella eri tavalla. Viima tunsi hienoista ylpeyttä, mutta samalla huoli varjosti hänen mieltään. Viima ei voinut millään tietää, että Pirta pääsisi huoletta perille. Viima voisi yrittää seurata Pirtaa, mutta se olisi hankalaa, varsinkin kun Pirta itse sitä tuskin haluaisi. Kaiken lisäksi Viima oli varma siitä, että Pirta löytäisi Mishan helpommin kuin hän itse ikinä voisi. Mishan ja Pirtan välille oli jo syntynyt niin vahva side, että usvien vaellus miehen luokse olisi helppoa.

Viima huokaisi, kääri vaatteet tiukemmin ympärilleen ja meni takaisin sisälle. Hänen täytyisi ilmoittaa asiasta vanhemmille neidoille, mutta se saisi odottaa aamuun. He eivät kuitenkaan voisi tehdä asialle mitään.

Misha heitti viimein varsijousen pois kädestään. Nyt viimeiset nuolet oli ammuttu, kaikki keinot käytetty. Enää ei ollut jäljellä kuin epätoivoinen yritys säilyä hengissä. Misha katsoi kohti nelistävää miesjoukkoa, tarttui sitten miekkaansa ja pudottautui kallionkielekkeelle kyyryyn odottamaan. Miehiä oli neljä, ja kaikki olivat raivosta halkeamaisillaan. Misha saattoi nähdä verenhimon miesten silmistä. Pian hän saisi maksaa jokaisesta ampumastaan vasamasta. Miesten toverit olivat viimein lakanneet sätkimästä. Hanki oli värjäytynyt punaiseksi ja keltaiseksi monesta kohtaa. Misha oli salaa tyytyväinen: hän oli antanut tovereilleen melkoisen etumatkan. Nyt hän toivoi nopeaa kuolemaa taistelun tiimellyksestä. Miesten ilmeistä päätellen sellaista ei hänelle annettaisi.

Ensimmäinen miehistä oli päässyt jo ratsailta ja tuli Mishaa kohti miekka ojossa. Misha ei saanut miehen karjunnasta mitään selvää. Misha nosti kivisen miekan valmiiksi ja odotti sopivaa hetkeä. Mies karjui hullusti ja huitaisi kömpelön iskun Mishaa kohti. Misha torjui iskun helposti ja pudotti sitten oman miekansa miehen kaulaa kohti niin nopeasti kuin pystyi. Mies ei ehtinyt väistää, ja Mishan miekka leikkasi syvään ja ahnaasti. Misha oli melkein menettää tasapainonsa, kun miekka solahti sotilaan läpi niin vaivattomasti. Miekka leikkasi miehen melkein kahtia. Mies katsoi epäuskoisena Mishaa silmiin, ja Misha katsoi yhtä epäuskoisena takaisin. Ase oli luonnottoman terävä. Ukko ei ollut valehdellut.

Mikä ase\!

Misha tunsi hullun naurun kuplivan sisällään. Tulipa kuolema tai ei, Misha antaisi vihollisilleen sellaisen näytöksen, josta saattoi kertoa lapsenlapsilleen. Misha ravisti veret miekastaan ja kääntyi kohtaamaan seuraavan miehen. Kuolema korjasi tämänkin nopeasti.

Kallionkieleke, jonka Misha oli valinnut väijypaikakseen, oli huono puolustaa. Vaikka paikka olikin jotenkuten puolustettavissa yksittäisiä miekkamiehiä vastaan, oli Mishan selkä samalla altis jousimiehille, joilla oli yhtä esteetön näkyvyys Mishaan kuin Mishalla oli aikaisemmin ollut metsän suuntaan. Misha tiesi, että tappava nuolisade oli vain ajan kysymys. Seuraavat miehet tulivat pareittain, toisella oli aseenaan iso kilpi ja pitkä keihäs. Samalla kun keihäsmies piti Mishan varpaisillaan, miekkaa heiluttavalle miehelle jäi suhteellisen helppo tilaisuus hutkia Mishaa miekallaan. Misha perääntyi hitaasti kohti keihäsmiehen sohintaa. Misha ei tiennyt, miten hyvin haarniska kestäisi. Vaikka Ukon sana olikin osoittautunut luotettavaksi miekan suhteen, oli Misha haarniskan kanssa hieman varovaisempi. Ei hän sentään huvikseen tahtonut kokeilla haarniskan pitokykyä. Seinä läheni uhkaavasti, eikä Misha todellakaan halunnut jäädä selkä sitä vasten.

Kun keihäsmies nojasi eteenpäin, Misha pakotti keihään syrjään miekkansa lappeella, hyppäsi ilmaan ja laskeutui kilven taakse suojautuneen miehen päälle. Miekkamies onnistui samalla huitaisemaan miekallaan Mishaa selkään, mutta Misha hädin tuskin tunsi iskua. Aivan kuin haarniska olisi vaimentanut sen kokonaan. Mishan laskeutuminen ei onnistunut aivan kuten hän oli sen suunnitellut, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Misha otti tilanteesta irti kaiken mahdollisen edun, ja kaatuessaan jatkoi liikettään eteenpäin. Pystyyn päästessään Misha kääntyi samalla liikkellä ja ojensi miekan.

Epäonnekseen keihäsmies oli juuri saanut nostettua itsensä pystyyn. Mishan miekka halkaisi kilven, jatkoi matkaansa keihäsmiehen panssarin suojaaman kehon läpi ja irrotti vielä liikkeen lopussa miekkamiehen toisen käden. Vaikka Misha oli jo kuvitellut osaavansa varautua miekan uskomattomaan läpäisykykyyn, tuli se vieläkin hänelle pienenä yllätyksenä, ja Misha menetti hetkeksi tasapainonsa. Miekkamies oli paatunut ammattilainen, sillä vaikka tämä oli juuri menettänyt kätensä, ei hän jättänyt hyödyntämättä tilannetta, kun sellainen tuli vastaan. Mies iski Mishaa miekalla niskaan niin lujaa kuin jaksoi.

Isku tuntui jo ihan eri tavalla. Jumalten astian haarniska saattoi olla kestävämpi kuin monet ihmisen tekemät panssarit, mutta niskassa panssari ei suojannut omistajaansa kypärän liitoskohdan vuoksi läheskään niin hyvin kuin muu haarniska. Valkoinen kipu säteili niskasta kaikkialle Mishan ruumiiseen, ja hetken aikaa hän pelkäsi menettävänsä tajuntansa. Tajuttomuus tarkoitti tässä tilanteessa samaa kuin kuolema, joten Misha sinnitteli tajuntansa menetystä vastaan kaikella jäljellä olevalla sisullaan. Hämärästi hän oli tietoinen siitä, että miekkamies nosti aseensa uuteen iskuun. Misha sohaisi epätoivoisesti miekallaan suuntaan, jossa arveli miehen olevan, ja heittäytyi kaikilla voimillaan taaksepäin. Miekka osui johonkin, mutta Mishalla ei ollut mitään hajua siitä, oliko mies hengissä vai ei. 

Misha putosi korkealta kallionkielekkeeltä. Misha tiesi, että pudotus ei välttämättä tappaisi häntä, mutta kuolema oli vain ajan kysymys. Misha ei ehtinyt ajatella kurjaa kohtaloaan kauempaa, sillä lumihanki otti putoavan miekkamiehen hellään syleilyynsä, ja Misha vaipui vastentahtoisesti valkeaan pimeyteen. 

Pari jäljellä olevaa takaa-ajajaa katsoivat kalliolta alas nähdäkseen, minne sitkeä väijyttäjä oli tippunut. Maa oli kuitenkin kauttaaltaan valkoisen lumen peitossa, ja putoamiskohdassa oli näkyvissä enää pelkkää lunta. Oli kuin maa olisi niellyt pudonneen tapiokan. Miehet neuvottelivat kuumeisesti muutaman hetken, mutta poistuivat sitten kiireen vilkkaa. Misha ei ollut enää hidastamassa takaa-ajoa, joten miehet aikoivat jatkaa tehtäväänsä.

Kuolleiden palkkamurhaajatoverien taskut tyhjennettiin kokeneesti ja turhia hidastelematta. Saapasparit vaihtuivat parempiin, ja pian miehet karauttivat tiehensä. Ruumiit jäivät metsään mätänemään, ja seuraava lumisade hautaisi ne piiloon: vasta kevätaurinko paljastaisi kuolleiden kasvot uudestaan.

Pirta löysi taistelupaikan seuraavana aamuna. Jonkun aikaa paikkaa tutkittuaan Pirta osasi suunnilleen hahmottaa, mitä taistelun tuoksinnassa oli oikein tapahtunut. Pirta löysi Mishan viimeisen taistelupaikan varsin helposti, sillä lumi ei ollut vielä ehtinyt sataa veritöiden päälle, ja ruumiit olivat edelleen näkyvissä. Pari suurempaa petoa oli käynyt jo ruokailemassa, ja osa ruhoista oli raahattu pois. Metsä otti pian omansa.

Pirta kipusi kalliolle verijälkien johdattelemana. Kaksi miestä makasi kuolleena lumisella kivikolla, toinen kahteen osaan halkaistuna. Maassa oli sikin sokin varsijousen kappaleita, keihään palasia ja verta. Kauempana metsän rajassa makasi kymmeniä miehiä vereen ja lumeen sotkeutuneina. Suurin osa oli kuollut irvokkaisiin asentoihin. Millainen olento pystyi tällaiseen hävitykseen?

Pirta näki putoamisjäljet, ja hetken aikaa hänen sydäntään kylmäsi pelko. Pirta katseli alas kalliolta, mutta ei nähnyt muuta kuin lumeen iskeytyneen kuopan. Poismenojälkiä tai ruumista ei kuitenkaan näkynyt missään. Pirta laskeutui jäistä kalliota pitkin hitaasti ja varoen. Alhaalla Pirta etsi jälkiä, mutta mitään ei löytynyt. Vain kuoppa, johon joku – ilmeisesti Misha – oli pudonnut.

Pirta meni lähemmäs uskomatta kunnolla silmiään. Hän kosketti kädellään lumista monttua, mutta käsi osui johonkin näkymättömään ennen kuin sormet tapasivat lunta. Pirta hieraisi silmiään, mutta ei edelleenkään nähnyt mitään. Viimein Pirta otti lunta, hieroi sitä silmiinsä ja rukoili Mielikiltä kykyä nähdä pintaa syvemmälle. 


Misha heräsi tykyttävään päänsärkyyn. Ääniä ei kuulunut, oli pelkästään usvaa ja sydämen sykettä korvissa. Oliko hän kuollut? Äh... ei, kipu kertoi toista. Misha yritti avata silmänsä, mutta ei onnistunut ensimmäisellä kerralla ilman pistävää kipua. Misha taisteli hätääntymistä vastaan. Hitaasti hän pakotti silmänsä auki, ja ensimmäisenä hän näki valoa. Kivulias, valkoinen valo oli kaikkialla, se esti häntä erottamasta yksityiskohtia...

Jostain kuului ääniä. Pehmyt naisen ääni lauloi jotain, ja se sai Mishan olon lämpenemään miellyttävällä tavalla. Hitaasti kipu laimeni, vähitellen kirkkaus hämärtyi. Viimein Misha näki muutakin kuin häikäisevää valoa. Misha näki ensimmäisenä huolestuneen Pirtan kasvot ja tunsi sydämensä nyrjähtävän onnesta. Noita samoja kasvoja Misha oli ehtinyt ajattelemaan aivan liiankin usein Pirtan antaman suudelman jälkeen. 

“Heräsit”, sanoi Pirta, ja tämän kasvoilta saattoi lukea helpotuksen. Misha yritti vastata, mutta kurkku oli jostain syystä karhea, eikä kunnon ääntä tullut.

“Odota hetki, tuon sinulle vettä”, lupasi Pirta ja nousi ylös. Mishalla ei ollut voimia nousta ylös tai edes vastata, joten hän päätti vain odottaa. Pian Pirta tulikin jo takaisin, ja Misha tunsi huulillaan astian. Raikas vesi huuhtoutui hänen kurkkuunsa, ja Misha joi ahnaasti. Pirta odotti rauhassa, että Misha sai juotua, ja haki sitten hieman lisää. Misha joi senkin, ja yritti sitten puhua uudestaan.

“Selvisin?” kysyi Misha uteliaana. 

Pirta tuijotti Mishaa hetken epäuskoisena ja purskahti sitten nauruun. Misha ei nähnyt tilanteessa mitään hauskaa, mutta se ei tuntunut Pirtaa haittaavan.

“Etköhän. Puhut, juot ja hengität. En ole parantajapappi, mutta uskaltaisin kyllä väittää, että elät”, myönsi Pirta.

“Ai, se on hyvä”, sanoi Misha ja yritti hitaasti nousta istumaan. “Kirottua, kun sattuu niskaan.”

“Haarniskasi on ehjä, eikä ihossasi ole naarmuakaan”, sanoi Pirta ja kosketti samalla Mishan niskaa. Naisen tunnustelevat sormet tuntuivat polttavan kuumilta Mishan niskassa. Kun nainen veti viimein kätensä pois, Misha tunsi yhä tämän kosketuksen ihollaan. Aivan kuin kosketus olisi polttanut ihoon pysyvän jäljen.

“Paskiainen sai iskettyä niskaan kunnon mätkyn. Ihme, että pää on enää tallella”, mutisi Misha pettyneenä omaan kömpelyyteensä ja taitamattomuuteensa. Ehkä hän syyttäisi siitä myöhemmin outoa asetta ja haarniskaa. Oli tyhmää käydä sotimaan sellaisilla varusteilla, joihin ei ollut tottunut. Misha katsoi ylöspäin kielekkeelle, josta oli tippunut. Matka oli melkoinen. Ihme, että hän oli selvinnyt pudotuksesta hengissä. Misha vilkaisi Pirtaa, näki tämän valkoiseksi valahtaneet kasvot ja huolestui. 

“Onko kaikki kunnossa? Ja mitä sinä muuten täällä teet?” kysyi Misha hämillään. Tilanne tuntui hieman oudolta. Misha vilkaisi ympärilleen, ja näki taistelun jäljet yhä tuoreina. Pirtan lisäksi ketään muuta ei näkynyt.

“Minä... pelkäsin, että olet kuollut”, sanoi Pirta ja käänsi katseensa pois. Misha meni hämilleen. Välittikö nainen hänestä todella noin paljon? Sotilaan osa oli kuolla tarvittaessa Tapion puolesta, ja Misha oli tapioka siinä missä muutkin. Eikö nainen ymmärtänyt?

“Olen vielä hengissä. Kiitos sinun, ilmeisesti”, totesi Misha. “Miten pääsit tänne?”

“Tiedät kyllä.” 

Mishan silmät suurenivat. Ajatus naisesta usvakävelemässä tuntui oudolta... taikuudelta. Nainen oli laskenut asiasta leikkiä, mutta olikin todella tarkoittanut sitä\! 

“Uh... näppärää”, sai Misha viimein sanotuksi osaamatta sanoa oikein mitään muutakaan.

“Niin on nopea paraneminenkin”, sanoi Pirta. Misha ei ollut ihan varma, tarkoittiko Pirta Tapion siunausta vai mitä, mutta päätti olla jatkamatta aiheesta.

“Kiitos, kun tulit. En arvannutkaan, että välität noin paljon”, sanoi Misha viimein. Pirta katsoi Mishaa silmiin, ja sillä hetkellä Misha ymmärsi naisen tunteet itseään kohtaan. Misha oli tietenkin elätellyt sen suuntaisia toiveita, mutta oli tottunut elämään maailmassa, joka ei useinkaan kysynyt hänen mielipiteitään asioihin. Misha meni hetkeksi hämilleen ja käänsi katseensa muualle. 

“Totta kai välitän”, sanoi Pirta hiljaa.

Misha ei sanonut mitään, mutta nousi hitaasti ylös. Olo oli kankea, ja lihaksia poltteli kuin kuumeessa. Misha hieraisi niskaansa, mutta se tuntui olevan kunnossa. Vain pieni jomotus kieli hirveästä iskusta. Tapion siunaus teki työtään hänen kehossaan, eikä varmaan kestäisi enää kauankaan, kun Misha olisi jo taistelukuntoinen. Kypärä makasi maassa hänen vieressään, Ukon antama miekka oli lentänyt hankeen hieman kauemmas hänen putoamispaikastaan. Misha nouti miekan ja katsoi sitten ylös kielekkeelle. 

“Minun pitäisi olla kuollut”, sanoi Misha viimein enemmän itselleen kuin Pirtalle.

“Ehkä hanki pehmensi laskua?” ehdotti Pirta.

“En minä sitä... mikseivät he tulleet viimeistelemään työtään? Kiire tai ei, en usko, että minua jätettiin tarkoituksella henkiin”, selitti Misha mietteliäänä.

“Ehkä sinua ei nähty”, sanoi Pirta ja jatkoi sitten: “Haarniskassasi on jotain... taikaa. En ollut nähdä sinua ollenkaan, vaikka seisoin aivan vieressäsi. Aivan kuin olisit ollut näkymätön.”

Misha katsoi Pirtaa, ja kun tämä näytti olevan tosissaan, uskoi naista. Mikään ei ollut mahdotonta, kun puhuttiin jumalien tekemistä aseista. Misha ei halunnut totutella haarniskaan tai miekkaan liiaksi. Papit keksisivät niille varmasti Rautamossa häntä itseään paremman kantajan.

“Haarniska ei ole minun”, sanoi Misha ja nosti korppikypärän maasta. Misha katsoi kultakulmaista korppia hetken silmiin ja mietti, kuinka paljon uskaltaisi kertoa naiselle. “Tapasin hengen, joka oli aikaisemmin asuttanut tätä haarniskaa... Ukon, luulen.”

Pirta nielaisi. Miten Misha oli voinut tavata itse Ukon?

“Hän ilmestyi minulle haudassa. Ukko varoitti minua petoksesta. Tapoin petollisen papin, ja ehdimme paeta kanteleen kanssa ennen kuin palkkamurhaajat saivat meidät kiinni. Jos kaikki meni hyvin, miehet ovat nyt hyvää vauhtia matkalla Rautamoon.”

“Surmasitko sinä Tapion papin?” kysyi Pirta ihmeissään uskomatta korviaan. “Entä nämä miehet... surmasitko sinä heidätkin?” kysyi Pirta ja näytti kädellään metsän reunaan, jossa kuolleet miehet makasivat hangessa samoissa paikoissa, joihin he Mishan jäljiltä olivat jääneet.

“Olen sotilas. Tein sen, mitä täytyi”, totesi Misha. Hän ei katunut tekoaan.

Pirta katsoi veristä näytelmää ja puraisi sitten kieltään estääkseen kitkeriä sanoja tulemasta. Misha oli kuitenkin oikeassa. Se oli ihmisen luonto, siinä missä muidenkin petojen. Mielikki, vaikka olikin jumalista armoa antavin, tiesi luonnon kierron. Kuolema oli aivan yhtä tärkeä osa metsän kiertoa kuin elämäkin. Tasapainon täytyi vallita.

“Papin surmasta joutuu silti hirteen”, muistutti Pirta. 

“Luuletko, etten tiedä?” murahti Misha. Millaisena miehenä nainen häntä oikein piti? “Mitä sinä olisit tehnyt? Sanonut Ukolle ’ei’? Sen olisin kyllä halunnut nähdä.” Pirta oli hetken hiljaa. Se oli totta. Pirtakin olisi varmaan toiminut samoin.

“Sitä paitsi papilla ei ollut Tapion siunausta. Huijari mikä huijari. Muutkin näkivät, ettei Tapion merkkiä ollut.”

“Entä jos muut eivät selviä hengissä?”

“Se on jo todiste itsessään.”

“Toivottavasti kaikki menee hyvin”, sanoi Pirta. “Pääkaupungissa on niin paljon levottomuuksia, että kaikkia tuskin kiinnostaa oikeudenmukaisuus.”

“Miten niin?”

“Siellä on ulkonaliikkumiskielto ja ihmisiä hirtetään. Ihmiset pelkäävät, eikä Metsävahdista kuulu mitään. Rautamo ei ole kaikkein turvallisimpia paikkoja juuri nyt.”

“Toivottavasti kanteleen löytyminen rauhoittaa asioita”, sanoi Misha.

“Kanteleen?”

“Kantele... en tiedä. Papeille se tuntuu olevan tärkeä. Se löytyi samasta haudasta kuin miekka ja haarniskakin. Sanoivat, että sillä on lausuttu luomisen sanat.”

“SE kantele?” Pirtalta kesti hetken, ennen kuin ajatus upposi kokonaisuudessaan hänen tajuntaansa. Misha oli lähetetty hakemaan luomisen luukanteletta\!

“Aivan... Se kantele. Eiköhän se saisi ainakin vähäksi aikaa rahvaan rauhoittumaan. Eniten minua huolestuttaa se, että nuo palkkatappajat tiesivät vähän liikaa asioista. Ilman Ukkoa kannel olisi ties kenen hallussa, ja makaisin kurkku avattuna jossain hangessa.”

“Ehkä asiat selviävät, kun päästään takaisin Rautamoon”, mietti Pirta ja nousi hänkin viimein ylös. Hanki oli kylmä, vaikka aamun tullen ilma lämpesikin hieman.

“Siihen voi mennä aikaa”, pohti Misha. Pikkura oli mennyt menojaan, eikä hänellä ollut ruokaa eikä varusteita. Toki hän voisi kävellä takaisin haudalle ja leiripaikalle, mutta se olisi aivan tarpeeton riski. Parempi yrittää selvitä ilman telttoja ja muita varusteita. Misha huomasi Pirtan kantamukset ja hymyili.

“Olet älykäs ja kylmäpäinen. Se on kaunis piirre naisessa”, kehui Misha spontaanisti. Pirta lehahti aivan punaiseksi. Mishan kehu oli niin aito ja tuli aivan yllätyksenä. 

“Voitko sinä palata takaisin Rautamoon samalla tavalla?” kysyi Misha Pirtalta. Vaikka Misha toivoikin hieman enemmän aikaa tutustua naiseen, oli tämän turvallisuus kuitenkin päällimmäinen huolenaihe. Hän itse kyllä selviäisi, mutta jos he kohtaisivat matkalla lisää verenhimoisia palkkasotureita, hän ei välttämättä voisi huolehtia Pirtan turvallisuudesta. Eikä Misha todellakaan halunnut kantaa Pirtan verta käsissään koko loppuelämäänsä. 

Pirta pudisti päätään.

“Harmi”, sanoi Misha yksioikoisesti ja painoi sitten kypärän päähänsä. Pirta oli toivonut salaa, että Misha olisi kysellyt enemmän, mutta mies näytti keskittyneen jo seuraavaan asiaan. Misha näytti olevan ajattelutavaltaan tyypillinen sotilas; asiat etenivät omalla painollaan, ja eteen tulevat ongelmat ratkaistiin nopeasti ja tehokkaasti. Jos joku asia ei onnistunut, siirryttiin seuraavaan vaihtoehtoon. Äh. Pirtan teki mieli potkaista miestä, mutta hän hillitsi mielihalunsa. Haarniskaan potkaiseminen sattuisi kuitenkin enemmän häneen itseensä kuin Mishaan.

Kävelymatkaa Rautamoon oli aivan riittävästi, ja he olisivat sitä nopeammin perillä, mitä aikaisemmin he lähtisivät liikkeelle. Ruumiit houkuttelisivat varmasti pian lisää petoja paikalle, ja Misha toivoi, etteivät he törmäisi liian nälkäisiin petoihin. Tai ihmisiin.

“Lähdetään liikkeelle”, kehoitti Misha ja alkoi jo samalla katsella parasta mahdollista reittivalintaa metsän läpi.

“Höh”, puuskahti Pirta eikä suostunut liikkumaan mihinkään.

“Mitä?” kysyi Misha hölmistyneenä.

“En ole sotilas. Ei minua noin komennella”, mutisi Pirta puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.

“Ai. Olen pahoillani. Voit toki jäädä tähänkin”, sanoi Misha ja käänsi sitten selkänsä naiselle. Pirta pihisi kiukusta. Olisi Misha nyt voinut ainakin osoittaa hieman enemmän kiitollisuutta\! Oli kuin Misha olisi aavistanut naisen kiukun: mies kääntyi hetken päästä ja hymyili.

“Liittyisitkö seuraani? Metsässä on niin tylsää kävellä yksin”, sanoi Misha, eikä Pirta oikein osannut arvioida, oliko mies tosissaan. Pirta näytti Mishalle kieltä ja seurasi sitten miestä. 

Yön tullen Misha etsi sopivan yöpymispaikan kahden suuren kiven välisestä montusta. Paikka oli hyvin suojassa, ja nuotiota tuskin huomaisi, ellei sattunut aivan kohdalle. Yöstä näytti tulevan melko kolea, joten Misha käytti paljon aikaa havujen ja nuotiopuiden etsimiseen. Hän teki tulet tervaskannon alle ja levitteli paljon lämpimiä havuja pediksi. Metsä oli synkkää ja kuuset tiheäoksaisia näillä seuduilla, eikä tarvittavien havujen löytäminen ollut edes vaikeaa. Pirtalla oli mukanaan talvihuopa, mutta siitä ei riittäisi lämpöä ja suojaa kahdelle ihmiselle. Misha ei jaksanut valittaa, hänellä oli käynyt jo sen verran hyvä tuuri. Oli ihme, että Misha oli selvinnyt takaa-ajosta hengissä. Muutama yö nuotion ääressä nuokkuen ei tuntunut siinä valossa ajateltuna kovinkaan pahalta. Misha riisui haarniskan kaikessa hiljaisuudessa, mutta piti Ukon miekan kuitenkin varmuuden vuoksi lähellään. Häntä ei yllätettäisi nukkuessa.

Pirta kaiveli pakkauksestaan leipää ja talvijuustoa iltapalaksi. Nainen jakoi ruokaa, ja Misha söi kiitollisena. Vaikka nälkä nipistikin Mishan vatsaa, ei hän kuitenkaan jostain syystä halunnut ahmia Pirtan edessä kuin tavallinen rahvas. Misha pakotti itsensä syömään hitaasti ja pureskeli jokaisen palan kunnolla. Viimein Pirta sai miehen vaitonaisuudesta tarpeekseen.

“Mitä sinä pelkäät?”

Misha oli vetää leivänpalan väärään kurkkuun. Pirta hymyili ja tarjosi miehelle vettä hirvennahkaisesta leilistä. Misha otti veden vastaan hiljaisena.

“En minä pelkää. Ehkä. En vain ole oikein sinut kanssasi”, tunnusti Misha.

“Mikset?”

“En tiedä. Sotilaan elämä on helppoa. Tapa tuo, pysy hengissä... sellaista. Mutta sinä – naiset – niistä en ymmärrä kauheasti. Olen kömpelö.” 

“Et ole”, sanoi Pirta ja kosketti samalla Mishaa kevyesti poskesta. Mies sulki silmänsä, ja huolen rypyt sulivat hetkeksi. Sillä hetkellä Pirta näki Mishan sellaisena kuin tämä oli: tavallinen, vähäpuheinen mies, joka teki velvollisuutensa ja sillä hyvä. Misha ei nähnyt itseään samoin kuin muut. “Olet Rautamon miekkamestari, pelottava petosilmäinen mies, joka pelasti luomisen kanteleen.”

“Ehkä. Olen mieluummin Misha.” 

“Sinä olet minulle myös Misha. Etkä ole mielestäni lainkaan kömpelö”, vakuutti Pirta ja siirtyi samalla hieman lähemmäs. Misha haistoi jälleen katajaisen tuoksun, näki naisen huulet ja muisti, miltä ne maistuivat. Misha aisti Pirtan äänensävyssä tapahtuneen huomaamattoman muutoksen, äänen paksuuden ja sen takana piilevän himon. Misha katsoi naista tutkivasti silmiin. Pirtan ruiskaunokin siniset silmät vahvistivat sen, minkä Misha jo tiesikin. Misha nosti kätensä hitaasti Pirtan kasvoille ja kosketti tämän vaaleita hiuksia varovasti, ihaillen. Hänen miekkailun kovettamat kätensä näyttivät niin kömpelöiltä ja suurilta Pirtan pehmeää ihoa vasten.

Misha veti naisen hitaasti luokseen, suuteli tätä tunnustelevasti, maisteli naisen pehmeää aromia. Pirta aikoi sanoa jotain, mutta sulki sitten silmänsä ja antautui lopulta suudelmaan. Hitaasti, varoen rikkomasta haurasta hetkeä, Misha hyväili naisen kaulaa. Kun Pirta ei vastustellut, Misha eteni varoen. Pian, kun himo huuhtoi mennessään Mishan epävarmuuden ja kokemattomuuden, nuoret kietoutuivat toisiinsa. 

Myöhemmin, kun Pirta viimein nukkui Mishan sylissä ja nuotio tuuditti heitä lempeään uneen, Misha tunsi olevansa ensimmäistä kertaa eläessään onnellinen. Veriteot, jumalat ja sotilaan velvollisuudet tuntuivat sillä hetkellä kovin kaukaisilta asioilta. Kuun viimein noustessa Mishakin nukahti.


Mishalla ja Pirtalla oli hyvää aikaa tutustua toisiinsa matkalla takaisin pääkaupunkiin. Vaikka Misha ei tahtonutkaan kiirehtiä liiaksi, velvollisuudentunto pakotti hänet kulkemaan nopeammin kuin hän olisi tahtonut. Misha arveli, että Pirta olisi kyllä niin halutessaan voinut päästä Rautamoon nopeamminkin, mutta jostain syystä neito ei halunnut tehdä niin. Misha vilkaisi syrjäsilmin vieressään kävelevää katajaneitoa. Pirta näytti kauhean keskittyneeltä johonkin, tämän kaunis otsa oli hieman rypyssä, siniset silmät katsoivat maiseman läpi mitään näkemättä. Pirta oli palmikoinut tukkansa aamulla useille pienille leteille, jotka nyt heiluivat vapaasti naisen askelten tahdissa. Naisen askel tuntui olevan ihmeellisen kevyt, eikä tämä jättänyt lumihankeen painaumaa kummoisempaa jälkeä. Kevyt kuin tuulenvire.

Misha muisti ensimmäisen yhdessä vietetyn yön, ja hänen oli hankala olla hymyilemättä. 

He olivat keskustelleet paljon matkatessaan, jopa niin paljon, että enimmäkseen hiljaisuuteen tottunut Misha ahdistui hieman. Kun Pirta huomasi tämän, hän antoi miehen olla jonkun aikaa omassa hiljaisuudessaan. Misha rakasti Pirtan tapaa suhtautua asioihin ja tilanteisiin. Hänen kanssaan oli helppoa taittaa matkaa, eikä hiljaisuuskaan tuntunut painostavalta silloin, kun sellainen tuli eteen. Misha ei ollut edes tiennyt, että naisen kanssa saattoi olla näin rauhallista. 

Pirtassa oli kyllä Mishan mielestä paljon huolestuttaviakin piirteitä. Mielikille vannotut valat kielsivät tätä puhumasta asioista, joita jumalattaren näyt olivat paljastaneet. Misha mietti, miltä sellainen mahtoi tuntua. Näkikö nainen tulevaisuuteen? Pystyikö Pirta ennustamaan tulevia tapahtumia? Saattoiko Pirta kertoa näkemistään asioista, jos ne liittyivät Mishaan ja Pirtaan itseensä? Misha ei osannut kunnolla kuvitella koko asiaa, joten piti parempana jättää asian sikseen. Tapiokan osa ei ollut kysellä turhia. 

Misha tajusi kertoneensa Pirtalle myös paljon sellaisia asioita, joita monikaan ei hänestä vielä tiennyt. Siskon raiskauksen vuoksi tehty veriteko ja pakomatka perheen parista tapiokoiden leiriin olivat sellaisia asioita, joista Misha ei puhunut mielellään kenellekään. Pirtallekin kertominen oli tehnyt tiukkaa. Koko sen ajan kun Misha kertoi vaiheistaan, Pirta vain istui vaiti ja kuunteli. Siniset silmät tarkkailivat Mishaa kiinteästi, ja nainen odotti kärsivällisesti koko sen ajan, kun Misha tapaili sopivia sanoja. Pirtalla ei tuntunut olevan kiire minnekään. 

Misha tajusi rakastavansa Pirtaa syvästi. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen Misha ei ollut onnistunut karistamaan naisen kasvoja mielestään, suudelman jälkeen yökin ilman Pirtan ilmaantumista uniin oli turha toivo. Ja nyt... Misha ei voinut kuvitella elämää ilman Pirtaa. Misha ei tiennyt, miten katajaneidot suhtautuivat pappiskastin ja tapiokan liittoon, mutta mikäli Pirtan puheisiin oli luottaminen, se oli päätetty jo etukäteen. Misha ei edes kuvitellut ymmärtävänsä Mielikin tai Tapion ailahtelevia haluja, ja jos tämä oli jo ennalta sovittu, sitä parempi. Misha kiertäisi mielellään liiton pihlajan Pirtan kanssa. Misha oli ottanut asian puheeksi heidän matkansa toisena yönä, kun he olivat päivää lähempänä Rautamoa. Yön tullen he olivat rakastelleet, ja kumpikin makasi havupedillä raukeana hiilloksen lämmittäessä ponnistelusta kosteita vartaloita.

“Sanoit aikaisemmin, että meidät on luvattu toisillemme”, sanoi Misha. “Mitä tarkoitit sillä?”

“Viima, se nainen, josta kerroin, sanoi, että me tekisimme yhdessä tärkeän lapsen. Viima jaksoi myös muistuttaa, että me emme tietenkään ole tärkeitä, mutta lapsemme olisi.” Pirta matki puheellaan vanhaa opettajatartaan, ja hänen äänensä kuulosti luonnottoman kimeältä. Misha nauroi Pirtan esitykselle.

“Ehkä niin tapahtuukin. Lapset tulevat, kun niiden aika on tulla”, sanoi Misha lopulta. Niin se meni yleensäkin. Jotkut eivät olisi lainkaan lapsia ansainneet, toisten siemen tai kohtu oli eloton. Maailma ei ollut aina reilu niissä asioissa. Misha ei pistänyt lainkaan pahaksi ajatusta lapsista ja Pirtasta näiden äitinä. Ei ollenkaan. 

“Ehkä... Viima sanoi, että meidän täytyisi kiertää yhdessä liiton pihlaja. Muut vanhemmat olivat samaa mieltä.”

“Eikö sinulta kysytä lainkaan omaa mielipidettä?” kysyi Misha. 

“Ei. Mielikki näkee kyllä minun sydämeeni ja tietää sen, mitä on tarvis.”

“Mielikin tavat ovat minulle hieman outoja. En ymmärrä niitä ihan kunnolla. Ei minun varmaan tarvitsekaan”, jatkoi Misha huomattuaan Pirtan ilmeen. “Mitä sydämesi sitten sanoo?”

Pirta hymyili, katsoi Mishaa silmiin ja kosketti sormellaan tämän huulia mietteliäänä.

“Entä jos en kerro?” Naisen äänessä oli kiusoittelevaa uhmaa, ja Misha tunsi jälleen halunsa heräävän. 

“Entä jos en halua tietää?” piikitti Misha takaisin. Pirta näykkäisi Mishaa kiusoittelevasti alahuulesta, ja hetkeen kumpikaan ei ehtinyt peuhaamiseltaan keskittyä puhumiseen. Jonkun ajan kuluttua Pirta jatkoi hengästyneenä:

“Kierrän mielelläni liiton pihlajan kanssasi.” 

“Se on mukava kuulla”, sanoi Misha ja keskittyi katselemaan tähtitaivasta. Kun Misha ei hetkeen tajunnut sanoa mitään, Pirta töytäisi Mishaa kevyesti kyynärpäällä kylkeen. “Auh. Tietysti *minäkin* haluan sitä.” Misha oli hetken hiljaa. “Luulin, että se oli itsestään selvää.” 

“Ei se ollut. Nyt se on”, sanoi Pirta ja palkitsi sitten Mishan suudelmalla.

Misha heräsi keskellä yötä nuotion hiipumiseen. Pirta makasi rentona hänen kainaloonsa käpertyneenä: kasvot rauhallisina, hiukset hieman sekaisin. Nainen oli lämmin ja tuhisi välillä hiljaa nukkuessaan. Mishan oli lämmin huolimatta hiipuvasta nuotiosta. Misha silitti Pirtan hiuksia varovasti, yritti olla herättämättä naista kauniista unestaan. Misha tunsi sydämessään jotain sellaista, mitä ei ollut ikinä elämässään tuntenut. Lämpöä, rakkautta, kaipuuta, onnea, pelkoa... se oli pelottavaa, mutta samalla se oli upeaa. Kaikki, mitä hän oli tehnyt, kaikki, mitä hän oli saavuttanut – ne tuntuivat niin turhilta tällä hetkellä. 

Misha katseli tähtiä. Taivaankansi oli sininen, kirkkaat tähdet tuikkivat sateenkaaren eri sävyissä tummansinisellä taustalla. Pohjoisessa liehui yksinäinen revonlieska haipuen välillä kaukaisuuteen. Puut naksahtelivat pakkasessa, lumihanki huokaili hiljaa pienten lumivallien sortuessa reunoiltaan. Nuotiossa napsahteli kipinöitä, ja hetkellinen punakeltainen hehku valaisi heidän pienen yöpymispaikkansa rajat. Misha näki kyllä muutenkin, peto oli jälleen noussut lähemmäs pintaa. Se ei enää häirinnyt Mishaa. Peto oli osa häntä itseään, ja hän tiesi pystyvänsä hillitsemään sen. Mikään osa hänestä ei saattaisi vahingoittaa Pirtaa. Ei ikinä.

Misha katsoi uudestaan rakastettuaan. Pirtan silmät nykivät hieman, nainen uneksi jotain. Misha kuljetti varovasti sormeaan pitkin naisen ohuita, tummia kulmakarvoja, kosketti hellästi huulia, sipaisi hiuksia. Pirta oli niin kaunis\! Misha ei voinut mitenkään uskoa, että jotain näin kaunista tapahtui hänelle. Hänelle, petomiehelle, joka kylvi verta ja tuhoa\!

Misha tunsi kasvojensa kiristyvän, mutta pakotti sitten itsensä ajattelemaan vähemmän katkeria ajatuksia. Hän ei halunnut pilata tätä hetkeä Pirtan kanssa itsekeskeisillä ajatuksilla. Hänen rakastamansa nainen oli hänen vierellään, ja tunteet olivat molemminpuolisia. Se riitti Mishalle. Se oli enemmän kuin hän oli ikinä uskaltanut toivoa.

Misha painoi suukon Pirtan otsalle ja yritti luikerrella ylös herättämättä naista. Se ei kuitenkaan onnistunut kunnolla, vaan Pirta avasi uniset silmänsä ja mutisi jotain. Misha silitti naisen tukkaa ja peitteli tämän uudestaan ainoan huovan alle. Kun Pirta näytti saavan uudestaan unenpäästä kiinni, Misha venytteli jumiutuneita lihaksiaan ja hengitti raikasta yöilmaa sisäänsä. Kuutamo oli laskemassa tumman kuusikon taakse, yö oli jo kääntymässä aamuun. Suden hetki läheni, kylmin aika yöstä. 

Misha heitti lisää keloja hiipuvaan hiillokseen. Kelopuista tuoksui täyteläinen tervas. Misha oli valinnut yöpuut hyvin. Ei kestänyt kauaakaan, kun tuli syttyi uudestaan nuotiossa, ja hehkuva lämpö täytti makuupaikan jokaisen sopen. Misha palasi petihavuille, ja nosti Pirtan pään varovasti syliinsä. Tällä kertaa nainen ei herännyt. Misha valvoi pitkälle aamuun Pirta sylissään. 

Misha ei enää edes huomannut öiden viilenemistä.

Mitä lähemmäs Rautamoa Misha ja Pirta pääsivät, sitä enemmän kummankin mieliala synkkeni. Rautamossa odotti ainoastaan velvollisuuksia, eikä kummallakaan ollut tietoakaan siitä, milloin he voisivat tavata seuraavan kerran. Ehkä juuri sen vuoksi Misha ja Pirta yrittivät nauttia toistensa seurasta entistä ahnaammin. Misha helli jokaista hetkeä ja yritti painaa mieleensä kaiken mahdollisimman tarkkaan. Hän ei ikinä tahtoisi unohtaa tätä aikaa.

Pirtan tuomat uutiset Rautamon tilanteesta huolestuttivat Mishaa, ja kanteleen kohtalo askarrutti kumpaakin. Huolimatta omasta uskostaan asioiden järjestymiseen Misha ei voinut olla ottamatta huomioon sitä mahdollisuutta, että kantele ei olisikaan ehtinyt ajoissa turvaan. Se tarkoitti samalla sitä, että kaikki Mishan mukana lähteneistä miehistä eivät välttämättä voisikaan vahvistaa Mishan osuutta tapahtumiin. Pahimmassa tapauksessa Misha saattaisi tosiaan joutua hirteen. Miekkamestari tai ei, Misha oli alun perin rahvasta, ja oikeuden toteutumisessa saattoi olla joskus hieman poikkeavuuksia sen mukaan, kenelle oikeutta jaettiin. Hänellä oli jo kerran ollut huonoja kokemuksia Rautamon laeista.

Kun Rautamon linnoitusvuori tuli viimein näkyviin, Misha pysähtyi niille sijoilleen. Ensimmäistä kertaa elämässään Misha tunsi repeävänsä kahteen suuntaan. Aikaisemmin hänellä ei ollut ollut hirveästi mahdollisuuksia tai valinnan vapautta; hän oli ikään kuin ajelehtinut tilanteesta toiseen. Nyt kun hän oli viimein tavannut Pirtan, tulevaisuus pelkkänä tapiokana ja Rautamon miekkamestarina ei riittäisi hänelle. Hän halusi Pirtan elämäänsä.

Misha kääntyi ja huomasi myös Pirtan katselevan Rautamon suuntaan. Nainen oli huolestuneen näköinen, ja tämän otsalla oli enemmän ryppyjä kuin koskaan aikaisemmin.

“Mitä?” kysyi Misha.

“Kaikki ei ole muurien sisällä hyvin. Savua on liikaa”, sanoi Pirta. Misha seurasi naisen katsetta ja keskittyi. Tapion siunaus oli edelleen vahvana hänen veressään, ja Misha katsoi yhä syvemmälle kaupunkiin. Pirta oli oikeassa: suuri osa Rautamosta oli liekeissä tai savutti. Oliko kaupunki joutunut hyökkäyksen kohteeksi? Misha katseli ympärilleen, mutta missään ei näkynyt vieraan vallan sotajoukkoja, ei piirityskoneita tai viirejäkään. Rautamo oli silti liekeissä.

“Kuule...”, aloitti Misha. Nainen käänsi kasvonsa Mishaan, ja huolen rypyt katosivat hänen otsaltaan hetkeksi. “Pääsetkö sinä katajapalatsin suojaan... keinoillasi?” Misha ei sanonut mitään usvavaelluksesta, sillä Pirta kyllä tiesi, mitä Misha tarkoitti. 

Pirta nyökkäsi viimein, vaikka ei olisikaan halunnut erota tulevasta miehestään. Hän tiesi myös, mitä Misha aikoi kysyä seuraavaksi. “En haluaisi palata.”

“En minäkään”, myönsi Misha ja suukotti Pirtaa kevyesti otsalle. Misha huomasi, miten naisen silmäkulmat kostuivat. Mishallekin nousi pala kurkkuun. “Kuule, se on kuitenkin järkevintä. Jos joudun vaikeuksiin, en halua, että sinä joudut siihen mukaan. Katajapalatsin pitäisi olla turvallinen paikka, eikö?”

Pirta nyökkäsi ja pyyhkäisi sitten kyynelet hihaansa. Misha hymyili rohkaisevasti, ehkä yhtä paljon itselleen kuin Pirtalle.

“Jos minusta ei kuulu aikoihin mitään, yritä etsiä käsiisi Tappura. Hän on kiertovahtilainen kuten minäkin; vanha kuin käytetty saapas, ja luotan häneen”, kertoi Misha. “Näit hänet silloin seurassani keskitalven kekrissä, muistatko? Iso mies, isompi kuin minä tai kukaan, ketä olen aikaisemmin nähnyt.”

Pirta nyökkäsi. Misha oli tietenkin oikeassa. He eivät voineet millään tietää, mitä kaikkea pääkaupungissa oli tapahtunut sillä aikaa, kun he olivat olleet sieltä poissa. Pirta tiesi joutuvansa vaikeuksiin päästyään katajapalatsiin, mutta tuskin hän kuitenkaan saisi moitteita kummempaa. Misha sen sijaan... no, Pirta ei aavistellut hyvää, ja kaupungista nousevat savupatsaat eivät ainakaan helpottaneet hänen oloaan. 

“Pääsen katajapalatsiin helposti. Mutta ei vielä”, sanoi Pirta ja halasi Mishaa. Miehen haarniska tuntui oudon taipuisalta ja lämpimältä, aivan kuin se olisi joustanut tilanteeseen sopivalla tavalla. Pirta ei jaksanut miettiä asiaa, vaan halasi miestä entistä lujemmin. Misha vastasi eleeseen ääneti, painoi nenänsä Pirtan hiuksiin ja sulki silmänsä. Toivottavasti kaikki menisi hyvin.

Viimein Pirta päästi irti, ja he erkanivat vastahakoisesti toisistaan. Kumpikaan ei olisi halunnut erota. Ei nyt, kun he olivat viimein saaneet toisensa. 

Pirta otti yhden ohuen palmikkonsa ja katkaisi sen puukolla melkein tyveä myöten poikki. Pirta ojensi hiuspalmikon Mishalle, joka laittoi lahjan paitansa sisään. Sanoja ei enää tarvittu. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli. Eron hetki oli koittanut.

Misha katsoi avuttomana vierestä, kun Pirta viimein sulki silmänsä ja alkoi mutista loitsusanoja. Jos Misha olisi uskaltanut, hän olisi suudellut Pirtaa vielä kerran, mutta usvavaelluksen vaarat olivat Mishalle outoja, joten hän ei halunnut ottaa riskejä. Pirta alkoi pikkuhiljaa muuttua vaaleammaksi, aivan kuin kaikki värit ohenisivat hiljalleen. Pian Misha saattoi nähdä Pirtan läpi, ja muutamassa silmänräpäyksessä Pirta oli jo kokonaan kadonnut Mishan silmien edestä.

Misha oli jälleen yksin.

Hänet pidätettiin heti portilla. 

Portilla olevat vartijat olivat Mishalle tuntemattomia, ilmeisesti aatelisten palkkaamia vuokrasotilaita. Se ihmetytti Mishaa, sillä kaupungin turvallisuus oli perinteisesti aina ollut tapiokoiden vastuulla. Miehet tunnistivat Mishan varmaan kuvausten perusteella, ja varsijousilla uhaten pakottivat hänet luopumaan aseistaan. Haarniskan Misha sai toistaiseksi pitää päällään, mutta Misha arveli senkin olevan vain ajan kysymys. Kun portinvartija otti Ukon miekan käteensä, hänen silmänsä kääntyivät heti ympäri, ja mies tuupertui kuolleena maahan. Toiset sotilaat perääntyivät ja katsoivat Mishaa kuin noitaa. Hetken ajan Misha jo luuli saavansa vasaman silmiensä väliin, niin säikähtäneitä jousin aseistautuneet miehet olivat. Misha yritti selittää, mutta sotilaita se ei näyttänyt kiinnostavan. Kun kukaan toinen ei uskaltanut ottaa miekkaa käteensä, Misha tarjoutui kantamaan miekan huotrassa kastelliin. Sotilaat suostuivat tähän, mutta sitoivat kuitenkin Mishan kädet selän taakse.

Kaikki, mitä Misha ehti kaupungin läpi kävellessään nähdä, oli yhtä kaaosta. Puoteja oli poltettu, tiesulkuja ja vartijoita oli joka paikassa. Katukuvassa ei näkynyt yhtään tapiokaa, aivan kuin kaikki Tapion uskotut olisivat jossain muualla. Kaikki siviilit olivat peloissaan, ja pyrkivät välttelemään Mishan katsetta. Mitä ihmettä täällä oli oikein tapahtunut? Eihän Misha ollut ollut poissa kuukauttakaan\! Mikä saattoi aiheuttaa tällaisen kaaoksen?

Misha yritti kysellä kaupungin uusimpia kuulumisia, mutta kukaan ei halunnut jakaa tietojaan hänen kanssaan. Oli kuin vartijoita olisi kokonaan kielletty puhumasta Mishalle. Kaikkein pahin järkytys oli, kun torilla rahvas kävi syljeskelemään Mishan päälle. Hänen, tapiokan\! Tapiokat olivat aina nauttineet kansalaisten, niin rahvaan kuin aatelistonkin, kunnioitusta. Ehkä tapiokoista ei kaikkialla pidetty niin paljon, mutta tämä oli sentään Rautamo, Pohjolan pääkaupunki\! 

Misha ymmärsi pidätyksen vielä joten kuten, mutta ei sitä, että häntä kohdeltiin kuin jotakin vieraan vallan kätyriä\! Raivo alkoi kuplia Mishan sisällä, mutta hän tiesi kokemuksesta sen vain vaikeuttavan asioita: nämä vartijat kolkkaisivat hänet surutta tajuttomaksi, jos hän ei osannut olla kunnolla. Vartijoille olisi ihan sama, tulisiko Misha rauhassa vai vasten tahtoaan näiden mukaan; lopputulos olisi kuitenkin sama. Hitaasti Misha sai rauhoitettua itseään sen verran, että pystyi jälleen kävelemään rimpuilematta. Misha katsoi kaupunkia uusin silmin. Kaikki ei todellakaan ollut niin kuin aikaisemmin.

Kastellissa tiedettiin ilmeisesti odottaa hänen tuloaan. Mishaa ei viety sisälle etupihalta, vaan jostain syystä hänet tönittiin sisään sivuovesta. Kastellissakaan ei näkynyt tuttuja kasvoja. Ei pappeja, ei tapiokoita. Oli kuin maa olisi niellyt kaikki muinaisuskovaiset Rautamosta. 

Misha tunsi kastellin varsin hyvin. Paikka, jonne Mishaa vietiin, oli vankiselliosasto kastellin kellarikerroksessa. Siellä sellit oli eroteltu toisistaan, eikä samassa sellissä pidetty useampaa kuin yhtä vankia. Jollakin tasolla Misha oli imarreltu, sillä samoissa selleissä pidettiin yleensä aatelisia, käsityöläisiä ja muita tavallisen rahvaan yläpuolella olevia ihmisiä. Toisaalta selli mikä selli. Misha oli pidätettynä, vaikka kukaan ei tuntunut haluavan kertoa hänelle, miksi. 

Misha joutui riisumaan haarniskansa ja Ukon antaman miekan puiseen arkkuun, joka kannettiin sitten nopeasti pois hänen näkyviltään. Jumalten aseita tai ei, Misha ei ollut antanut itsensä kiintyä niihin liiaksi. Alun perin hän oli kyllä tiennytkin, ettei ollut aseiden oikea omistaja. Misha sai sentään pitää vaatteensa, ja Pirtan antama palmikko oli vieläkin varmassa tallessa kankaan kätkössä. Sen eteen Misha olisi tapellut verissäpäin.

Misha yritti vielä kerran pyytää selitystä, mutta vartijat eivät tuntuneet välittävän. Myös Mishan pyyntö välittää viesti Metsävahdille sai osakseen vain hiljaisuutta. Viimein hän antoi periksi – vartijat tiesivät kyllä, kuka hän oli, mutta eivät selvästikään tahtoneet Mishan tietävän mitään. 

Misha ohjattiin vankiselliin, ja kun ovi viimein paukahti lukkoon hänen selkänsä takana, Misha tajusi olevansa jälleen yksin. Sellin pimeydestä huolimatta Misha näki siellä varsin hyvin. Vaikka Tapio näytti hylänneen Rautamon, oli hänen siunauksestaan vielä jonkinlaista hyötyä hänen uskolliselle palvelijalleen. Misha tutki sellin tarkasti, mutta mitään ihmeellistä ei löytynyt. Puinen peti, olkia lattialla ja oven viereisessä nurkassa tyhjä käymäläsanko. Vankiselli oli viileä, mutta ei liian kylmä. Ihmeellistä kyllä selli ei edes haissut kovin pahalle. Siellä oli myös yllättävän hiljaista ottaen huomioon, että se oli kastellin alakerrassa. Misha huomasi pedin vierellä vesikannun ja joi janoonsa haisteltuaan ensin varmuuden vuoksi sen sisältöä. Misha pisti pedille pitkäkseen ja alkoi pohtia tilannettaan. 

Tapiokoita ei ollut näkynyt matkan varrella, mutta se ei silti voinut pitää täysin paikkaansa. Ainoastaan pääkaupungin lähialueelle suuntautuva sotatoimi tyhjentäisi koko kaupungin kerralla tapiokoista. Silloinkin kaupunkiin jäisi kiertovahteja. Misha tiesi, että kiertovahteihin ei välttämättä törmäisi koko matkalla pääportilta kastellille, mutta aika epätodennäköistä se silti oli. Arvoituksia, arvoituksia... Misha olisi antanut kuukauden palkkansa tuoreista tiedoista. 

Misha yritti kuunnella kastellin elämää, mutta vaipui jossain vaiheessa huomaamattaan uneen. Pakomatka oli ollut raskaampi kuin Misha tajusikaan, ja uni huuhtoi pois suurimman osan väsymyksestä. Nukkuessaan Misha näki unta Pirtasta.

Viima naputti pöytää kynnellään. Tapa oli eräs Viiman paheista, ei ärsyttävin, mutta yksi selkeimmistä hermostumisen merkeistä kuitenkin. Idästä kantautuvat uutiset olivat todella huolestuttavia, ja mikä kaikkein pahinta, huhuja ei voitu edes varmistaa todeksi. Oli kuin Mielikin silmät olisi suljettu tulevaisuudelta kokonaan. Kaikki usvavaeltajat olivat palanneet ilman lisätietoja. Vanhusten neuvosto haluaisi pian tehdä jotain, mutta kaikki suunnitelmat tuntuivat tähtäävän enimmäkseen pakenemiseen. *Beccan* tuleminen oli muuttanut tulevaisuuden sellaiseksi, että se oli näkymättömissä heiltä kaikilta. 

Viima vihasi tietämättömyyttä vielä enemmän kuin laiskuutta. 

Kuten muutkin Mielikin valitsemat, hänet oli siunattu – tai kirottu – näkemisen lahjalla jo aivan pienenä. Nuorempana katajaneidot eivät kuitenkaan osanneet tulkita kaikkia enteitä oikein, ja virheitä sattui. Kohtalokkaita virheitä. Nuorena tyttönä vielä kotikylässä asuessaan Viima oli yrittänyt pelastaa ystävänsä hengen, mutta olikin päätynyt jouduttamaan tämän muutenkin ennenaikaista kuolemaa. Viima sai syyt niskoilleen, ja hänet ajettiin mieron tielle. Hän katkeroitui ja kovettui, elämä yksinäisenä naisena oli kovaa... Kuten monet muutkin näkemisen lahjalla siunatut, Viima sai turvapaikan Mielikkilästä. Mielikki oli ehkä oikukas emäntä – kuten kaikki Pohjolan jumalat – mutta silti metsän emännässä oli lempeyttä, joka onnistui sulattamaan Viimankin. Viima alistui kovapäisyydestään huolimatta koulutukseen, ja 30 vuoteen ei ollut Mielikkilässä ollut Viimaa arvostetumpaa näkijää. Tai vihatumpaa. 

Viima pakottautui istahtamaan alas pedilleen. Peti oli katajasta, Mielikkilän omaa tekoa. Pellavaiset lakanat olivat kaikessa karheudessaan yksinkertaiset, mutta silti puhtaat. Viima oli tavoiltaan vaatimaton, jopa askeettinen. Pari vuotta kerjätessä opetti kenet hyvänsä säästeliääksi ja nöyräksi. Monikaan vanhemmista näkijöistä ei pitänyt Viimasta juuri näiden tapojen vuoksi. Viimaa pidettiin kylmänä, joustamattomana ja tuomitsevana. Jos Viimaa tunsi yhtään paremmin, tiesi väitteet myös todeksi. Harva kuitenkaan tiesi, että kaiken sen viileän ulkokuoren alla Viima oli vastuuntuntoinen ja Mielikille kuolemaan saakka uskollinen. Viima ei ikinä asettanut omia tarpeitaan Mielikin tahdon edelle. 

Viima katseli ympärilleen ahtaassa huoneessaan, haisteli ilmaa ja pohti tulevaa. Miten ikinä Viima unia ja enteitään tulkitsi, lopputulos oli aina sama: idästä nouseva uhka pyyhkisi pian koko Pohjolan mennessään. Idästä tuli päivä päivältä enemmän uutisia, joiden viesti oli varsin selvä. Kaikki *Beccan* jäljiltä selvinneet ihmiset pakenivat... *jotain*. Viima ei ollut kuullut vielä yhtään raporttia tai selostusta siitä, *mitä* ihmiset niin kovasti pelkäsivät, mutta jotain todella järkyttävää sen täytyi olla. Niin tai näin, Pohjolan itärajaa kohti tuntui vaeltavan koko itäinen maankulma, nälissään ja peloissaan. 

Vaikka Kultaista imperiumia ei ehkä enää ollutkaan, Pohjolan itäpuolelle mahtui monta suurtakin maata, joilla oli sotureita ja sotakoneita nopeaan sotaan. Nyt näytti siltä, että koko itä oli tulossa länteen. Ainoastaan Pohjolan tapiokat seisoivat kylmän idän ja leudon lännen välissä.

Viima huokaisi. Näyt eivät olleet selviä, ja silti niiden merkitys oli tärkeämpi kuin koskaan. Kahden yön ajan kaikki Mielikkilän katajaneidot olivat nähneet samaa näkyä, samaa ennettä. Kukaan vanhemmistakaan näkijöistä ei muistanut vastaavaa tilannetta. Mielikki tahtoi kaikkien tietävän tahtonsa, mutta kukaan ei ymmärtänyt viestiä. 

Viiman ajatteluhetki keskeytettiin, kun ovelta kuului hiljainen koputus. 

“Sisään.”

Ailho, lyhyen aikaa koulutettavana ollut pikkutyttö astui varovasti sisään. Ailho ei uskaltanut katsoa Viimaa edes silmiin, mutta Viima ei jaksanut alkaa torua tyttöä moisesta. Hänellä ei ollut nyt aikaa tällaisiin tyhjänpäiväisyyksiin. 

“Kerro”, kehoitti Viima.

“Minua pyydettiin noutamaan teidät”, sanoi Ailho ääni haipuen melkein kokonaan. Pelkäsikö tyttö häntä todellakin noin paljon? Näyttikö Viima noin julmalta nuoren silmin?

“Kuka pyysi?”

“Porttivahti. Sinulle on vieras”, sanoi Ailho ja oli jo vetäytymässä takaisin käytävään.

“Palatsi on suljettu. Miten kukaan pääsi sisään?” Viiman uteliaisuus heräsi. Tämähän oli outoa.

“En tiedä, niin minua vain pyydettiin sanomaan”, jatkoi Ailho. Hetken näytti melkein siltä, että nuori katajaneito pillahtaisi itkuun syytöksestä, jota Viima ei edes ajatellut.

“Kiitos, menen saman tien”, sanoi Viima ja nousi ylös. Viima ei alentunut juoksemaan, vaikka hetken aikaa mieli tekikin. Mitä ikinä – kuka ikinä – se olisikin, asia ei voinut olla niin tärkeä. Mitä nuoremmatkin ajattelisivat, jos näkisivät opettajattarensa juoksevan katajapalatsin käytäviä pitkin kuin pahainen tytönhupakko?

Viima löysi palatsin ainoan miespuolisen asukkaan, porttivahdin, sieltä missä tämän kuuluikin olla. Vanhus seisoi katajapalatsin sisäpihalla vaihdellen painoa hermostuneesti jalalta toiselle. Vahti ei kantanut virassaan aseita, sillä sellaisia ei Mielikkilässä tarvittu. Katajapalatsi ei päästänyt vihamielisiä tai ei-toivottuja ihmisiä sisälleen lainkaan.

“Iltaa, hyvä neiti Viima, hyvä kun tulit\!”

“Mikä on niin kiireellistä, että sinun täytyi säikytellä noviisejakin?”

“Ei mikä, vaan kuka”, sanoi porttivahti ja viittelöi taakseen. Viima katsoi tarkemmin vahdin osoittamaan suuntaan. Palatsin sisin portti oli suljettu sisäpuolelta, ja ristikon takana seisoskeli tutun näköinen miehen hahmo. Viima oli hetken aikaa hiljaa. Vahti oli sanomassa jotain, mutta Viima viittelöi tämän vaikenemaan. Hitaasti Viima meni lähemmäs. Kun Viima oli enää muutaman askeleen päässä ristikosta, valo paljasti tutut kasvot.

“Iltaa, neito. Siitä on aikaa”, sanoi Karttu ja kumarsi syvään. Viima muisteli miehen olevan nuorempi kuin miltä hän näytti, mutta toisaalta aika ei ollut ollut lempeä hänelle itselleenkään. Viima katsoi miestä tarkemmin ja huomasi tämän olevan haavoittunut: päätä kiersi tumma, veren likaama side, ja tuoretta verta valui vieläkin tämän toiselle ohimolle. Karttu näytti nälkiintyneeltä, mutta tämän silmissä oli sellaista paloa, jota Viima ei siellä aikaisemmin muistanut nähneensä. Karttu ei näyttänyt enää samalta rauhalliselta tutkijalta, joka kaiveli vanhoja kirjakääröjä palatsien kellareissa. Ei, jotain oli tapahtunut. 

“Tule sisään”, kutsui Viima. Vahti päästi haavoittuneen Kartun sisälle. Vasta nyt Viima huomasi, mitä Karttu kantoi. Nahkapussissa tai ei, luomisen merkki hehkui sinisenä Viiman silmien edessä. Kartulla oli sanojen kantele. 

Vahti ei tuntunut huomaavan mitään, mutta Viima tiesi muiden katajaneitojen ilmaantumisen olevan vain ajan kysymys. Ailhon juoruavaa suuta Viima ei enää ehtisi vaientamaan, mutta vahti ainakin kuuntelisi järkipuhetta. Tästä vierailusta ei saisi levittää sanaa yhtään pidemmälle kuin oli tarvis.

“Pyydä Ailhoa tuomaan minun huoneeseeni sidetarpeita, pesusoikko, lämmintä vettä ja ruokaa vieraalleni... ja pian.” Kun vahti oli menossa täyttämään Viiman toivetta, Viima lisäsi vielä hiljaisella äänellä: “Tästä ei sitten saa puhua kenellekään. Voinko luottaa sinuun?”

Viima ei ollut siinä asemassa, että hän voisi varsinaisesti vaatia mitään, mutta vanhus oli aina ollut hänelle ystävällinen. Vahti oli ystävällinen kaikille. Vahti hymyili jälleen lempeästi, ja tämän leveä hymy paljasti yhden puuttuvan kulmahampaan. 

“Sehän on selvä. Voit luottaa sanaani”, lupasi Vahti ja Viima nyökkäsi kiitokseksi. Porttivahti poistui pikaisesti, ja Viima kutsui Kartun luokseen. Mies huojui silkasta uupumuksesta, mutta ei suostunut nojaamaan Viiman tarjoamaan käteen. Viima hymyili mielessään miehen sisulle. Mikä sai rauhallisen käärökirjurin muuttumaan noin selvästi? Entä miten katajapalatsi oli päästänyt hänet läpi?

Karttu ei sanonut mitään koko sinä aikana, kun Viima vei heitä syvemmälle palatsin uumeniin. Karttu ei ollut ikinä käynyt palatsin asuintiloissa, jossa katajaneidot asuivat koko elämänsä. Se oli hyvin jyrkästi kiellettyä, mutta Viima oli tottunut taivuttamaan sääntöjä silloin, kun siihen oli tarvetta. Kuten nyt.

Kun Viima ja Karttu viimein seisoivat kahdestaan Viiman huoneen hämärässä, Karttu melkein tipahti polvilleen lattialle. Miehen oli pakko ottaa tukea seinästä, että olisi pysynyt pystyssä. Uupumus näytti käsinkosketeltavalta. Karttu työnsi kannelpussin Viiman sängyn alle, eikä Viima uskaltanut sanoa tai kysyä vielä mitään. Viima kosketti miehen verisen kääreen peittämää otsaa, ja Karttu murahti kivusta. Kun Viima tarttui rääsyyn, Karttu otti tämän kädestä kiinni varsin terävästi.

“Ei vielä, se ei ole niin vakava. On tärkeämpääkin puhuttavaa”, sanoi Karttu. Viima läpsäisi miestä sormille, ei pahantahtoisesti mutta ei hyvälläkään. Karttu hymähti, painoi pään viileää seinää vasten ja sulki sitten silmänsä, kun Viima alkoi purkaa veristä käärettä. Karttu ei tiennytkään, että niin piinkova nainen pystyi moiseen hellyyteen. Ehkä kuume teki tepposiaan.

“Olet edelleen samanlainen. Itsepäinen”, sanoi Karttu. Viima melkein hymyili. Kun Karttu oli aikoinaan yrittänyt lähestyä Viimaa riiustamismielessä, Viima oli torjunut tämän kylmästi. Viiman elämään ei ollut silloin mahtunut muuta kuin Mielikki. Se asia ei ollut vieläkään muuttunut.

“Sinä olet muuttunut”, sanoi Viima viimein. Karttu ei ensin vastannut mitään. Jotenkin nainen onnistui sanomaan sen kuin syytöksen.

“Kokemukset muuttavat, Viima.”

“Mitä tapahtui?” 

“Pitkä tarina, mutta kerron sen lyhyesti”, lupasi Karttu. Ennen kuin Karttu ehti aloittaa, Ailho koputti oveen ja toi Viiman vaatimat tarpeet. Kun tyttö oli tehnyt kaiken, minkä Viima pyysi, Ailho poistui. Viima ei edes muistanut pyytää Ailhoa pitämään suunsa kiinni, niin mietteissään hän oli. 

Ailhon poistuttua Viima haki vettä, ja alkoi puhdistaa hitaasti miehen otsahaavaa liasta ja verestä. Viima ei ollut asiantuntija sotaparannuksessa, mutta kyllä hän silti miekan viillot kaatumahaavoista erotti. Kartulla oli käynyt tuuri. Tai sitten miehessä oli enemmän taitoa kuin silmä erotti. 

“Kerro, lyhyesti tai pitkästi”, kehoitti Viima ja jatkoi puhdistamista. Karttu veti ensin henkeä ja alkoi sitten kertoa hitaasti tarinaansa. Viima kuunteli, kuinka Karttu kävi pikaisesti läpi tutkimuksensa tulokset ja johtopäätökset. Toki Viima oli aikaisemminkin kuullut Kartun etsinnästä, mutta silloin se oli tuntunut... no, älyttömältä. Muinaisten Jumalten astioiden haudat tuntuivat enemmän legendoilta kuin todelta. Karttu oli kuitenkin löytänyt viimeisen hautalehdon, ja *Beccan* vihaiset jälkijäristykset olivat paljastaneet haudan sisältöineen.

Kun Karttu kertoi viimein kanteleen löytymisestä, Viiman kädet pysähtyivät. Uskomatonta. Mies oli todellakin törmännyt luomisen kanteleeseen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen yksi väkevimmistä myyteistä paljastuikin todeksi\! Viiman kädet tärisivät hieman, kun hän sitoi Kartun otsalle puhtaan siteen.

Karttu jatkoi kertomustaan, ja Viimalta meni melkein ohi Kartun kertomus tämän matkasta takaisin Rautamoon. Viima tiesi kyllä Metsävahdin lähettämästä retkikunnasta, mutta kukaan ei tiennyt, keitä siihen kuului ja miksi sellainen oli korpeen yleensäkään lähetetty. Silti siinä oli paljonkin järkeä. Kartun kuvailema määrä oli juuri sopivan kokoinen joukko liikkuakseen melko nopeasti, mutta suhteellisen huomaamatta. Kun Karttu kertoi Mishan osallisuudesta tapahtumiin, kylmät väreet juoksivat pitkin Viiman niskaa. Tämä ei voinut olla sattumaa. Eikö Pirta ollut hävinnyt hieman yli viikko sitten omille teilleen? Entä miten petomies saattoi pukea ylleen jumalten siunaaman haarniskan? 


Viima kuunteli puolella korvalla loput Kartun kertomuksesta. Vaikka Karttu puhuikin kaunistelematta ja tehokkaasti, Viimasta tuntui silti, että mies jaaritteli. Karttu oli saanut haavasta hitaasti nousevan kuumeen, ja se kävi ilmeisesti jo miehen voimille; Viima ei oikein voinut tiukata vanhalta tutultaan enempää yksityiskohtia, sillä Karttu näytti olevan pyörtymisen rajoilla. Kun Karttu oli saanut sanottua asiansa, Viima nosti miehen pystyyn. Karttu ei pannut vastaan, mutta kun Viima kaatoi miehelle pesusoikkoon kylpyvettä, Karttu alkoi vastustella. Viima ei ollut sellaisella tuulella, että olisi jaksanut kuunnella siveydestä kumpuavia turhuuksia.

“Mitä nopeammin saan sinut nukkumaan, sitä nopeammin kuume laskee. Ja arvaa kaksi kertaa, päästänkö sinut noin likaisena sänkyyni”, tuiskahti Viima, ja Karttu unohti turhat siveilyt saman tien. Viima auttoi Karttua peseytymään, ja viimein, kun mies oli suhteellisen puhdas matkan liasta ja loskasta, Viima auttoi Kartun sänkyynsä. 

Tuskin miehen pää oli koskettanut pielusta, kun hän jo nukahti.

Viima odotti aikansa, että mies varmasti oli saanut unen päästä kunnolla kiinni. Kun Karttu viimein kuorsasi tasaisesti, Viima kokeili Kartun otsaa kädellään. Kartulle oli tosiaan nousemassa kuume, mutta se menisi varmastikin ohi jo muutamassa päivässä. Jos tilanne huononisi yhtään, Viima pyytäisi talon parantajan vierailemaan Kartun luona vielä saman päivän aikana. 

Viima hymyili helpottuneena ja suukotti hyvin varovasti Kartun otsaa. Jos joku olisi nähnyt Viiman ilmeen, se olisi varmasti muuttanut monen mielen kylmästä katajaneidosta. Viima varjeli sydäntään tarkasti eikä ollut valmis paljastamaan aatoksiaan niin vähästä kenellekään. Karttu oli ainoita ihmisiä, joille hän oli aina puhunut totta. Viima piti miehestä kovasti, vaikka julkisesti muuta vakuuttikin.

Viima katseli miehen kasvoja ja muisteli, millaisissa merkeissä he olivat viimeksi eronneet. Viima oli ollut oma tavallinen itsensä, kylmä ja etäinen. Karttu ei kuitenkaan ollut välittänyt tästä, vaan oli laskenut leikkiä aivan kuin Viima olisi ollut pehmein ja hellämielisin neito koko maailmassa. Tietenkin se oli tuntunut Viimasta hyvältä. Kukapa nainen ei olisi pitänyt miehen jakamattomasta huomiosta.

Eikä Karttu ollut ruma. Ei sillä, että Viima olisi edes välittänyt, vaikka miehen irvistys olisi pelottanut susiakin... mutta ei, Karttu ei ollut ruma, eikä mitenkään muutenkaan luotaantyöntävä. Monella tavalla Karttu oli yksi sivistyneimpiä ja kilteimpiä ihmisiä, joita Viima oli ikinä tuntenut. Sitä hän ei ikinä ymmärtänyt, mitä mies oli hänessä itsessään nähnyt, kun tämä jaksoi jatkaa riiustelua vielä vuosien jälkeenkin. Karttua ei ollut häirinnyt sekään tosiseikka, että Mielikin neidot eivät yleensä kiertäneet liiton pihlajaa. Jos Viimaa ei olisi vihitty Mielikin neidoksi, hän olisi hyvinkin saattanut suostua miehelään Kartun kanssa.

Mutta Mielikki oli vaatelias emäntä, ja Viima oli hänen uskollinen palvelijansa. Viima painoi haaveet syvälle mielensä perukoille. Niille olisi aikaa joskus toiste. 

Viimein Viima uskalsi ottaa kanteleen esiin sängyn alta. Viiman kädet tärisivät, kun hän avasi likaisen hirvennahkapussin nyörejä. Hitaasti, varoen koskettamasta kieliä paljain sormin, Viima veti kanteleen valoon. Kantele tuntui viileältä Viiman sormissa, ja se sykki kuin elävä olento. Kylmä hiki nousi Viiman niskaan, mutta silti hän jatkoi tutkimistaan. Viiman oli saatava varmuus siitä, että tämä todellakin oli luomisen kantele. Viima kuljetti sormiaan kanteleen sileällä pinnalla. Kantele näytti hieman tavallista kanteletta pienemmältä, se oli sileä jokaiselta pinnaltaan ja kokoonsa nähden melko painava. Aivan kuin kantele olisi rakennettu kivestä luun sijaan. 

Viima oli luullut, että kantele olisi tehty jotenkin yhteen liitetyistä luunpalasista, mutta se oli todellakin kokonaan luuta: aivan kuin luu olisi ensin sulatettu ja valettu sitten kanteleen muotoiseen muottiin. Kielet olivat kultaiset ja niin ohuet, ettei niitä nähnyt muuten kuin valon heijastuessa niiden kirkkaasta pinnasta. Jokainen kieli oli sidottu paksulla villanyörillä kiinni kanteleeseen. Se olikin järkevää: kuka hyvänsä saattoi vahingossa koskettaa kieliin, ja seuraukset voisivat olla arvaamattomat. 

Viima istuutui sängylle, tunnusteli kanteletta sylissään. Se näytti kuitenkin normaalilta kanteleelta. Vaikka kantele olikin seitsemänkielinen, Viima arveli osaavansa soittaa sitä vaivatta. Jokainen katajaneito pystyisi siihen. Viima leikitteli hetken aikaa ajatuksella, mutta hautasi sen sitten. Ei, tätä kanteletta eivät soittaneet muut kuin laulajat. Vaikka Viima olikin Mielikin suosiossa, ei se vielä tarkoittanut sitä, että laulujen kantele kuuntelisi hänen vetoomustaan. 

Viima laittoi kanteleen takaisin Kartun laukkuun ja työnsi sitten kanteleen sänkynsä alle. Viima tarkasti vielä kertaalleen Kartun tilan ja poistui sitten nopeasti huoneesta. Asia täytyi heti saattaa muiden vanhempien tietoon.

Tällä kertaa Viima juoksi. Aivan sama, kuka hänet näkisi. Pian sillä ei olisi enää mitään väliä.

Pirta kuuli uutisen Metsävahdin kuolemasta heti päästyään Mielikkilään. Porttivahti oli yllättävän puheliaalla tuulella, eikä Pirta tahtonut kiirehtiä Viiman luokse suotta kuritettavaksi, joten hän kuunteli kaikki juorut varsin mielellään.

Metsävahdin keskitalven kekrinä saama ampumahaava ei ollut parantunut kunnolla, ja mies oli viimein kuollut suurissa tuskissa. Papisto olisi tahtonut pitää Metsävahdin huonon tilan mahdollisimman hyvin piilossa rahvaalta, mutta huhuilla oli tapana levitä varotoimista huolimatta. Pirta oli ollut poissa kaupungista vain vähän yli viikon, mutta sinä aikana tilanne oli jo muuttunut Rautamossa lähes täysimittaiseksi kapinaksi. 

Tilannetta ei ollut helpottanut sekään, että Metsävahti oli komentanut viimeisenä käskynään kaikki tapiokat pois Rautamosta, kohti itärajaa. Paikalla olleet piiat kuiskivat, että Metsävahti oli ennen käskynantoa puhunut huoneessaan jollekin, mutta kun piiat olivat menneet katsomaan, huoneessa ei ollut ollutkaan ketään Metsävahdin lisäksi. Yleisesti uskottiin, että kipu oli ajanut Metsävahdin hulluksi ennen kuolemaa.

Kun tapiokat ja Tapion laulajat poistuivat kaupungista, merkinpalvojat olivat päässeet niskan päälle. Aatelisto marssitti omia palkattuja miekkojaan pohjoisen pikkukylistä, ja pian Rautamon kaduilla partioikin joukko epäluotettavia palkkatappajia. Kansa oli luonnollisesti peloissaan, sillä vaikka papisto ja Metsävahti olivatkin omalla tavallaan jyrkkiä hallitsijoita, aatelistoa ajoi yleisesti pelkkä rahanhimo ja ahneus. Kun merkinpalvojat uskalsivat viimein tulla esiin piiloistaan ja tunnustaa julkisesti uskoaan, yhteydenottoja kiihkoilijoiden välillä oli jo päivittäin.

Yleistä levottomuutta pahensivat entisestään huhut ja tiedot itärajalta. Pakolaisia tulvi päivittäin rajoille yhä enemmän ja enemmän, ja näiden mukana kulkivat uutiset *Beccan* aiheuttamista hirmutöistä. Kokonaisia valtakuntia oli tuhoutunut, ja ihmisten heimoja hävinnyt valtavien kivi- ja vesimassojen alle. Inhimillisen tuskan määrää oli hankalaa edes kuvitella. Kaiken lisäksi vaikutti siltä, että talvi saattaisi jatkua paljon pidempään tänä vuonna kuin koskaan aikaisemmin. Ikään kuin *Beccan* mukanaan tuoma kirous leviäisi syvemmälle ja laajemmalle. Ihmiset pelkäsivät, eivätkä syyttä. Jos kaikki tapiokat oli kutsuttu aseisiin ja rajalle, uhkan täytyi olla todella vakava. Pirta tunsi vilun väristyksien kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja hetken aikaa hän oli tyytyväinen siihen, että katajapalatsi oli ulkopuolisilta suljettu. Asiat olivat nyt paljon pahemmin kuin hänen lähtiessään.

Pirta ei saanut nyhdettyä Vahdilta sen enempää juoruja. Kun vitkasteluun ei ollut enää mitään syytä, Pirta meni suorinta tietä Viiman luo. Kun koputukseen ei vastattu, Pirta meni suureen saliin, jossa neuvoston jäsenet yleensä viettivät aikaansa ja hoitivat velvollisuuksiaan. 

Kun Pirta saapui paikalle, sali oli jo täynnä puheensorinaa ja ihmisiä. Osan vanhemmista katajaneidoista Pirta tunsikin jo ennestään, mutta joukossa oli myös paljon sellaisia vanhuksia, joita Pirta ei ollut ikinä aikaisemmin nähnytkään. Pirta ei voinut olla varma, mutta näytti aivan kuin Mielikki olisi kutsunut koolle kaikkien kaupunkien katajaneidot neuvonpitoa varten. Sellainen oli harvinaista, mutta sitä kyllä tapahtui. Neuvonpitoja oli tapahtunut hänenkin elinaikanaan monta kertaa.

Joukossa oli myös katajaneitoja, jotka olivat jo todella lähellä oman maallisen vaelluksensa loppua. Vanhuuden kumaraan painamat vanhukset tuijottivat kaukaisuuteen, kuulivat välillä asioita, joita muut eivät kuulleet, ja juttelivat hengille, joita muut eivät nähneet. Tarpeeksi vanhetessaan katajaneidot alkoivat siirtyä yhä enemmän henkien maailman usviin kohti lopullista määränpäätään. He näkivät ja kuulivat asioita, joita kuuli yleensä vain usvien vaelluksella. Se oli vasta vanhenemisen ensimmäinen oire. Seuraavaksi tuli haipuminen, kun iäkkään katajaneidon ruumis alkoi häilyä sielun irrottaessa otettaan elävästä lihasta. Vanhan katajaneidon liha muuttui läpikuultavaksi, sitten läpinäkyväksi ja lopulta, kuoleman koittaessa, ruumis pirstoutui usvaksi. Sellainen oli hyvä tapa kuolla.

Vaikka Pirta tiesi sen olevan epäkohteliasta, hän ei voinut olla tuijottamatta läpikuultavia vanhuksia, jotka istuivat kunniapaikalla seinän vieressä. Vaikka Pirta tiesi, että he olivat onnellisia voidessaan vain haipua pois, hän ei voinut olla tuntematta surua näiden poismenon puolesta.

Pirta etsi Viimaa katseellaan, mutta tätä ei näkynyt missään. Vaalenvihreän ja \-sinisen sävyihin pukeutuneessa joukossa pisti silmään nahkaisiin matkavarustuksiin pukeutunut kumararyhtinen mies. Se oli outoa jo itsessään, sillä Mielikkilässä näkyi todella harvoin miehiä. Mitä oikein oli tekeillä?

Pirta jäi seisoskelemaan lähelle ovea ja odotti, mitä tuleman piti. Vaikka neuvoston kokouksiin ei yleensä päästetty muita kuin vanhempia katajaneitoja, ei kukaan näyttänyt katsovan pahalla Pirtan paikallaoloa.

Pirta ei edes huomannut Viimaa, kun tämä tuli saliin. Huomatessaan Pirtan Viima tarttui tätä kipeästi kädestä ja veti tämän salin ulkopuolelle. Viima ei näyttänyt Pirtan mielestä kovin vihaiselta – ainakaan sen enempää kuin yleensäkään. Pikemminkin nainen oli huolissaan jostain.

“Voisitko selittää, mitä oikein olet puuhaillut?” kysyi Viima ja päästi samalla Pirtan kädestä irti. Pirta hieroi kipeytynyttä kättään ja pohti, mitä sanoisi naiselle. Pirta ei halunnut haastaa riitaa Viiman kanssa, oikeastaan juuri päinvastoin, joten hän päätti kertoa Viimalle kaiken. Tai no... ei ihan kaikkea. Pirta jätti kertomatta sen, mitä hänen ja Mishan välillä oli tapahtunut, mutta muutoin Pirta kävi nopeasti läpi poissaolonsa vaiheet. Viima kuunteli hiljaa, katse etäisenä ja kädet levottomina. Pirta yritti olla nopea, mutta varoi jättämästä mitään olennaista pois kertomuksestaan. 

Huolimatta Pirtan yrityksistä Viima arvasi, mitä Mishan ja Pirtan välillä oli tapahtunut. Hetken aikaa Pirta jo ehti luulla, että nainen suuttuisi ja Pirta saisi tillikan korvilleen, mutta sen sijaan Viima hymyilikin hänelle\! 

“Mielenkiintoista”, sanoi Viima ja painoi kätensä Pirtan vatsalle. Viima sulki silmänsä ja kuunteli vain hetken hiljaa. “Kannat petomiehen lasta”, totesi Viima viimein. Pirta valahti kalpeaksi. Mahdotonta\! Hän oli laulanut joka aamu Mielikille keskeytyksen sanat\!

“Ei se voi... minä lauloin joka aamu”, mutisi Pirta.

“Usko tai älä, mutta niin se on. Olet hedelmöittynyt, ja miehen siemen on vahva. Hyvä”, jatkoi Viima, ja Pirta meni sanattomaksi. Eikö Viima ajatellut mitään muuta kuin enteitään? Oliko Mielikki hylännyt Pirtan, kun ei ollut suostunut kuulemaan seisautuksen sanoja?

“Meillä on muutakin puhuttavaa”, sanoi Viima viimein. Pirta huomasi Viiman äänensävyssä melkoisen muutoksen. Nainen ei puhutellut enää Pirtaa kuin alempaansa. Jotain oli tapahtunut. “Neuvoston kokous kestää aikansa, syö ja peseydy sillä aikaa. Haiset aivan kauhealle. Kun kokous on loppu, haetutan sinut huoneestasi.”

“Hyvä on”, myöntyi Pirta osaamatta sanoa mitään muutakaan. Viima nyökkäsi ja jätti Pirtan sitten yksin. Toisaalta Pirta oli kiitollinen saamastaan hengähdystauosta, toisaalta häntä alkoi hieman huolestuttaa. Katajapalatsin ja Rautamon asiat olivat muuttuneet sellaista tahtia, että siitä ei voinut seurata mitään hyvää. Neuvoston kokous ja Viiman muuttunut asenne toivat myös oman lisänsä Pirtan huolitaakkaan. 

Pirta kävi peseytymässä saunatiloissa, mutta ei oikein osannut rentoutua. Viiman paljastama uutinen järkytti häntä hieman, mutta toisaalta hän oli salaa myös onnellinen: hän kantoi sisällään Mishan lasta. Pirta tiesi myös, että Misha olisi lapsesta aivan yhtä onnellinen kuin hän itsekin. Pirta olisi tahtonut päästä kertomaan iloisen uutisen Mishalle mahdollisimman pian, mielellään saman tien, mutta sitä ennen hänen olisi selvitettävä, mitä Viima hänestä tahtoi. Sittenkin saattoi olla, että hän ei näkisi miestä vielä vähään aikaan. 

Ajatus tuntui ahdistavalta. Pirta ikävöi Mishaa jo nyt, vaikka heidän erostaan oli kulunut vasta muutamia tunteja. Entä jos he eivät tapaisi toisiaan moneen kuukauteen? Entä jos Misha määrättäisiin saman tien rintamalle? Pirta yritti olla ajattelematta asiaa enempää, se oli liian masentava ajatus mietittäväksi.

Peseydyttyään Pirta haki keittiöstä leipää, juustoa ja päivällistä lihakeittoa. Vaikka hänellä ei ollut erityisemmin nälkä, hän yritti kuitenkin pakottaa itsensä syömään. Syötyään Pirta palasi huoneeseensa. 

Pirta istuutui alas vuoteelleen ja katseli ympärilleen. Siitä tuntui olevan niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli istunut tässä, omalla vuoteellaan. Iäisyys. Pirta tajusi, että hän ei ollut ehtinyt rauhoittumaan lainkaan sitten äkkinäisen lähtönsä. Kaikki oli vain tapahtunut hengästyttävällä nopeudella, kuin itsestään. Pirtaa huimasi, kun hän ajatteli sitä kaikkea. Vain viikko sitten\!

Pirta kosketti vatsaansa. Hän muisteli Mishaa, miltä tämä oli tuntunut hänen sisällään. Se oli ollut ihmeellistä, eläimellistä, miellyttävää. Puna nousi Pirtan poskille, kun hän muisteli ensimmäisiä rakkauden kokemuksiaan. He molemmat olivat olleet kokemattomia, mutta lopulta kaikki oli tapahtunut luonnostaan. Pirta oli kiitollinen Mishalle siitä, ettei mies ollut kiirehtinyt liiaksi; petomies oli ollut hellä, hellempi kuin ulkokuoren perusteella olisi voinut olettaa. Pirta sulki silmänsä ja näki Mishan edessään, näki uudestaan saman himon ja rakkauden miehensä kultaisista silmistä. Se oli ollut hekumallista, täyttävää, ja Pirta janosi sitä kaikkea lisää. Misha oli saanut hänet tuntemaan itsensä naiseksi, kauniiksi ja ainutlaatuiseksi. Hän kaipasi Mishaa jo nyt.

Pirtan vatsaa väänsi. Tunnemyräkkä oli pelottava, ja Pirta oli hermostunut. Hän ei kyennyt olemaan paikoillaan, vaan hänen oli pakko vähän väliä nousta ylös kävelemään. Se ei paljon auttanut, mutta sekin oli parempi kuin pelkkä istuskelu. Pirtan mieli pyöri ympyrää, kädet liikkuivat rauhattomina. Pirtan oli hankala olla. Hän ei ollut koskaan eläissään ollut näin hermostunut. Tai näin onnellinen. Tai näin peloissaan.

Pirta olisi varmaan tullut hulluksi, ellei Karttu olisi tullut keskeyttämään.

Neuvoston kokous kesti kauemmin kuin kukaan oli odottanut, joten Viima lähetti Kartun Pirtan seuraksi. Karttu totteli mielellään, sillä hän ei jaksanut seisoskella turhan panttina samaan aikaan, kun muut pohtivat kanteleen käyttöä ja Kartun kertomia uutisia. Tapion valepapin paljastuminen oli aiheuttanut paljon kohinaa katajaneitojen parissa, ja kun Viima vaati kaikki tunnustamaan yksitellen uskollisuutensa Mielikille, kohina muuttui avoimeksi huuteluksi. Viima pysyi kuitenkin kovana huolimatta muiden ivasta, ja suostui itse ensimmäiseksi, jonka uskollisuus testattiin. Karttu ei edes kuvitellut tietävänsä, mitä laulavien katajaneitojen uskollisuustestiin kuului, mutta sen lopputulokseen näytettiin luotettavan yhtä vahvasti kuin Tapion polttomerkkiin. Kun kaikki olivat lopulta todistaneet uskollisuutensa Mielikille, Viima pyysi kanteleen Kartulta. 

Siitä eteenpäin kokous olikin ollut yhtä pulinaa. Karttua sellainen väsytti. Vaikka kuume olikin viimeisten parin päivän aikana jo laskenut melkein kokonaan, Karttu tunsi itsensä aivan liian vanhaksi ja väsyneeksi. Pakomatka oli ollut raskas niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja Karttu kantaisi matkan arpia koko loppuelämänsä. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin surmannut ketään. Eikä olisi surmannut nytkään, ellei kyseessä olisi ollut kantele. Karttu ei tahtonut, että Mishan ja tämän miesten tekemät uhraukset menisivät hukkaan.

Karttu tapasi Pirtan sieltä, mistä Viima oli sanonutkin tämän löytyvän. Huoneen ovi oli auki, ja Pirta istui itsekseen pedillä kulmat mietteliäästi kurtussa. Naisen kädet liikkuivat rauhattomasti kaulakorulta vatsalle, korvan taakse, takaisin. Pirta oli hermostunut. Katajaneito oli hieman pidempi kuin Karttu oli olettanut, mutta muuten nainen vastasi Viiman antamaa kuvausta varsin hyvin aina kullankeltaista tukkaa myöten. Nuori nainen oli varsin näyttävä ilmestys, mutta niinhän katajaneidot yleensäkin tuppasivat olemaan. 

“Hyvää iltaa, hyvä neiti”, tervehti Karttu ja kumarsi. Pirta hymyili ja ojensi sitten kätensä tuttavallisesti tervehdykseen. Naisen kädet olivat pehmeät ja lujat, ote rento mutta varma. Luotettava. Karttu piti naisesta heti ensisilmäyksellä.

“Harvinaista, että mies eksyy katajapalatsiin”, totesi Pirta ensimmäisenä.

“En suinkaan eksynyt. Minulla oli tärkeää kannettavaa”, sanoi Karttu ja jäi seisomaan. Pirta viittelöi miehen penkille, ja Karttu otti tarjouksen kiitollisena vastaan. Olo oli hieman heikko vieläkin, ja jalat tahtoivat hieman oikutella, jos niiden päällä seisoskeli liian kauan.

“Mikähän mahtaa olla niin tärkeää, että Mielikki antaa miehen kävellä noin vain sisään omaan kotiinsa?” Pirta kuulosti ehkä hieman kovemmalta kuin oli tarkoitus, mutta ajatuksessa oli silti totuuden siemen. Asian oli täytynyt olla melko tärkeä.

“Kantelettahan minä kanniskelin. Mutta senhän sinä jo taisit tietääkin”, totesi Karttu ja tarkkaili Pirtan ilmettä. Naisen silmät vahvistivat sen, minkä Karttu oli ohimennen Viimalta saanut kuulla. Pirta oli todellakin tavannut Mishan. Se tarkoitti sitä, että Misha oli selviytynyt tempauksestaan hengissä. Ihme. 

“Meillä on kuulemma yhteinen tuttu”, aloitti Karttu varovasti. Karttu ei yhtään tiennyt, mitä Pirtan ja Mishan välillä oli, joten vanhus yritti olla hieman tavallista huomaavaisempi.

“Misha”, myönsi Pirta ja hymy sulatti naisen kasvoilta kaikki huolen rypyt. Karttu arvasi loput. Nuoret olivat sellaisia, ensirakkaus poltti tiensä kaikkien olotilojen läpi, ja vain sokea saattoi olla näkemättä sitä tunnemyräkkää, joka naisen sisällä nyt myllersi. Sanoja siihen ei suotta tarvittu asioita sekoittamaan.

“Selvisikö Misha hengissä? Entä muut?” kysyi Karttu.

“Oletko sinä sitten Karttu?” kysyi Pirta oivaltaen viimein, kuka miehen täytyi olla. 

“Sama mies. Misha teki tapiokoineen melkoisen tempun, pelasti kanteleen ja minut siinä sivussa.” Pirta ei keskeyttänyt, joten Karttu jatkoi: “Taisi olla hengenlähtö lähellä meillä kaikilla. Hyvä, jos mies selvisi hengissä.”

“Viimeksi kun tavattiin, Misha oli ihan kunnossa.”

“Entä muut?”

“Muista en tiedä. Ainakin Misha antoi muille lisäaikaa”, kertoi Pirta ja pinnisteli vielä varmuuden vuoksi muistiaan. Misha ei ollut tahtonut puhua koko tappamisesta, eikä Pirta ollut niin kiinnostunut, että olisi jaksanut udella lisää. 

“Toivottavasti hekin selvisivät. Olivat kaikki ihan hyviä miehiä, mitä heihin yhtään ehdin tutustumaan”, sanoi Karttu ja jatkoi sitten mietteliäänä. “Edelleenkin mietin vain sitä, miten Metsävahti saattoi olla niin uskomattoman sokea. Nyt tuntuu kuin koko kaupunki olisi täynnä pelkkiä kiihkoilijoita.”

“Merkinpalvojia?” kysyi Pirta. 

“Niitäpä hyvinkin. Viheliäistä ja enimmäkseen vähämielistä sakkia, mutta kun niitä on paljon, niin kunnon ihmisillä on syytä pelätä”, mutisi Karttu.

“Kuulin huhuja, että kaikki tapiokat olisi käsketty itärajalle. Onko se totta?” kysyi Pirta hetken mielijohteesta.

“On. Metsävahdin viimeinen teko... kukaan ei tiedä, miksi. Huhujahan liikkuu paljon. Viima sanoo, että pian saadaan varmistuksia siitä, mitä rajan takana todella tapahtuu.”

Pirta nyökkäsi. Usvavaeltajia käytettiin yleensä tiedustelijoina sotatoimien edellä, vaikka Mielikki ei asiasta kovin mielissään ollutkaan. Sellainen vain oli soveliasta, sillä Pohjolassa kaikki tekivät osansa. 

“Toivottavasti huhut paljastuvat pelkiksi huhuiksi”, sanoi Pirta mietteliäänä. Karttu ei olisi voinut olla katajaneidon kanssa enemmän samaa mieltä. Rautamo oli tyhjentynyt tapiokoista huonoimpaan mahdolliseen aikaan. No, kun huhut olisi todistettu turhiksi, tapiokat tulisivat takaisin Rautamoon, ja järjestys palautuisi. Siihen mennessä Tapio olisi varmaan valinnut jo uuden suosikin Metsävahdiksi. Hiljaa mielessään Karttu toivoi, että uudessa Metsävahdissa olisi hieman enemmän selkärankaa kuin edellisessä. Ehkä tällaista tilannetta ei olisi ikinä päässyt tapahtumaan, jos merkinpalvojiin ei olisi alunperin suhtauduttu näin lempeästi.

Metsävahti oli kuitenkin maksanut virheistään jo omalla hengellään. Karttu toivoi, että se jäisi ainoaksi verirahaksi.


Ensimmäinen pahoinpitely oli kaikkein pahin. Vaikka Misha tiesikin kuulustelutaktiikan jo ennalta riittävän hyvin, ei hän ollut ikinä joutunut kestämään – tai itse suorittamaan – moista hakkaamista. Miehet olivat herättäneet Mishan keskellä yötä, ilmeisesti juuri pari tuntia ennen aamunkoittoa. Miehiä oli yhteensä neljä, kaikki rotevia ja harteikkaita tyyppejä. Juuri sellaisia, joita palkattiin tekemään työt, joiden tarkastelu ei kestäisi päivänvaloa. Miesten kasvot oli peitetty hupuilla, vaatteissa ei ollut minkäänlaisia tunnuksia. Kaksi miestä piti Mishaa aloillaan, samalla kun yksi hakkasi aseetonta vankia. Neljäs mies vartioi miekka paljastettuna hieman taempana siltä varalta, että vanki onnistuisi keplottelemaan itsensä irti.

Ilman mitään ennakkovaroitusta Misha sai nyrkistä naamaansa. Hampaita ei onneksi mennyt rikki, mutta veri irtosi kivuliaasti. Misha ei vastustellut, sillä hän tiesi sen vain pahentavan asioita. Vaikka miehet eivät tuntuneet mitenkään nauttivan pahanteostaan, ei Misha silti elätellyt toiveita turhasta helläkätisyydestä. Nämä lihaskimput tekivät vain työtään, ja he olivat siinä hyviä. Hakkaamista kestäisi aikansa, ja sitten se olisi ohi. 

Misha yritti pitää mielensä kirkkaana, mutta se oli hankalaa. Veri roiskui, luut paukkuivat ja kipua säteili kaikkialta Mishan kehosta. Misha kuuli jokaisen iskun pelottavan selvästi. Luunkovan nyrkin läsähdys lihakseen tai luuhun päästi omanlaisensa äänen. Kun nyrkki iski uudestaan veriseen kohtaan, siitä lähti hieman erilainen maiskahdus. Jokaisella kivulla oli oma värinsä ja hajunsa. Kaikki kipu kuitenkin maistui suussa samanlaiselta. Sellissä oli muutoin hiljaista. Misha ei päästänyt ääntäkään, yritti vain keskittyä muistoihin ja unohtaa kivun. 

Ajoittain kipu yltyi niin pahaksi, että Misha oli vähällä menettää tajuntansa, mutta sitten hakkaaja lopetti vähäksi aikaa. Heti kun Misha virkosi hieman, hakkaaja aloitti käsittelynsä uudelleen. Hakkaamista kesti loputtomalta tuntuvan ajan, ja kun vartijat saivat työnsä viimein päätökseen, Misha oli kivusta lähes sekaisin. 

Lopulta Misha heitettiin pedilleen, ja sellin ovi paukahti kiinni.

Misha räpytteli silmiään ja pakotti itsensä pysymään hereillä. Oikeanpuoleinen silmä oli muurautunut lähes kokonaan umpeen, ja Misha näki kunnolla ainoastaan vasemmalla silmällään. Nenä oli murtunut, samoin pari kylkiluuta. Ruumiista oli mennyt tunto monesta kohtaa, mutta Misha tiesi kivun tulevan takaisin minä hetkenä hyvänsä. Vartijat olivat osanneet hommansa vähän turhankin hyvin, sillä Misha ei tuntenut kehossaan yhtään sellaista kohtaa, jota ei olisi hakattu tai potkittu. Mistähän hyvästä tämäkin tuli?

Misha pakotti itsensä istumaan. Tapion polttomerkki hehkui hänen rinnassaan, aivan kuin se olisi juuri poltettu siihen. Misha ei osannut edes arvata, mitä Tapio asiasta ajatteli, mutta hiljaa mielessään Misha lausui Tapiolle kuitenkin rukouksen verenjuoksun lopettamiseksi. Tapio kuuntelisi, jos oli kuunnellakseen. Sitä odotellessa Misha hengitteli syvään, tarkisti vammojaan ja mietti tapahtunutta. Jos häntä aiottaisiin kuulustella vielä tänään, miehet tulisivat uudelleen parin tunnin kuluessa. Vangin ei annettaisi nukkua kivultaan, ja juuri kun Misha olisi nukahtamassa syvempään uneen, ovi aukenisi ja hakkaajat tulisivat toistamaan käsittelynsä. Sama homma jatkuisi niin kauan, kunnes kuulustelijat haluaisivat puhua. 

Misha yskäisi enimmät veret suustaan ja kirosi hiljaa.

Mishalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä häneltä haluttiin tietää. Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja enemmänkin. Miten Metsävahti voisi suhtautua asiaan näin? Uskoiko Metsävahti, että Misha oli petturi? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Metsävahdin tapa toimia ei ollut tällainen. Mishaa olisi ollut paljon helpompi kuulustella Tapion papin kanssa, joka saattoi varsin helposti erottaa tapiokan valheet totuudesta. 

Jos Metsävahti ei ollut tämän takana, kenellä sitten oli Rautamossa niin paljon valtaa? 

Misha sai tietää sen nopeammin kuin tahtoikaan. Miehet palasivat tunti kukonlaulun jälkeen jatkamaan työtään. Misha oli jo hereillä odottamassa, sillä nukkuminen olisi tässä välissä vain pahentanut asioita. Ihmeellistä kyllä, Tapio tuntui kuulleen Mishan vetoomuksen, ja suurin osa haavoista oli sulkeutunut itsestään. Jos haavoja ei hakattaisi pian auki, ne olisivat arpeutuneet täysin umpeen iltaan mennessä. Sisäelimissä ei tuntunut enää kipua, ja luutkin tuntuivat ehjiltä. Ulospäin Misha tiesi näyttävänsä melko hakatulta, ja hyvä niin. Ehkä hakkaajat varoisivat hieman nyrkkejään.

Se oli kuitenkin turha toivo. Ilmeisesti hakkaajien oli tarkoitus hakata Mishaa niin kauan, että tämä kuolisi kivuliaasti. Ajatus sai Mishan tuntemaan hetkellistä epätoivoa, mutta kipeä nyrkinisku sai hänet ajattelemaan varsin nopeasti aivan muita asioita. 

Hakkaaminen tuntui kestävän tällä kertaa vielä pidempään kuin aikaisemmin. Misha menetti tajuntansa useita kertoja, ja toivoi joka kerta herätessään, että hakkaaminen olisi jo loppunut. Pahoinpitely kuitenkin otti aikansa, ja jostain ihmeellisestä merkistä miehet yhtäkkiä lopettivat mukilointinsa ikään kuin sovittu kiintiö olisi tullut täyteen. Misha yritti hymyillä, mutta terävä kipu haljenneesta huulesta lopetti sen heti alkuunsa. Misha tyytyi irvistämään.

Mishaa pidelleet miehet heittivät hänet taas pedille. Sivusta seurannut mies tuli Mishan luokse, katsoi häntä ainoaan toimivaan silmään ja nyökkäsi sitten itsekseen. Ensimmäistä kertaa Misha kuuli jonkun miehistä puhuvan.

“Tulemme puolen tunnin päästä noutamaan sinua. Pese naamasi. Suosittelen, että teet, mitä käsketään”, sanoi mies. Misha nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Eiköhän se ollut kummallekin selvää, mitä tapahtuisi, jos Misha ei tottelisi.

Miehet poistuivat, ja Misha yritti pestä kasvoiltaan enimmät veret. Naama oli niin arkana, että koskettaminen sai koko maailman säkenöimään kirkkaissa väreissä. Misha oksensi kerran kykenemättä estämään pahoinvoinnin aaltoa. On tämäkin, tehdä kuolemaa oman maansa pääkaupungissa. Hän oli tapioka\! Mishan osa oli taistella Pohjolan ja Tapion puolesta, ja kuolla tarvittaessa. Tällainen... älyttömyys oli vastoin kaikkea, mitä Misha oli oppinut arvostamaan. Se oli tuhlausta.

Misha yritti virkistäytyä ja rukoili Tapiolta lisää voimaa. Merkki hehkui kuumana, ja Mishan olo parani saman tien. Olisiko mahdollista, että Tapio todellakin kuunteli uskollista palvelijaansa tässä kirotussa sellissä?

Misha yski verta vielä silloinkin, kun miehet tulivat noutamaan häntä. Suurin osa kivusta oli laantunut tykyttäväksi tuskaksi, ja ainakin sisuskalut tuntuivat olevan ehjiä. Virtsan mukana tuli vielä verta, mutta jos Tapio yhtään katsoi Mishan perään, siitä ei tarvitsisi huolestua. Misha yritti lohduttaa itseään ajatuksella.

Miehet tarttuivat Mishaa käsistä, ja kun hän näytti pysyvän omilla jaloillaan, antoivat hänen kävellä. Ilman tönimistä Misha ei kuitenkaan matkasta selvinnyt. Misha tunsi kastellin tämä osan sen verran hyvin, että tiesi, minne häntä oltiin viemässä. Ehkä hän saisi suuressa salissa viimein jonkinlaista selvyyttä asiaan.

Miehet tuuppasivat Mishan sisään, ja suuret mäntyovet sulkeutuivat pamahtaen Mishan takana. Misha oli hetken melkein sokea, sillä suurista ikkunoista tuleva aamuvalo oli liikaa pimeän sellin herkistämille silmille. Hetken räpyteltyään Misha alkoi hiljalleen erottaa ympäristöään. Oven kummallakin puolella seisoskeli täydessä sotisovassa kaksi vartijaa hilpareiden kanssa. Kumpikaan ei kiinnittänyt Mishaan mitään huomiota. Misha huomasi viimein neuvoston penkeillä istuvat miehet ja meni lähemmäs.

Yleensä suuressa salissa oli tapiokoita, Metsävahti neuvonantajineen ja pappien edustajia Mielikkilästä, Ahtilasta ja muutama Ukon hiljainen. Nyt kaikki paitsi viisi neuvoston penkkiä olivat tyhjiä. Misha ei ollut henkilökohtaisesti tavannut miehiä aikaisemmin, mutta pari näistä oli kasvoiltaan tuttuja. Päätellen samettisista liiveistä, kultavitjoista ja kiillotetuista saappaista Misha arveli miesten olevan aatelisia, joko paikallisia tai lähikaupungeista. Misha oli miesten jakamattoman huomion kohteena. 

Misha astui lähemmäs ja yritti ryhdistäytyä. Keskimmäinen miehistä, laiha ja kuivanahkainen, puhui ensimmäisenä. Sen lisäksi, että miehen ääni oli nariseva ja yksitoikkoinen, mies puhui Mishan mielestä vähän turhan itsevarmasti. 

“Tiedätkös, miksi olet täällä?”

“En”, sanoi Misha, ja hänen omaan korvaansa ääni kuulosti aivan korpin raakkumiselta. Suuta kuivasi, mutta Misha ei ollut saanut kunnolla vettä alas turpoamisen ja kivun vuoksi. Saattoi olla niinkin, että Misha oli juomisensa juonut. 

Misha katseli muita miehiä toimivalla silmällään, ja yritti muodostaa heistä jonkinlaisen kuvan mielessään. Ensinnäkään näitä ei tuntunut häiritsevän lainkaan Mishan rujoksi mukiloitu olemus. Nämä miehet olivat tottuneet näkemään rahvaan verta ennenkin. Kivun tuottaminenkaan ei tainnut olla heille vierasta. Misha näki miesten kylmät silmät, laskelmoinnin ja välinpitämättömyyden niiden takana. Mishan henki ei olisi minkään arvoinen näille aatelisille. 

“Teit jotain todella typerää”, jatkoi keskimmäinen miehistä. Misha nimesi tämän mielessään Narinaksi.

“Missä on kantele?” pisti oikeanpuolimmainen mies kärsimättömänä väliin. Mies oli tukeva, melkein täydellinen vastakohta Narinalle. Valtava kaksoisleuka hyllyi miehen puhuessa, ja tämän kädet hakivat levottomina asentoaan. Aivan kuin mies olisi vapissut koko ajan pelosta. Mies näytti säikyltä.

“En tiedä. Sen piti olla jo täällä”, vastasi Misha.

“Toivottavasti et ajatellut voivasi valehdella”, jatkoi Säikky, ja taas tämän kädet vaihtoivat asentoa.

“En valehtele Tapion salissa”, sanoi Misha ja tajusi tarkoittavansa sitä, mitä sanoi. Jos miehet edes epäilivät Mishan vedättävän heitä, Misha saisi varmasti kunnon turpakylvyn. Ei, Misha ei aikonut valehdella. Mitä syitä hänellä edes olisi ollut siihen?

Narina nousi ylös tuoliltaan ja tuli lähemmäs. Miehen askellus oli koikkelehtivaa kuin haikaralla. Narina katsoi Mishaa silmiin – tai siihen silmään, joka ei ollut muurautunut umpeen – ja nyökkäsi. Narina käänsi selkänsä Mishalle ja sanoi sitten muille aatelisille.

“Eiköhän ystävämme puhu totta. Tuskin uskaltaisi valehdella.”

“Sinulla on vähän selitettävää”, jatkoi Säikky hetken hiljaisuuden jälkeen. Kun Misha ei tuntunut tajuavan, mistä oli kysymys, Säikky selvensi.

“Tiedätkö yhtään, mistä sinua syytetään?” 

“Tapoin valheellisen Tapion papin. Se ansaitsi kuolla”, sanoi Misha viimein. Muusta ei voinut olla kysymys.

“Niinhän sinä sanot. Miehemme väittävät toista”, sanoi Narina ääni petollisen matalana. “He löysivät leiristä tapetun papin – *aidon* papin, tiedä se – ja kantele oli varastettu. Miehet lähtivät roistojen perään, ja sen jälkeen sinä hyökkäsit muiden pettureiden kanssa miesten kimppuun. Pahimman laatuista petollisuutta”, syytti Narina ja pudisteli päätään pettyneesti. “Joudat hirteen killumaan.”

Misha ei osannut sanoa mitään. Narina tiesi puhuvansa pötyä. Tämä oli näytös, jonka ainoana tarkoituksena oli takoa Mishan päähän, että toivoa ei ollut. Näillä miehillä oli valtaa syyttää Mishaa vaikka lapsiin sekaantumisesta, ja he pystyivät halutessaan kaivamaan sille todistajat. 

Misha oli vaiti ja odotti. Tässä ei voinut olla vielä kaikki.

“Tapoit hyviä miehiä”, sanoi Säikky heristäen paksua etusormeaan. “Uskollisia miehiä... mukaan lukien veljenpoikani. Toisaalta eihän sinunlaiseltasi eläinuskoiselta tollolta voisi muuta odottaakaan.”

Se se oli, ajatteli Misha. Nämä miehet eivät kumartaneet Pohjolan vanhoille jumalille. Merkinpalvojia. Oliko Rautamossa tehty vallankaappaus? Se ainakin selittäisi, miksi kaupunki oli niin tyhjä kaikista tapiokoista ja muinaisuskovaisista. Jotenkin Misha ei vain jaksanut uskoa sitä aivan todeksikaan: tapiokat tuskin olisivat antautuneet näin helpolla ja vähällä verenvuodatuksella. Jotain muuta oli täytynyt tapahtua.

“Kenellä kantele oli?” kysyi Narina. 

“Annoin sen tapiokoiden mukaan ja käskin tuoda sen tänne”, sanoi Misha. Miesten ei tarvinnut tietää, että kantele oli Kartulla.

“Niin...” myönteli Narina. “Pari petturia on tosiaan tullut antautumaan. He eivät olleet järin puheliaita.”

Mishalla kulki kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Mitä miehille oli sattunut?

“Voit välttää heidän kohtalonsa, jos kerrot, missä kantele on”, jatkoi Säikky Narinan ajatusta. Hiljaa mielessään Misha päätti, että nämä maksaisivat tapiokoiden tapoista omilla hengillään. Tapiokat olivat olleet hyviä miehiä, uskollisia ja rehellisiä. “Kuten sanoin, en tiedä, missä kantele on nyt”, toisti Misha ja yritti kuulostaa luontevalta. 

“Hmm... ehkä kysymme sitä sinulta huomenna uudestaan”, pohti Narina, ja Misha tiesi saavansa seuraavana yönä varsin vähän nukutuksi. 

“Miten onnistuit pukemaan sen haarniskan?” kysyi eräs miehistä, joka oli aikaisemmin ollut hiljaa. Mies puhui normaalisti, ehkä hieman virallisemmin kuin muut. Mikä oudointa, tämä ei tuntunut kantavan Mishalle mitään henkilökohtaista kaunaa. Miehen ääni kuulosti jopa melkein lempeältä. ”Meillä on ollut hieman... hankaluuksia saada sitä kenenkään päälle. Miekasta puhumattakaan”, jatkoi Lempeä. Misha yritti pidättää hymyään ja omaksi onnekseen onnistui siinä. Portilla kuollut mies oli varmasti vaikeuttanut vapaaehtoisten löytymistä.

“Henki vieraili luonani ja käski tehdä niin.”

“Henki?” kysyi Narina.

“Luulen, että se oli Ukko”, sanoi Misha. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella.

Miehet menivät hiljaisiksi. Hajanaisten katseiden vaihdon jälkeen Lempeä kysyi:

“Siis tarkoitat... *Ukkoa*. Ylijumalaasi?” 

“Minun *ja* teidän. Kaikkien pohjolaisten”, sanoi Misha ja tiesi joutuvansa maksamaan sanoistaan ensi yönä. No, yöhön mahtuisi vain rajattu määrä tunteja.

“On olemassa vain yksi jumala”, sanoi Säikky ja vei käden rinnalleen tekopyhästi. Misha ei ollut ikinä kuullut Rautamon salissa moista tunnustusta, ja se kuulosti pahimmanlaatuiselta pyhäinhäväistykseltä. 

“Sinunkin kannattaisi ehkä pohtia uskosi juuria”, kehoitti Narina ja viittasi sitten vartijoille. “Saattaa nimittäin olla, että pääset tapaamaan luojasi nopeammin kuin luuletkaan.”

Misha ei sanonut mitään, kun vartijat tönivät hänet takaisin selliinsä. Misha painoi aatelisten kasvot mieleensä siltä varalta, että joskus pääsisi kostamaan näiden teot. Toive oli aika epätodennäköinen, sillä Misha oli surmannut yhden miehen sukulaisen ja loukannut heitä kaikkia. Tarkemmin ajatellen oli todennäköistä, että samat miehet olivat myös Rautamon Metsävahdin murhayrityksen – tai murhan – takana. Silloin heillä oli enemmänkin kuin muutama syy pistää Misha killumaan hirsipuuhun. Todennäköisempää kuitenkin oli, ettei Misha näkisi edes seuraavaa aamua. 

Misha silitti Pirtan antamaa palmikkoa ja muisteli heidän yhdessä viettämäänsä aikaa. Vaikka he olivat voineet tutustua toisiinsa vain lyhyen hetken, Misha oli silti onnellinen. Kuolipa hän tänään tai ei, ainakin Misha oli saanut kokea onnea kerran elämässään. 

Yön tullen miehet tulivat, eivätkä he tällä kertaa olleet yhtä helläkätisiä kuin edellisellä kerralla.


Katajapalatsi oli sekaisin. Uutiset kanteleesta olivat jo ehtineet levitä kaikkialle, ja ihmiset pelkäsivät pahinta. Kaupunki oli merkinpalvojille myönteisten aatelisten hallussa, ja kaikki muinaisuskovaisten sotilaat olivat jo menneet rintamalle. Pirta kuunteli Ailhon juoruamista puolella korvalla jaksamatta oikein keskittyä nuoren neidon innostuneeseen pulinaan. Kun sille päälle sattui, Ailho saattoi olla todella rasittava tapaus. Pirta mietti Mishaa ja ihmetteli, missä tämä juuri sillä hetkellä oli. Pirta halusi etsiä miehen käsiinsä, mutta Viiman ohjeet olivat olleet selvät: kukaan ei saanut enää poistua katajapalatsista, mistään syystä. Hän ei halunnut, että tieto kanteleen löytymisestä eksyisi Rautamoa hallitsevien aatelisten korviin.

Pirta ihmetteli Viiman käytöstä. Mielikkilässä arvostettiin vanhempia katajaneitoja näiden viisauden ja iän mukaan, mutta Viima oli saanut osakseen jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän. Aivan kuin koko vanhempien neuvosto olisi päättänyt antaa Viimalle hieman enemmän liikkumatilaa kuin aikaisemmin. Sillä saattoi olla jotain tekemistä senkin kanssa, että nimenomaan Viima oli ennustanut parhaiten nykyisen tilanteen. Luonnollisesti siihen ei ollut aikaisemmin uskottu, mutta nykyisen tilanteen valossa olisi ollut typerää olla kuuntelematta Viimaa entistä tarkemmin. 

Itse kaupungissa tilanne oli äitynyt entistä pahemmaksi, jos se nyt yleensä oli mahdollista. Pirta oli kuullut Vahdilta, että muutama kaupungin lehdoista oli jo poltettu. Se oli ennenkuulumatonta, pyhäinhäväistyksenä pahinta mahdollista luokkaa. Miten oli mahdollista, että samat ihmiset, jotka aikaisemmin olivat eläneet sulassa sovussa keskenään, nahistelivat nyt uskonasioista aina veritekoihin asti? Pirta ei edes kuvitellut ymmärtävänsä tilannetta.

Pirta ajatteli myös Mishaa ja pelkäsi tämän puolesta. Pirta ei voinut enää poistua katajapalatsista tuosta vain, eikä hänellä ollut mitään tietoa, missä mies olisi. Pirta yritti olla ajattelematta, mitä kaikkea kauheaa Mishalle voisi tapahtua merkinpalvojien hallitsemassa kaupungissa, mutta ajatus sai kuitenkin Pirtan levottomaksi. Pirta kosketti kaulakoruaan ja rukoili mielessään, että Mishalla olisi kaikki hyvin. Pirta ei halunnut elää elämäänsä ilman Mishaa, ja hän halusi miehestä isän lapselleen.

Pirta ravisteli turhat pelot mielestään. Hän ei voinut tehdä asialle mitään, ja nyt oli muutakin mietittävää. Misha oli miekkamestari ja itsensä Tapion siunaama. Hän kyllä pärjäisi. Ajatus rauhoitti Pirtan mieltä kummasti.

Tunnelma katajapalatsissa oli kiristynyt entisestään, kun ensimmäiset usvavaeltajat palasivat idästä. Pirta oli kuullut näiden paluusta pelkkiä huhuja, mutta tosiseikat tuntuivat tukevan huhuja liiankin hyvin. Uutiset itärajalta eivät olleet hyviä. Aikaisemmin rajan ylittäneet pakolaiset olivat todellakin paenneet sotajoukkoa, joka taas tuntui pakenevan aivan jotain muuta – ehkä suurempaa sotajoukkoa. Kukaan ei tiennyt, ja ennustukset tuntuivat olevan kaikilla erilaisia. Erimielisyyksiä puhkesi, ja ennustajat väittelivät keskenään avoimesti katajapalatsin viileillä käytävillä. Tuntui, että katajaneidot eivät enää osanneet erottaa unta enteestä. 

Pirta pohti, uskaltaisiko puhua edes Viimalle omista enteistään. Kaikkien näiden tapahtumien valossa se tuntui hieman huonolta ajatukselta. Miten häntä olisi voitu uskoa, jos kaikki muut vanhimmat ja viisaimmatkaan eivät olleet nähneet samaa unissaan? Pirta ei halunnut kiristää tilannetta enää entisestään, mutta toisaalta, jos hän olisi oikeassa... Kirottua, että kaiken tämän täytyi tapahtua juuri talvella Mielikin ollessa heikoimmillaan\! Kevääseen oli aikaa vielä kuukausia, ja ennen sitä katajaneidot olisivat melkein omillaan. Masentava ajatus.

Ailhon juoruilutuokio keskeytyi, kun Viima tuli huoneen ovelle. Ailho hiljeni saman tien, ja hetken aikaa Pirta oli kiitollinen Viimalle.

“Tulisitko mukaani?” pyysi Viima hiljaa, ja Pirta nousi heti tottelevaisesti ylös. Ailho seurasi Pirtaa silmät tarkkana koko matkan, kun Pirta käveli ovelle. Pirta arvasi, että Ailho juoksisi heti tilaisuuden tullen juoruamaan tapauksesta muiden noviisien kanssa. Jotenkin se ei tuntunut yllätykseltä. Minkäpä tyttö tavoilleen voi? 

Kun Pirta pääsi käytävään Viiman perässä, Viima pysähtyi varjoisaan nurkkaukseen tarpeeksi kauas Ailhon urkkivista korvista.

“Vanhempien neuvosto on huolissaan. Kantele ei voi jäädä tänne – ei niin kauan, kun kaupunkia johtaa merkinpalvojille myönteinen aatelisto. On vain ajan kysymys, milloin uutiset kulkeutuvat kastelliin saakka. Kun niin käy, katajapalatsi saattaa saada aika ilkeitä vierailijoita.”

Pirta nyökkäsi. Viima oli oikeassa.

“Minne sen voisi viedä? Onko muista kaupungeista tietoa?”

“Metsävahti komensi kaikki kynnelle kykenevät rintamalle. Käsky koski kaikkia Pohjolan pitäjiä ja kaupunkeja. Jostain syystä merkinpalvojat ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ainoastaan täällä ja Barramissa.”

“Se on outoa”, myönsi Pirta.

“Kieltämättä se asettaa myös keskitalven kekrin tapahtumat hieman eri valoon”, sanoi Viima. Hän ei sanonut mitään salamurhayrityksestä, joka oli loppujen lopuksi onnistunut, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Pirta ymmärsi kyllä, mitä nainen ajoi takaa.

“Vallankaappausyritys?” kysyi Pirta hiljaa.

“Ei välttämättä enää pelkkä yritys”, totesi Viima aivan yhtä hiljaa. Se oli totta, Pirta tajusi. Aatelisilla oli kaupunki hallussaan. Kaikki muinaisuskovaisten sotilaat olivat jossain muualla. Samalla kun lukemattomat miehet ja naiset puolustivat rajoja, merkinpalvojat saattoivat ottaa komennon ja vain odottaa, kuinka muinaisuskovaiset kuolisivat. Etova ajatus.

“Mutta en minä tullut puhumaan politiikasta kanssasi”, sanoi Viima. “En ainakaan tällä tasolla.”

Pirta odotti.

“Haluan, että osallistut neuvoston kokouksiin tästä eteenpäin”, sanoi Viima. Pirta ei ollut uskoa korviaan. Hän, vanhempien neuvostossa? 

“Miksi?” kysyi Pirta viimein. 

“Siksi, että minä sanon niin. Tai pyydän, jos se kuulostaa korvaasi paremmalta”, tokaisi Viima. 

“En tahtonut olla epäkunnioittava, mutta en vain ymmärrä, mitä asiaa minulla on neuvostossa”, selitti Pirta.

“Jos rehellisiä ollaan, niin ei kukaan muukaan. Kaikkien vanhempien katajaneitojen enteissä on kuitenkin yksi yhteinen tekijä: sinä.” Pirta valahti kalpeaksi. Nyt häntä hieman harmitti, ettei hän ollut kertonut enneunistaan aikaisemmin Viimalle tai muille vanhemmille. No, nyt oli liian myöhäistä katua.

“Tulen mielelläni”, sanoi Pirta viimein. Viima nyökkäsi, ja jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä Pirta näki Viiman hymyilevän. Todella pelottavaa.

“Emme oletakaan, että osallistuisit päätöksentekoon heti. Olemme kuitenkin yksimielisiä siitä, että sinun olisi ehkä parasta olla kuuntelemassa, kun asioita käsitellään.”

Pirta nyökkäsi mietteliäänä. Tämä oli kunnia. 

Pirta seurasi Viimaa neuvoston kokoukseen ja asettui takariviin kuuntelemaan, mitä tuleman piti. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän sen kummoisempaa huomiota Pirtaan. Kun Viima ja Pirta olivat viimein saapuneet paikalle, ovet suljettiin kaikessa hiljaisuudessa. Se oli itsessään jo melko outoa, sillä katajapalatsissa ei yleensä ollut tarvetta tuon tasoiseen yksityisyyteen. Neuvosto luotti kaikkiin katajaneitoihin, mutta ilmeisesti ajat olivat muuttuneet, ja tavat siinä samalla.

Pirta katseli neuvostossa ympärilleen. Paikalla oli enää Rautamon katajaneitoja. Ilmeisesti Mielikin kutsu oli ohi, ja neidot palanneet saamiensa käskyjen kanssa takaisin kotikonnuilleen. Pirta tunsi kaikki paikallaolijat ainakin kasvoilta, suurimman osan nimeltäkin. Puhetta johti tällä kertaa Linna, lyhyt ja tummasilmäinen katajaneito. Lyhyestä varrestaan huolimatta nainen säteili karismaa ja tietoa. Jos Mielikkilässä olisi valittu johtajia, Linna olisi ollut hyvin todennäköinen valinta. Pirta muisti naisen omilta noviisiajoiltaan. Linna oli tunnettu vakaasta mielenlaadusta – ja lievästä huumorintajuttomuudestaan. Pirta arveli, että iän karttumisella oli jotain tekemistä huumorintajun katoamisen kanssa. Ehkä huumorintaju oli ensimmäinen asia, joka haihtui usvien maailmaan. Pirta toivoi, että hänestä ei tulisi vanhana samanlaista.

“Kaksi tusinaa usvavaeltajia on tuonut saman viestin. Idässä on uhka, jota kukaan ei pääse lähemmäs tutkimaan, vaikka kuinka yrittäisi. Lumimyrskyt pimentävät taivaan, tuuli hajottaa usvat. Aivan kuin noituudella olisi jotain tekemistä asian kanssa.”

Salissa oli hiljaista. Puhetta johtavaa naista ei ikinä keskeytettäisi, ellei tämä antaisi siihen lupaa. Kädessään Linna piti puhekiveä, sileäksi hioutunutta kivenkappaletta, joka oli jo lähes täysin pyöreä satojen vuosien käytöstä. Puhekiven erikoisuus oli se, että siinä ei ollut alun perin mitään erikoista. Se oli ollut vain ensimmäinen kivi, jota Mielikkilän katajaneitojen neuvosto oli aikanaan päättänyt käyttää keskustelun apuna ja tukena. Nyt sen arvo oli korvaamaton, sillä se symbolisoi katajaneidoille itsehillintää ja sisaruuden suomaa voimaa. Luonnollisesti kivestä liikkui paljon tarinoita – kuinka se saattoi palauttaa näön, korjata kuulon ja sen sellaista – mutta ne kaikki olivat vain tietämättömien puheita. Katajaneidot tiesivät paremmin.

“Uhka ajaa edellään Kultaisen imperiumin rippeitä ja koko Vaegharadin valtakunnan sotajoukkoja. Tilanne on enemmänkin kuin huolestuttava”, jatkoi Linna. “Näyttää siltä, että Metsävahti sai sittenkin jumalallista alkuperää olevan varoituksen. Vilpitön uskoni on, että itse Ukolla oli sormensa pelissä.”

Linna laski puhekiven takaisin puiselle pöydälle. Kolahduksen myötä Linna istui paikalleen, ja odotti seuraavaa puheenvuoroa. Nuorempi nainen, jonka Pirta tunnisti Orvokiksi, nousi ylös ja otti kiven vuorostaan. Orvokki oli pukeutunut metsänvihreään kauhtanaan ja pellavanvalkoisiin housuihin. Orvokinsiniset silmät – joiden mukaan nainen oli saanut nimensäkin – tuikkivat älykkäästi, kun neito puhui. Orvokin ääni oli kantava, ja yllättävän vivahteikas. Neito ei näyttänyt järin vanhalta.

“Linna puhuu totta. Kaikki tietävät Ukon taipumuksen juonitteluun. Se olisi juuri Ukon tyylistä. Mietin kuitenkin – enkä usko olevani ainoa – mistä salamurhaajat sitten saivat käyttöönsä jumalten siunaamia nuolia? Tätä tuskin voidaan sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.”

Orvokki laski kiven kädestään, ja seuraavaksi siihen tarttui Viima.

“Ehkä se oli Ukon tapa rangaista Metsävahtia oikuttelusta ja liiallisesta suopeamielisyydestä. Kaikki ovat varmaan samaa mieltä kanssani siitä, että Metsävahdin tekemien päätösten vuoksi Rautamo on liekeissä tälläkin hetkellä.” 

Neuvosto nyökkäili hiljaisuuden vallitessa. Pirta oli samaa mieltä, vaikka olisi mieluummin pitänyt ajatuksen aivan omana tietonaan. Pirta ei pitänyt ajatuksesta, että katajaneidot arvostelisivat muiden muinaisuskovaisten valittuja, oli arvostelussa sitten perää tai ei. Sellainen nakersi yhtenäisyyttä, ja pahimmillaan heitti lisää sytykkeitä jo orastaviin liekkeihin. Sellaisesta ei seuraisi mitään hyvää.

Viima jatkoi puhettaan.

“Toinenkin vaihtoehto on. Ehkä joku on löytänyt toisen heerosten ajan haudan ajalta, jolloin nuolia oli käytössä sodissamme. Ehkä emme saa ikinä tietää. Ehkä se ei ole edes olennaista. Nyt täytyy keskittyä selviytymiseen. Meidän täytyy saada tietää, mitä idässä tapahtuu.”

Viima laski kiven kädestään, ja Linna otti kiven uudestaan.

“Olen samaa mieltä sisar Viiman kanssa. Meidän täytyy saada tietää, mikä sotajoukkoja ajaa eteenpäin. Jos emme selvitä sitä pian, saattaa olla, että koko sotatoimi on turha. En todellakaan haluaisi nähdä kaikkien sotilaiden kuolevan turhan vuoksi”, sanoi Linna hiljaa.

Hiljaisuus jatkui, mutta Linna ei laskenut vielä puhekiveä kädestään.

“Ehdotan, että tänä yönä liitämme unemme yhteen. Selvyys on saatava”, sanoi Linna ja laski kiven kädestään. Kukaan ei ottanut kiveä, vaan puhe täytti hetkessä salin. Se, mitä Linna ehdotti, oli samalla vaarallista ja palkitsevaa. Jos Pirta yhtään tilanteen vakavuutta saattoi arvioida, saattoi olla, että yhdessä uneksiminen voisi olla ainoa keino saada tietää edes jotain.

Viimein Viima otti puhekiven, ja sali hiljeni.

“Kannatan ehdotusta.”

Hiljaisuus pysyi, vaikka Viima laskikin kiven kädestään. Kaikki tiesivät unien yhteenliittämisestä aiheutuvat riskit, mutta kukaan ei uskaltanut vastustaa. Niin epämiellyttävää kuin se olisikin, Viima ja Linna olivat oikeassa. Vaihtoehdot olivat vähissä.

Neuvoston kokous ei kestänyt enää pitkään. Kun yksityiskohdista oli viimein sovittu, Viima pyysi Pirtan luokseen. Viima tuntui olevan hermostunut, eikä Pirta toisaalta ihmetellyt sitä. Unien yhteensolmimisessa saattoi mennä montakin asiaa vikaan, ja pahimmillaan virheistä joutui maksamaan ruumiin- tai mielenterveydellään. Olisi kauhea kohtalo maata koko loppuelämänsä kuolaavana vähämielisenä. Pirta ravisti ajatuksen mielestään. 

“Toivottavasti saamme jotain selkeyttä asiaan”, sanoi Viima viimein, kun he olivat kahden.

“Niin”, myönsi Pirta. Hän oli aikaisemmin jakanut unensa muutaman katajaneidon kanssa, mutta kokonainen neuvosto... se olisi jo paljon hankalampi tehtävä.

“Sinä et tule mukaan”, sanoi Viima toteavasti. 

“Miten niin?”

“Kannat lasta, josta kasvaa joskus jotain merkityksellistä. Emme anna sinun vaarantaa sitä tämän vuoksi.”

“Haluaisitko selittää minulle viimeinkin tuon enteen?” kysyi Pirta hieman ärsyyntyneenä holhoavasta asenteesta. 

“Ei siinä ole hirveästi selitettävää. Jos olisin sinä, en välttämättä edes haluaisi kysellä liikoja”, ehdotti Viima ja toivoi Pirtan jättävän asian siihen. Pirta kuitenkin tahtoi selityksiä.

“En ole sinä, ja haluaisin viimeinkin tietää”, pyysi Pirta. Hän oli tottunut elämään enteen varjossa koko sen ajan, kun oli Mielikkilässä asustanut, ja nyt enne oli toteutunut, ainakin osittain. Kukaan vanhemmista katajaneidoista ei ollut puhunut hänelle enteestä Pirtan lukuisista uteluista huolimatta – se oli ilmeisesti ollut kiellettyä, ettei mikään menisi pieleen – mutta nyt Pirta arveli ajan tulleen. Ainakin Viima oli vihjannut siihen suuntaan.

“Hyvä on”, myöntyi Viima viimein. “Siinä ei ole paljonkaan selittämistä, kuten jo sanoin. Mielikki itse ilmestyi useille vanhemmille katajaneidoille samana yönä, ja kertoi kultasilmäisen tapiokan ja vaaleahiuksisen katajaneidon lapsesta. Lapsi tulisi aloittamaan tärkeän sukuhaaran, jota ilman Pohjolan suku sammuisi aikanaan. Ei heti, mutta joskus tulevaisuudessa.”

Pirta ei tiennyt, uskoako selitystä vai ei. Asia tuntui aivan liian suurelta käsitettäväksi. Oli itsestään selvää, että toki Mielikkikin oli voinut valehdella naisille omien etujensa vuoksi, mutta toisaalta Mielikki tunnettiin rehellisyydestään. Jos enne oli totta, Pirta joutuisi todellakin olemaan varovainen lapsensa kanssa. Vastuu alkoi äkkiä painaa hänen harteitaan tavallista raskaammin. 

“Ymmärrän”, sanoi Pirta viimein. Vaikka katajaneidoille olikin tärkeää saada tietää, mitä idässä tapahtui, ei ollut kuitenkaan mitään järkeä vaarantaa Mielikin ennustusta. Pirta ei liittyisi neuvoston uniin tänä yönä. 

Pirta heräsi seuraavana aamuna ravisteluun. Hän säpsähti hereille, ja kesti hetken aikaa ennen kuin hän sai taas todellisuudesta kiinni. Mitä oli tapahtunut? Kuka...

Ailho ravisteli Pirtaa uudelleen.

“Olen jo hereillä, rauhoitu...” aloitti Pirta, mutta huomasi sitten ilmeen neidon kasvoilla. Ailho oli peloissaan, ja jotain muutakin. Innoissaan jostain?

“Viima kutsui sinut luokseen, käski pitää kiirettä”, hoputti Ailho. Pirta nyökkäsi ja pomppasi pystyyn. Hänen ei ollut ollut tarkoitus nukahtaa, mutta väsymys oli kuitenkin saanut viimein vallan. Ulkona näytti olevan jo aamu, joten Pirta arveli, että neuvosto olisi saanut jo enteensä. Ainakin, jos kaikki oli mennyt hyvin.

Pirta ei pessyt edes kasvojaan, vaan kiirehti suoraan Viiman huoneeseen. Viima istui sängyllään kasvot kalpeina ja hiukset sekaisin. Pirtaa kylmäsi. Joku oli kuollut.

Kun Viima huomasi Pirtan tulon, hän viittasi Pirtan lähemmäs. Ennen kuin Pirta ehti sanoa mitään, Viima nosti kätensä torjuvasti.

“Saimme enteen...” aloitti Viima. Naisen ääni oli värisevä ja karhea, aivan kuin Viima olisi huutanut liian pitkään liian kylmässä ilmassa. “Itse asiassa useampiakin. Kaikki eivät olleet kovinkaan hyviä.”

“Selvisivätkö kaikki yhteisunesta?” uskaltautui Pirta viimein kysymään. Viima pudisti päätään. 

“Ei... Orvokki on vielä tajuttomana, kaksi kuoli. Maksoimme unesta kovan hinnan.”

Pirta ei epäillyt Viiman puheiden todenperäisyyttä. Hän ei edes halunnut tietää, mitä kaikkea tämä oli omassa unessaan nähnyt. Yhteisunessa kaikki jakoivat kaiken, ja jos joku erehtyi eksymään joukosta... no, valon ja ymmärryksen ulkopuolella liikkui sellaisia painajaisia, joita ihmismieli ei voinut murtumatta kestää. Jos erkaantui joukosta, oli helppoa saalista pimeiden vesien asukkaille. Yksin oli turvaton. Kaikki olivat tienneet vaarat, ja silti suostuneet yhteisuneen. Pirta toivoi, että katajaneitojen uhraus ei olisi turha.

“Selvisikö mitään?”

“Kyllä. Idän uhkasta ei olla edelleenkään varmoja, mutta näyttäisi siltä, että meillä on kuitenkin tietämättämme paremmat mahdollisuudet torjua tuleva sota.”

“Miten?”

“Meillä on luomisen kantele. Mielikin näky oli siinä suhteessa varsin selvä. Joku meistä voi käyttää kanteletta, ja estää samalla sodan.”

Pirta meni hiljaiseksi. Viima tiesi ihan varmasti jo sanomattakin, että se ei voinut olla mahdollista. Laulajien suvut olivat sammuneet jo aikoja sitten, ja näiden taidoista oli jäljellä enää pelkkiä muistoja. Kuka muu uskaltaisi koskea sanojen kanteleeseen, ellei ollut sanojen siunaama?

“Kuka enteessä soitti kanteletta?” kysyi Pirta viimein. Ennen kuin Viima ehti vastata, Pirta tiesi jo vastauksen. Pirta kuuli veren kohisevan korvissaan huumaavana pauhuna, äänet pehmenivät merkityksettömiksi kaiuiksi. Maailma tuntui nytkähtävän akselillaan, ja Pirtan täytyi ottaa tukea Viiman puisesta sängynpäädystä. Ei. Se ei voinut olla mahdollista. Hän ei voinut koskea kanteleeseen. Maailma lakkasi liikkumasta, ja Pirta sulki silmänsä. Hän ei halunnut kohdata Viiman katsetta, ei nyt.

“Tiedät itsekin, että se olet sinä”, sanoi Viima ja kosketti Pirtan kättä. “Usko pois, mekään emme tahtoneet uskoa sitä aluksi. Se tuli melkoisena järkytyksenä meille kaikille. Siksi asia täytyi varmistaa juurilleen, ja sen vuoksi kaksi meistä on nyt kuollut.” 

“Mahdotonta”, onnistui Pirta sanomaan viimein. 

“Ehkä, mutta niin se on. Lähdemme huomenna rintamalle. Lähetin jo usvavaeltajat ottamaan yhteyttä Tapion Kynteen”, sanoi Viima. Pirta ei kuullut sanoja kunnolla, yritti vain olla pyörtymättä. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Ensin Misha, sitten tieto raskaudesta, neuvostoon nimittäminen ja nyt tämä. Liian nopeasti.

Pirta avasi silmänsä ja näki Viiman ensimmäistä kertaa. Naisen ryhti oli painunut kumaraan, katse oli kuumeisen keskittynyt. Viima oli peloissaan ja epävarma. Niin oli Pirtakin.

“Minä... en ymmärrä”, sanoi Pirta ja istuutui alas Viiman pedille. Kumpikaan ei oikein jaksanut miettiä, oliko se sopivaa vai ei. 

“En yritä edes valehdella, että ymmärtäisin tätä. Suuremmat voimat tekevät työtään, enkä usko, että meidän omilla mielipiteillämme on hirveästi merkitystä”, totesi Viima ääni painuksissa.

“Haluaisin tavata Mishan ensin”, sanoi Pirta ja yllättyi itsekin sanomisiaan. Silmänräpäyksessä Pirta tajusi, että hän todellakin tahtoi nähdä kultasilmäisen Mishan ennen lähtöään. Ei ollut mitään takeita siitä, että hän selviäisi hengissä takaisin. Pirta halusi Mishan tietävän lapsesta. Pirta olisi antanut koko elämänsä sillä hetkellä, jos olisi saanut käpertyä Mishan syliin jossain kaukana täältä.

Viima oli hiljaa, niin hiljaa, että Pirta kääntyi viimein katsomaan häntä. 

“Mitä”, kysyi Pirta viimein varovaisesti. Pirta aavisteli pahaa. Hän tunsi tuon ilmeen.

“Miehesi on kuollut. Kuulin sen vasta äsken. Aatelisneuvosto pidätti miekkamestarin, ja he hakkasivat hänet hengiltä. Ilmeisesti hän ei suostunut kertomaan, kenelle oli kanteleen antanut.”

Uutinen iski Pirtan tietoisuuteen kuin nyrkki vasten kasvoja. Viima näki, miten katajaneidon kasvot jähmettyivät epäuskoisen tuskan naamioksi. Hitaasti, hyvin hitaasti, Pirta nousi sängyltä ja käveli pois huoneesta. Viima ei edes yrittänyt seurata. Pirtan täytyi selvittää tämä asia itsensä kanssa. 

Kun Viima oli varma, ettei Pirta enää tulisi takaisin, hän sulki oven ja käpertyi sängylleen itkemään. Hän häpesi sitä, että oli valehdellut Pirtalle tämän rakastetun kohtalosta, mutta tiesi, ettei muutakaan keinoa ollut. Niin kauan, kun Pirta uskoi Mishan olevan hengissä, tämän mieli ei olisi velvollisuudessa täysillä mukana. Pohjola tarvitsi Pirtaa juuri nyt, ei joskus kaukana tulevaisuudessa. Valhe oli pieni hinta siitä, että Pohjola pelastuisi. Häpeä painoi naista silti raskaasti.

Viima itki itsensä uneen ja heräsi vasta illalla, kun Karttu tuli viimein etsimään häntä. 


“Jousimiehet... tulta\!” karjaisi Tappura, ja ensimmäinen nuoliparvi lähti lentoon ilkeästi surahtaen. Eteenpäin rynnivä vaegharadilaiskolonna hidasti etenemistään, kun nuoliparvi harvensi kaksi ensimmäistä rivistöä maan tasalle. Tappuran miehet ampuivat kylmäverisesti, tarkasti ja horjumatta. Samalla kun ensimmäisenä ampuneet latasivat uudestaan, toinen rivi laukaisi uuden nuoliparven. Samaan aikaan ensimmäinen jousimiesrivi oli jo saanut jalkajousensa viritettyä, ja taas uusi parvi nuolia lensi ilmaan. Jokaista ryhmälaukausta seurasi tuskanhuutojen ja vieraskielisten kirosanojen sekamelska, kun Vaegharadin miehet kaatuivat nuolisateessa.

Tappura veti itsekin miekkansa esiin. Vaikka vaegharadilaisilla olikin ollut alun perin reilu miesylivoima, olivat Tappuran jousimiehet harventaneet hyökkäävää joukkoa lähes puoleen alkuperäisestä. Lopuista ei olisi paljonkaan vastusta lähitaistelussa väkeville tapiokoille, jotka elivät koko väkivaltaisen elämänsä sotakoulutuksessa. Kun vaegharadilaiset olivat viimein tarpeeksi lähellä, Tappura määräsi jalkamiehet mukaan taisteluun. Jousimiehet jättivät aseensa, tarttuivat kilpiin ja miekkoihin, ja rynnivät muiden perässä kahakkaan.

Vaikka vaegharadilaiset taistelivat rohkeasti, oli verinen lopputulos jo selvillä. Rytäkkä ei kestänyt kovinkaan kauaa, ja sen loputtua kentällä makasi satoja kuolleita vaegharadilaisia. Pohjolaisia ei ollut kaatunut kuin muutama kymmen, ja Tappura oli siitä tyytyväinen. 

Tämä oli jo kolmas vaegharadilaiskolonna viimeisen viikon sisällä, ja enemmän oli tiedustelijoiden mukaan tulossa kohti. Jos usvavaeltajien tiedustelumatkoihin oli yhtään luottaminen, vihollisia riitti silmänkantamattomiin. Eikä pelkästään vaegharadilaisia. Tiedustelijat olivat nähneet myös merkkejä entisen Kultaisen imperiumin *parraveista*, pelottavista kahden terän miehistä, joita vastaan harva tervejärkinen mies halusi taistelussa asettua. No, Tappura teki sen, mitä käskettiin, tervejärkistä tai ei. 

Lähtökäskyn tultua Tappura oli ollut ensimmäisten lähtijöiden joukossa. Käsky oli tullut suoraan metsävahdilta, ja se oli ollut yllättävää. Mies oli huonossa kunnossa, kuten kaikki paikalla olleet olivat nähneet. Metsävahti oli kuolemassa, ja mies oli varmasti tiennyt sen itsekin. 

Huoltokolonnat seuraisivat perässä heti, kun tarpeeksi ruokaa ja huoltotarvikkeita oli saatu kasatuksi, mutta mitä nopeammin tapiokat pääsisivät rajalle, sitä parempi. 

Tapiokoiden ensimmäinen satapää oli saapunut itäiseen Hirssan varuskuntaan viikko sitten, ja näiden kertomat uutiset saivat Tappuran huolestumaan. Idästä oli virrannut pakolaisia koko lopputalven, mutta vain pari päivää sitten rähjäisten pakolaisten virta oli tyrehtynyt lähes kokonaan. Syykin selvisi pian: vaegharadilaiset etenivät nopeaa marssia kohti rajaa ja tappoivat kaiken tieltään. Hitaimmat olivat jääneet sotilaiden jalkoihin ja tavanneet kohtalonsa. 

Tappura oli saanut käskytettäväkseen yhden satapään, ja puoli päivää jäljessä tuli Rautamosta toinen satapää. Loput satapäät tulisivat noin puolen päivän välein, ja he keräisivät mukanaan kaikki maaseudun soturit. Samaan aikaan muista kaupungeista lähteneet tapiokoiden satapäät suuntasivat muihin itärajan sillanpääasemiin. Pohjolan itäinen raja oli vaikeakulkuista ja vetisten soiden peittämää aluetta kesäisin. Tavallista leudomman talven jälkeen lumikerros oli todella ohut, ja suoalueet pettäviä liikkua.

Tappura siunasi mielessään samaa loskaista talvea, jota oli kironnut sydämensä kyllyydestä vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Kiitos suojasään, vihollisella oli vain muutamia paikkoja pitkin rajaa, josta pääsisi helpolla ja nopeasti rajan yli Pohjolan puolelle. Hirssa oli yksi niistä. Hirssan varuskunta vartioi kivikkoista solaa, jonka pohjalla kulki kapea kärrypolku. Sola oli helppo puolustaa, ja siksi tänne ei ollut lähetetty kovin suurta varuskuntaa alun perinkään. Nyt Tappura toivoi, että Metsävahti olisi perustanut Hirssaan kunnollisen kivilinnoituksen nykyisen hirsikylän sijaan. 

Pohjoisemmassa, Ghaevan ja Morban rajasuojapaikoilla, oli tiedustelijoiden mukaan toistaiseksi hiljaisempaa. Ilmeisesti suurin osa vihollisista yritti tulla läpi etelästä, ja mahdollisimman kovalla ylivoimalla. Tämä selitti ainakin sen, miksi Hirssan ja eteläisen Ruttan rajapaikat olivat Vaegharadin hyökkäyksen pääkohteita. Tappura ymmärsi kyllä taktiikan, mutta ihmetteli sen järkeä. Menetykset tulisivat olemaan melkoisia, ja onnistuminen siltikin epävarmaa. Näytti aivan siltä, kuin vaegharadilaiset ja Kultaisen imperiumin jäännökset yrittäisivät päästä yli menetyksistä piittaamatta. Älytöntä.

“Komentaja\!” huusi nuorempi jousimiesten kersantti, ja viittelöi Tappuran luokseen. Tappura käveli miehen luokse, ja näki tämän tarkastelevan maassa makaavaa kookasta vaegharadilaista. Kaatunut vihollismies oli pukeutunut karhuntaljaan ja kultaiset upseerin vitjat koristivat tämän käsivarsia. Mies oli tajuton, mutta yhä hengissä.

“Jos se selviää, ottakaa talteen. Pyydä pappia katsomaan sitä sitten, kun omat on hoidettu ja kuolleet haudattu. Haluan kuulustella tätä kaveria.”

Kersantti nyökkäsi, ja lähti raahaamaan vaegharadilaista kahden muun miehen kanssa kohti varuskuntaa. Tappura oli tyytyväinen siitä, että nimenomaan upseeri oli jäänyt henkiin. Heillä ei ollut tällä hetkellä juuri muuta kuin silminnäkijöiden kertomuksia, ja tietoja tarvittaisiin kipeästi. Pari katajaneitoa oli käynyt edellisenä päivänä kertomassa uusimmat kuulumiset, ja Hirssan varuskunnan komentajan kerrottua olennaisimmat tiedot katajaneito oli palannut takaisin Mielikkilään. Tappura ihmetteli omassa hiljaisuudessaan, mikseivät katajaneidot käyttäneet voimiaan tiedon hankintaan rajan takaa. No, toistaiseksi he pärjäsivät, ja se riitti Tappuralle.

Tappura seurasi kaikessa hiljaisuudessa, kun tapiokat tappoivat kitumaan jääneet viholliset. Heillä ei ollut varaa jättää ketään henkiin, sillä resursseja oli vähän ja rajaa kohti marssivat viholliset tulisivat pitämään kaikki miehet kiireisenä tästä eteenpäin. Tappura ei pitänyt teurastuksesta, mutta sodassa ei voinut aina hentoilla. Pian taistelukenttä oli hiljainen huudoista ja kiroiluista. Tapiokat kantoivat omat ja vihollisten kaatuneet sotilaat omiin joukkohautoihinsa, ja Tapion papit kävivät lopuksi siunaamassa haudat. Tappura näki miesten silmissä ahdistusta ja epäuskoakin, mutta antoi asian toistaiseksi olla. Tapiokat eivät olleet mitään kouluttamattomia talonpoikia, jotka antoivat periksi hetken mielijohteille. Miehet noudattaisivat käskyjä viimeiseen asti.

Illan tullen leiri hiljeni. Tappura söi ruokateltassa miestensä kanssa, kun nuori vartija tuli etsimään häntä. Vaegharadilainen upseeri oli viimein vironnut tajuihinsa, ja oli valmis puhumaan. Tappura ei edes halunnut tietää, kuinka kauan miestä oli täytynyt hakata. Kaikki tiesivät, että kuulustelu ei kenttäolosuhteissa ja juuri tällaisessa tilanteessa ollut mukilointia ja kidutusta kummempaa. Se oli yleensä nopein tapa saada mies puhumaan ilman noitien apua. Tappura värähti pelkästä ajatuksesta. Noitia Tappura vihasi yli kaiken. Hänen puolestaan kaikki verta juovat kolttanoidat olisi saanut kivittää kuoliaaksi vaikka samalta istumalta. Saastat. Jollain tavalla pelkkä mukiloiminenkin oli rehellisempää... ellei peräti reilumpaa.

Tappura kiitti vartijaa tiedosta ja käski miesten odottaa. Tappura söi ruokansa loppuun, ja meni sitten leirin reunalla sijaitsevaan kuulustelukuoppaan. Vaegharadilainen seisoi kahden palkkasotilaan tukemana, ja huojui puolelta toiselle. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja toisesta korvasta puuttui pala. Tappura pidätti puistatuksen ja terästi mielensä. Siihen oli syynsä, miksi jokaisessa armeijassa kannatti olla muutama palkattu miekka tekemässä likaiset työt. Se antoi joukoille ainakin jonkinlaisen uskomuksen siitä, että aivan kaikkia hirmutekoja ei tarvinnut kantaa omilla harteillaan. Mutta se oli valhetta, ja Tappura tiesi sen varsin hyvin. Sota ei ollut nättiä milloinkaan, eikä varsinkaan silloin, kun miehet olivat epätoivoisia puolin ja toisin. 

Kuten nyt.

Mies seurasi hitaasti, kun Tappura tuli lähemmäs. Tappura käänsi katseensa kuulustelijaan, nahkahuppuiseen mieheen, joka seisoskeli kauempana teroittamassa käyrää veistään. Kuivasta hiomakivestä lähtevä ääni kylmäsi Tappuraa munaskuita myöten.

“Onko hän puhunut?” kysyi Tappura viimein.

“Paljonkin”, myönsi kuulustelija ja astui lähemmäs. Vanki säpsähti, ja seurasi kuulustelijan liikkeitä epänormaalin tarkkaavaisesti. Tappura hillitsi säälin tuntemukset mielestään ja kysyi kuulustelijalta:

“Kertoiko hän mitään olennaista?”

“Kysy tuolta, en minä tajua vaegharadin kielestä mitään”, sanoi kuulustelija ja osoitti käyrällä veitsellään tulkkiin päin. 

“No?” hoputti Tappura. 

“Mies on kolmannen jalkaväkipataljoonan toinen keihäskapteeni”, aloitti tulkki. “Mies kertoi kaiken, mitä kysyttiin. Mitä haluatte tietää?”

“Aloitetaan perusasioista. Millaiset käskyt hänelle annettiin?” Tulkki käänsi puheen vangille, ja tämä vastasi samantien. Vaegharadin kieli ei ollut niin kaukana pohjolasta kuin olisi voinut olettaa, sillä sanat olivat jollain tavalla tuttuja, vaikka ne lausuttiinkin aivan eri tavalla. Oli todella omituista kuulla vaegharadilaisen puhuvan: melkein ymmärsi, mitä mies tarkoitti, mutta kun tulkki kertoi, mitä mies oli tarkoittanut, tajusi viimein, että he puhuivat aivan eri kieltä. Tappura keskittyi tulkin selvitykseen.

“...ja iskeä niin monesta kohtaa kuin mahdollista. Vanki sanoo, että koska tämä on ainoita paikkoja, joista pääsee kunnolla läpi, oli järkevintä yrittää solan läpi.”

“Se oli typerää”, sanoi Tappura. “Mieshukka on älytön.”

Vanki puhui jotain oma-aloitteisesti. Tulkki käänsi.

“Vanki sanoo, että heillä ei ollut vaihtoehtoja.”

“Miten niin?” Tappura odotti, että tulkki ehti kääntää kysymyksen. Vanki mietti hetken, sanoi jotain ja sylkäisi sitten maahan. Loskaiseen lumeen jäi verinen tahra.

“Heitä ajettiin eteenpäin kuin eläimiä. Kultaisen imperiumin jäljelle jääneet sotavoimat pakenevat myös, ja kaikki siviilit ovat myös liikekannalla tännepäin.”

“Miksi?” kysyi Tappura ja odotti kärsivällisesti. Taustalla täytyi olla jotain muutakin kuin luonnonkatastrofi.

“Vanki sanoo, ettei tiedä. Hän on kuullut olioista, jotka elävät pimeässä ja syövät miesten sieluja. *Croa*. Sillä nimellä vanki kutsuu olioita, en keksi tähän parempaa käännöstä”, pahoitteli tulkki.

“Kuvaa niitä olentoja”, kehoitti Tappura. Mies puhui pitkään tulkin käännettyä kysymyksen, mutta kun tulkki ei näyttänyt ymmärtävän, kyykistyi sitten maahan piirtämään jotain. Tulkki sanoi Tappuralle pahoittelevasti:

“En ymmärrä paljonkaan niistä sanoista, joita vanki käyttää... se liittyy jotenkin uskontoon tai kadotukseen. Ainoa, minkä tiedän varmaksi, on se, että croat eivät kuole rautaisilla aseilla. Nuoletkin ovat tehottomia.” 

Tappura katsoi, kuinka mies piirsi lumeen olennon. Pää näytti aivan ahmalta, olento oli pitkäkätinen ja iso. Tappura ei tiennyt, mitä sanoa. “Minkä kokoinen se on?” kysyi Tappura viimein, ja odotti taas. Tulkin kautta kuulustelu oli tuskaisen hidasta.

Vanki piirsi miehen kuvan aivan croan viereen. Croa oli melkein kaksi kertaa ihmishahmoa pidempi. Tappura yritti olla purematta hampaitaan. Mitä mies oikein horisi?

“Oletko vakuuttunut siitä, että vanki puhuu varmasti totta?” kysyi Tappura kuulustelijalta. Mies katsoi Tappuraa melkein halveksivasti. 

“Osaan työni. Voin toki jatkaa, jos epäilet miehen puheita. Mutta varoitan kuitenkin, että en usko vangin kestävän enää toista samanlaista suostuttelua”, sanoi kuulustelija vailla säälin tai katumuksen häivääkään. Kuulustelija kutsui tätä... kidutusta *suostutteluksi*. 

Joskus oli päiviä, kun Tappura tunsi olevansa hieman liian vanha sotavoimiin. Ehkä olisi hiljalleen aika jäädä eläkkeelle, ostaa säästöillä pieni torppa ja maapala jostain eteläisistä saaristopitäjistä. Perhettä hän ei enää perustaisi – kukapa tällaista vanhaa sotahevosta haluaisikaan vaivoikseen – mutta ehkä hän saisi elää elämänsä viimeiset vuodet rauhassa. 

Se oli turhan kaunis haave, ja Tappura päätti unohtaa sen toistaiseksi. Oli turha pohtia sellaisia ajatuksia, jotka vain tekisivät tehtävien suorittamisesta vaikeampaa. 

“Ei tarvitse”, sanoi Tappura viimein kuulustelijalle. Tulkki odotti hiljaa, kunnes Tappura jatkoi: “Kysy, mikä on takana tulevien joukkojen vahvuus: paljonko sotilaita, montako joukko-osastoa, onko hevosjoukkoja, sotakoneita ja niin edelleen. Ja milloin ne saapuvat tänne?”

Tulkki käänsi kysymyksen miehelle, ja tämä pinnisteli muistiaan.

“Viisi joukko-osastoa vaegharadilaisia keihäsmiehiä tulee tänne, kaksi kertaa enemmän etelämmäs. Mies ei tiedä Kultaisen imperiumin joukkovahvuuksista sen enempää. Ei sotakoneita, muutama rykmentti hevossotilaita. Tuhat erikoisjousimiestä ja ehkä... sotavelhoja. Vanki ei tiedä ajasta mitään tarkkaa, mutta sanoo, että pääjoukko ei voi olla viikkoa kauempana heidän takanaan”, sanoi tulkki varovasti.

Tappura kirosi mielessään laskettuaan lopputuloksen. Miten päin hyvänsä hän asiaa pohtikin, he olisivat armotta alakynnessä. Vaikka koko Pohjolan tapiokat lähtisivät nyt marssimaan Hirssaa kohti, he kaikki olisivat kuolleita ennen kuin vahvistukset saapuisivat perille. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, vaegharadilaisilla oli mukanaan sotavelhoja, pelottavia puoli-ihmisiä, joiden taikuus oli pohjolaisille outoa ja kohtalokasta. Vaegharadilaisia sotavelhoja oli ainoastaan muutama koko maailmassa, sillä erikoiset taidot omaavia olentoja syntyi kylmille aroille harvoin. Ne, jotka selvisivät hengissä yhteisön vihasta ja ikiroudalle karkotuksesta, päätyivät lopulta Vaegharadin pääkaupunkiin koulutettavaksi. Koulutus ei ainakaan parantanut heidän luontaista hulluuttaan. Jos sotavelhot olisivat liikkeellä, Vaegharad oli tosissaan. Ja peloissaan.

Sitten oli Kultainen imperiumi, ja nämä... *croat*. Tekemistä riittäisi, ajatteli Tappura mietteliäänä. 

Vanki puhui jotain, ja tulkki käänsi:

“Vanki tahtoisi tietää, oletko tyytyväinen tietoihin?”

Tappura nyökkäsi, ja tulkki käänsi. Vanki nyökkäsi, mutta ei näyttänyt silti iloiselta. Eiköhän mies tiennyt, mitä seuraavaksi oli odotettavissa. Siitäkin huolimatta vanki oli rauhallinen, eikä edes yrittänyt anoa henkensä puolesta. Tappura ihaili miehen rohkeutta. Kuulustelija oli lakannut hiomasta veistään ja katsoi Tappuraa odottaen tappokäskyä. Jostain syystä Tappura ei halunnut, että urhea vihollinen saisi tällaisen lopun. Tappura käveli miehen taakse, veti miekan hitaasti vyöltään ja sanoi tulkille:

“Kerro hänelle, että rukoilee rukouksensa. Lupaan, että hän saa nopean kuoleman.”

Tulkki valahti kalpeaksi, mutta toisti kuitenkin Tappuran sanat vangille. Vanki laskeutui polvilleen sohjoiseen lumeen, sulki silmänsä ja kohotti sidotut kätensä taivasta kohti. Mies toisteli samaa lausetta, rukousta, vailla pelkoa tai paniikkia. Tappura odotti, kunnes mies oli lopettanut, ja iski sitten vangin hengiltä. Mies ei ehtinyt tuntemaan mitään. Päätön ruumis kaatui lumeen, ja kaikki oli hiljaista. 

Tappura puhdisti miekkansa ja käski haudata upseerin kunnon hautajaismenoilla.


Karttu mietti tilannetta. Hän oli antanut luukanteleen Viiman huostaan, sillä hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista käsitystä sen voimista. Parempi antaa jumalten suosikkien hoitaa asiat, joita hän ei ymmärtänyt täysin. Karttu oli jo tehtävänsä tehnyt, eikä kukaan voisi vaatiakaan häneltä enempää.

Silti Karttu tunsi tehneensä jotain väärin. Tai ei, ei Karttu itse. Mutta hän oli liikaa antanut asioiden tapahtua miettimättä sitä, mikä oli oikein. Katsoipa Karttu asiaa mistä näkökulmasta hyvänsä, Pirtalle valehteleminen ei ollut ollut oikein. Viima oli tiennyt varsin hyvin – kuten Karttukin – että Misha oli vielä elossa. Se tieto ei välttämättä pitäisi paikkaansa enää kovinkaan kauan, mikäli uutisiin oli luottaminen. 

Pirta oli melkein murtunut surusta, ja Karttu sääli naista. Kartulla itsellään ei ollut perhettä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi ymmärtänyt läheisten merkitystä. Ehkä juuri oman tilanteensa takia Kartun olikin niin vaikeaa hyväksyä Viiman huijausta. Velvollisuus tai ei, kaikkea ei tarvinnut hyväksyä.

Pirta ja Viima olivat ottaneet kanteleen viime yönä ja lähteneet itärajaa kohti melkein koko katajaneitojen vanhempainneuvoston kanssa. Karttu ei osannut edes kuvitella, mitä he kanteleella aikoivat tehdä, mutta kaipa enneuneskelijat tiesivät, mitä oli tehtävä. Mikäli huhut pitivät paikkansa, kanteleen oli parempi olla avuksi.

Karttu nousi ylös vieraspediltään ja hieroi kipeää selkäänsä. Haavat ja ruhjeet olivat jo suurimmilta osin parantuneet, kiitos katajaneitojen parannuslaulujen. Vanhuuden vaivat jäivät silti nakertamaan, niihin eivät parantajienkaan sanat auttaneet. Karttu huokaisi raskaasti. Katajapalatsissa ei ollut enää oikeastaan ketään tuttavallista henkilöä, jonka kanssa jutella tai murtaa yhdessä leipää. Vahti, katajapalatsin omalaatuinen porttivahti, oli seuraksi joskus, mutta nyt Karttu ei jaksanut naisen ystävällismielisiä arvoituskisoja. 

Karttu pesi kasvonsa ja vilkaisi ympärilleen huoneessa. Aamu oli sarastamassa hiljalleen, hämärä oli väistymässä valon tieltä. Parin tunnin päästä olisi jo täysin valoisaa. Karttu pohti hiljaa mielessään, miten kauan Mishalla olisi aikaa jäljellä. Karttu oli kuullut, että Misha joutuisi hirteen seuraavana aamuna. Eivät merkinpalvojien kätyrit toki mitään nimiä sanoneet, mutta kaikki tiesivät kyllä, kenestä keltasilmäisestä paholaisen penikasta oikein oli kysymys.

Naurettavaa, ajatteli Karttu. Misha oli ollut viimeiseen asti uskollinen ja luotettava kumppani. Sitä paitsi Misha oli pelastanut kanteleen, Kartun omasta henkirievusta puhumattakaan\! Petturina hirttäminen ei olisi hyvä loppu rehelliselle miehelle. 

Karttu tajusi sillä hetkellä, ettei hän voisi elää häpeämättä, jos antaisi tilanteen vain olla. Hänen täytyi yrittää tehdä *jotain*. Mutta mitä vanha pergamenttihiiri saattoi tehdä Mishan avuksi? Kastelliin hän tuskin pääsisi omin avuin, ja hänen vähäisillä kolikoillaan tuskin saattoi lahjoa vahteja. Ellei...

Karttu puki vaatteet ylleen, sitoi miekan vyötärölleen, pakkasi tavaransa ja lähti Mielikkilästä. Vahti yritti suostutella miestä jäämään, mutta Karttu oli päätöksen tehtyään joustamaton. Viimein Vahti päästi Kartun portista onnentoivotusten kera matkaan. Karttu kätteli naisen, ja toivoi tälle kaikkea hyvää. 

Karttu jätti katajapalatsin varjon taakseen. Vaikka merkinpalvojat olivatkin laittaneet vartijoita katajapalatsin ympärille tarkkailemaan tilannetta, ei näistä ollut paljoakaan apua. Katajapalatsi oli alati muotoaan muuttava, eläväinen rakennus, jonka ulos- ja sisäänpääsytiet eivät koskaan olleet samassa paikassa. Uloskäyntien vahtiminen oli täysin mahdoton tehtävä, ja Karttu pääsi matkaan kenenkään estämättä.

Rautamo oli sekasorron vallassa. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla juuri lainkaan, mitä nyt jokunen hämärähahmo juoksi portin varjosta toiseen. Karttu yritti olla kiirehtimättä, siirtyi vain rauhallisesti kadunkulmasta toiseen. Karttu oli kuullut, että kaupunki oli täynnä kuljeskelevia ryöväreitä ja aatelisten palkkaamia sotilaita. Kuuleman mukaan näitä oli hieman hankalaa erottaa toisistaan, koska kiinni jäädessä lopputulos oli kuitenkin sama. Karttu kiitti onneaan, sillä hän pääsi kenenkään huomaamatta etsimälleen kadulle.

Karttu tiesi, että Mielikkilän katajaneidot eivät olisi hyväksyneet Kartun toimia, jos olisivat tienneet, mitä hän nyt suunnitteli. Ukon hiljaisten ja Mielikin katajaneitojen välillä ei ollut varsinaisesti epäsopua, mutta viimeaikaisten tapahtumien valossa katajaneidot tuskin tahtoivat luottaa Ukon hiljaisiin enempää kuin oli pakko.

Lisäksi Ukon hiljaisia oli hankala löytää, elleivät nämä itse sitä halunneet. Merkinpalvojille myönteisten aatelisten otettua Rautamo hallintaansa synkkäilmeiset Ukon hiljaiset olivat hävinneet kuin maan nieleminä, eikä kukaan tuntunut tietävän, missä nämä majailivat. 

Kartulla oli siitä hyvä arvaus.

Kaivellessaan kaupungin arkistoja muutama vuosi sitten Karttu oli törmännyt pieneen majataloon kastellivuoren laitamilla. Tinatuoppi oli ulkoapäin rähjäisen tuntuinen enemmän latoa kuin majataloa muistuttava rakennus, ja siellä näytti enimmäkseen kulkevan epämääräistä sakkia ruuan ja juoman perässä: palkkamiekkoja, vankkurinajajia, sekatyömiehiä... Majatalo sijaitsi alueella, jossa ei ollut juuri muuta asutusta kuin talleja ja joitakin nahkureiden taloja. Parkitun nahan löyhkä täytti ilman, mikä omalta osaltaan selitti majatalon huonon menestyksen. 

Karttu ei tuolloin ollut kuitenkaan kiireeltänsä löytänyt muuta yösijaa, joten hän sai tyytyä yhden yön ajan majatalon vaatimattomiin antimiin. Yöllä, kun koko majatalo nukkui ja viimeisimmätkin räyhääjät olivat painuneet unten maille tai sammuneet, Karttu ei ollut saanut unta. Tinatuopin vierashuoneissa oli ikkunat, vaikkakin likaiset ja pienet, ja Karttu katseli ulos miettien tutkimuksiensa etenemistä. 

Silloin hän näki Ukon hiljaiset. Kumaraiset äijänkäppänät tulivat varjoista hiljaa, yksitellen, ja koputtivat majatalon ovelle. Karttu kuuli, kuinka majatalon ovi avattiin, sitten kuului hiljaista puheensorinaa ja lopuksi portaiden narinaa ja ovien avaamisen ja sulkemisen ääniä. Karttu ei varmaan eläissään ollut nähnyt niin monta Ukon hiljaista yhdessä, sillä ukokkaat olivat erakoitumiseen taipuvaisia ja omista asioistaan varsin vaitonaisia. Kukaan ei tiennyt, missä Ukon hiljaiset yleensä asustelivat, tai miten Ukon hiljaiseksi yleensä tultiin. Sen verran ihmiset tiesivät, että Ukon hiljaisia oli todella vähän verrattuna esimerkiksi Mielikin katajaneitoihin tai Tapion laulajiin, ja että useamman kuin yhden näkeminen samaan aikaan ei ollut hyvä uutinen. Karttu ei ollut taikauskoinen, ei ainakaan enemmän kuin oli tarpeen. 

Kartun tutkimukset kuitenkin venyivät pitempään, ja majatalosta tuli viikon ajaksi hänen vakituinen asuntonsa. Majatalon pitäjinä oli vanha pariskunta, mies kuuro ja toiselta silmältään sokea, nainen köyryselkäinen ja puheissaan vaitonainen. Epäkohtelias ei ollut kumpikaan, mutta kaikki asiakkaat kuitenkin varoivat suututtamasta omistajia huonolla käytöksellä tai sopimattomilla puheilla. Kartusta se oli outoa, koska asiakaskunta oli melkeinpä Rautamon pahinta pohjasakkaa.

Sama toistui jokaisena yönä sen viikon ajan. Ukon hiljaiset tulivat sulkemisajan jälkeen ja häipyivät hyvissä ajoin ennen aamunkoita. Karttu ei ikinä udellut asiasta Tinatuopin omistajilta, mutta painoi sen kuitenkin mieleensä, jos tiedosta vaikka olisi joskus jotain hyötyä.

Nyt siitä saattoi olla hyötyä. Karttu tiesi, ettei hän voisi auttaa Mishaa ilman ulkopuolista apua.

Karttu saapui Tinatuopin ovelle hiukan ennen auringonnousua. Majatalo oli hiljainen, eikä ikkunoissa ollut valoja. Idästä kuuluvat sotauutiset ja Rautamon levottomuudet pitivät ihmiset sisätiloissa, eikä kukaan täysjärkinen lähtenyt ulos ilman tärkeää syytä. 

Karttu koputti Tinatuopin oveen. Pitkään aikaan sisältä ei kuulunut mitään, mutta kun Karttu oli rynkyttänyt ovea aikansa, pienen ikkunan takaa näkyi kynttilän valoa ja liikettä. Karttu kuuli, kuinka oven salvat nostettiin, ja näki, kuinka ovea raotettiin hieman. Karttu ei voinut olla varma siitä, kumpi omistajista oven takaa kurkki.

“Huomenta, haluaisin puhua.”

“Ei tämä ole mikään lehto”, tiuskaisi vanha naisääni oven raosta.

“Ei varmasti olekaan, mutta tahdon tietää, missä eräät vieraistasi majailevat”, sanoi Karttu. Nainen oli pitkään hiljaa, ja Karttu tunsi epämiellyttävällä tavalla olevansa arvioinnin kohteena.

“Ketä tarkoitat?”

“Luulen, että sitä on parempi olla mainitsematta täällä ulkosalla”, sanoi Karttu ja toivoi, että nainen päästäisi hänet sisään. Karttu ei todellakaan halunnut turhaan tuoda vaikeuksia majatalolle. 

“Tule sisään”, sanoi nainen viimein, ja ovi aukesi juuri sen verran, että Karttu pystyi ahtautumaan majatalon tarjoiluhuoneeseen. Ovi pamahti kiinni hänen takanaan, ja nainen laittoi salvat takaisin paikoilleen. Majatalossa oli pimeää, mutta Karttu saattoi silti nähdä naisen kirkkaasti tuikkivat valppaat silmät.

“Puhu”, kehotti nainen.

“Asuin täällä viikon muutama vuosi sitten ja tiedän, että Ukon hiljaiset majailivat täällä silloin.”

“Minä muistan sinut”, totesi nainen ykskantaan. Karttu epäili sitä, mutta ei jaksanut alkaa väitellä. “Miten tutkimuksesi etenee?” jatkoi nainen pää kallellaan. Mustat silmät välkkyivät uteliaina pimeydessä.

Karttu oli mennä sanattomaksi, mutta pakotti sitten itsensä takaisin asiaan.

“Kiitos, hyvin... mutta tahtoisin tavata jonkun Ukon hiljaisista, nyt heti”, sanoi Karttu. 

Nainen oli hyvin pitkään hiljaa, ja hetken aikaa Karttu pelkäsi, että nainen ei suostuisi sanomaan mitään.

“Sellainen on vaarallinen toive tällaisina aikoina. Muinaisuskovaiset eivät ole varsinaisesti suosiossa Rautamossa.” 

“Tiedän. Mutta tämä on todella tärkeää.”

“Kaikki on tärkeää”, sanoi nainen ykskantaan. Karttu alkoi ärsyyntyä.

“Aiotko auttaa vai et?” Karttu ei alentunut uhkailemaan ja toivoi, että sellaiseen ei olisi ollut tarvettakaan. Nainen varmasti ymmärsi, että Kartun tietojen vuoksi majatalo saattaisi palaa jonain yönä.

“Ehkä”, sanoi nainen. “Riippuu, mitä haluat.”

“Haluan apua. En itselleni, vaan Tapion uskotulle. Luulen, että Ukon hiljaiset voisivat auttaa.”

Nainen nyökkäsi viimein, ja Karttu huokaisi helpotuksesta. “Odota tässä”, sanoi nainen ja koikkelehti hitaasti yläkertaan. Karttu kuuli etäisesti hiljaista kolinaa ja hieman puhetta. Vaikka Karttu olikin istunut kaikessa hiljaisuudessa itsekseen majatalon pimeydessä, hänelle tuli äkkiä sellainen tunne, ettei hän ollutkaan enää yksin. Karttu ei voinut peitellä säikähdystään, kun huomasi äkkiä olevansa Ukon hiljaisten ympäröimä. Ukon hiljaiset katsoivat Karttua vaitonaisina. Melkein kaikki istuivat rauhassa puisilla pölleillä, mutta yksi heistä seisoi ja tuli hitaasti Kartun luokse.

Karttu oli todellakin löytänyt etsimänsä.

Tilanne ei näyttänyt hyvältä Mishan silmin katsottuna. Aateliset olivat selkeästi päättäneet hankkiutua hänestä eroon. Misha ei ollut uskonut, että selviäisi kivuliaasta yöstä hengissä. Miehet olivat hakanneet häntä koko yön ja sitä seuraavan päivän, tai siltä se ainakin tuntui. Vaikka Misha oli menettänyt tajuntansa moneen otteeseen, miehet olivat silti jatkaneet. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen Misha oli jätetty kitumaan selliin omaan verilammikoonsa. Misha tiesi, että seuraavana aamuna häntä odottaisi hirttosilmukka, auttoi Tapio häntä paranemaan tai ei. 

Jostain syystä Misha ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Vaikka Misha tiesi kuoleman lähenevän, ei hän voinut vain antautua epätoivolle. Pakko yrittää. Misha rukoili jälleen Tapiolta voimaa, ja jumala tuntui jälleen kuuntelevan. Hitaasti verenvuoto lakkasi, luut naksahtelivat kivuliaasti paikoilleen ja näkö palasi takaisin haavoittuneeseen silmään. Misha tiesi, ettei siitä ollut paljonkaan apua, mutta silti hän tahtoi yrittää. Tapio arvosti miehen ponnistuksia. 

Aamun tullen Misha kuuli ovelta hiljaista rapinaa. Yleensä ääniin sekoittui metallista avainten kilinää, syljeskelyä ja miesten jutustelua. Nyt oven takana oli hiljaista kuin haudassa, ainoastaan lukko rapisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut vähään aikaan.

Misha nousi hitaasti ylös, venytteli sormiaan ja lihaksiaan ja odotti. Oliko sellivahti päissään?

Lukko naksahti viimein terävästi kilahtaen, ja ovi avautui hitaasti. Ovi ei narissut kuten yleensä, aivan kuin saranat olisi öljytty. Misha oli kaatua silkasta säikähdyksestä, kun Karttu kurkisti selliin. 

“Mitä...?” aloitti Misha, mutta Karttu nosti sormen huulilleen. Misha vaikeni välittömästi. 

“Meillä on hetki aikaa, ala tulla”, kehotti Karttu. Misha ei tarvinnut toista kehotusta. Misha seurasi Karttua pimeässä käytävässä ja pohti samalla, näkikö hän unta. Kipu oli kuitenkin läsnä sen verran todellisena, että Misha arveli tämän olevan aivan riittävän todellista. Miten Karttu oli löytänyt hänet... ja miten hän oli saanut sellin avaimen?

Kun Misha ja Karttu saapuivat sellivahdin pöydälle, Misha tajusi viimein, miksi kaikki oli onnistunut niin helposti. Ukon hiljainen istui lattialla jalat ristissä ja pää painuksissa. Mies näytti aivan korpilta. Vaikka huonetta lämmitti hiilipannu, sisällä oli jäätävän kylmä. Ukon hiljaisen parta oli kuurassa ja iho sinersi kylmän vaikutuksesta.

“Miten sait Ukon auttamaan?” uskaltautui Misha viimein kysymään Kartulta. Karttu ei kuitenkaan ehtinyt vastaamaan, kun Ukon hiljainen avasi silmänsä ja sanoi:

“Toimit hyvin”, sanoi mies, mutta Misha tunsi äänen paremmin. Ukko itse puhui uskottunsa kautta.

“Kiitos”, sanoi Misha, kun ei muuta osannut.

“Kiitä ystävääsi”, sanoi Ukko ja nousi ylös. “Aikaa ei ole paljon. Miekka ja haarniska ovat asehuoneessa.”

Misha ei tarvinnut uutta kehotusta, vaan pakotti kehonsa liikkeeseen. Misha tunsi aistiensa taas kipunoivan, aivan kuin viimeksikin ukon läheisyydessä. Aivan kuin kaikki värit olisivat muuttuneet paljon kirkkaammiksi, hajut selvemmiksi. Misha haistoi ja maistoi oman vartalonsa kivun, rinnuksille vuotaneen veren ja hien. Hetken aikaa Misha taisteli pökerryttävää aistimusta vastaan, mutta sai sitten itsensä jälleen ojennukseen. Misha kiihdytti hölkkään ja tajusi hämärästi Kartun ja Ukon seuraavan perässä. Misha ei kääntynyt katsomaan taakseen.

Matkalla kastellin asehuoneeseen Misha näki useita vartijoita, mutta nämä näyttivät olevan joko unessa tai tajuttomina. Se sopi Mishalle varsin hyvin, sillä hänestä ei vielä ollut vastusta levänneille miekkamiehille. Tapion siunaus tuntui terästävän hänen aistejaan, mutta ruumis oli edelleen paranemisestaan huolimatta huonossa kunnossa.

Kun Misha saapui kastellin asehuoneeseen, ovi oli kiinni ja vartijat makasivat lattialle tuupertuneina. Koko käytävässä paloi ainoastaan pari soihtua, mutta Mishan silmät eivät enempää valoa tarvinneetkaan. Misha poimi vartijan avainrenkaan ja oli jo avaamassa ovea, kun hän huomasi sen olevan valmiiksi auki ja vähän raollaan. Hän työnsi oven hitaasti auki, ja pysähtyi niille sijoilleen.

Seinät olivat veriroiskeiden peitossa ja lattialla makasi... ruumiita. Misha ei voinut olla varma niiden lukumäärästä, sillä irtileikkautuneita raajoja tuntui olevan kaikkialla. Mishan aikaisemmin käyttämä haarniska ja miekka lepäsivät tahrattomina puisella pöydällä, aivan kuin huoneessa tapahtunut veriteko ei olisi koskenut niitä millään tavalla. Arkku, johon Misha oli aikanaan pakotettu varusteet riisumaan, oli avattuna pöydän vieressä.

Huoneessa oli muitakin ihmisiä. Mishan Säikyksi nimeämä aatelinen oli tuupertuneena yhteen nurkkaan, yhdessä parin henkivartijansa kanssa. Misha kävi töykkäisemässä nukkuvaa aatelista varmuuden vuoksi jalallaan, mutta tämä nukkui sikeää unta. 

Misha katsoi Karttua ja Ukon hiljaista. Karttu näytti olevan näystä järkyttynyt, mutta Ukon hiljainen ei ollut moksiskaan.

“Hölmöt, yrittivät pukea haarniskan ylleen”, tiuskaisi Ukon hiljainen halveksivasti, tällä kertaa miehen omalla äänellä. Mies katsoi Mishaa ja osoitti pöydällä lepäävää haarniskaa. “Pue se päällesi, meillä ei ole paljoa aikaa.”

Misha teki jälleen työtä käskettyä. Haarniskan pukeminen onnistui tällä kertaa paljon kivuttomammin kuin aikaisemmin, sillä Misha muisti viime kerrasta kaiken olennaisen. Mikä oudointa, haarniska tuntui myös muistavan Mishan. Jos haarniska tuntui viime kerralla istuvan hyvin, nyt se sopi Mishan ylle kuin toinen iho. Misha venytteli ja tunsi voimiensa palautuvan hitaasti kehoonsa. Joko Tapio oli kuunnellut uskottuaan tavallista tarkemmalla korvalla, tai sitten haarniska teki Mishalle jotain.

“Ota miekka ja lähdetään”, sanoi Ukon hiljainen, ja kääntyi jo ovelle.

“Odota”, pyysi Misha. Ukon hiljainen katsoi Mishaa kysyvästi, ja Karttukin tuntui olevan ihmeissään,

“Voitko herättää tuon?” kysyi Misha ja osoitti miekallaan Säikkyä. Ukon hiljainen ei vastannut Mishalle mitään, mutta osoitti sitten sormellaan miestä. Säikky säpsähti rajusti hereille ja huomasi aivan ensimmäiseksi Mishan ja miekan tämän kädessä. Miehen ihraisilla kasvoilla vilahti ensin epäusko, sitten viha, ja lopuksi kaikki tunteet tekivät tilaa pelolle. Misha odotti, kunnes Säikky sai kammettua itsensä vaivalloisesti pystyyn.

“Olet pettänyt Pohjolan, kansan ja jumalasi”, sanoi Misha kylmästi ja työnsi miekan sitten yhdellä nopealla liikkeellä miehen vatsasta läpi. Isku oli niin voimakas ja ase niin terävä, että lihava aatelinen naulautui hetkeksi kiviseen seinään kiinni. Säikky huusi tuskasta ja yritti kaapia pulleilla sormillaan Mishan haarniskoitua kättä, mutta Misha ei antanut periksi. Asehuone kaikui miehen anelusta ja kirkumisesta, mutta kukaan ei rynnännyt auttamaan. Säikky vuoti kuiviin henkivartijoidensa päälle, eivätkä nämä edes heränneet suojeltavansa tuskaisiin huutoihin.

Misha katsoi kylmäverisesti miestä silmiin, kunnes tämä heitti henkensä. Kun Säikky oli viimein lakannut sätkimästä, Misha veti miekan irti. Aatelinen lysähti kasaan kuin säkki, ja Misha ravisti miekasta enimmät veret. Mitään sanomatta Misha käänsi ruumiille selkänsä ja poistui asehuoneesta. Karttu ja Ukon hiljainen seurasivat ääneti perässä.

“Oletteko suunnitelleet tätä yhtään pidemmälle?” kysyi Misha Kartulta ja Ukon hiljaiselta vähän ennen kolmikon saapumista kastellin pääportille. Vaikka Misha tiesikin velhokonstit vahvoiksi, oli hänellä silti pieniä epäilyksiä tämän suhteen. Kolmikko tuskin saattoi vain kävellä ulos kastellista, ilman että kukaan yrittäisi estää. “Miten tulitte sisälle?”

“Kävelimme portista”, sanoi Karttu ja katsoi Ukon hiljaista, jota keskustelu ei näyttänyt hirveästi kiinnostavan.

“Olen usein miettinyt, miksi Ukon hiljaisia nähdään niin harvoin”, sanoi Karttu ja kurkisti kulman taakse. Vartijat nuokkuivat vieläkin vartiopaikoillaan. “He käyttävät Ukon taikuutta liikkuakseen huomaamatta. Nimetön ystäväisemme tässä vain käveli sisään, ja vartijat nukahtivat heti hänet nähtyään”, selitti Karttu ja viittasi vieressään seisoskelevaan Ukon hiljaiseen.

“Toimiiko se nytkin?” kysyi Misha.

“Eiköhän”, sanoi Karttu, kun Ukon hiljainen ei suostunut sanomaan mitään. Mies ei vaikuttanut kauhean vakuuttuneelta omien sanojensa todenperäisyydestä.

Misha kohautti olkiaan ja käveli pääportista läpi sivuilleen vilkuilematta. Karttu ja Ukon hiljainen tulivat perässä, ja vartijat tuntuivat vaipuvan syvemmälle unten maille. Mishan teki mieli hymyillä, mutta se ei tuntunut kovin sopivalta tässä tilanteessa. Kaikki aikanaan.

Kun kastelli oli hyvän matkaa takana päin, Misha uskaltautui viimein hidastamaan kävelytahtiaan. Huolimatta hakkaamisesta ja vankeudesta Misha tunsi olonsa paranevan hetki hetkeltä, aivan kuin pelkkä ulkoilma ja vapaus olisivat saaneet hänet paranemaan villisti. Karttu hengitti taas raskaasti, mutta ei suinkaan valittanut, vaikka Misha näki tämän olevan väsyksissä. Ukon hiljainen käveli rauhallisesti, ilman väsymystä. Aivan kuin mies ei tuntisi uupumusta lainkaan.

Misha katseli ympärilleen kaupungissa. Paljon oli todellakin muuttunut parissa kuukaudessa. Oli kuin *Beccan* myötä maailma olisi muuttunut pahempaan suuntaan. Ihmisiä ei näkynyt ulkosalla, ja kaupunki tuntui jotenkin erilaiselta. Aivan kuin Rautamon yllä leijuisi tummanpuhuva pelon usva. Ilma maistui ahdistavalta, ja Misha kaipasi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pois kaupungista.

“Mitä seuraavaksi?” kysyi Misha Kartulta. 

“Majatalolla odottaa hevonen ja ruokaa. Sinun ei ole turvallista jäädä tänne”, sanoi Karttu. Misha nyökkäsi, Karttu puhui asiaa. Hevonen olisi hyvä saada, ja nopeasti. Misha antoi Kartun johtaa tietä majatalolle, ja parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen he seisoivat jo tallissa. Misha tarkasti Kartun hänelle varaaman hevosen ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä. Vaikka hevonen ei ollutkaan Pikkuran veroinen, sai se kelvata. “Minä jään tänne”, sanoi Ukon hiljainen ja katseli ympärilleen tallin pimeydessä. “Kaupungissa ei ehkä arvosteta Ukon palvelijoita näinä aikoina, mutta täällä on silti vielä paljon tehtävää.” 

“Kiitos avustasi. Olen henkeni velkaa Ukolle jo toistamiseen”, sanoi Misha ja kumarsi niin syvään kuin haarniska vain antoi myöten. Ukon silmät välähtivät mustina tallin hämärässä. “Älä kiittele. Autat meitä kaikkia, kun viet haarniskan ja aseen rajalle. Mitä pikemmin, sen parempi.”

Ukko oli jo menossa poispäin, kun muisti jotain ja kääntyi katsomaan Mishaa.

“Haarniskasi on lumottu, kuten varmasti olet jo tajunnut. Sillä on oma tahto. Ole sen arvoinen, niin se suojelee sinua hyvin.”

Sen sanottuaan Ukon hiljainen oli kadonnut. Misha ei enää aikaillut, vaan ratsasti Kartun kanssa ulos kaupungista. Koko sen ajan kun Misha hoputti hevostaan ahtaiden katujen läpi kohti kaupungin porttia, hän odotti kuulevansa hälytyskellojen kalkkeen. Kelloja ei kuitenkaan kuulunut, aivan kuin koko kaupunki olisi päättänyt nukkua tänä aamuna luonnottoman pitkään. Mishalle se sopi varsin hyvin.

Hyvän matkaa Rautamon ulkopuolella Misha hidasti hevostaan ja odotti, että Karttu saisi hänet kunnolla kiinni. 

Karttu oli niin hiljainen ja mietteliäs, että jopa Misha arvasi jonkun asian painavan miestä.

“No niin, vanhus. Puhu”, kehotti Misha.

“Mitäpä tässä on puhuttavaa?” aloitti Karttu.

“Kerro, miten sait Ukon hiljaiset auttamaan minua. Missä on kantele? Ja mitä kaupungissa on oikein tapahtunut?”

“Lyhyesti?”

“Mielellään”, myönsi Misha.

“Metsävahti kuoli, mutta määräsi sitä ennen kaikki aseisiin. Kaupunki tyhjeni tapiokoista, ja kaikki ovat marssineet itärajalle. Pyrkyriaateliset ottivat kaupungin hallintaansa, ja luulen, että niiden palkkatappajat yrittivät ryöstää kanteleenkin.”

Misha nyökkäsi itsekseen. Siinä oli järkeä.

“Missä kantele on?” kysyi Misha. 

“Jätin sen Mielikin katajaneitojen huostaan. Sille on kuulemma käyttöä rajalla.”

“Hyvä, että se on turvassa. Hirvittää ajatella, mitä merkinpalvojat sillä tekisivät”, mutisi Misha. Misha ei ollut aikaisemmin suhtautunut merkinpalvojiin kaunalla, mutta selli ja pahoinpitelyt olivat saaneet hänet toisiin aatoksiin. Nyt hänestä tuntui siltä, että ainoastaan kuollut merkinpalvoja oli hyvä merkinpalvoja.

“Tapasin Pirtan”, sanoi Karttu äkkiä. Karttu oli pohtinut useasti, miten kertoisi asian Mishalle, mutta mitään helppoa tapaa ei tuntunut olevan, joten hän vain töksäytti sen suoraan. Misha pysähtyi kuin seinään.

Misha ei sanonut mitään koko sinä aikana, kun Karttu kertoi hänelle Pirtan raskaudesta ja Viiman valheesta. Kun Karttu viimein oli saanut kerrottua kaiken olennaisen, Misha pakotti hevosensa silmittömään laukkaan. Mishan ilme oli kuin kivinen naamio, ja hetken Karttu pelkäsi, että Misha oli menettänyt järkensä lopullisesti. Ehkä merkinpalvojien sellien kauhut ja Kartun kertomien uutisten järkytys oli sittenkin liian suuri.

Karttu yritti pysytellä Mishan tahdissa mukana, mutta Misha ei enää kuunnellut hänen huutojaan. Viimein Karttu luovutti ja päätti seurata Mishan jälkiä omaa vauhtiaan. Tuota menoa Misha tappaisi hevosensa ja joutuisi pian kävelemään itärajalle.


Karttu ratsasti Mishan perässä niin nopeasti kuin hevosen kunto vain antoi myöten. Kuten Karttu oli pelännytkin, Mishan ratsu ei kestänyt miehen pakottamaa älytöntä laukkaa kovinkaan kauaa. Hevonen oli löytyessään todella huonossa kunnossa, eikä Karttu raaskinut jättää sitä hoitamattomana keskelle metsää. Elikko joi ja söi ahnaasti, ja lopuksi Karttu vielä hieroi hevosta kunnolla. Kun hevonen viimein tuntui tervehtyneen, Karttu sitoi elikon suitsista satulansa taakse ja lähti seuraamaan Mishan jälkiä. Karttu ei jaksanut uskoa, että Misha pääsisi ilman hevosta kovinkaan kauas, joten hän ei pitänyt kiirettä. 

Misha oli ottanut uutiset Pirtasta ja lapsesta aika raskaasti. Karttu ymmärsi Mishaa varsin hyvin, eikä hän itsekään voinut sulattaa Viiman päätöstä valehdella Pirtalle päin naamaa. Sellainen ei vain ollut... reilua. Karttu ei ollut hääppöinen ihmistuntija, mutta Pirta vaikutti naiselta, joka olisi hoitanut velvollisuutensa varmasti ilman vilunkiakin. 

Viima ei ollut puhunut Kartulle paljonkaan siitä, mitä kanteleella varsinaisesti oli tarkoitus tehdä. Mielikki ei kuulemma ollut näyissään niin selkeä, että siitä olisi voinut antaa yksiselitteistä vastausta. Karttu arveli naisen hieman kaunistelevan totuutta, mutta ei jaksanut alkaa väitellä teräksisen katajaneidon kanssa. Vanhasta kokemuksesta Karttu tiesi paremmin kuin alkaa kinata Mielikin asioista.

Viiman ajatteleminen sai hymyn nousemaan Kartun huulille. Oli ollut aikoja, jolloin Karttu oli vielä elätellyt jonkinlaisia toiveita Viiman riiaamisesta, mutta vanhuudella oli taipumuksena huuhtoa turhat luulot ja hapatukset miehen mielestä. Loppujen lopuksi Karttu oli varsin tyytyväinen siihen, mitä heidän välillään nyt oli. He tapasivat silloin tällöin ja keskustelivat myöhään yöhön, mikäli Viiman velvollisuudet antoivat myöten. Kartulle se riitti varsin mainiosti. Oli tärkeää, että edes joku jossain odotti miestä tulevaksi – vaikka se olisi kuinka harvoin tai epäsäännöllisesti.

Karttu tosin uskalsi epäillä Viiman suopeutta, jahka tämä saisi kuulla Kartun auttaneen Mishan pakoon. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa Misha sotkisi Viiman suunnitelmat, mutta jotenkin Karttu ei oikein uskonut siihen. Jos metsän emäntä oli niin kaukonäköinen ja sopuisa kuin sanottiin, ei Misha voinut sotkea mitään sen pahemmin kuin Viima oli jo tähän mennessä sotkenut.

Kartulla oli aikaa miettiä tekojaan omassa rauhassaan vähän pidempään kuin hän alunperin oli arvellut.

Karttu seurasi Mishan jälkiä kaksi päivää, mutta jostain syystä mies ei osoittanut minkäänlaisia hidastamisen merkkejä. Jäljistä päätellen näytti aivan siltä kuin Misha olisi kiihdyttänyt vauhtia sen jälkeen, kun hevonen jäi Kartun löydettäväksi. Mishan juoksuaskeleet näyttivät harvenevan, aivan kuin mies olisi juosta harpponut upottavassa lumihangessa. Tai no, ainakin Karttu hevosineen upposi hankeen varsin helposti. Mishan jäljet näyttivät olevan kuin kevyitä painanteita pettävässä lumessa. Aivan kuin tämän askel olisi keventynyt haarniskasta huolimatta. 

Karttu seurasi jälkiä kiinnostuneena. Misha ei tuntunut lepäävän lainkaan, ei minkäänlaisia jälkiä nuotio- tai nukkumapaikoista. Ainoastaan keskeytymätön jälkivana, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Misha tuntui juoksevan väsymättömästi suuntaan, jonne tiesi Pirtan ja syntymättömän lapsensa menneen.

Karttu pohti hiljaa mielessään, kuinka paljon Mishan pukema haarniska asiaan oikein mahtoi vaikuttaa. Millainen lumous asui sellaisessa haarniskassa, jonka seppäjumala oli takonut toisen jumalan sotisovaksi? Karttu saattoi vain arvailla. Varsin selvää kuitenkin oli, että Misha ei ollut enää oma itsensä. Tuntemattomat voimat tekivät työtä miehessä, ja se tuntui antavan tälle uskomattomia voimia ja kestävyyttä.

Karttu ei ollut aivan varma siitä, haluaisiko olla paikalla, kun Misha viimein saapuisi itärajalle. 

Viima katseli ympärilleen väliaikaissuojassa. Nuotio lämmitti miellyttävästi laavun suojassa istuvia katajaneitoja, eivätkä ajoittain pahaksikin yltyvät lumimyräkät yltäneet lämpimään tuulensuojaan. Ruoka oli jo tulella, ja katajaneidot olivat valmistautumassa yöpuulle. Neuvosto oli päättänyt, että olisi parempi, jos osa sumukävelijöistä menisi edellä varmistamaan turvallisen reitin Hirssan linnoitukseen. Usvavaeltajat olivat lähteneet valoisan aikaan, ja takaisin he voisivat tulla vasta seuraavan päivänä. Siihen asti kantele ja suurin osa katajaneidoista odottaisivat täällä. 

Pari katajaneitoa istui koko ajan hereillä ja piti yllä Mielikin huntua. Neuvosto ei olettanut, että kukaan hyökkäisi heidän kimppuunsa vielä näin syvällä Pohjolan rajojen sisäpuolella, mutta kukaan ei halunnut ottaa riskejä. Kanteletta ja tehtävää ei saanut vaarantaa.

Tehtävä... Viima olisi antanut vaikka oman näkönsä, jos Mielikki olisi sillä hinnalla suostunut raottamaan edes vähän peittoa tulevaisuuden ja menneen välillä. Suurin osa katajaneidoista oli lähtenyt liikkeelle kanteleen ja Pirtan matkaan, ja ainoastaan sen vuoksi, että he kaikki olivat nähneet kanteleen ja Pirtan itärajalla unessaan. Se oli melkoista virvatulien jahtaamista, mutta eipä heillä juuri muitakaan vaihtoehtoja ollut tarjolla.

Viima ei ollut kovinkaan tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Viima ei edes huomannut ulkoista epämukavuutta, sillä hän itse oli tottunut elämässään kohtuuteen ja niukkuuteen. Samaa ei voinut sanoa parista nuoremmasta katajaneidosta, jotka olivat vasta saaneet vihkimyksensä. Viima mietti mielessään saamiaan enteitä, tulevaa ja menneitä tapahtumia. Viime aikoina oli tapahtunut hieman liian paljon ennakoimattomia tapahtumia. Oli kuin Mielikki olisi rangaissut seuraajiaan jostain heille tuntemattomasta syystä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Viima tunsi olevansa sekä sokea että kuuro, aivan kuin yksi tärkeä aisti olisi leikattu pois. Enneunien lahja oli arvokas, eikä sitä osannut oikein kunnolla arvostaakaan, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Unet olivat menneet aivan sekaisin. Viimeisenä yönä ennen katajapalatsista lähtöään Viima oli nähnyt koko yön unta karhuista, susista ja lentävistä olennoista. Hänen sukellettuaan uneen mikään ei ollut selvinnyt kunnolla. Miehenmielisiä eläimiä unissa. Aivan kuin hän olisi ollut puutteessa oleva nuori tytönhupakko\!

Viima havahtui mietteistään, kun joku kutsui häntä nimeltä. Linna astui lähemmäs ja kosketti varovasti Viimaa olkapäästä. 

“Miten voit?” kysyi Linna huolestuneena. Viima hymyili vanhukselle lämpimästi. Jotenkin naisen huolenpito oli Viiman mielestä hellyttävää. Se oli sellaisen rohkeuden ja kovuuden osoitus, johon Viima itse ei tässä tilanteessa kyennyt. 

“Kiitos, voin hyvin. Tulevaisuus vain pistää miettimään.”

“Samoin. Pelkään jo nukahtamista, kun ei voi olla enää varma mistään. Unet ovat kaoottisia. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen itseni ikäisekseni”, myönsi Linna vaitonaisena. Viima tiesi tasan, miltä naisesta tuntui. Hänkin tunsi vuosien raskaan taakan jo harteillaan.

“Nuoremmat tuntuvat suhtautuvan tähän leppoisammin”, sanoi Viima ja tarkkaili pienen katajaneitojoukon kikatusta ja tikkuleikkejä.

“Nuorissa on tulevaisuus”, myönsi Linna.

Hetkeen kumpikaan ei puhunut mitään. Nuotio räiskähti kiukkuisesti, kun joku oli lisännyt sinne epähuomiossa näreitä. 

“Voisitko puhua hänelle?” kysyi Linna viimein Viimalta. Viima tiesi kyllä katsomattakin, ketä Linna tarkoitti. Pirta ei ollut puhunut sanaakaan kenellekään Rautamosta lähdön jälkeen. Nainen oli mennyt niin vaitonaiseen mielentilaan, että hetken aikaa Viima oli jo ehtinyt katua päätöstään valehdella Pirtalle.

Viimaa harmitti valehdella, mutta kanteleen ja ainoan todellisen enteen vuoksi Viima ei tahtonut ottaa minkäänlaisia riskejä. Pirtan *täytyi* mennä rajalle kanteleen kanssa, ja mikäli Viima yhtään tulkitsi enteitä oikein, Pirtan ajatusten olisi parempi olla täysillä mukana silloin, kun niitä viimein tarvittaisiin. Hetkittäin Viima ajatteli, että ei hänen kertomansa valhe ollut valhe välttämättä lainkaan. Mikäli uutisiin oli luottamista, Mishaa oli todellakin odottanut hirttotuomio. Jos Pirta olisi tiennyt miehen vielä elävän, hän olisi varmasti yrittänyt pelastaa rakastettunsa. Samalla Pirta olisi vaarantanut oman ja lapsensa terveyden. Sellainen ei käynyt päinsä.

Viima antoi katseensa kiertää pienessä leirissä. Pirta istui hiljaa hämärässä laavun kulmassa, juuri siinä rajalla, ettei nuotion valo aivan yltänyt valaisemaan hänen kasvojaan. Kantele lepäsi Pirtan vieressä suljettuna samaan nahkasäkkiin, jossa Karttu oli sen alun perin tuonut katajapalatsiin. 

“En tiedä, mitä se oikein hyödyttäisi”, epäili Viima. 

“Täytyykö sen välttämättä hyödyttää yhtään mitään? Luulen, että sinun seurasi voisi tehdä hänelle hyvää”, ehdotti Linna. Viima ei tiennyt, mitä naiselle sanoa: kaikki – mukaan lukien Viima itse – tiesivät, että Viima ei ollut kovin seurallinen ihminen. Pikemminkin päinvastoin. Viima tarkkaili Linnan kasvoja pilkan tai hymyn varalta, mutta nainen tuntui olevan tosissaan.

“Tiedän, mitä ajattelet”, sanoi Linna vastaukseksi Viiman epäilevään katseeseen. “Mutta on totuus, että Pirta arvostaa varmasti sinun seuraasi tällä hetkellä enemmän kuin kenenkään muun tässä leirissä. Kokeilisitko? Edes minun mielikseni?” pyysi Linna, ja Viiman oli hankala keksiä sopivaa tekosyytä välttyäkseen epämiellyttävältä hiljaisuudelta Pirtan kanssa. Viima huokaisi alistuneesti ja nyökkäsi sitten. Linna palkitsi Viiman eleen leveällä hymyllä ja poistui jakamaan pientä lempeyttään muualle.

Viima kauhoi höyryävän kuumaa vihanneskeittoa kahteen puukulhoon ja käveli hiljaa Pirtan luokse. Katajaneito ei tuntunut huomaavan mitään ympärillään, naisen silmät olivat kiinni ja otsa mietteliäästi kurtussa. Viima kuitenkin istuutui kysymättä tämän viereen, työnsi kulhon Pirtan eteen ja alkoi sitten itse syödä ilman kiirettä. Tuoksu ei ollut lupaillut turhia: ruoka oli hyvää. Viima ei edes yrittänyt aloittaa keskustelua Pirtan kanssa, sillä tiesi sen turhaksi. Pirta söisi, jos siltä tuntui.

Kun Viiman kulho oli jo puoliksi tyhjä, hän huomasi Pirtan viimein heräilevän vaitonaisesta horroksestaan. Viima ei virkkonut mitään, kun katajaneito kurotti kankeasti ruokakulhoon ja alkoi syödä ilmeisen nälkäisenä. Viima ja Pirta söivat hiljaisuuden vallitessa.

“Kiitos”, sanoi Pirta viimein syötyään kulhonsa tyhjäksi. Viima melkein hymyili, mutta päätti sitten hörpätä kulhosta mieluummin lisää keittoa.

“Ole hyvä vaan”, sanoi Viima viimein ja tyhjensi omankin kulhonsa.

Naiset istuivat tulilla, ja pitkään aikaan kumpikaan heistä ei sanonut mitään. Pirta avasi viimein sanaisen arkkunsa. 

“Oletko ikinä ollut raskaana?” kysyi Pirta hiljaa. Katajaneidon käsi oli hakeutunut huomaamatta vatsalle, aivan kuin tunnustelemaan uuden elämän alkua.

“En. Tulin nuorena Mielikkilään, ja sellaiset miehet, jotka minut ja Mielikin ovat valmiita naimaan, ovat harvassa.”

“Olisin vain... en tiedä lapsista juuri mitään”, tunnusti Pirta. 

“Se tuskin muodostuu kovin suureksi ongelmaksi. Mielikkilässä on paljon vanhoja kätilöitä, äitejä ja isoäitejä. Lapsellesi löytyy kyllä huolehtijoita. Ja sinusta tulee hyvä äiti”, lohdutti Viima. Se ei edes kuulostanut valheelta Viiman korvaan. Hämillään Viima tajusi tarkoittavansa sitä, mitä sanoi. 

“Niin... toivon vain, että lapsella olisi isä”, jatkoi Pirta hiljaa, ja Viima tunsi piston sydämessään. Syyllisyys painoi hänen rintaansa niin pahasti, että ruoka oli tulla takaisin ylös. 

“Olen pahoillani”, sanoi Viima viimein. Se ei lievittänyt syyllisyyttä juuri lainkaan, mutta Viima toivoi, että Pirta saisi siitä edes jonkinlaista lohtua.

“Ei se... ei sille voi mitään”, sanoi Pirta. Pirta ratkesi itkemään aivan varoittamatta, ja Viima meni hämilleen. Lohduttaminen ei ollut hänen vahvimpia luonteenpiirteitään, mutta surun tullessa hän kuitenkin yritti tehdä kaikkensa helpottaakseen toisen huonoa oloa. Viima puhui Pirtalle rauhoittavan hiljaisella äänellä ja antoi tämän kyynelten kastella sinisen matkakolttunsa. Jokainen Pirtan valuttama kyynel tuntui syövyttävän Viiman syyllisyyttä yhä syvemmäksi montuksi. Viima puri huultaan, ettei itsekin alkaisi itkeä. Se olisi sietämätöntä.

Kun Pirta oli aikansa itkenyt, hänen olonsa lopulta helpottui; hartiat vavahtelivat yhä harvemmin ja harvemmin, kunnes itku viimein loppui kokonaan. Vaikka Pirta lopettikin, Viima piti Pirtasta kiinni vielä pitkän aikaa. Nuoren katajaneidon hengitys syveni hiljalleen, ja lopulta Pirta nukahti Viiman kyynelistä kosteaa olkapäätä vasten. Hitaasti, varoen herättämästä nukkuvaa Pirtaa, Viima laski nukkuvan katajaneidon tämän petipaikalle. Ääneti Viima peitteli Pirtan hyvin yön kylmyyttä vastaan, laittoi kanteleen tämän pään viereen ja meni sitten hiljaa omalle pedilleen. 

Viima painoi päänsä huovalle ja yritti saada unta huonosta olostaan huolimatta. Kun unen raskas huntu viimein laskeutui Viiman päälle, öiset painajaiset tulivat jälleen takaisin.

Myös Pirta näki unta.

*“Nosta se”, sanoi ääni, syvempi ja tummempi kuin mikään, mitä Pirta oli koskaan eläessään kuullut. Äänellä ei ollut puhujaa, mutta silti Pirta kuuli sen aivan selvästi vierestään. Vaikka kaikkialla hehkui punertava pimeys, ei Pirta kuitenkaan osannut pelätä. Maailma oli pehmeä ja kova, kylmä ja lämmin.* 

*Pirta katsoi valkoisen tomun peittämiä käsiään, ja näki sitten maassa räpiköivän korpin poikasen. Poikanen oli siipirikko, rukkanen raukka. Missään ei näkynyt puuta, josta lintu olisi pudonnut, ei pesää, josta lintu olisi voinut tippua. Pirta kuitenkin totteli ääntä ja nosti poikasen syliinsä. Korppi rauhoittui ja alkoi sitten virkkoa tummat silmät pimeässä välkehtien:*

*“Mitäs katsot, kultakutri, kuistas kuikehet? Kenen lauluja kaipailet?”*

*Pirta ei hetkeen tajunnut, mitä lintu oikein tarkoitti, niin vanhahtavaa murretta se puhui.* 

*“En lauluja kaipaa, enkä sanoja”, sanoi Pirta.*

*“Kaikki kaipaavat sanoja laulettavaksi”, sanoi korppi ja raakkui malliksi. “Mutta ehkä et tiedä vielä, mitä sanoja kaipaat.”*

*“Ehkä en”, myönsi Pirta.*

*“Vietkö minut kotiini, istutatko orsipuulle?” virkkoi lintu jälleen. Pirta katsoi kalpeita käsiään ja sanoi sitten:*

*“Vien toki.”*

*Korppi raakkui iloisesti ja kertoi sitten Pirtalle, minne suunnistaa pimeässä ilman silmiä.*

*“Kerropas, mitä korpinpoika nokisulka tekee pikipimeässä yössä”, kysyi Pirta, kun tuli pitkäksi aikaa liian hiljaista. Korpinpoika liikahteli Pirtan sylissä levottomasti ja sanoi sitten:*

*“Istuskelen, odottelen.”*

*“Ketä?”*

*“Ohikulkijoita, taakse tulijoita, pimeyden pelkääjiä”, arvuutteli korppi. “Sinua taisin tällä kertaa odottaa”, myönsi korppi ja raakkui taas.*

*“Miksi sinä siinä odotit, keskellä tietä?” kysyi Pirta ihmeissään.*

*“Emoni minut siihen laski, sinua odottamaan. Niin se aina tekee: katkoo siivet, kerii sulat, ettei pääse karkuun liihottamaan”, sanoi korppi.*

*Pirta järkyttyi. “Mikä emo tuollainen on, joka poikasensa rampauttaa?”*

*“Rakastava emo, tietenkin. Aina se minut korjaakin, sulkani kohdilleen sukii. Kerta kerralta ehompi”, kehui korppi, eikä asia tuntunut lainkaan vaivaavan sitä.* 

*“Minne on vielä matkaa, montako askelta eteenpäin?” kysyi Pirta.*

*“Yksi eteen, kaksi taakse ja kolme sivulle. Hyppää kahdesti, kieri kerran, käänny kyynärän verran”, kehotti korppi. Pirta totteli, mutta oli vähällä muksahtaa selälleen, kun jalan alla ei ollutkaan enää pehmeää maata vaan lämmintä vettä.*

*“Nyt taisit astua väärin”, arveli korppi. “Tuonenvirralta haiskahtaa.”*

*Pirta katsoi jalkoihinsa, ja oikeassahan korppi oli. Vesi oli tummaa kuin maaemon veri, ja haisi pahemmalta kuin kalan sisälmykset.*

*“Kehno juttu”, tuumi korppi ja naksutti nokkaansa. “Mites nyt suu pannaan?”*

*“Sinä kai sen tiedät, kun täältä päin olet”, arvasi Pirta ja katsoi korppia silmiin.*

*“Ehkä olen, ehkä en. Tänne varmaan päädyn minäkin”, myönsi korppi. “Mutta emon luokse en vielä ehdi, kun tuonen joessa seisotaan. Kerro, mitä haluat, että päästään nopsaan takaisin”, hoputti korppi.*

*“Miten niin? En minä mitään halua.”*

*“Haluatpas, paljonkin. Toisen saat pyytämättäkin, toista et edes osaisi pyytää”, sanoi korppi ja räpiköi Pirtan sylissä jälleen. “Pyydä nyt, että päästään”, anoi korppi uudestaan.*

*“Mitä?”*

*“Joki tahtoo maksunsa. Joko jäät tänne tai pyydät ja saat.”*

*“Mitä pyydän?”*

*“Joki vastaa kyllä, vaikka et tiedä kysymystäkään. Sotkan muna ennen sotkaa, vai sotka ennen sotkan munaa\!”*

*“Hyvä on, kysyn sitten”, sanoi Pirta. Jalat olivat jo kylmät, mutta vilu ei tunkenut luihin ja ytimiin. Outo oli Tuonen joki. “Mitä minä haluan tietää? Kerro, joki, minulle\!” pyysi Pirta.*

*Korppi intoutui hyppimään ja tempoilemaan Pirtan sylissä.* 

*“Hyvin kysytty”, sanoi Korppi ja lausui:*

*Täs on sanat alkusynnyn,*  
*tähtitalven, verimullan;*  
*suussa tuliset suitset,*  
*kädessä veriset peitset.*  
*Loihe yhteen laukomahan,*   
*kirjokantta halkomahan;*  
*nosta kivi, laske kivi,*  
*kohdusta tulisen emon.*

Laulu jatkui pitkän tovin. Sanat sanottuaan korppi hävisi. Vain pikimusta korpinsulka jäi Pirtan käteen linnun jutuista muistoksi. Pirta katseli ympärilleen valtavalla, mustalla joella, mutta jokea ei enää ollut. 

Pirta heräsi unen korpinsulka kourassaan. 

Katajaneidot saapuivat Hirssan puolustusalueen taakse hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Pirta ei ollut koskaan aikaisemmin sumukävellyt näin suuressa joukossa, ja välillä tapahtuikin melkoisen erikoisia kohtaamisia, kun yksi tai useampia eteerisiä katajaneitoja meni toistensa lävitse. Tunne ei ollut epämiellyttävä, mutta jollakin tavalla se loukkasi hieman ajatusten yksityisyyttä; katajaneidot nimittäin jatkoivat hetkeksi ajatuksensa, pelkonsa ja haaveensa. Linna käveli kerran hänen lävitseen, ja kohtaamisen herättämä tuntemus oli... häiritsevä. 

Pirta varoi loppumatkan kulkemasta kenenkään muun kanssa ristiin. 

Korpinpojan öiset sanat olivat Pirtan mielessä lähes koko ajan. Hän oli yrittänyt kuumeisesti pohtia, mitä hänen oli sanoilla tarkoitus tehdä, mutta vastaus tuntui välttelevän hänen väsynyttä mieltään. Yhden yön levollinen uni ei vienyt viime aikojen valvomisia ja väsymystä pois. Pirta muisteli Mishaa, ja itkua oli hankala pidätellä. Pirta ei voinut vain antaa asian olla, sillä hän tunsi Mishan menettämisen takia suurta syyllisyyttä ja menetyksen tuskaa. Yksinäisyys vaikutti parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Tulevaisuus tuntui synkältä ja harmaalta.

Pirta katseli maastoa mietteliäänä. Hirssa oli puinen linnoitus, jonka tarkoitus oli suojata rajanylityspaikkana toimivaa solaa. Sola oli niin kapea, että vain yhdet kärryt mahtuivat siitä kerrallaan läpi. Sola halkaisi Hirssavaaran kahtia, ja korkeimmillaan seinämät kohosivat lähes yhtä korkealle kuin Rautamon muurit. Hirssavaaran yli ei ollut mahdollista kiivetä ilman köysiä, ja sittenkin se olisi ollut uhkarohkeaa. Puolustuspaikka oli valittu hyvin.

Hirssan linnoitettu sola oli nyt yhtä veristä taistelutannerta. Korkealta ilmasta katsottuna näytti aivan kuin koko sola kylpisi kirkkaanpunaisessa veressä. Sola muodosti märkivän haavan muutoin niin kauniin valkoisessa maastossa, ja pienet ihmiset tappoivat lisää toisiaan kuin loiset konsanaan. Korppeja ja muita raadonsyöjiä oleili tappotantereen reunamilla odottamassa tilaisuutta päästä syömään. Pirtalla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan taistelut olivat jatkuneet, ja kaatuneiden määrää oli hankalaa arvioida puolin ja toisin. Lisää sotilaita tuli kummaltakin puolelta rajaa, idästä loppumattomana virtana, lännestä vähemmän. Tilanne näytti yläilmoista katsottuna varsin huonolta.

Viima ohjasi heidät turvallisen välimatkan päähän taistelulinjojen taakse, ja yksitellen katajaneidot tulivat pois usvasta. Ensimmäisenä Pirta haistoi veren, sisälmykset ja pelon. Sodan hajun. Vaikka tantereelle oli matkaa melkein kilometri, löyhkä oli silti käsinkosketeltava. Pirta antoi refleksinomaisesti ylen, ja huomasi useimpien katajaneitojen seuraavan esimerkkiä. Pirta pyyhki suunsa kasvot kalpeina ja yritti olla ajattelematta hajua. Se ei onnistunut, ja Pirta oksensi jälleen. Kun vatsa oli viimein tyhjä, Pirta tunsi puistatuksia pelkästä ajatuksesta. Pirta ei ollut ikinä nähnyt tällaista teurastusta.

“Olkaa vahvoja. Emme sodi, mutta voimme kyllä tarjota apuamme”, muistutti Linna ja lähti kävelemään tapiokoiden kenttälinnaketta päin. Yksitellen katajaneidot seurasivat Linnan perässä. Koko matkan katajaneidot saivat hurraahuutoja tapiokoiden parista, ja näiden mieliala näytti nousevan. Rautamon katajaneidot olivat ilmeisesti ensimmäiset katajaneidot, jotka tänne olivat taistelujen alettua tulleet. 

Tapiokoiden kenttäkomentajana oli Caer Vuori. Komentajan merkkinä tällä oli kullattu karhupanssari, joka näkyi aurinkoisena päivänä kauas. Melko pitkästä varrestaan huolimatta Vuori näytti väsyneeltä ja heikolta. Huomatessaan katajaneidot tämän ilme kuitenkin kirkastui silminnähden.

“Tervehdys, hyvät neidot. Odottamaton, mutta varsin iloinen yllätys”, sanoi Caer Vuori ja tervehti katajaneitoja iloisesti. Miehen ääni oli matala, kuuluva ja tihkui karismaa. “Kuka teistä puhuu kaikkien puolesta?”

“Toistaiseksi minä”, sanoi Linna ja esitteli itsensä. Huomaamattomasti katajaneidot antoivat enemmän tilaa Linnalle ja siirtyivät tämän taakse kuuntelemaan.

“Olen pahoillani tästä tylyydestä, mutta sotatilanne vaatii sotilaallista tehokkuutta. Tästä eteenpäin puhun sinun kauttasi kaikille teille”, sanoi Caer Vuori. Mies tunsi selvästi katajaneitojen tavat ja haluttomuuden valita johtajia.

“Millainen tilanne on? Meillä on mukana seitsemän sotaparantajaa, ja loput ovat enemmän tai vähemmän vihkiytyneet parantamisen taidossa”, sanoi Linna.

“Erinomaista\! Tapion laulajat ovat varmasti tyytyväisiä parannusavusta. Eniten meillä on tällä hetkellä käyttöä tiedustelulle: jos saisin vaikka muutaman katajaneidon vilkaisemaan asioita... linnunsilmin?”

“Tottakai”, sanoi Linna ja viittasi pari nuorempaa katajaneitoa luokseen. Hetken juteltuaan Linna nyökkäsi ja jatkoi: “Tässä ovat Vil ja Surmukka. He ovat tarkkasilmäisiä ja hyvämuistisia, ja heistä on varmasti apua.” Caer Vuori käskytti adjutanttiaan, ja pian kolmikko katosi näkyvistä. 

Sitten Caer Vuori kertoi yleispiirteittäin kokonaistilanteen, tai ainakin niin paljon kuin heille saattoi kertoa. 

Tilanne oli toistaiseksi melko hyvin hallinnassa, mutta vahvistuksia ei enää olisi tulossa paljonkaan, kun taas vihollisella näkyi riittävän tuoretta tapettavaksi lähetettävää päivä päivältä enemmän. Caer Vuori arveli, että ennemmin tai myöhemmin tilanne äityisi todella pahaksi. Koska sola oli ainoa järkevä puolustuspaikka monen sadan neliökilometrin alueella, ei solaa voinut antaa viholliselle missään nimessä. Viivytystaistelussa oli muitakin huonoja puolia: mitä pidempään murtautumisyritys kestäisi, sitä enemmän vihollisella olisi aikaa etsiä vaihtoehtoisia reittejä. Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan sohjokelit jatkuisivat, ja viimeistään lumien sulaessa pohjoisemmat solat aukeaisivat vihollistoiminnalle. Jos taas pakkanen tulisi takaisin, lumihanget muuttuisivat kestäviksi, ja sotilaat voisivat liikkua esteettä. Tilanne oli pahenemaan päin.

Kaikki tämä oli Pirtalle uutta ja ihmeellistä. Sotatoimet eivät kuuluneet Mielikin vaalimiin oppeihin, mutta tällaisina aikoina kenelläkään heistä ei ollut vaihtoehtoja. Kaikki tekisivät sen, minkä kykenivät. Pirta kuunteli Caer Vuoren luettelemia miehistö- ja muonavahvuuksia puolella korvalla, sillä hänellä ei ollut ymmärrystä tai mielenkiintoa asioihin. Linna sen sijaan tuntui tajuavan tilanteen varsin hyvin, ja kyseli vähän väliä tarkentavia kysymyksiä. Oli kuin nainen olisi syntynyt sotaa varten. 

Pirtan kuulo terästyi, kun Caer Vuori alkoi kertoa Vaegharadin sotavelhoista ja vielä näkemättömästä *croa*\-uhkasta. Onneksi kumpiakaan ei vielä ollut havaittu, mutta Caer Vuoren mielestä se oli vain ajan kysymys. Ajatus sai komentajan mietteliääksi, mikä ei ollut Pirtan mielestä ihme. Ilman *croa*\-olentojakin tilanne oli riittävän paha: yksikin sotavelho saattaisi kääntää koko taistelun aivan päälaelleen. Pohjolaisista ainoastaan kolttanoidat ja jotkut Mielikin siunaamista parantajista saattoivat tarjota vastusta puolihulluille sotavelhoille. 

Sinä aikana kun Pohjola oli ollut sodassa Vaegharadin kanssa, sotavelhoja ei vielä ollut, tai ne olivat kaikki sotimassa jossain kaukomailla. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon Vaegharadilla oli tarkoituksena heittää sotavelhoja tähän taisteluun.

Kun Linna ja Caer Vuori olivat keskustelunsa keskustelleet, Linna johdatti katajaneidot syrjäisemmälle paikalle pitämään neuvoa.

“Kuten varmaan kuulittekin, tilanne ei ole hyvä. Täällä on ainoastaan pari tuhatta tapiokaa, ja lisää on tulossa enimmillään viitisentoista tuhatta taistelevaa miestä. Tällä hetkellä tilanne on vielä meille edullinen, sillä ahtaaseen solaan ei mahdu kuin muutama kymmenen miestä kerrallaan taistelemaan. Heti kun viholliset onnistuvat murtautumaan kauempaa läpi, rintamalinja muuttuu ja asiat vaikeutuvat.”

“Entä ennustus?” kysyi Viima.

“En kuullut mitään sellaista, mihin kantele voisi liittyä. Sen suhteen emme voi tehdä muuta kuin toivoa. Toivottavasti Mielikki paljastaa meille pian, mikä on kanteleen ja Pirtan merkitys tässä koko kuviossa.”

Katajaneidot olivat vaiti, ja kaikki vilkuilivat Pirtaa ja tämän kantamaa kanteletta hieman ihmetellen. Kukaan ei kysynyt mitään, mutta Pirta tunsi näiden uteliaisuuden ja epäilykset. Kirottua, hän itsekin oli utelias\!

“Sitä odotellessa autatte Tapion parantajia niin hyvin kuin vain voitte. Hoitakaa itseänne, ja muistakaa nukkua sen verran kuin pystytte. Väsynyt parantaja on huono parantaja”, muistutti Linna ja kaikki nyökkäilivät. Jokainen tarvitsi meditoivaa unta, mikäli aikoi jatkaa parantamista pidempiä aikoja. 

“Yksi asia vielä. Uutiset *croa*\-olennoista ja sotavelhoista olivat huolestuttavia. Olkaa tarkkoina, ja ilmoittakaa minulle tai muille vanhemmille heti, jos huomaatte jotain tavallisesta poikkeavaa. Tapion laulajat ovat ehkä enemmän tekemisissä sota-asioiden kanssa, mutta täällä ei ole muita huolehtimassa henkien asioista meidän lisäksemme.”

Sen sanottuaan Linna ohjasi katajaneidot yksitellen johonkin suuntaan taistelukenttää Caer Vuorelta saamiensa ohjeiden mukaisesti. Edessä olisi verinen päivä, jolle ei olisi loppua.

Pirta ei ollut järin kokenut parantaja, mutta tiesi kokemuksesta kuitenkin tärkeimmät perusteet. Hän saattoi sulkea laulullaan verenvuodon, tukkia suuremmat haavat ja liittää yhteen murtuneet luut. Mutta jos haavoittunut oli saanut tavallista kovemman iskun päähänsä, Pirtan taidoista ei ollut juurikaan apua. Yleensä aivoihin kohdistuneet vammat olivat kuolemaksi. 

Pirta kiersi auttamassa haavoittuneita taempana aivan kiihkeimmistä taisteluista. Tekemistä riitti siitäkin huolimatta. Jokaisen katajaneidon mukana oli muutama rampautunut tai sotimista ajatellen liian vanha nainen tai mies, jotka auttelivat katajaneitoja haavoittuneiden ja kuolleiden kanniskelussa.

Vähän väliä hänen luokseen tuotiin pahasti haavoittunut – yleensä täysin taistelukyvytön tai tajuton – tapioka tovereidensa kantamina. Pikaiset rukoukset ja kiitokset lausuttuaan haavoittuneen toverit riensivät takaisin taisteluun. Pirta tarkisti haavoittuneen haavat, ja jos selviämisen mahdollisuuksia oli olemassa, tarjosi apuaan. Useimmiten haavoittuneen tila parani silmissä, pienemmät haavat umpeutuivat saman tien ja verenvuoto tyrehtyi. Tapion siunaamat tapiokat paranivat tavan miekkamiehiä selvästi nopeammin, ja suurin osa kuolleista olikin aivan tavallisia maajusseja, jotka oli komennettu rintamalle valmistautumattomina aseisiin.

Ne, joita Pirta ei voinut auttaa, jätettiin odottamaan sotaparantajaa, tai jos nämä olivat selvästi avun ulottumattomissa, tapettiin. Pirta ei ehtinyt pohtimaan teon raakuutta, sillä yleensä haavoittuneet kituivat suurissa tuskissa ja kuolivat ääneti. Pirta tunsi jähmeyden kaivelevan mieltään. Hänen ympärillään oli niin paljon kuolemaa, verta ja pelkoa, että sellainen ei voinut olla jättämättä jälkiään herkän ihmisen mieleen. Jossain vaiheessa Pirta havahtui viimein tajuamaan, että ilta oli tullut ja sitä mukaa haavoittuneiden määrä oli selvästi vähentynyt.

Kun viimeinenkin parannettava oli viety syrjään lepäämään, Pirta lysähti lumeen istumaan osaamatta tehdä muutakaan. Kantelepussi oli yhä hänen selässään, sen paino tuntui rauhoittavalta ja tukevalta. Pirta oli nukahtaa niille sijoilleen, mutta Pirtaa auttanut Vanja nosti naisen pystyyn.

“Rohkeutta, tyttö. Autoit monia”, sanoi nainen ja Pirta kuuli totuuden tämän puheessa. Se oli totta. Pirta oli tehnyt tänään parhaansa. Vanja talutti Pirtan hitaasti nuotiolle, jonka ympärille muutkin katajaneidot olivat jo kerääntyneet. Kaikkien ilmeet olivat väsyneitä, aivan kuin jokainen heistä olisi vanhentunut monta vuotta yhdessä päivässä. Jopa Viima istui pää puuta vasten, ja kyynelten urat näkyivät selvästi veren tahrimilla kasvoilla.

“Syö ja lepää. Tulen herättämään sinut aamulla”, lupasi Vanja ja lähti omille teilleen. Jonkun täytyi siivota kuolleet pois tieltä ennen seuraavaa päivää. Pirta ihmetteli vanhojen naisten voimia.

Pirta ei puhunut kenellekään, vaan syötyään oudon mauttoman lihakeiton nukahti niille sijoilleen. Sinä iltana nuoremmatkaan katajaneidot eivät kikatelleet, eikä kenelläkään riittänyt voimia turhanpäiväiseen keskusteluun. Siinä missä katajaneitojen leiri oli hiljainen, tapiokat pitivät omissa telttakylissään melkoista elämää. Päivän taistelusta selvinneet tapiokat joivat kuolleiden tovereidensa muistoille, jotkut vähemmän, jotkut selvästi liikaa. Tapiokat lauloivat ja joivat myöhään yöhön, ja ennen aamunnousua kaikki olivat jälleen täysissä sotisovissa, valmiina kuolemaan.


Misha ei ollut enää varma ajan kulusta. Päivien taukoamaton vaellus lumisessa metsässä oli saanut hänen tajuntansa hämärtymään uupumuksesta ja silkasta tuskasta. Ukon haarniska hänen päällään sykki, aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Se pumppasi häneen voimaa kuin metallinen sydän, antoi jaloille voimaa ja kestävyyttä juosta loputtomilta tuntuvia kilometrejä kohti taistelua.

Misha yritti ajatella asioita järkevästi, mutta ei pystynyt. Ei halunnut. Pirta, hänen kaunis katajaneitonsa, uskoi Mishan kuolleen ja kantoi Mishan lasta sisällään. Pirta oli menossa sotatantereelle, ja Misha oli vielä kaukana rajalta kykenemättömänä suojelemaan tulevaa perhettään. Raivo antoi Mishalle lisää voimia, ja hän kiristi juoksemisen tahtia.

Jossain syvällä sisimmässään Misha tiesi, että Pirtaa pettänyt katajaneito oli tehnyt oikein. Pirta olisi varmasti tehnyt kaikkensa Mishan puolesta, niin typerää kuin se olisi ollutkin. Jos Karttu ei olisi tullut väliin, Misha olisikin jo kuollut. Silti Misha vihasi Mielikkiä sydämensä pohjasta. Lempeä Tapion emäntä oli kääntänyt Mishalle selkänsä.

”Miten se on mahdollista, peto? Eihän Mielikki ole näyttänyt sinulle edes kasvojaan\!”

Misha vilkaisi vierelleen. Ukko asteli hitaasti Mishan vierellä. Hanki oli neitseellinen ja puhdas, askelluksesta ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä. Ukon hitaat, lyhyet askeleet kantoivat jotenkin yhtä pitkälle kuin Mishan valtavat harppaukset. Ihmeellistä. Misha ei uskonut silmiään ja käänsi sitten katseensa jääräpäisesti eteenpäin. Tuo ei ollut ensimmäinen harha tällä matkalla.

”En ole harha, senkin pässi”, sanoi Ukko ja kopautti sauvallaan Mishaa kypärään. Se sai Mishan korvat soimaan, aivan kuin hänen päänsä olisi vaskisen kellon sisällä. Misha tunsi ylimaallisen voiman puristuksen sitovan hänet paikoilleen, ja avuttomana Misha pystyi vain kiroilemaan mielessään. Köpöjalkainen Ukko tuli seisomaan Mishan eteen.

”Nyt kuuntelet. Jos kuuntelet omasta tahdostasi, lupaan, että ehdit ajoissa pelastamaan perheesi.”

Misha ärisi, ja hänen kurkustaan irtoava ääni oli enemmän pedon kuin ihmisen. Ukko huokaisi ja pyöritteli päätään.

”*Hyajnar*, päästä mies hetkeksi”, pyysi Ukko ja kosketti haarniskaa käyrällä sormellaan. Misha tunsi Ukon kosketuksen; pieni sähköinen pistos kulki koko haarniskan läpi. Misha tunsi, miten voimat valuivat hänen yltään, ja ihmisen tietoisuus nosti hitaasti päätään Mishan mielessä. Haarniskan tietoisuus liikahteli levottomana, Misha tunsi mielessään sen tahdon ja halut. Hitaasti Misha rentoutui ja otti lopulta kypärän päästään.

”Puhu”, sanoi Misha hiljaa. Kurkku oli kipeä, sanat eivät tahtoneet tulla. Aivan kuin hänen kielensä ei olisi tarkoitettu puhumista varten.

”Istu hetkeksi, mies, ja hengitä. *Hyajnar* osaa olla vaativa renkinäkin.”

Misha totteli ja istui niille sijoilleen. Sohjoinen lumi oli viileää, mutta Misha ei välittänyt siitä. Misha söi vähän lunta janoonsa ja katseli sitten mustasilmäistä Ukkoa tarkkaavaisesti.

”Noin, nyt on parempi”, sanoi Ukko viimein. ”Osaatko kertoa, mitä sinulle on tapahtunut?” kysyi Ukko.

”Olen juossut”, vastasi Misha lyhyesti.

”Mitä muistat siitä ajasta?”

”Väsymystä... sitten en mitään.”

”*Hyajnar,* tuon haarniskan hallintahenki, otti sinut valtaansa. Se tarttui viimeiseen toiveeseesi ja teki kaikkensa sen toteutumiseksi.”

Misha ei sanonut mitään, kuunteli vain.

”Jos näkisit itsesi nyt, et uskoisi kuitenkaan. Olet melkein jalan pidempi ja paljon rotevampi kuin aikaisemmin”, sanoi Ukko. ”Se on *Hyajnarin* taika. Sinusta tulee tässä sodassa aallokon kääntäjä. Pohjola tarvitsee sinua.”

”En välitä”, sanoi Misha ja tarkoitti sitä. Hän tahtoi vain nähdä Pirtan ja kertoa tälle, että kaikki oli hyvin.

”Ehkä sinun pitäisi. Se on hinta siitä, että perheesi tulee säilymään hengissä ja pääset ajoissa rajalle.”

”Ja sinä voit luvata sen?”

”Voin, ja lupaan.”

Misha nousi pystyyn uutta voimaa saaneena. ”Mitä haluat?” kysyi Misha. 

”Etkö halua kuulla sitä, minkä hinnan joudut maksamaan?” 

”En. Lupasit, että Pirta ja lapsi säilyvät hengissä. Se riittää minulle”, sanoi Misha.

”Hyvä on”, myöntyi Ukko. ”Kävellään. Kerron, mitä sinun täytyy tehdä.” Ukko viittasi Mishaa seuraamaan, ja Misha käveli Ukon rinnalla upottavassa hangessa. Hiljaisuutta kesti aikansa, mutta Misha ei tuntenut uteliaisuutta, ei jännittyneisyyttä. 

Hän oli jo valintansa tehnyt. Loppu olisi helppoa.

Pirta heräsi Vanjan ravisteluun. Pirtan näkemät unet olivat levottomia, katkonaisia ja enimmäkseen painajaisia. Pirta ei ollut saanut yön aikana yhtään ennettä, vaikka olikin uskaltanut sellaisia toivoa. Pirta pakotti itsensä jaloilleen ja tajusi, että joku oli varmasti kantanut hänet petiin yön aikana. Osa katajaneidoista oli jo herännyt ja poissa, mutta muut nukkuivat vielä sikeästi. Aamuaurinko oli kipuamassa vaivalloisesti ylös vaaran takaa, ja maisema oli jälleen punainen. Aivan kuin se olisi ollut ennustus alkavalle päivälle. 

Pirta söi niin nopeasti kuin pystyi ja kävi sitten pesemässä vesipaikalla kasvonsa ja kätensä. Vaikka Pirta kuinka harjasi, veri ei tuntunut lähtevän pois. Ehkä se oli vain hänen mielensä oikkuja.

Pirta seurasi Vanjaa teltalle, jonne sairaita oli tuotu yön aikana lisää. Auringon laskemisesta huolimatta taistelut eivät olleet kokonaan loppuneet yön aikana. Teltta oli täynnä haavoittuneita, mutta kaikkialla oli melkein epäaidon hiljaista. Miehet eivät voihkineet juuri lainkaan, ainoastaan pahimmissa kivuissaan he saattoivat urahtaa jotain. Pirta ihaili tapiokoiden sitkeyttä, mutta jollain tasolla tiesi sen turhaksi. Toivottavasti haavoittuneet saivat hiljaa kärsimisestä jotain enemmän kuin hän itse.

Pirta aloitti pahiten haavoittuneesta jo rutiiniksi muodostuneella taidolla. Yksi päivä keskellä pahinta teurastusta opetti kenet hyvänsä käyttämään nopeasti kaikki käytettävissä olevat keinot muita auttaakseen, oli sotilasparantaja tai ei. Hitaasti teltta tyhjeni haavoittuneista.

Pirta tajusi äkkiä katsovansa tuttuja kasvoja. Jättimäinen mies oli vanha sotilaaksi, mutta silti tämä näytti olleen keskellä kuuminta taistelua. Upseerin panssari oli nostettu pois jaloista miehen pään taakse, ja siinä näytti olevan verisiä lommoja ja ammottava reikä toisen kyljen kohdalla. Lommoinen miekka makasi miehen vierellä. Miehen silmät olivat kiinni. Teräksenharmaa tukka oli paikoittain kovettuneen veren peitossa, ja iho oli hieman kalpea. 

Pirta pinnisti muistiaan ja yritti hahmottaa, miltä mies näytti seistessään. Pirta kallisti päätään ja muisti viimein, missä oli nähnyt miehen aikaisemmin. Keskitalven kekreissä, vähän ennen Metsävahdin ja Rautamon entisen miekkamestarin murhaa, tämä mies oli jutellut Mishan kanssa. Aivan, Tappura; mies, johon Misha oli sanonut luottavansa paremmin kuin keneenkään toiseen. Menetyksen piikki iski Pirtan mieleen kuin jäinen vasama. Ensin Misha, sitten Tappura. Mitä kohtalon oikkuja\!

Pirta tutki Tappuran haavat pikaisesti ja tajusi, että tällä ei ollut enää montaa henkäystä jäljellä. Jokin terävä – haavan muodosta ja syvyydestä päätellen sahalaitainen keihäs – oli mennyt läpi miehen oikeanpuolimmaisesta kyljestä. Jos se olisi ollut pelkkä nuoli, Tappura olisi saattanut selvitä. Sahalaitainen keihään kärki oli kuitenkin repinyt mennessään maksaa ja vahingoittanut samalla varmasti muitakin sisäelimiä. Miehen keuhkot olivat varmaan kunnossa, koska Tappuran hengitys oli tasaista ja syvää.

Pirta aloitti laulamisen hitaasti, huolella. Hän ei halunnut enää tämän miehen sydänverta käsilleen. Mielikki tuntui tällä kertaa kuuntelevan tavallista tarkemmin lapsensa anomusta, sillä verinen haava sulkeutui hitaasti, ja kivun aiheuttamat rypyt Tappuran kasvoilla silisivät hieman. Veri nousi hitaasti miehen kasvoille, ja epänormaali kalpeus korvautui pienellä punotuksella. Pirtalla ei ollut mitään käsitystä siitä, selviäisikö mies parantumisestaan huolimatta hengissä seuraavan yön yli. Tilanteen huomioon ottaen se oli varsin epätodennäköistä.

Kun Pirta kosketti Tappuran poskea tunnustelevasti, miehen silmät aukesivat. Tappura huomasi Pirtan, ja tämän kasvot sulivat vaisuun hymyyn.

“Taidan tuntea sinut jostain?” kysyi Tappura ensimmäiseksi. Miehen ääni oli painuksissa, kivut tuntuivat olevan edelleen melkoiset.

“Kyllä... keskitalven kekreissä, miekkakisoissa. Olen Pirta. Misha sanoi, että sinuun voi luottaa.” Kuullessaan Mishan nimen mainittavan Tappura käänsi päätään ja yritti nousta pystyyn. Pirta laittoi käden tämän olkapäälle ja esti miestä pahentamasta tilaansa. Tappura painui varsin helposti takaisin pedille.

“Onko Misha täällä?” kysyi Tappura ääni hieman värähtäen. Miehen katse kiersi hitaasti teltassa, mutta miekkamestarin tuttuja kasvoja ei sattunut silmään.

“Ei”, sanoi Pirta. Hän oli vähällä kertoa, mitä Mishalle oli tapahtunut, mutta sulki sitten suunsa tiukasti. Mishan kertoman mukaan tämä mies oli ollut Mishan läheisimpiä ystäviä, eikä Pirta tahtonut masentaa tämän mieltä tässä vaiheessa. “En ole nähnyt häntä Rautamoon saapumisemme jälkeen.” Se ei ollut varsinaisesti valhe, ajatteli Pirta ilottomasti. 

Tappura ei sanonut vähään aikaan mitään.

“Sait aika ilkeän haavan”, totesi Pirta. 

“En ollut tarpeeksi nopea. Vanhuus alkaa pikkuhiljaa painaa”, sanoi Tappura ja hymyili perään. “Mutta se keihäsmies ei enää koskaan yritä samaa temppua uudestaan.”

“Olet hengissä – juuri ja juuri”, moitti Pirta Tappuran vaatimatonta kerskailua.

“Kiitos sinun, arvaan”, myönsi Tappura. “Apuasi kaivataan varmasti toisaalla, mutta tule juttelemaan sitten, kun ehdit”, sanoi Tappura ja katseli ympärilleen sairasteltassa. Haavoittuneita oli teltassa jäljellä enää muutama, ja Pirta nyökkäsi.

“Tulen heti, kun ehdin. Pysy hengissä siihen asti”, pyysi Pirta ja Tappura hymyili vastaukseksi. Tuskin tämä kuitenkaan menisi mihinkään tuossa kunnossa.

Päivän mittaan tilanne muuttui hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Viima kävi kiertelemässä katajaneitojen parissa ja kertoi uusimmat kuulumiset niiden lyhyiden taukojen aikana, joita työn ohessa siunaantui. 

Uutiset eivät olleet millään rintamalla hyviä.

Korkealle taivaalle sumukävelleet katajaneidot olivat nähneet kaukaa idässä tummat pilvet ja yrittäessään mennä lähemmäs tutkimaan tilannetta joutuneet oudon hyökkäyksen kohteeksi. Tämä itsessään olisi jo ollut riittävän paha asia, sillä tavalliset ihmiset eivät voineet nähdä tai koskettaa sumukäveleviä katajaneitoja laisinkaan. Hyökkäys itsessään oli varsin nopea, oikeastaan puolustus enemmän kuin hyökkäys: Vil ja Surmukka olivat törmänneet tiiviiseen seinään, vaikka se olikin mahdotonta. Sumukävellessään kahden maailman rajalla katajaneidot olivat eteerisiä, aineettomia olentoja, joilla oli hyvin vähän kosketuspintaa olevaiseen. 

Silti joku tai jokin oli torjunut heidät.

Linna ja Viima kävivät kumpikin tarkistamassa nuorempien katajaneitojen väitteet ja huomasivat ne todellakin tosiksi. Viima yritti kiertää myrskyn toiselta puolelta, Linna toiselta puolelta. Kiertely oli ollut turhaa, sillä myrskyn reunoille ei löytynyt rajoja. Viiman ja Linnan palattua he olivat pohtineet asiaa kaikkien vanhempainneuvoston jäsenten kanssa. Kaikista kulmista katsottuna tilanne oli huolestuttava. Katajaneitojen kyky sumukävellä oli ollut aikaisemmin korvaamaton etu tapiokoiden rintamalle, ja Caer Vuori oli ollut siitä varsin tyytyväinen. Uutiset olivat saaneet kenttäkomentajankin synkistymään varsin nopeasti.

Surmukan ja Vilin näkemä myrsky saapuisi Hirssan solaan viimeistään parin päivän sisällä. Myrskyn edellä tuli suuri joukko pakenevia ihmisiä; Kultaisen imperiumin ja Vaegharadin sotilaat marssivat pikavauhtia sulassa sovussa kohti tapiokoiden puolustamaa rajaa. Se oli ehkä kaikkein pelottavinta. Noiden kahden kansan yhteinen historia oli moninaisten petosten ja lukemattomien sotien veriroiskeiden peitossa, ja äkkinäinen liittoutuminen oli uskomatonta. Tuntui mahdottomalta, että Pohjola kestäisi moista liittoutumaa vastaan kovinkaan kauaa.

Kaiken lisäksi ensimmäinen sotavelho oli jo tulossa kohti rajaa. 

Surmukka oli huomannut kultaisen kantolaitteen selässä matkaavan sotavelhon tuntomerkkien perusteella jo kaukaa. Koska kukaan katajaneito ei ollut koskaan nähnyt oikeaa sotavelhoa luonnossa, Surmukka oli päättänyt mennä lähemmäs katsomaan, mitä kaikkea tuo pelätty olento toi tullessaan. 

Se oli ollut karmea virhe.

Vastoin kaikkia odotuksia sotavelho oli huomannut Surmukan lähestymisen ja osasi odottaa tätä. Kun katajaneito oli tullut liian lähelle taljoilla matkaavaa sotavelhoa, tämä oli tarttunut naiseen ilmasta syntyneellä kouralla ja raahannut sitten pelästyneen katajaneidon luokseen. Sotavelho oli nauranut Surmukan toivottomille pakoyrityksille. Viimein kyllästyttyään avuttomalla uhrillaan leikkimiseen sotavelho oli sokaissut pelästyneen katajaneidon ja päästänyt tämän sitten otteestaan. Surmukka oli joutunut harhailemaan tiettymiä taipaleita sokeana, ja viimein, Vilin löydettyä murjotun katajaneidon, tämä oli ollut puolihullu silkasta tuskasta ja epätoivosta. Vaikka Surmukka ei ollut tajunnut vaegharadin kielestä tuon taivaallista, viesti oli ollut yksinkertaisuudessaan varsin selvä. Sotavelho toisi mukanaan lisää kauheuksia tapiokoiden kestettäväksi.

Viima – sen enempää kuin muutkaan katajaneidot – ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Mielikkikään ei tarjonnut unienteitään. Luukanteleen arvoitus vaivasi yhä katajaneitoja, ja Pirtaa erityisesti. Korpin uni oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, mutta jostain syystä palaset eivät oikein loksahdelleet kohdilleen. Hän oli kyllä kuullut ja oppinut alkusynnyn sanat, mutta mitä niillä saattoi tehdä? Pirta oli yrittänyt kysyä Viimalta neuvoa, mutta tämä oli aivan liian kiireinen ehtiäkseen pohtimaan Pirtan ongelmia. Luukannel painoi hänen selässään raskaammin kuin olisi voinut olettaa.


Baetracs oli ärsyyntynyt. Vapauden tuoma huuma oli kestänyt aikansa, mutta sen jälkeen kostonnälkä oli alkanut nakertaa Baetracsen mieltä. Hänen lajitoverinsa olivat tunteneet samoin. Kultaiset koirat, jotka oli määrätty varjosiipien vanginvartijoiksi, olivat nyt lähes kaikki kuolleita. Sama luonnonmullistus, joka oli antanut varjosiiville heidän kaipaamansa vapauden, oli samalla riistänyt heiltä mahdollisuuden kostaa koetut kärsimykset. Kuinka Baetracs olisikaan tahtonut olla katsomassa, kun Kultaisen imperiumin kauniit kaupungit olivat uponneet savun ja mudan alle\! Baetracs ärähti tuskastuneena, sillä hänen mielestään loppu oli ollut aivan liian armollinen. Hän olisi nauttinut kostostaan vuosisatoja.

Baetracs katseli ympärilleen ja antoi katseensa vaeltaa metsän hiljaisuudessa. Kaikki isommat riistaeläimet olivat juosseet karkuun tai piiloutuneet aistiessaan ikivanhan metsästäjän paluun. Siitä oli aikaa, kun varjosiivet olivat viimeksi metsästäneet näillä aroilla ja näissä ikimetsissä. Nyt he olivat aineettomia, kykenemättömiä vahingoittamaan kärpästäkään. Heidän ruumiinsa olivat usvaisia, painottomia hahmoja, vailla todellista muotoa ja olemusta. Baetracs tunsi, miten maailman värit haalistuivat hitaasti hänen ympärillään. Valo ei enää tavannut sielua.

He tekivät jälleen kuolemaa.

Baetracs oli ajatellut asiaa viime aikoina paljon. Hiljaisuuden kammion väkevät loitsut olivat sitoneet heidän henkensä tiukasti samaan vankilaan heidän maallisten rippeidensä kanssa – niin tiukasti, että sielut eivät olleet haihtuneet äärettömyyden tähtitarhoihin. Nyt hiljaisuuden kammiota ei enää ollut, eikä loitsuja. Heidän vuosituhansia pelkällä vihalla ravitut sielunsa olivat haipumassa, katoamassa tästä maailmasta. Se tuntui uskomattomalta vääryydeltä. 

Baetracs oli kuollut jo kerran, ja sitä ennen hän oli kuvitellut olevansa kuolematon. Enkelteräksiset suojahaarniskat, pelkkää ajatusta tottelevat aseet ja haavoittumaton liha... niiden olisi kuulunut pystyä pitämään heidät hengissä. Mutta ei. Hän oli kuollut, kuten koko hänen lajinsakin. Kiitos ikuisen karkotuksen ja yllättävän vapautumisen, he olivat kuolemassa nyt jälleen. Baetracs tunsi raivoa, jolla ei ollut pohjaa, vihaa, jota ei voinut liennyttää. Hän ei suostuisi kuolemaan, ei nyt, ei kaikkien näiden vankeusvuosien jälkeen\!

Silti lihan liitto alemman olennon kanssa tuntui pyhäinhäväistykseltä.

Baetracs katsoi ympärilleen ja mietti, millaiselta viileä aamuilma mahtoi tuoksua. Siitä oli niin kauan aikaa, kun Baetracs oli viimeksi kyennyt haistamaan mitään. Menetyksen tunne oli kouraiseva. Hän tahtoi taas elää, tuntea, kostaa\!

Baetracs katsoi uudelleen maahan, jossa mies teki kuolemaa. Kultaisen imperiumin sotilas oli saanut kuolettavan haavan taistellessaan itselleen pakotietä tuhoutuvasta kotimaastaan. Kuin ihmeen kaupalla sotilas oli onnistunut pakenemaan takaa-ajajiaan. Haava oli kuitenkin nostanut korkean kuumeen, ja mies oli kaatunut houreilevana.

Baetracs oli seurannut miestä pitkän aikaa ja nauttinut tämän kärsimyksistä. Mies oli varmasti huomannut utuisen varjosiiven, mutta uskoi tämän olevan vain kuumeen aiheuttamaa harhaa. Se ei Baetracsia haitannut. Hän tahtoi vain katsoa, kuinka yksi hänen vanhoista vangitsijoistaan kuolisi hitaasti, mahdollisimman hitaasti. Baetracs oli piinannut miestä puheillaan, mutta mies ei ollut ymmärtänyt siitä paljoakaan; ilmeisesti kieli oli muuttunut sen verran varjosiipien vankeuden aikana. Se oli todellinen harmi.

Nyt miehen voimat olivat loppuneet ja silmät kääntyneet sisäänpäin. Hengitys oli katkonaista, vaikeaa. Baetracsia riemuitsi synkästi. Toisaalta hän oli toivonut paljon pidempiaikaista hupia.

Baetracs näki selvästi, miten kellertävä usva alkoi tihkua läpi miehen ruumiin huokosista: silmistä, korvista, suusta, ihosta. Miehen sielu, olemuksen ydin, oli jättämässä maallisen astiansa. Baetracs katsoi uteliaana, miten usvainen hahmo kieppui päämäärättömästi vailla muotoa. Hitaasti usva hajosi pienemmiksi haiveniksi ja katosi lopulta kokonaan. Baetracs tunsi, miten miehen sielun taakseen jättämä ruumis veti häntä kutsuvasti puoleensa.

Sillä hetkellä Baetracs teki päätöksensä. Hän tiesi, etteivät hänen lajikumppaninsa hyväksyisi tätä, mutta sillä ei ollut enää väliä. Baetracs tahtoi elää, ja jos tällainen pyhäinhäväistys oli sen hintana, niin olkoot\!

Baetracs syöksyi miehen ruumiiseen ja pakotti valtavan kokoisen sielunsa mahtumaan miehen taakseen jättämään astiaan. 

Ensin ruumis vastusteli ja yritti hylkiä Baetracsin vahvaa mieltä. Baetracs taisteli kuitenkin vastaan ja pakotti kehon hyväksymään uuden isäntänsä. Miehen sielu oli paennut jo, mutta keholla oli myös oma muistinsa. Baetracs yritti pitää itsensä erillään kehosta, mutta se ei onnistunut. He olivat liian erilaisia. Baetracsin sielu sekoittui kehoon kuin musta öljy siniseen veteen. 

Pitkään aikaan Baetracs ei tuntenut mitään, ei aistinut mitään. Sitten aistit avautuivat hänelle, todellinen kipu palasi. Maailma räjähti täyteen uusia värejä, aistimuksia ja elämyksiä. Baetracs huusi, huusi kovemmin kuin koskaan. Etäisesti Baetracs tajusi, että hänen äänensä kuului *oikeasti*, ei sielujen eetterissä. Kipukin oli todellista. Oli kuin harmaa verho olisi tippunut pois hänen silmiensä edestä.

Baetracs makasi pitkän aikaa paikallaan ja totutteli uuteen kehoonsa. Ihmisen keho oli hänelle liian pieni, liian avuton – ja kuten hänen oma sielunsa vielä vähän aikaa sitten, sekin oli kuolemassa. Hän ei säilyisi kauan hengissä tässä säälittävässä lihasäkissä. Baetracs kaiveli muistiaan, palautti mieleen omat muistonsa ajoilta, jolloin oli vielä vaeltanut lihallisten olentojen maailmassa. Se vei kauan, liian kauan. Baetracs tunsi kehon taistelevan elämästään, mutta Baetracs myös tunsi, että ruumiissa oli jäljellä voimia, joita kuolleen miehen sielu ei ollut osannut kunnolla hyödyntää. Ihmiset, niin heikkoja\!

Baetracs korahti puoliääneen ja pakotti itsensä ylös. Keho vastusteli, mutta Baetracs ei antanut sen häiritä. Hän tiesi ruumistaan paremmin, mitä oli tehtävä. Baetracs alkoi raahautua hitaasti kohti virtaavaa vettä ja rannalla kasvavia yrttejä. Hän ei kuolisi tänään, ei nyt, kun pelastus oli niin lähellä.

Baetracs joi paljon vettä ja söi yrttejä, joiden tiesi laskevan tehokkaasti kuumetta. Sitten Baetracs ryömi suojaan kallionkoloon, peitteli itsensä sammalilla ja havuilla, ja antoi ruumiinsa nukahtaa. Keho totteli. Baetracs palautti mieleensä tarvittavat loitsut ja vajosi itsekin ruumiinsa mukana syvään uneen.

Kun Baetracs heräsi, hän tunsi ensimmäiseksi jonkun läsnäolon. Baetracs avasi hitaasti silmänsä. Aamuaurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä hänen kasvoilleen. Se oli upea tunne. Baetracs tunsi ruumiinsa voimien palautuneen hieman. Hän jäisi henkiin. Muutos oli myös alkanut hyvää vauhtia, sillä keho ei tuntunut enää niin ahtaalta kuin aikaisemmin.

Baetracs katseli ympärilleen ja näki Gwythrian savuisen hahmon edesään. Ilme varjosiiven kasvoilla oli kauhistunut. Kun Gwythria puhui, Baetracs kuuli äänen juuri ja juuri. Se oli kuin tuulen kuisketta puistikossa.

”Mitä sinä olet tehnyt?”

Baetracs nousi ylös, ravisteli vaatteenriekaleet yltään ja veti näkyvästi ilmaa keuhkoihinsa, vain näyttääkseen pystyvänsä siihen.

”Tein sen, mitä täytyi. Ja elän.” Baetracs kuuli oman äänensä, sen matalan mörinän, joka värisytti hänen kehonsa kasvavia luita. Ääni. Hän pystyi puhumaan.

”Millä hinnalla? Tuo on... sairasta\!” Baetracs tunsi Gwythrian halveksunnan, mutta antoi sen olla. 

”Kuolema on sairasta. Miten on, tunnetko olosi hitaammaksi? Alkaako ajatus harhailla? Kauanko luulet, että sielusi kestää kasassa?” Baetracs kysyi pilkaten, muttei pahalla. Gwythria oli eräs hänen vanhimpia kumppaneitaan, eikä Baetracs kantanut hänelle kaunaa.

Gwythria oli hiljaa, ja Baetracs näki, että hänen sanansa olivat osuneet arkaan paikkaan. Gwythria tiesi varsin hyvin, että hänenkin sielunsa haipuminen oli vain ajan kysymys.

”Liity minuun. Elä kanssani”, kehotti Baetracs.

”En tiedä, miten”, vastasi Gwythria pitkän hiljaisuuden jälkeen. Baetracs hymyili vastaukseksi.

”Etsi minulle yksinäinen ihminen, naaras tai mies, aivan sama. Mutta älä lasta, äläkä liian vanhaa. Löydät minut täältä.”

Viileä aamuilma oli raikasta ja viileää, täynnä hajuja ja elämyksiä. Baetracs antoi huumaavien hajujen huuhtoa pois ärtymyksensä. 

Baetracs pinkaisi juoksuun, antoi valtavien lihastensa lämmetä ja vetreytyä. Muutos oli lähes valmis, ja Baetracs tunsi kehon vastaavan viimeinkin hänen omaa mielikuvaansa. Näin oli hyvä, paljon parempi kuin ilman\!

Baetracs juoksi kauan, tuntikausia, ja nautti silkasta vauhdin hurmasta. Hänen pitkät kätensä heiluivat puolelta toiselle, valtavat jalkalihakset kiidättivät hänen raskaan vartalonsa uskomattomiin nopeuksiin. Se ei ollut samanlaista kuin lentäminen, mutta Baetracsia se ei haitannut. Hän sentään pystyi liikkumaan, elämään, hengittämään\!

Baetracs haistoi metsäkauriin jättämän hennon hajuvanan ja pysähtyi kuuntelemaan. Hän oli syönyt kunnolla vain muutama tunti sitten, mutta kasvava keho tarvitsi paljon ylimääräistä energiaa. Tuore, punainen liha oli siihen parasta. Ajatus verisestä lihasta sai Baetracsen suun vettymään, ja hän pyyhki kirkkaan nesteen kämmenensä selkään. Baetracs lipaisi vasta kasvaneita torahampaitaan mietteliäänä, mutta teki sitten päätöksensä. Hänellä oli tärkeämpääkin tehtävää kuin syöminen.

Baetracs palasi hitaasti paikalle, jossa oli yhtynyt miehen ruumiiseen. Ilmassa leijui sairauden ja mädän haju, mutta Baetracsia se ei haitannut. Se oli vain haju muiden joukossa. Kauempana kallion juuressa oli kasvava ruumisröykkiö: miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia. Tyhjät silmät tuijottivat avonaisista luomista, kärpäset kävelivät kuivuvissa silmissä. Verta ja revittyjä sisälmyksiä oli kaikkialla: kalliolla, oksilla, maassa... Se oli kauhea näky, mutta Baetracs oli nähnyt kauheampaakin. Vuosituhansien vankeus ei ainakaan ollut pehmentänyt hänen suhtautumistaan ihmislapsiin.

Kaikki ruumiit eivät kelvanneet varjosiipien astioiksi, ja sellaiset oli kylmästi heitetty samaan kasaan, pois tieltä. Baetracs oli varsin tyytyväinen. Gwythrian jälkeen oli tullut muitakin, lukuisia muita, jotka tahtoivat palata elävien kirjoihin. Moni oli vielä eksyksissä, etsimässä järkeään. Gwythria oli kuitenkin lähettänyt sanan, ja hitaasti varjosiipien virta lisääntyi. Päivä päivältä, tunti tunnilta hänen lajinsa heräsi eloon uudessa muodossa.

Baetracs oli kuitenkin huolissaan. Ihmisiä ei ollut riittävästi heille kaikille. Jotain täytyi tehdä. Tilannetta ei helpottanut sekään, että suurin osa ruumiista oli osoittautunut kelvottomiksi yhdistymiseen. Joidenkin kuolevien mieli oli ollut niin vahva, että keho vastusti muutosta. Baetracs mietti asiaa ja näki tilanteessa ainoastaan yhden poispääsyn. Heidän täytyi löytää lisää ihmisiä, lisää kehoja asuttavaksi. 

Baetracs oli kuunnellut muiden varjosiipien kertomuksia näiden matkoilta. Jotkut varjosiivistä olivat vierailleet heidän entisten kotimantujensa kristallihuipuilla. Lumi oli peittänyt vanhat taistelukentät, varjosiipien asumukset olivat murskana ja hautautuneet valtavien kivi- ja jäämassojen alle. Oli kuin koko maailma olisi muuttunut heidän vankeutensa aikana. 

Ja niin olikin. 

Kaukana pohjoisessa oli valtavia jääkenttiä, ilmasto oli viileämpi ja meret olivat siirtyneet sijoiltaan. Etelän lämpimät korallimeret olivat kuihtuneet, loputtomina jatkuneet valkoiset hiekkarannat olivat hautautuneet kylmien vesimassojen alle. Saaliseläimet olivat kasvattaneet paksummat turkit, ne olivat varovaisempia liikkeissään ja elivät suuremmissa laumoissa. Vesisateet olivat kylmiä ja vihmaisia, ja korkealla taivaalla törmäsi usein jäähileisiin pilvimuodostelmiin.

Baetracs vihasi kylmää ja pimeää. Kaikki se kankea kohmeus muistutti Baetracsia hänen vankeudestaan. Nyt viimeiset kultaiset koirat pakenivat kohti pimeää pohjolaa, aivan kuin nämä olisivat aavistaneet, että varjosiivet eivät tahtoisi seurata perässä. Baetracs kuitenkin tiesi, että sinne heidänkin täytyi mennä. Heidän täytyi saada lisää ruumiita, ja samalla he voisivat kostaa oman kärsimyksensä. Siinä oli ironiaa, surullisen kaunista ironiaa\! Baetracs naurahti, ja hänen kauheat kasvonsa sulivat virneeseen. Heidän lajinsa murhaajat antaisivat varjosiiville uuden elämän\!

Niin varjosiivet seurasivat kultaisen imperiumin rippeitä.

Baetracs huomasi varsin pian, että häntä tarkkailtiin.Hän antoi katseensa kiertää hitaasti metsän liikkumattomassa hiljaisuudessa. Ketään ei näkynyt, mikään ei liikkunut. Silti Baetracs oli varma...

Baetracs katsoi lyhyttä miestä alaspäin. Mies ei jättänyt varjoa, ei jälkiä tai hajuja. Etiäinen. Etiäisen kasvot olivat muuttuneet, mutta vain vähän. Baetracs muisti *Oaldach’n*, ja haava hänen olemattomassa siivessään alkoi polttaa valkoisena. Baetracs irvisti raivosta ja sivalsi kynsillään etiäistä kaikilla voimillaan. Baetracs olisi aivan yhtä hyvin voinut iskeä kiveä. Isku olisi irroittanut kevyesti tavallisen miehen pään, mutta ei *Oaldach’n*. Baetracs tunsi ärtymyksen kuplivan sisällään.

”Muistat minut sittenkin”, sanoi *Oaldach* ja hymyili vanhalle viholliselleen.

”Olet vain kuvajainen”, vastasi Baetracs. 

”Kuvajainen tai ei, olen riittävän todellinen sinulle.”

Baetracs ei olisi halunnut puhua *Oaldach’lle* lainkaan. Kylmän pohjolan tulisilmäinen jumala oli osasyyllinen hänen lajinsa monituhatvuotiseen kurjuuteen. Baetracs oli kuitenkin utelias.

”Mitä haluat?”

”Tiedät, mitä haluan. Varoitan sinua jälleen: älä tule Pohjolaan.”

Baetracs leyhytti siipiään, tuuli paiskoi risuja ja pölyä ilmaan. Hän muisti olennon edellisen varoituksen. 

”Jos Pohjola on kostomme tiellä, me tulemme.”

”Tällä kertaa kuolet pysyvästi”, lupasi *Oaldach*. Etiäisen sanoissa ei ollut tippaakaan pelkoa, ja se ärsytti Baetracsia. Hän oli tottunut viime aikoina kuulemaan aneluja ja pelkoja useilla eri kielillä, haistellut entisten vangitsijoidensa pelkoa kuin huumetta. Mutta tämä olento ei pelännyt lainkaan.

”Tyhjiä sanoja, haamu”, tiuskaisi Baetracs ja sylkäisi *Oaldach’n* jalkoihin. 

”Kumpi meistä onkaan maannut kuolleena maan sisässä viimeiset pari tuhatta vuotta?” kysyi *Oaldach* puolestaan.

Baetracs oli vaiti. Viha kupli hänen sisällään, raivo ravisti järjen rippeitä. Baetracs olisi tahtonut tappaa.

”Ja tiedän nimesi, Baetracs Shamilrion. Tiedän teidän kaikkien nimet”, uhkasi *Oaldach*. Baetracs irvisti uhkaavasti. Nimissä oli voimaa, ja he kumpikin tiesivät sen. Baetracs ei tahtonut näyttää etiäiselle, miten järkyttynyt hän tiedosta oli.

”Tapan kansasi viimeiseen imettäväiseen, jos suojelette keltaisia koiria”, lupasi Baetracs. *Oaldach* vain naurahti varjosiiven sanoille.

”Olen sanottavani sanonut. Älkää tulko Pohjolaan. Muuten kuolette... taas.” Sen sanottuaan *Oaldach’n* etiäinen hävisi Baetracsen silmien edestä.

Baetracs oli usein miettinyt kuolemaa. Hänen lajinsa saattoi elää kauan, todella kauan, mutta kuoleminen ei silti ollut mahdotonta heillekään. Heidän omat jumalansa olivat luoneet heidät sellaisiksi, ikiaikaisiksi. Sitten jumalat olivat paenneet, ja varjosiivet olivat jääneet yksin. He olivat surussaan tahtoneet valloittaa maailman, tuhota kaiken. Se olisi ainakin saanut heidän jumalansa palaamaan\! 

Varjosiivet olivat olleet väärässä. Heidän luojansa pysyivät poissa, ja rakkauden laulun puute kuihdutti heidät vain varjoiksi siitä, mitä he olivat olleet. Suru, katkeruus ja viha olivat jääneet. Baetracs tuskin enää muisti, millaista oli kylpeä valon laulussa. Pelkkä muisto alkoi kivistää, menettämisen tunne oli edelleen niin vahva. Yksinäinen kyynel valui hänen silmäkulmastaan.

Luojat eivät palanneet, vaikka maailma oli raunioina. 

Varjosiivet olivat yksin. 

Ja heidät lyötiin maahan.

Maailmassa oli muitakin olentoja, yhtä väkeviä kuin varjosiipien omat luojat. He olivat voittaneet varjosiivet ja pakottaneet heidät kiviseen vankilaansa. Nyt Baetracs pohti jälleen, uskaltaisiko hän haastaa pohjoisen kylmät jumalat. Baetracs vajosi mietteisiinsä.

Baetracsen entinen kumppani ja ikiaikainen ystävä löysi hänet samalta aukealta. Baetracs ei kuullut Gwythrian saapumista ennen kuin hän oli aivan Baetracsen takana. Gwythria kosketti Baetracsia kevyesti olkapäälle, ja Baetracs nosti mietteliäänä katseensa. 

”Mitä pohdit?”

”Tuulta. Lentämistä.”

”Mitä siitä?”

”Haluaisitko sinä enää ikinä menettää vapautesi?”

Gwythria synkistyi silminnähden, ja Baetracs tiesi tämän vastauksen ennen kuin Gwythria ehti sitä edes sanomaan. ”Kuolisin ennemmin”, sanoi Gwythria viimein. Hänen silmänsä välähtivät punaisina vihasta, ja Baetracs tunsi omankin raivonsa nousevan. *Oaldach* tai ei, kultaiset koirat kuolisivat\! Baetracs hymyili kumppanilleen ja nousi seisomaan.

Baetracs oli valtavan kokoinen, suuri jopa nykyisten varjosiipien mittapuulla. Hän oli melkein kaksi kertaa niin korkea kuin ihmismiehet, joita he tappoivat päivittäin. Pitkät, mustiin kynsiin päättyvät kädet ylsivät hyvinkin Baetracsen polvien alapuolelle hänen seisoessaan suorana. Baetracsen pääkin oli massiivinen, suu iso ja avara; raateluhampaat tunkeutuivat silmiinpistävästi esiin huulien alta. Baetracsin korvat olivat suipot ja suuret, silmät sysimustat ja pupillittomat. Toden totta, Baetracs ei enää muistuttanut ottamaansa ruumista juuri lainkaan.

Baetracs venytteli pingottuneita, massiivisia lihaksiaan ja hymyili Gwythrialle.

”Tule, metsästetään yhdessä\!” 

Baetracs pinkaisi juoksuun, ja Gwythria seurasi johtajaansa vaitonaisena. Gwythria yritti pysyä Baetracsen vauhdissa, mutta jäi pakostakin jälkeen. Aikansa juostuaan Gwythria näki pakolaisletkan, johon Baetracs oli iskenyt silmänsä aikaisemmin. Baetracs sai letkan kiinni, ja syöksyi pakenevien ihmisten kimppuun. 

Baetracs tarttui rimpuilevaan sotilaaseen, joka yritti epätoivoisesti puolustautua metallisella aseellaan. Teräs ei kuitenkaan purrut Baetracsen paksuun nahkaan, ja hän vain nauroi sotilaan rimpuilulle. Baetracs repi sotilaan käden irti ja heitti miehen pakolaisten sekaan. Käden hän heitti miehen perään.

Mies huusi kauhusta ja tuskasta, ja pakolaiset hajaantuivat kirkuen jokaiseen suuntaan. Mies iskeytyi maahan ja huuto vaikeni. Gwythria ei pitänyt ihmisistä, mutta hän ei myöskään vihannut niitä kuten Baetracs. Kukaan ei vihannut ihmisiä niinkuin Baetracs. Jos Baetracs olisi ikinä kysynyt Gwythrialta, mitä hän ajatteli ihmisistä, Gwythria olisi varmaan vastannut, että ei mitään. Sellainen olisi tietenkin ollut virhe, ja luultavasti Baetracs olisi tappanut Gwythrian, ystävä tai ei. Ehkä siksi Baetracs ei ikinä kysynytkään sellaista. Hyvä niin. Baetracs ja Gwythria olivat kokeneet yhdessä niin paljon, että olisi ollut haaskausta heittää kaikki se menemään vain yhden erimielisyyden takia.

Gwythria seurasi Baetracsen teurastusta välinpitämättömästi antamatta tuskanhuutojen ja veritöiden keskeyttää mietintöjään. Gwythria oli kuullut osan Baetracsen käymästä keskustelusta etiäisen kanssa, ja se sai hänet hieman huolestumaan. Kun varjosiivet olivat viimeksi kohdanneet pohjoisen kansan, seurauksena oli ollut verinen sota, jonka varjosiivet olivat ensimmäistä kertaa historiansa aikana hävinneet. Se oli ollut häpeällinen ja uskomaton hetki. Gwythria – kuten moni muukin varjosiivistä – oli uskonut, että he olivat voittamattomia. Varjosiivet olivat aina selviytyneet voittoisina käymistään sodissa. Vähänpä he tiesivät. Luiset nuolet olivat tiputtaneet heidän veljiään ja siskojaan taivaalta, aivan kuin he olisivat olleet riistalintuja vieraiden jumalten pitopöydissä. Karhun muodon ottaneet sotilaat olivat surmanneet maahan pudotetut varjosiivet yhtä helposti kuin Baetracs nyt teurasti hentoja ihmisiä. Se oli ollut kauheaa, mutta se oli ollut myös heidän itseaiheutettu kohtalonsa. 

Nyt Baetracs oli jälleen haastamassa pohjoisen jumalat.

Gwythria puisteli päätään epäuskoisena. Hän ei tiennyt, mitä Baetracs oikein ajatteli, mutta Gwythria ei ikinä aikonut kyseenalaistaa johtajansa päätöksiä. Gwythriakin janosi kostoa, mutta tiesi sen turhaksi. He olivat joutuneet vankeuteen omasta syystään, omien tekojensa seurauksena. Muisto valon laulusta kalvoi Gwythriaa enemmän kuin kostonhimo, ja Gwythria tiesi, ettei mikään veri maailmassa auttaisi häntä unohtamaan menetystään.

Gwythria seurasi vaiteliaana Baetracsia, kun tämä siirtyi kauemmas etsimään uusia uhreja. Kuolevien ihmisten huudot eivät loppuisi vielä pitkään aikaan.


Pirta ehti juttelemaan Tappuran kanssa pikaisesti toisen päivän illalla vähän ennen iltasta. Mies oli parantanut vointiaan ja pystyi jo seisoskelemaankin lyhyitä aikoja omin avuin. Miekanheiluttajaksi hänestä ei olisi vielä vähään aikaan, mutta tarpeeksi pitkällä levolla Tappura saattaisi selvitä hengissä. Pirta yritti vältellä Tappuran kanssa puhuessaan Mishan kohtaloa, mutta hän ei voinut olla varma onnistumisestaan. Aina silloin tällöin Tappura vaikutti katsovan Pirtaa arvioivasti uskaltamatta kuitenkaan kyseenalaistaa Pirtan puheita. Sen sijaan Tappura kertoili Mishasta, millainen tämä oli muiden miesten parissa ja mielestä. Pirta yritti kuunnella innostuneesti, vaikka itku olikin vähällä tulla silmään tuon tuostakin. 

Kun Tappura kertoi lyhyesti Mishan menneisyydestä, Pirta pakotti itsensä kuuntelemaan tarkasti. Hän ei halunnut unohtaa näitä asioita – ei nyt, kun mies oli poissa elävien kirjoista. Loppujen lopuksi Pirta tunnusti Tappuralle kantavansa Mishan lasta. 

Uutinen sai ison miehen silmät kostumaan. Pirta oli huomannut, miten vanhoille ihmisille tuntui olevan aina tärkeää kuulla, että nuoret ihmiset lisääntyivät; elämä ja sen kärsimykset eivät olleet turhia, kun syntyi nuorempia kantamaan uusia taakkoja. Ehkä sellainen sai vanhuuden tuntumaan jotenkin siedettävämmältä. Niin tai näin, Pirta näki aidon ilon ja innostuksen Tappuran silmistä, ja hetkeksi hänen omakin olonsa parani. 

Sen jälkeen he eivät enää jutelleet paljoakaan; Pirtaa väsytti ja Tappura alkoi olla voimiensa äärirajoilla. Lopuksi Pirta halasi miestä kevyesti ja lauloi tämän sitten uneen. Pirtan mentyä Tappura jäi nukkumaan rauhallista unta. 

Seuraavan aamun sarastaessa Caer Vuori kutsui kaikki katajaneidot luokseen. Tunnelma oli kireä, ja ensimmäistä kertaa Pirta näki Caer Vuoren täydessä sotisovassa. Miekka oli paljaana karttapöydällä, kypärä oli kyynärtaipeessa käyttöä odottamassa. Kenttäkomentaja näytti sen verran myrskyn merkiltä, että uutiset eivät voineet olla kovinkaan hyviä.

“Aion olla lyhyt puheissani”, sanoi Caer Vuori viimein, kun kaikki olivat valmiina odottamassa. “Vihollinen on murtautunut muutamia päiviä sitten useassa kohtaa rajan yli kaukana etelässä ja pohjoisessa. Heidän miehistötappioidensa on täytynyt olla valtavia, sillä suot ovat petollisia ja vaarojen kupeet liukkaita. He ovat pian täällä, meidän puolellamme rajaa. Olemme monen rintaman sodassa.”

Viima ja Linna katsoivat toisiaan pitkään. Caer Vuori huomasi eleen ja nosti kätensä torjuvasti ylös. “Ei ei, hyvät naiset. Syy ei ollut teidän. Ilmeisesti vihollinen arvasi, että käytössämme on usvavaeltajia, sillä he tulivat läpi niin kaukana täältä. Ette olisi voineet nähdä tätä etukäteen.”

“Sitä paitsi, nyt on aivan liian myöhäistä jossitella. Tilanne on paha”, jatkoi Caer Vuori. Mies rupesi puhumaan jotain, mutta väsyneen oloinen lähetti ryntäsi telttaan ja kuiski jotain kenttäkomentajan korvaan. Caer Vuoren ilme muuttui – jos mahdollista – entistä synkemmäksi.

“Pyydän teitä lähtemään mitä pikimmiten. Kiitän avustanne. Täällä ei ole enää turvallista olla.” Sen sanottuaan Caer Vuori laittoi kypärän päähänsä, tempaisi miekan käteensä ja komensi adjutanttejaan. “Aseisiin\!”

Pirta ja muut katajaneidot väistivät, kun miehet juoksivat aseineen teltasta ulos. Osa katajaneidoista käveli varmuuden vuoksi heti usvaan suojaan, mutta suurin osa jäi vielä paikoilleen. Pirta seurasi miesten perässä ulos.

Näky oli yhtä kaaosta.

Koko kenttä oli täynnä taistelevia sotureita. Miekka iski kilpeen, keihäs iski panssariin ja veri lensi kirkkaissa kaarissa. Sotahuudot, karjunta ja lähes eläimelliset tuskan ulvaisut saivat maiseman muistuttamaan enemmänkin teurastamoa kuin hyvin organisoitua sodan näyttämöä. Leirin takaa kiertänyt pieni, mutta hyvin aseistautunut vihollisjoukko oli onnistunut tekemään yllätyshyökkäyksen solan puolustajien kimppuun, ja samaan aikaan solaa vastaan hyökkäävät viholliset painoivat päälle täydellä voimalla. Solan takana, kaukana horisontissa, musta myrsky läheni jo kovaa vauhtia. 

Sitten muutama tummaan haarniskaan sonnustautunut vihollinen huomasi Pirtan ja muut katajaneidot teltan oviaukossa. Mies hyökkäsi ääneti, sahalaitainen miekka pieksi ilmaa. Miehen toverit seurasivat ahnaasti perässä. Pirta huusi varoituksen takanaan oleville neidoille ja siirsi itsensä sitten kahden maailman väliin. Vaikka yleensä usvavaellus vaatikin suurta keskittymistä, ei kiireessä ehtinyt paljoakaan miettimään oikeita sanoja, joita lausua; mieli teki kaiken tarvittavan automaattisesti, ilman tarvetta lausua merkityksettömiä runoja.

Pirta näki miesten hölmistyneet ilmeet, kun katajaneidot hävisivät yksitellen näkyvistä näiden silmien edestä. Katajaneidot siirtyivät korkeammalle pois taistelun välittömästä läheisyydestä. Tarpeeksi korkealta katsottuna Pirta sai melko hyvän kuvan tilanteen kehittymisestä. Valitettavasti se ei näyttänyt ylhäältä katsoen sen paremmalta kuin läheltäkään katsottuna: vihollinen oli voitolla kaikilla rintamilla, vaikka tapiokat taistelivat raivoisasti. Menetykset olivat suuria kummallakin puolella, mutta tapiokat myivät henkensä kovaan hintaan. Hitaasti puolustajien oli pakko antaa periksi ja perääntyä solan suulta, vaikka se tiesi auttamatta taistelun lopullista häviämistä. 

Vihollisia vyöryi solasta läpi yhtenä miekkojen teräväkärkisenä virtana, ja tapiokat perääntyivät uusiin puolustusasemiin läheiselle kukkulalle, joka oli solaa vastaan kohtisuoraan rintamalinjan takana. Kukkula oli pienen pieni vaara ja matala, mutta paljon helpompi puolustaa kuin aivan tasainen ja suojaton tanner. Hitaasti tapiokoiden keltavihreät univormut kerääntyivät Caer Vuoren Tapion viirin ympärille puolustamaan viimeistä sijaansa. Samanlaisia mutta pienempiä ryhmiä kerääntyi hieman etäämmäs solasta ja entisestä Hirssan leiristä.

Pirta tunsi olonsa avuttomaksi. Tilanne oli ryöstäytynyt hallinnasta. Solan puolustus oli murtunut aivan liian nopeasti. Pirta nousi korkeammalle ja yritti päästä katsomaan kauemmas. Eikö sisämaasta todellakaan ollut tulossa enää enemmän apuvoimia? Pirta näki kaukana, syvällä sisämaassa useiden tapiokoiden tuhatkentän marssivan nopeaa tahtia kohti solan puolustusta. Apu olisi ehkä riittävä, mutta aika ei ikinä riittäisi\!

Pirta ei päässyt edes kovin korkealle, kun hän törmäsi esteeseen. Ei mitään fyysistä tuntemusta, ei kipua tai pintaa, vain este. Vaikka Pirta kuinka yritti, sen ylemmäs hän ei päässyt. Näkymätön muuri oli noussut taivaankannen suojaksi. Pirta vilkaisi ympärilleen ja näki muiden katajaneitojen kokevan saman kuin hänkin. Viima yritti liikkua takaisin sisämaan suuntaan, mutta kupla tuntui ylettyvän myös sivuille. Pirta tunsi kylmän varmuuden laskeutuvan ylleen, kun hän tajusi, mistä oli kysymys; joku esti heitä pakenemasta.

Pirta katsoi ympärilleen ja yritti hahmottaa tilannetta paremmin. Sitten hän näki Vilin kuvaileman sotavelhon. Mies seisoi kädet taivasta kohti levitettyinä ja loitsi jotain naksuvalla äänellä. Pirta ei voinut kuulla sanoja näin kaukaa, mutta ei uskaltanut mennä katsomaan lähempääkään. Hän muisti varsin hyvin Vilin kertomuksen siitä, mitä Surmukalle oli tapahtunut. 

Äkkiä Pirta tunsi esteen nytkähtävän hieman alaspäin ja painui samalla itsekin hieman alemmas. Sotavelho ajoi katajaneitoja kohti itseään kuin karjaa\! Pirta katsoi sotavelhoa ja tajusi sitten kaikki puolustautumisyritykset toivottomiksi. Mielikin suosikit eivät olleet koulutettuja sotimaan hulluja idän velhoja vastaan\!

Pirta päästi mielessään pari hyvin valittua kirosanaa ja katsoi, missä oli toistaiseksi rauhallisin tapiokoiden hallitsema saareke. Outoa kyllä, sellainen löytyi läheltä solaa, pieneltä kukkulalta sairastelttojen vieressä. Pirta suunnisti sinne, toivotti mielessään muille katajaneidoille parhainta mahdollista onnea ja tuli ulos usvista. Tapiokat säikähtivät Pirtan esilletuloa, mutta tajuttuaan, että se oli katajaneito, kääntyivät takaisin puolustamaan kukkulaa. Pirta näki katajaneitojen tulevan ulos usvista myös muualla taistelukentällä. Osa sai surmansa, osa ehti pakenemaan tapiokoiden tasitelurintaman taakse. Suurin osa oli kuitenkin edelleen usvien maailmassa. Pirta tunsi pistoksen sydämessään, mutta tiesi, ettei voinut auttaa muita neitoja mitenkään.

Pirta tajusi, että lähes kaikki tätä kukkulaa puolustavat tapiokat olivat niitä samoja rampoja ja haavakkoja, jotka olivat päivä sitten maanneet hänen edessään parannettavina sairasteltan verenhajuisessa hämärässä. Mistä nämä miehet repivät voimia ja sisua taistella heikkoudestaan huolimatta? 

Tappura oli myös siellä. Karhumainen mies puolusti sijaansa raivokkaasti tuntematta kipua tai väsymystä. Tapio lainasi voimiaan siunatuilleen, ja rohkeus oli hyve, jota Tapio näytti arvostavan. Pirta tiesi, että mies oli kuolemaisillaan, mutta tämä vain jatkoi taistelua luovuttamatta. Tappura tuli Pirtan luokse hetkeksi, kun taistelun aalto oli ohittanut heidät. Mies oli hengästynyt ja vuosi verta.

”Miksi olet täällä? Pakene\!” kehotti Tappura. Pirta puisteli päätään ja osoitti sormella sotavelhoa.

”Ei onnistu. Tuo estää kaikkien usvavaelluksen.”

Tappura näki sotavelhon ja katsoi sitten Pirtaa. Pirta näki miehen tehneen jo rauhan jumaliensa kanssa. Jääräpäinen ilme oli noussut Tappuran kasvoille, ja Pirta arvasi, mitä mies suunnitteli. Pirta yritti etsiä kieltäviä sanoja, mutta epäonnistui. Sotavelhon oli kuoltava. Tappura aikoi surmata sotavelhon, ja kumpikin heistä tiesi sen koituvan miehen kohtaloksi. Kyyneleet tulivat Pirtan silmiin.

”Pidä hyvää huolta teistä molemmista”, sanoi Tappura. Iso mies kosketti hellästi Pirtan valkoista nuttua vatsan kohdalta, ja siihen jäi verinen tahra. Tappura kääntyi niillä sijoillaan. Pirta tiesi, että ne olivat hyvästit. 

Tappura komensi miehet mukaansa, ja pieni haavakkojen joukko ryntäsi kohti sotavelhoa. Pirta tarttui tiukemmin kanteleeseen ja siirtyi jälleen usvaan. Sotavelhon vetovoima tuntui edelleen, ja Pirta antoi hitaasti periksi sotavelhon taialle.

Tappura ja sotilaat tarvitsisivat harhautuksen, muuten sotavelho tappaisi heidät kaikki niille sijoilleen. Pirta tiesi, että hänen oli tehtävä jotain. Tämä ei voinut päättyä näin.

Pirta keskittyi muistoihinsa ja yritti unohtaa sotavelhon hirveän vetovoiman. Pirta palautti mieleensä Mielikin hunnun sanat ja alkoi laulaa. Jostain kaukaa usvien takaa Pirta kuuli laulua, kun muita usvaneitoja liittyi hänen lauluunsa. Hitaasti, hyvin hitaasti, Pirta tunsi voimiensa kasvavan. Mielikki kuunteli siunattuaan. Sotavelhon luoma ansa alkoi vapista.

Sotavelho käänsi katseensa hitaasti etsien häiriön lähdettä. Kun sotavelhon katse osui Pirtaan, hän tunsi kylmyyden koskettavan sydäntään. Sotavelho tiesi, että hän oli häiriön syy. Sotavelho osoitti Pirtaa kädellään, ja veto voimistui. Pirta unohti pelon ja pakotti itsensä laulamaan syvemmin, vahvemmin. Sotavelhon luoma verkko repeili ja aaltoili, ja Pirta pysähtyi paikoilleen. Maailma usvien ulkopuolella aaltoili ja väreili, eikä Pirta tuntenut enää mitään muuta kuin laulujen sodan.

Tappura halkaisi eteen hypänneen vaegharadilaisen kallon yhdellä mahtavalla iskulla. Miekka päästi kilahtavan äänen, ja terä hajosi iskusta kahteen osaan. Tappura kirosi ja heitti rikkoutuneen miekan syrjään. Hän tarttui kuolleeseen viholliseensa ja paiskasi tämän valtavalla voimalla päin tämän takana tulevia hyökkääjiä.

Tappura tarkasti tilanteen. Matkaa sotavelhoon oli enää parikymmentä askelta, mutta välissä oli vielä aivan liikaa vihollisia. Sotavelho näytti olevan keskittynyt kiihkeästi johonkin, jota Tappura ei kyennyt näkemään. Sotavelhon ympärillä parveilevat viholliset tuntuivat aistivan, että sotavelhon henkeä uhattiin jotenkin, ja yrittivät suojella tätä. Tappura tiesi, ettei ikinä pääsisi hengissä sotavelhon luokse... no, sillä ei olisi paljoakaan väliä.

Tappura väisti hyökkäävän keihäsmiehen pistoa, tarttui tämän keihäästä kiinni ja riuhtaisi aseen miehen kädestä. Keihäs ei kuitenkaan kestänyt, vaan tummapuinen varsi napsahti äänekkäästi poikki. Keihäsmies hämmentyi, mutta Tappura ei jäänyt odottelemaan, vaan survaisi terävän puuvarren miehen kaulasta läpi. Tappura veti katkenneen keihään irti ja alkoi käyttää tynkää keihästä aseenaan. Hitaasti Tappura eteni sotavelhoa kohti. Hän tunsi saavansa useita osumia, mutta ei välittänyt niistä. Hänen kumppaninsa taistelivat hänen rinnallaan, ja askel askeleelta he pääsivät lähemmäs sotavelhoa. 

Pirta ei ollut ikinä laulanut näin. Mielikin antamat sanat olivat aina olleet parannuksen ja elämän sanoja, oikeita ja puhtaita. Sanat, joita Pirta lauloi sotavelhoa vastaan, eivät olleet puhtaita, eivät elämän sanoja. Mielikin huntu leiskui usvamaailmassa tulta ja valkoista valoa. Muiden Mielikin neitojen laulun täydentäessä hänen omaansa Pirta tunsi ensimmäistä kertaa elämässään Mielikin läheisyyden. Metsän emäntä oli heidän keskellään, antoi väkeviä sanoja ja valoi rohkeutta väsyneisiin sydämiin. Oli myös jotain muuta, jotain Mielikkiä vahvempaa. Pirta tunsi sen niskavilloissaan, mielessään ja sielussaan. Voima, joka häneen valui. ei ollut lähtöisin pelkästään Mielikistä. Se oli vanhempaa, miehistä. Oli kuin Ukko itse olisi ollut hänen kanssaan. Pirta ei välittänyt siitä, ei miettinyt, mitä se tarkoitti. Nyt hänellä oli mahdollisuus taistella vastaan. 

Sotavelho ei kuitenkaan antanut periksi. Sotavelhojen kielletty taikuus oli mustaa, pelottavaa ja väkevää, eikä Pirta osannut taistella sellaista voimaa vastaan. Olisi vain ajan kysymys, milloin sotavelho saisi Mielikin hunnun murrettua. Se olisi Pirtan ja muiden Mielikin neitojen kuolema.

Onneksi hänen ei tarvinnut voittaa sotavelhoa. 

Pirta katsoi Tappuran ja tämän kumppaneiden etenemistä. Haavoittuneet ja vanhukset olivat edenneet syvälle vihollisten keskelle, pidemmälle kuin kukaan muu tapiokoista oli vielä uskaltautunut. Pirta tiesi, että miehet odottivat jo kuolemaansa, ja siksi päättäväisyys ajoi näitä kahta kauheammin eteenpäin. Moni sotureista oli jo kaatunut, mutta karhumainen Tappura eteni hitaan päättäväisesti kohti sotavelhoa. Usvien maailmasta katsottuna jättiläinen hehkui kultaisena, kasvot olivat Tapion karhukasvot. Tapio katsoi hyvällä siunattuaan. 

Tappura oli enää muutaman askeleen päässä velhosta, ja Pirta keskittyi laulamiseensa. Nämä olivat kriittiset hetket, sotavelho ei saanut huomata Tappuran lähenemistä\!

Pirta lauloi, lauloi vihaisemmin kuin koskaan eläessään. Usvien pyörteet leiskuivat hänen ympärillään, näkymättömät aallot löivät vasten sotavelhon voimaa. Mies kirosi vieraalla kielellä, ja jatkoi loitsuamistaan entistä vihaisempana. 

Sitten usvamyrsky tyyntyi. Näkymätön verkko hapertui ja viimein purkautui. Pirta tunsi vedon loppuvan, ja usvien maailma oli jälleen tyyni. Pirta katsoi soturivelhoa, joka tuijotti rinnastaan työntyvää veristä keihästä. Soturivelho putosi polvilleen, ja ihmiskalloilla koristeltu sauva tippui hänen kädestään. Epäuskoinen ilme kävi miehen silmillä, ja sitten pelätty sotavelho tuupertui kuolleena naamalleen.

Tappura kaatui kuolleen sotavelhon päälle. Miehen kasvot olivat kalpeat verenhukasta, jättimäinen ruumis oli lukemattomien haavojen peitossa. Miekka törrötti irvokkaasti Tappuran selästä, samoin useita nuolia. Jotenkin Tappura oli onnistunut niistä huolimatta taistelemaan tiensä sotavelhon luokse. Uskomatonta. Pirta lausui mielessään hiljaiset hyvästit urhealle tapiokalle ja toivotti tälle lempeää matkaa Tuonelaan. Enempää hän ei voinut tehdä.

Nyt Pirta oli vapaa.

Pirta pyyhki kyyneleet silmistään ja istuutui alas jäiselle kivelle. Tappuran uhraus oli herkistänyt hänen mielensä. Sellainen uhraus kaiken tämän mielettömän tappamisen keskellä oli pysäyttänyt Pirtan paikoilleen. Tappura oli uhrannut oman henkensä Mishan lapsen ja Pirtan vuoksi. Eikä Pirta ollut edes kertonut tälle totuutta Mishasta\! Häpeä painoi nuorta neitoa, ja Pirta joutui uudestaan pidättelemään kyyneliään. Pirta toivoi, että tapiokat tapaisivat toisensa Tuonelan virralla. Sitten kaikki olisi selvää. Ehkä he antaisivat anteeksi hänen tekonsakin.

Kun sotavelhon noituus oli poistunut, Pirta oli sumukävellyt suojaan taistelun keskeltä. Moni katajaneidoista oli kuollut, mutta suurin osa pääsi pakenemaan. Lähestulkoon kaikki neidot olivat menneet suojaan rintamalinjojen taakse, mutta Pirta oli tehnyt toisin. Hän oli noussut Hirssavaaran huipulle, josta oli hyvä näkymä joka suuntaan. Pirta oli korkealla, mutta pystyi silti näkemään taistelun hieman liiankin selvästi.

Pirta otti kantelepussin selästään. Hän riisui kanteleen suojaavasta pussistaan ja tarkasteli luunkiiltoista kanteletta hajamielisesti. Hän ei edes uskaltanut ajatella, mitä tapahtuisi, jos hän joutuisi soittamaan kanteletta nyt. Hän osasi kyllä soittaa tavallista kanteletta, mutta luomisen kantele... 

Ei. Pirta ei koskisi kieliin, ennen kuin kaikki muu toivo olisi jo mennyt. 

Pirta kääri kanteleen kielet varovasti auki ja katsoi alas taisteluun. Tapiokoiden pääpuolustuspaikka oli rajun hyökkäyksen kohteena, ja näiden rivit harvenivat hetki hetkeltä Caer Vuoren viirin ympäriltä. Tapiokoiden rinki tiivistyi tiivistymistään Caer Vuoren kultaisen hahmon ympärille.

Äkkiä taistelukentällä tapahtui jotain. Äänetön, hajuton muutos lainehtivassa sotateräksen aallokossa. Kuin etäinen loiskahdus veren tahraamassa vedessä.

Pirta ei nähnyt tai kuullut mitään tavallisista taistelun äänistä poikkeavaa, mutta silti jokin oli selvästi muuttunut. Oli kuin peto olisi astunut keskelle hirvilaumaa; kaikki haistoivat muutoksen ilmassa, vaikka mitään ei vielä näkynyt. Pedon hengitys tuntui lähempänä, väkevämpänä. Pirtan niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän näki viimein pedon oikean luonteen.

Se oli Misha.

Misha haistoi taistelun jo kaukaa, veri ja sisälmykset sotkeutuivat sotilaiden hikeen. Metsän rauhoittavan havuinen tuoksu peittyi melkein kokonaan sodan löyhkän alle. Misha tiesi Pirtan olevan jossain siellä, taistelun ja melskeen keskellä; kaikesta tuskasta ja aistien hyökymisestä huolimatta Misha haistoi katajaisen aromin, seurasi sen leijumista ilman halki. Pirta oli lähellä. 

Misha ei edes kuvitellut ymmärtävänsä, miksi hänen aistinsa sykkivät niin uskomattoman tarkkoina ja selkeinä. Hän tiesi järjellään, että tavallinen mies ei voinut juosta päivätolkulla lumihangessa ilman vettä tai ruokaa. Niin hän oli silti juuri tehnyt. Hevosen tuupertuminen oli vain hämärä muisto, etäinen kaiku ajalta, jolloin asioilla tuntui olevan vielä jokin käsinkosketeltava merkitys. Ukon kohtaaminen ja tämän antama lupaus polttivat Mishan mieltä kuin polttorauta, jolla Tapion merkki oli poltettu hänen rintaansa. Hän tekisi osuutensa tässä sodassa, ja Ukko suojelisi Pirtaa. Se oli sopimus. Sitä Misha aikoi kunnioittaa.

Veri kohisi punaisena raivon merenä Mishan korvissa, kun hän viimein näki ensimmäisen vihollisensa. Miekka ilmestyi kuin taikaiskusta hänen käteensä, epäinhimillisen kirkas terä valmiina leikkaamaan luuta ja lihaa. Misha pystyi aistimaan Ukon miekassa sen innostuksen ja raivon, saman, joka ruokki Mishaakin. Miekka tahtoi maistaa vihollisen verta, ja Misha yhtyi miekan nälkään. Raivo ajoi häntä eteenpäin, ja Misha hyppäsi viimeiset juoksuaskeleet ilmaan. 

Ukon miekka sivalsi ilmaa, ja äimistynyt vaegharadilainen keihäsmies hajosi kahteen osaan. Veri roiskui laajassa kaaressa kauemmas kuin silmä ehti seuraamaan, ja miehen kappaleet irtosivat toisistaan epätodellisella nopeudella. Terä tuntui leikkaavan pelkkää ilmaa, niin väkevä Mishan isku oli. Seuraava sotilas kääntyi kohtaamaan Mishaa, mutta mies oli aivan liian hidas: Mishan miekka leikkasi kuin puolihuolimattomasti miehen pään irti panssareineen päivineen. Ennen kuin miehen ruumis oli ehtinyt kaatua kunnolla maahan, Mishan miekka maistoi jo seuraavan vihollisen verta.

Misha antautui taistelun verihurmeiseen tanssiin koko sielullaan, antoi Ukon miekan olla oman tuskansa ja raivonsa jatke. *Hyajnar*, haarniskan muinainen mieli, kuiski neuvoja Mishan korvaan, ja Misha antoi kehonsa totella. Hän oli Ukon tahdon verinen välikappale. Miekka halkoi ilmaa, miehiä ja hevosia, eikä Misha kuullut enää mitään ulkopuoleltaan. Jos joku osui häneen miekalla tai keihäällä, Misha ei sitä tuntenut tai huomannut. Ukon antama haarniska oli kuin osa häntä itseään, eikä Misha tuntenut enää edes omaa mieltään. Kaikki oli kadonnut jonnekin punaisen hunnun taakse.

Viholliset pakenivat.

Pirta katsoi Mishan kirkkaan hopeisena leiskuvaa hahmoa epäuskoisena. Huolimatta melkoisesta välimatkasta Pirta tunnisti Mishan aivan kuin tämä olisi seisonut hänen vierellään. Miten tämä saattoi olla mahdollista? Miten Misha oli elossa? Sitten ymmärrys iski, ja epäuskoinen suru vaihtui ensin kiukuksi ja lopulta sokeaksi raivoksi. Miten Viima oli saattanut valehdella hänelle tästä? Kirottu Viima, ja kirotut katajaneidot\! Miten he saattoivat leikkiä näin hänen mielellään?

Pirta huusi raivosta ja epäuskosta. Hän tahtoi sumukävellä miehen luokse heti, vaaroista välittämättä. Pirta tahtoi nähdä Mishan kasvot lähempää, tahtoi, että Misha näkisi hänet. Heillä oli niin paljon puhuttavaa, niin paljon asioita, joita ei vielä ollut sanottu. Silti Pirta pysyi aloillaan. Hän ei vaarantaisi heidän syntymätöntä lastaan pelkkien omien mielihalujensa vuoksi. Ei nyt, eikä ikinä. Pirta tiesi, että Misha olisi samaa mieltä. Se ei kuitenkaan helpottanut Pirtan oloa yhtään.

Pirta painoi vihansa syvemmälle mielensä perukoille ja seurasi Mishan taistelua. Tämän hopeinen haarniska hehkui omaa, epäluonnollisen kirkasta valoaan, aivan kuin koko taistelukenttä olisi ollut pelkkää hämärää liikettä Mishan ympärillä. Mishan raivo oli uskomatonta, liikkuminen nopeampaa kuin silmä ehti seuraamaan. Musta miekka sivalsi ilmaa laajoissa kaarissa, viholliset lakosivat hopeisen myrskytuulen alta kuin heinä ukkosmyrskyssä. Jos tarinat Jumalten astioista olivat koskaan olleet totta, tämän lähemmäksi totuutta legendat tuskin koskaan pääsisivät. 

Misha teurasti jokaisen, joka uskalsi astua hänen tielleen. Muut tapiokat aistivat hänen raivonsa, ja Misha tuntui keräävän ympärilleen taistelevia tovereitaan tehokkaammin kuin itse Caer Vuoren komentajan viiri. Yksitellen taistelevat tapiokat kasaantuivat Mishan perään, ja miehestä kumpuava pysäyttämättömyyden aura tuntui tarttuvan kaikkiin hänen seuraajiinsakin. Pian Misha oli tapiokoiden puolustusjoukon kirkasverisin kärki, joka upposi ahnaasti yhä syvemmälle vihollisten lihaan. 

Askel askeleelta puolustajat alkoivat ottaa takaisin vihollisjoukoille häviämäänsä maaperää.

Pirta tuli etäisesti tietoiseksi matalasta huminasta, joka vavisutti maata ja ilmaa. Pirta kääntyi katsomaan taakseen ja näki taivaalla liihottelevat olennot ensimmäistä kertaa. Yksityiskohtia ei erottanut, mutta siipien koosta päätellen olennot olivat valtavia. Hän tajusi, että olennot eivät olleet todellisia, eivät kiinteitä. Pirta näki ne unennäkijän taidoilla, Mielikin silmin. Siivekkäät sielut liihottelivat taivaan ja maan rajalla, ja hän pystyi melkein erottamaan pimeässä hehkuvat punaiset, pahansuovat silmät. Pirtaa puistatti. Nämä olivat petoja hänen omista enteistään, kauhuja hänen painajaisistaan. Olennoista huokuva ilkeämielisyys ja tahto aiheuttaa pahaa kaikelle elävälle sai Pirtan voimaan pahoin. 

Sitten Pirta katsoi alas maahan, siivekkäiden olentojen taakse. Kyyryselkäiset olennot loikkivat valtavin askelin Hirssaa kohti ajaen ihmisiä edellään. Olennot olivat valtavia kooltaan, isompia kuin ihmiset. Turkisharjaisten olentojen valtavat hampaat välkkyivät vähäisessä valossa. Mustat kynnet silpoivat naisia, lapsia ja sotilaita. Lasisen mustat silmät eivät tunteneet sääliä, eivät pelkoa. Olentojen tummanpuhuva matto vyöryi uskomattomalla nopeudella kohti rajasolaa, kuin kuoleman vuorovesi.

Oli viimeinkin selvää, että todellinen vihollinen oli vasta tulossa. Ennustusten pedot, jotka ajoivat ihmisiä tieltään kuin karjaa. 

Muutos taistelussa oli melkoinen. Jos vihollisjoukot olivat aikaisemmin hyökänneet, nyt ne pakenivat hillittömästi tapiokoita kohti. Vihollisten taistelu muuttui epätoivon siivittämäksi, ja pian nämä eivät näyttäneet edes välittävän kaatuneistaan. Silmittömästi pakenevat viholliset juoksivat henkensä edestä karkuun, pois olentojen luota. Tapiokat seisahtuivat paikoilleen hämmentyneinä, kun viholliset heittivät aseet maahan ja juoksivat heitä kohti armoa anoen. Jotkut heittäytyivät mieluummin tapiokoiden miekkoihin kuin jäivät odottamaan kohtaloaan loikkivien petojen syleilyssä. Osa jatkoi taistelua tapiokoiden kanssa, osa pakeni paikalta. 

Taistelukenttä muuttui kaaokseksi.

Caer Vuori yritti nousta seisomaan, mutta alaruumiista säteilevä kipu pakotti hänet istumaan hitaasti takaisin hangelle. Hän ei nähnyt mitään, ja hetken aikaa hän jo pelkäsi sokeutuneensa. Caer tunnusteli silmiään ja pyyhki niistä sitten enimmät veret. Se auttoi hieman. Tapion merkki kuumotti villinä hänen rinnassaan, ja hän tiesi haavoittuneensa – ei kuolettavasti, mutta pahasti. Caer muisti väistäneensä petoa upotettuaan vasaman syvälle olennon kaulaan. Se oli vähällä koitua hänen kohtalokseen. Peto oli kaatunut hänen päälleen kuolinkamppailussaan, ja oli melkoinen ihme, että hän oli yhä hengissä. 

Caer sai viimein silmänsä kunnolla auki. Peto makasi puoliksi hänen päällään, sen löyhkä ja läheisyys oli pökerryttävää. Caer toivoi, että hänen jalkansa eivät olleet murskaantuneet pedon alle, sillä kipua ei tuntunut. Hän työnsi käsillään pedon pois jalkojensa päältä ja huokaisi helpotuksesta. Luita ei ollut poikki, jalat olivat ainoastaan puutuneet. Caer oli silti haavoittunut. Peto oli sipaissut Caeria kuolintoreissaan pelottavilla kynsillään, ja isku oli läpäissyt karhupanssarinkin. Jähmettynyttä verta oli kaikkialla, mutta Caer arveli kuitenkin selviävänsä hengissä. 

Hitaasti Caer ponnisteli pystyyn. Taistelu raivosi yhä, mutta se oli etääntynyt Caerista. Hän ei ollut ikinä eläessään nähnyt tällaista taistelua. Hetkeä aikaisemmin tapiokat olivat taistelleet vaegharadilaisia ja kultaisen imperiumin yhdistettyjä joukkoja vastaan. Sitten kaikki heidän vihollisensa olivat antautuneet joukolla – ei, vielä pahempaa; he olivat paenneet tapiokoiden syliin. Ja Misha... mies oli pelottava. 

Caer oli tavannut Mishan monta kertaa aikaisemminkin, mutta tämä olento muistutti Mishaa enää kaukaisesti. Mies oli kasvanut pituutta ja massaa, ja hän erottui taistelukentällä selvästi muita pidempänä. Sen lisäksi Misha taisteli taidolla ja raivolla, jota Caer ei ollut ikinä eläessään nähnyt. Yksikään vihollinen ei voinut mitään Mishalle, ja miekkamestari oli niittänyt tielleen erehtyviä vihollisia maahan kuin ylikypsää viljaa. Se oli ollut pelottava näky. Misha oli kasvanut jollain taikakeinolla jättiläisen mittoihin, ja hän oli kantanut Jumalten astian varusteita kuin omiaan. Totta tosiaan, Rautamon miekkamestari *oli* Jumalten astia.

Miekkamestarin väliintulon jälkeen olivat tulleet pedot. Ensin olennot olivat näyttäneet etäisiltä kuvajaisilta, mutta pian Caer näki omin silmin, miksi kaikki pakenivat olentojen tieltä. Mustasilmäiset paholaiset syöksyivät pakenevaan ihmismereen, kaappasivat mukaansa uhreja ja teurastivat näitä vaivattomasti satapäin. Ensimmäistä kertaa Caer näki, että vihollisjoukko koostui vaegharadilaisten ja Kultaisen imperiumin sotilaiden lisäksi myös naisista, lapsista ja vanhuksista. Olennot tappoivat kaikkia yhtälaisesti. Caerin sydän kylmeni, kun hän näki lapsen murskaantuvan kallioon leluineen. 

Sillä hetkellä jokin oli naksahtanut hänen päässään.

Caer oli käskenyt viirimiehen liputtaa miehet jousille. Mies ei ollut epäröinyt toteuttaessaan komentajansa käskyä. Samaa ei kuitenkaan voinut sanoa Caerista itsestään. Jousille määrääminen olisi voinut tarkoittaa itsemurhaa, jos vaegharadilaiset ja Kultaisen imperiumin sotilaat todella olisivat halunneet taistella antautumisen tai pakenemisen sijaan. Lähitaistelussa jousimiehillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia miekkamiehiä vastaan. Caer oli luottanut kuitenkin vaistoonsa ja toivoi, ettei historia muistaisi häntä suurena hölmönä. 

Tapiokat olivat onnistuneet tappamaan monia petoja tehokkailla jalkajousillaan, mutta jostain syystä vaegharadilaisten ja Kultaisen imperiumin sotilaiden aseilla ei ollut samanlaista vaikutusta olentoihin. Näiden ampumat nuolet kilpistyivät tuhoa tekemättä, ja pedot jatkoivat surmatöitään. Hetken aikaa Caer oli jo toivonut, että he voisivat jotenkin estää petojen hyökkäyksen. Se oli kuitenkin turha toivo. Kaikki nuolet eivät osuneet, eivätkä nuolivarastot riittäneet loputtomiin. Kun nuolet viimein loppuivat, tapiokat joutuivat olentojen kanssa käsirysyyn.

Tapiokoiden teräksestä ei ollut paljoakaan enemmän tehoa kuin vaegharadin ja Kultaisen imperiumin sotilaiden aseista. Pedot repivät tapiokoiden lihaa ja heittelivät miehiä kuin leluja. Taistelu oli alkanut näyttää toivottomalta, ja tapiokoiden ja entisten vihollisten yhteisrintaman oli pakko perääntyä. Näytti, että mikään ei voinut pysäyttää olentojen etenemistä syvemmälle Pohjolan saloille.

Sitten Misha oli astunut keskelle taistelua. Petomies oli karjaissut jotain Caerille tuntemattomalla kielellä, ja suurin osa pedoista oli juossut taistelun vilskeestä suoraan kohti Mishaa. Johtava peto oli valtava, sen hartiat olivat leveät kuin vankkurit. Olennon tummat silmät tahtoivat tappaa, ja sen pitkät kynnet olivat veren tahrimat. Peto ponnisti Mishaa kohti niin valtavalla nopeudella, että Caerin silmä ei ehtinyt kunnolla seuraamaan. Olento yritti tarttua Mishaan kuten muihinkin lukemattomiin uhreihinsa aikaisemmin, mutta Rautamon miekkamestari oli nopeampi; Misha astui syrjään ja sivalsi miekallaan syvälle pedon rintaan. 

Peto karjaisi uskomattoman kovalla äänellä. Sen tuskan huuto oli pelottavaa kuultavaa. Caer ei tiennyt, miten kukaan mies saattoi asettua noin valtavaa petoa vastaan. Peto vuosi verta, mutta se ei tuntunut hidastavan sen taisteluhalua. Oli kuin Mishan huuto olisi ollut henkilökohtainen haaste tai loukkaus – tai molempia. Olento kävi uudelleen hyökkäykseen. Tällä kertaa Misha ei edes yrittänyt väistää, vaan päinvastoin hyppäsi ilmaan kohtaamaan olennon.

Se oli uskomatonta. Kenelläkään miehellä ei voinut olla tuollaisia voimia. Misha lensi hypyn voimasta korkealle ilmaan ja kohtasi hämmentyneen pedon kesken ilmalennon. Misha laskeutui pedon syleilyyn miekka ojennettuna, ja musta terä upposi syvälle pedon kehoon koko Mishan voimalla. Peto karjaisi entistä raivokkaammin ja kynsi Mishaa ja miekkaa, joka oli uponnut syvälle sen lihaan. Peto kiljui, ja sen valtavat kynnet kuopivat Mishaa syvältä. Muut pedot kiertelivät taisteluun kietoutuneen kaksikon ympärillä. 

Caer seurasi kauhusta kankeana, kuinka Misha veti miekan irti pedosta. Mishan jalat olivat lukkiutuneet pedon yläruumiin ympärille kuin pihdit, ja peto yritti epätoivoisesti kynsiä Mishaa irti kuolettavasta syleilystään. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja Misha hakkasi miekallaan petoa väsymättömällä raivolla. Viimein peto päästi raastavan tuskanhuudon, ja sen kädet lehahtivat hervottomasti. 

Peto heitti henkensä ja kaatui Mishan päälle. Sitten muut pedot hyökkäsivät.

Pirta näki, kuinka petojen harmaa massa nielaisi Mishan alleen. Misha hautautui raatelevien petojen alle, ja Pirta tiesi miehensä olevan mennyttä. Kukaan ei voisi selviytyä moisesta koitoksesta, ei edes Misha. Raastava menetyksen tunne riipi hänen rintaansa jo toistamiseen, ja kyyneleitä oli hankala pidätellä. Heidän lapsensa tulisi kasvamaan ilman isää, hänen öisessä pedissään ei tulisi olemaan miestä lämmittäjänä. Suunnaton suru valtasi Pirtan mielen. Äänettömästi Pirta heitti Mishalle hyvästit, sillä nyt hän tiesi, ettei tulisi näkemään miestään enää koskaan.

Pirta tunsi pienen nykäyksen kädessään; kantele tuntui vavahtelevan levottomana. Pirta kosketti kanteleen lämmintä kantta ja tunsi pienen läpätyksen värisyttävän kovaa pintaa vastaukseksi hänen kosketukseensa. Oli kuin pieni perhonen väpättäisi vangittuna kanteleen luisessa kopassa. Ensin Pirta epäili omien sydämenlyöntiensä huijaavan hänen aistejaan, mutta pian Pirtan oli pakko uskoa, että tuntemus lähti kanteleesta.

Pirta tunsi epävarmuuden viimeinkin väistyvän mielestään. Mielikki saattoi olla yhä unissaan epävarma, mutta nyt tämä kaikki tuntui ennalta määrätyltä kaiken sen sekasorron ja tuhon keskellä. Asioiden täytyi tapahtua, ja Pirta tiesi viimein, mitä hänen täytyi tehdä. Pirta istuutui kunnolla, laittoi kanteleen syliinsä ja sulki silmänsä. Kannel tuntui värähtelevän innokkaasti, aivan kuin se odottaisi hänen kosketustaan. Se toi mieleen hetken, kun petomies oli koskettanut häntä ensimmäisen kerran himossaan sormet vapisten. Vaativasti kannel nyki Pirtaa koskettamaan, se tempoili hänen otteessaan kuin rakastettu. Pirta laski kätensä kielille ja päästi ensimmäisen soinnun.

Maa järähti. Pirta ei kuullut ääntä, ei mitään. Kaikkialla oli hiljaista. Kanteleen sointu heijastui huojuen takaisin maasta, puista, ilmasta, ja koko sen ajan maa tuntui värähtelevän kanteleen voimasta. Pirta sulki mielensä ulkomaailmalta ja kosketti tunnustelevasti toista kieltä. Hitaasti, varoen, Pirta alkoi soittaa. Sävelet tulivat kanteleesta kuin itsekseen, värähdellen karkuun kuin kauan vangittuina olleet lapset. Ilma rätisi ja Pirta tunsi vesisateen piiskaavan kasvojaan. Jossain kaukana ihmiset huusivat kielellä, jota Pirta ei ymmärtänyt. Pirta ei välittänyt enää mistään muusta kuin kanteleesta. 

Pirta palautti mieleensä korpinpojan opettamat sanat. Hänen hento äänensä ei kantanut vielä kanteleen pauhun yli, mutta toistaessaan säkeitä kanteleen väkivahva soitanto tuntui taipuvan hitaasti niiden ympärille, aivan kuin laulu olisi etsinyt itselleen merkitystä. Vähä vähältä sanat sitoivat kanteleen voiman, ja kanteleen pauhaava soitto alkoi laulaa Pirtan kanssa samaa laulua.

Oli vain soitto, ei mitään muuta.

Caer Vuori horjahti ja kuvitteli sen johtuvan haavoittumisestaan. Kun hän kamppaili itsensä takaisin pystyyn, hän tajusi erehtyneensä: kaikkialla taistelukentällä miehet kompuroivat ja kaatuilivat. Lumi varisi puista. Kallio paukkui. Ilma pysähtyi. Sitten tuli hiljaisuus. 

Caer lensi selälleen, kun seuraava järistys iski. Maa kumahti kuin vaskinen rumpu, ja ilma sykähti jyrinän tahdissa. Maassa ihmiset lentelivät selälleen, ilmassa siivekkäät pedot paiskautuivat toisiaan vasten kuin valtavien käsien töniminä. Luonto tuntui hengittävän raskaasti, ja Caer tunsi Tapion merkin sykkivän vahvemmin kuin koskaan ennen. Tämä oli taikuutta. Hänen sydämensä oli pakahtua. Hänen teki mieli huutaa.

Caer luuli nähneensä jo kaiken, kokeneensa kaiken. Hän yllättyi pahemman kerran. Maa keinahti vielä kertaalleen, ja hän kuuli hennon naisen äänen halkovan huojuvaa ilmaa. Caer kuuli Pirtan äänen selvästi, aivan kuin katajaneito olisi seisonut hänen korvansa juuressa. Ääni oli outo ja eteerinen. Tuntui kuin koko maailma olisi keinunut neidon sanojen mukaan. Lumi suli muutamassa sydämenlyönnissä pois läheisen vaaran päältä, ja Caer näki viimein vihreän laikun keskellä istuvan neidon. Pirta istui maassa kannel sylissään, ja luonto kuunteli luomisen sanoja. Pirta istui muutoksen myrskyn keskellä, ja ilma alkoi pyörteillä neidon ympärillä.

Maa ryskyi ja paukkui Pirtan laulaessa, tuuli ravisteli pilvisiä valleja. Sadevesi yltyi myrskyiksi, myrskyt uskomattomaksi pauhuksi. Tuuli paiskoi vettä ja rakeita vasten Caerin kasvoja. Pirtan ääni alkoi lausua runoa, jonka sanoista Caer ei saanut enää selvää. Myrskyn pauhu kasvoi kasvamistaan, vettä satoi kaatamalla. Nyrkin kokoisia rakeita alkoi syöksyä taivaalta. 

Caer nosti maassa lojuvan vaegharadilaisen kilven suojakseen juuri ajoissa. Valtava raemöhkäle jysähti kilpeen synkästi kumahtaen, ja Caerin kädestä karkasi tunto iskun voimasta. Kipu sai hänet irvistämään. Caer kiitti metsän emäntää suojeluksesta ja siirtyi kohti puiden tarjoamaa suojaa niin nopeasti kuin pystyi. Puiden suojasta Caer katseli ihmeellistä näytelmää. 

Myrsky piiskasi nyt lähes vaakasuorassa, valtavat rakeet lensivät uskomattomalla nopeudella päin petoja. Pedot lentelivät myrskyn kourissa avuttomina kuin korret koskessa, ja pian Caer ei enää nähnyt vilaustakaan pedoista. Hitaasti myrskytuuli hiljeni, rakeet pienenivät ja kaatosade kutistui tavalliseksi vesisateeksi. Caerin korvat soivat, kun myrskyn valtaisa humina oli loppunut niin äkillisesti.

Pirtan loitsiminen ei kuitenkaan loppunut siihen: myrskyn pauhun laannuttua maa järähteli uudelleen. Puut natisivat, kallio paukahteli ja vedet pakenivat soistuneista järvistä. Maaemo itse tuntui kuuntelevan sanojen laulua, ja maa antoi periksi kaikessa kauheudessaan. Vuoret nousivat ja työnsivät syrjään pilvet ja maan.

Jokainen laulu loppuu aikanaan, jokainen sävel sammuu vuorollaan. Kun laulu oli laulettu ja sanat sanottu, Pirta viimein lopetti. Maailma hänen ympärillään oli hiljainen, ja keltainen auringonvalo tervehti hänen kyynelten kastelemia kasvojaan. Ihmisiä ei näkynyt missään. Luonnon raivo oli pyyhkinyt näkyvistä kaiken.

Pirta tajusi viimein, mitä oli tehnyt, ja luomisen kantele putosi hänen tärisevistä käsistään. Pirta käpertyi uupumuksesta ja itki. 


Koko matkansa ajan entiseen Hirssaan Karttu oli tavannut taistelusta palaavaa väkeä; tapiokoita, vaegharadilaisia ja Kultaisen imperiumin jäänteitä valui rajalta sisämaata kohti jatkuvana virtana. Tuntui oudolta nähdä vihollisten jakavan leipää ja nuotion, vaikka sodasta oli kulunut vasta muutamia viikkoja. Karttu täydensi saamaansa kuvaa taistelun kulusta jokaiselta, joka vain jaksoi hänen kanssaan istua turisemaan. Kartun korkean iän vuoksi ihmiset olivat herkkiä kunnioittamaan hänen toiveitaan, ja erityisellä ilolla Karttu pani merkille vaegharadilaisten suopeuden ja kunnioituksen vanhempiaan kohtaan. Entiset viholliset eivät ymmärtäneet paljoakaan Kartun puheista, mutta Karttu opetteli näiden kieltä hitaasti ja kärsivällisesti. Ehkä jo kesään mennessä hän saisi kuulla vihollisen version tapahtumista.

Karttu tuli taistelupaikalle viikkoa myöhemmin. Vuoret olivat näkyneet koko matkan aina Borvasta saakka, ja joka päivä ne tuntuivat olevan hieman edellistä päivää lähempänä. Jokaisena iltana Kartusta silti tuntui, ettei hän ollut päässyt paljonkaan lähemmäs entistä Hirssaa. Kolmen päivän raskaan nousun jälkeen Karttu viimein törmäsi joukkoon katajaneitoja, jotka suostuivat opastamaan hänet takaisin taistelupaikalle.

Siinä, missä ennen oli ollut Hirssan sola ja linnoitus, oli nyt vuoristoa ja syvä jyrkänne. Jos katsoi itään tarpeeksi tarkkaan kirkkaan päivän kuulaana aamuna, saattoi nähdä kaukana taivaanrannassa Vaegharadin kaupunkien kultaisten kupolien heijastavan aamuauringon säteitä. Kukaan ei tosin tiennyt, millaisia olentoja siellä nykyään asusti ja eli. Mitä ikinä *croa*\-olennot olivat olleetkaan, rajalle noussut vuoristo oli pakottanut ne siirtymään kohti lämmintä etelää. Kukaan ei halunnut edes arvailla, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi. 

Tapiokoiden puolustustaistelu oli vaatinut suuret määrät verta kummallakin puolella. Oikeastaan turhaan, sillä loppujen lopuksi *croa-*vuoriston tälle puolelle jääneet viholliset oli toivotettu tervetulleiksi kuin kadoksissa olleet naapurit – ei toki ensimmäisten parin päivän aikana, mutta myöhemmin. Pieniltä paikallisilta verenvuodatuksilta ei kuitenkaan voitu välttyä, ja kahakoissa menetettiin miehiä puolin ja toisin.

Lopulta entiset viholliset päästettiin kulkemaan Pohjolan läpi kauemmas länteen. Osa asettui aloilleen pitkin Svean ja Keski-Pohjolan maaseutua, osa jatkoi matkaansa kauemmas länteen. Viisaimmat ja oppineimmat halusivat muuttaa pysyvästi asumaan Pohjolan suuriin kaupunkeihin, mutta tätä ei sellaisenaan hyväksytty pitkään aikaan; pohjolaisten suhtautuminen uusiin uskontoihin oli ottanut askeleen huonompaan suuntaan. Se ei ollut ihme ottaen huomioon sen, mitä Rautamossa oli lyhyen sodan aikana tapahtunut.

Sodan ja Metsävahdin salamurhan vuoksi merkinpalvojiin suhtauduttiin sodan jälkeen kuin pahimpiin pettureihin. Rautamon uudeksi Metsävahdiksi valittu sotaveteraani Caer Vuori puhdisti ensitöikseen koko Rautamon merkinpalvojista ja näiden vasalleista. Rautamon vallankaappauksesta vastanneet aateliset ja näiden perheet hirtettiin, ja kuolleiden raajat lähetettiin keihään nokassa pitkin Pohjolan maaseutua varoitukseksi ja esimerkiksi muille merkinpalvojien henkipatoille. Muutamassa vuodessa merkinpalvonta kitkettiin lähes koko Pohjolan alueelta.

Karttu tapasi Viiman myöhemmin matkallaan Rautamoon. Hän oli pelännyt kohtaamistaan Viiman kanssa, sillä omalla tavallaan Karttu oli pettänyt katajaneidon luottamuksen. Toisaalta Viima oli pettänyt Pirtan, joten omalla tavallaan he olivat kumpikin valapattoja. Karttu ei puhunut asiasta mitään, ja Viima oli myös vaiti. Aika parantaisi haavat, ja myöhemmin, kun tuska ei olisi enää niin tuoreena muistissa, tekojen alla piilevä hyvyys ja järki ehkä tulisivat esille.

Viima oli muuttunut eräällä toisellakin tavalla, minkä Karttu pani mielissään merkille. Katajaneito ei ollut enää niin kylmä ja etäinen kuin joskus. Kuoleman ja tuskan läheisyys oli murtanut kovan ulkokuoren. Karttu tarjosi naiselle lohtua, ja Viima otti sen kiitollisena vastaan. Myöhemmin, vuosien jälkeen, Viima viimein suostui Kartun ehdotukseen kiertää liiton pihlaja. Korkean ikänsä vuoksi he eivät ikinä saaneet omia lapsia, mutta se ei liiton onnea haitannut. Molemmat elivät vähäiset vuotensa yhdessä ja onnellisena.

Misha, sodan sankari ja itse ylijumala Ukon siunaama Rautamon miekkamestari, kuoli sankarikuoleman. Haarniskaa ei voitu poistaa hänen yltään, eikä kukaan muu kuin Ukon hiljainen voinut koskettaa kuolematta Mishan miekkaa. Ukon antamien ohjeiden mukaisesti Mishan ruumis vietiin samaan hautaan, josta Karttu oli jumalten astian aikanaan löytänyt. Hauta suljettiin valtavilla kivipaasilla, ja itse Tapio tuli karhun muodossa siunaamaan haudalle uuden lehdon. Hautakiviin kaiverrettiin sodan pääpiirteet, ja viimein kultasilmäinen petomies sai haudanrauhan.

Mitä tuli Pirtaan, naista ei enää koskaan nähty, ei elossa eikä kuolleena. Luukanteleen neito jäi nostattamiensa vuorten korkeuksiin, eikä tullut enää ihmisten ilmoille Mielikin sisarten pyynnöistä huolimatta. Sanottiin, että rakkaan miehen kuolema ja sodassa nähdyt hirmuteot olivat ajaneet katajaneidon lähes hulluuden partaalle, ja että yksinäisyys hänen itse nostattamillaan vuorilla oli ainoa asia, mitä hän enää kaipasi. 

Monen vuoden kuluttua, kun suurin osa tapahtumista oli jo muuttunut historiasta tarinoiksi ja tarinoista legendaksi, vuorilta laskeutui kultasilmäinen poika, joka kantoi mukanaan luista kanteletta.

Ja legendat heräsivät jälleen elämään...