Yllättävä löytö #

Eeli

Eeli katseli mereen kirbiitin läpi. Kirbiitin avulla näki veden ja kaislikon läpi aivan kuin vettä ei olisi ollut ollenkaan. Eeli näki vedessä pieniä vaaleanvihreitä muotoja, jotka säntäilivät sinne tänne, ja arvasi niiden olevan kaloja. 

Alus erottui kirbiitin läpi selkeästi, koska sen ympärillä oli selkeät siniset reunukset, jotka sykkivät rauhoittavasti.

Eeli katseli alusta tarkkaan. Siinä oli lyhyet siivet ja perässä erottui jonkinlainen rakettimoottori. Eeli ei osannut yhtään arvioida, kuinka syvällä alus oli tai minkä kokoinen se oli. Aluksen pinta ei ollut tasaisen pyöreä, vaan pinta näytti vähän samanlaiselta kuin kirbiitti. Siinä oli paljon erilaisia viistoja pintoja, ja pintojen poikki kulki erilaisia hohtavia viivoja. 

Alus näytti samaan aikaan jännittävältä ja voimakkaalta. Eelillä oli viimeksi ollut samanlainen tunne, kun hän oli saanut koskettaa isän hirvikivääriä vuosia sitten. Isä oli antanut lataamattoman aseen Eelin kokeiltavaksi, ja se oli tuntunut todella painavalta ja pelottavalta. Eeli ei osannut selittää miksi, mutta hän tiesi, että alus oli jostain syystä paljon vaarallisempi kuin yksikään ase.

Kaikkein oudointa aluksessa oli kuitenkin se, että Eeli näki ihan selvästi aluksen tummassa rungossa reiän. Reikä erottui meren pimeydestä huolimatta, eikä se näyttänyt siltä, että jotain olisi lentänyt aluksen sisältä ulospäin.

"Näytä minullekin," pyysi Alex kärsimättömästi. 

Alex olisi voinut milloin vain kiskaista kirbiitin Eelin käsistä, mutta isoveli ei ollut sellainen. Vaikka Alex välillä jekuttikin Eeliä eikä aina jaksanut kuunnella hänen juttujaan, hän ei ikinä käyttänyt voimaa ottaakseen Eeliltä leluja pois tai saadakseen tahtoaan läpi.

Eeli antoi kirbiitin Alexille, joka alkoi kiikaroida merenpohjaa sen läpi. Eeli kuuli, miten Alex veti ilmaa sisään hämmästyneenä.

"Olet oikeassa, se on alus!" Alexin ääni oikein tärisi innostuksesta. Eelin teki mieli hypähdellä. 

"Huomaatko reiän?" kysyi Eeli. 

"Joo. Ihan kuin jotain olisi läjähtänyt sieltä ulos," myönsi Alex. 

"Pitäisikö meidän kertoa äidille?" kysyi Eeli.

Alex mietti hetken. "Ei kellota. Ei kukaan uskoisi tätä, ja meidän pitää ensin selvittää tämä alvoitus ennen kuin kellotaan aikuisille mitään," ajatteli Alex ääneen.

Eeli nyökkäsi. Hän luotti isoveljeensä tässä asiassa. 

Alex kiikaroi alusta vielä hetken. "Se on kyllä hieno. En ole ikinä ennen nähnyt avaluusalusta näin läheltä."

Eeli kuuli, miten äiti huusi heille jotain, ja arvasi, että heidän pitäisi mennä syömään. Alex tiputti kirbiitin Eelin käteen ja lähti kävelemään jo takaisin nuotiopaikalle, mutta Eeli sai vielä ajatuksen. 

"Odota," pyysi Eeli ja kaivoi kännykän taskustaan. Eeli laittoi puhelimen kameran kirbiittiin kiinni, ja zoomasi puhelimella niin hyvin kuin pystyi. Eeli napsi aluksesta pari kuvaa, ja laittoi sitten sekä kirbiitin että puhelimen taskuun.

"Tuohan oli hyvä idea," kehui Alex. "Lähetä ne kuvat sitten minullekin," Alex pyysi. Eeli nyökkäsi, ja pojat lähtivät yhdessä juoksemaan kohti nuotiopaikkaa.

Äiti oli paistanut makkarat juuri siten kuin pojat tykkäsivät. Makkaroiden lisäksi mukana oli mehua, keksejä, pullaa ja rusinoita. Eeli ei ollut tajunnutkaan, miten nälkä hänellä oli. Ennen kuin äiti oli ehtinyt edes ketsuppia laittaa, Eeli oli jo syönyt ensimmäisen grillimakkaransa. Alex tuli hyvää vauhtia perässä. 

"Oho, teillähän on nälkä," sanoi äiti hämmentyneenä ja tarjosi Eelille seuraavaa paistettua makkaraa. Eeli tarttui siihen ahnaasti. "Mitäs te teitte?" kysyi äiti. 

"Kierreltiin metsässä ja käytiin katsomassa kaislikkoa," sanoi Eeli suu täynnä makkaraa.  "Löytyikö mitään mielenkiintoista?" äiti kysyi. Pojat vilkaisivat vaivihkaa toisiaan. 

"Ei. Pelkkiä kiviä ja kaislikkoa," valehteli Eeli. Ehkä tällä kertaa oli paras valehdella. Vaikka Eelin teki mieli kertoa kaikki, hän luotti Alexiin.

Pojat söivät itsensä melkein ähkyyn. Sitten olikin aika suunnata takaisin kotiin. Äiti sammutti nuotion, ja pojat auttoivat jälkien siivoamisessa. 

Juuri kun pojat olivat nousemassa pyörilleen, Eeli jähmettyi paikoilleen. Hän oli aivan varma, että oli nähnyt metsän rajassa jotain liikettä. Eeli nosti kirbiitin silmilleen. Punaiset viivat hahmon ympärillä vahvistivat hänen pelkonsa todeksi. Hiippailija oli tulossa metsästä tänne päin. Eeli oli aivan varma, että hiippailija ei ollut vielä nähnyt heitä, mutta se olisi vain ajan kysymys. Eeli ei halunnut kohdata hiippailijaa, oli sen asia sitten mikä tahansa. 

"Alex," Eeli kuiskasi veljelleen osoittaen metsän rajaa. "Tuolla tulee samanlainen hiippailija kuin se rehtorin sijainen oli." Alex siristeli silmiään ja huomasi tumman hahmon, joka meni rantaa kohti.

"Meidän pitää kieltää se," päätti Alex. 

Eeli katsoi ympärilleen ja sai sitten ajatuksen. Linnanraunioiden ympärillä kulki pieni soratie. Jos he ajoittivat pyöräilynsä oikein, he pystyisivät kiertämään nuotiopaikkaa lähestyvän hiipparin. 

"Hei äiti, voitaisko me kiertää yhdessä tuo linnatie? Siellä voi näkyä vaikka mitä kivaa," ehdotti Eeli viattomasti.

"Tottakai. Tämähän on pyöräretki," äiti naurahti ja nousi pyöränsä selkään. Hän lähti ajamaan hitaasti soratietä ja pojat seurasivat perässä.

Kun nuotiopaikka jäi linnan nurkan taakse, Eeliä jännitti. Suunnitelma toimisi vain, jos hiippailija seurasi poikien jälkiä nuotiopaikalle. Jos hiippailija päättäisikin lähteä toiseen suuntaan, hän tulisi suoraan heidän eteensä linnan toiselta puolelta.

Kun he saapuivat autotien alkuun, Eeli uskaltautui vilkaisemaan nopeasti taakseen. Tummapukuinen hiippari kykki nuotiopaikalla, ja Eelistä näytti aivan siltä kuin se olisi haistellut ilmaa kuin isokokoinen eläin. Eeli alkoi polkea lujempaa.

Eelistä tuntui, että he olivat juuri välttyneet suurelta vaaralta.