Tähdenlento #

Eeli

Meteoriitti räjähti tuhansiksi kappaleiksi. Kuului kova pamaus, ja koko maisema kylpi hetken kirkkaanvihreässä valossa. Eelin leuka loksahti auki.

"Näitkö? Alex, näitkö? Meteori!", Eeli puhkui ja osoitteli meteoriitin tippumissuuntaan. Eeli yritti saada jälkikuvan häviämään hieraisemalla silmiään. 

"Meteoliitti", sanoi Alex hajamielisesti. 

"Häh?"

"MeteoLIITTI. Jos se meni maahan asti, se on meteoliitti. Jos se palaa ilmakehässä eikä mene maahan, sitten se on meteoli," selitti Alex. 

Eeli vilkaisi veljeään epäuskoisena. 

"Miten niin 'JOS'? Kuulit itekin sen!" Eeli sanoi. 

"Se oli varmaan loskakuski," Alex ehdotti hajamielisesti.

"Se oli METEORIITTI!," sanoi Eeli kovalla äänellä. Eeliä ärsytti, kun Alex esitti ettei koko asia muka kiinnostaisi häntä. Isoveli halusi usein ärsyttää häntä tahallaan.  

"Loskakuski," tokaisi Alex, edelleen naama kiinni kirjassa.

"Meteoriitti," väitti Eeli.

"Loskakuski," jatkoi Alex.

"AAAARGH," sanoi Eeli, mutta ei enää jatkanut väittelyä. Eeli keskittyi kiikaroimaan ikkunasta suuntaan, jonne meteoriitti oli pudonnut. Syksyinen maisema oli pimeä, mutta läheisen kirkonkylän valot värjäsivät ohuet pilvet oransseiksi.

Eeli oli kiikaroinut illan ensimmäisiä tähtiä, kun meteoriitti oli keskeyttänyt hänen puuhailunsa. Ikkunasta näki suoraan viereiselle merenlahdelle ja läheiseen saareen. Koska nyt oli ilta, saari oli pimeä. Isä oli kertonut, että saari oli rauhoitettu, joten siellä ei saanut asua eikä siellä ollut siksi myöskään minkäänlaisia valoja. Eeli muisti miettineensä pitkään, miksi saari oli kiukkuinen, kun sitä oli pitänyt rauhoittaa. Ja miten saarta oikein voi rauhoittaa? Annettiinkohan sille jotain erityisiä rauhoituskiviä syötäväksi? 

Eelin ajatukset pomppasivat kiviin. Niiden keräily oli kivaa. Punaiset kivet olivat parhaita. Isä oli sanonut niiden olevan granaatteja, mutta kun Eeli oli yrittänyt heitellä niitä metsään, ne eivät olleet räjähtäneet. Pettymyksestä huolimatta Eeli oli säilyttänyt punaiset granaatit kirjoituspöydän laatikossa tallessa. Pian hän oli löytänyt myös muita hienoja kiviä. Lopulta isä oli tuonut Eelille oman laatikon kivien säilyttämistä varten. 

Eelin kivikokoelma karttui vuosien varrella. Laatikkoon kertyi granaattien lisäksi tulipunaisia rubiineja, vihreitä smaragdeja ja kirkkaita vuorikiteitä. Lopulta kiviä oli niin paljon, että niitä löytyi auton penkkien välistä, koulurepusta  ja erityisesti taskuista. Välillä Eelin taskuissa oli niin paljon kiviä, että äiti alkoi kutsua kuivausrumpua leikkimielisesti sementtimyllyksi. 

Meteoriitti pyöri Eelin mielessä vielä seuraavana aamuna. Koska isoveli Alex oli mennyt kouluun jo aikaisemmin, Eeli saisi ajella nyt omaa tahtia. Se oli kivaa, vaikka isoveljen kanssa pyöräily tuntuikin yleensä turvallisemmalta.

Eeli puki vaatteet päälleen, painoi kypärän päähänsä ja katsoi vielä itseään eteisen peilistä. Hänellä oli pienestä pitäen ollut otsallaan vaalea hiuskiehkura, joka meni aina samaan asentoon, vaikka sitä kuinka yritti väännellä. Eeli yritti taas taivutella sen pois silmiltään, mutta se ei onnistunut. Siitä huolimatta hän hymyili leveästi peilikuvalleen ja näytti lopuksi itselleen peukkua. 

Matka kouluun taittui nopeasti. Eeli paineli alamäkiä niin kovaa kuin pyörästä irtosi. Tuuli hulmusi korvissa ja mieli oli korkealla. 

Juuri ennen koulua Eeli huomasi tutulla ojanpientareella jotain outoa. Siihen oli ilmestynyt yön aikana pieni kuoppa. Eelillä oli tosi hyvä muisti, vaikka se toimikin eri tavalla kuin hänen kavereillaan. Eeli ei aina muistanut, mitä tuli läksyksi, mutta mihin tahansa kuvaan tehdyt muutokset hän löysi aina. 

Ja Eeli oli aivan varma, että tuo kuoppa ei ollut ollut tuossa eilen.

Eeli parkkeerasi pyörän siististi tien laitaan. Kello oli jo aika paljon, ja koulu alkaisi pian. Eeli ei halunnut taas myöhästyä, mutta kuoppa kiehtoi häntä suuresti. Miksi se oli tuossa? Se oli isompi kuin myyrän kaivama kuoppa, mutta pienempi kuin kaivurin kuoppa. Se näytti aivan kuin pieneltä kraaterilta.

Eelillä välähti. Kraateri! Olikohan se siitä meteoriitista?

Eeli hyppäsi ojan yli ja kurkkasi kuopan pohjalle. Lähempää katsottuna erotti hyvin, miten kuopasta oli sinkoillut pieniä kiviä ja soraa kauemmas. Kraaterin pohjalta nousi jopa hieman savua. Eeliä alkoi vähän jännittää, mutta häntä ei kuitenkaan pelottanut. Eeli vilkaisi ympärilleen ja hyppäsi sitten kuopan pohjalle.

Pohjalla ei näkynyt mitään erityistä, mutta Eeli tiesi, että meteoriitin pitäisi olla keskellä kraateria. Hän tökkäsi varovaisesti maata kengänkärjellä. Se irtosi helposti, joten Eeli kyykistyi ja alkoi kaivaa. Pian hänen kätensä olivat aivan likaiset, mutta hän ei edes huomannut koko asiaa. 

Kraaterin kaivaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Eeli oli juuri lopettamassa, kun pohjalta pilkisti jotain kimaltelevaa ja vihreää. Eeli kaivoi nopeammin, ja pian hän löysikin kraaterin keskelle hautautuneen kiven. Pieni meteoriitti kimalteli oudosti aamun valossa. Vaikka se oli aivan mustan mullan ja hiekan peitossa, se näytti aivan smaragdilta. Eeli hymyili. Se oli todella kaunis kivi. 

Eeli muisti, että meteoriitit eivät yleensä näyttäneet aivan tältä. Isän kivikirjoissa kaikki meteoriitit olivat sulaneen räkämöykyn näköisiä palleroita. Tämä kivi taas näytti vähän samanlaiselta kuin sarjakuvissa ja telkkarisarjoissa näkyvät jalokivet. Ja ihan kuin meteoriitista olisi lohjennut pieni pala.

Koulun kello soi, ja Eeli tajusi, että pian hän myöhästyisi. Eeli laittoi kiven takkinsa taskuun, pyyhki kädet housuihinsa ja juoksi takaisin pyörälle. Hän tuskin malttoi odottaa, että pääsisi näyttämään kiveä kavereilleen.