”Tietä! Väistäkää!” Kaartilaiset raivasivat katua tyhjäksi tungettelevista ihmismassoista. Muutama juoppolalli sai verisen ajettuman raajaansa, mutta useimmat ehtivät väistää ennen kuin mitään vakavampaa ehti tapahtua. Kymmenpäinen tapiokoista koostuva kaupungin kaartivartiosto oli pelottava joukkio teräksisissä sotisovissaan, eikä kukaan täysjärkinen halunnut asettua heidän tielleen. Vaikka kaartia pelättiinkin, nautti se myös kaupunkilaisten kunnioitusta, sillä heidät tiedettiin vakaiksi tapiokoiksi ja kaiken kaikkiaan rehellisiksi sotilaiksi. Kertaakaan kaartilaiset eivät olleet osoittaneet turhaa julmuutta, eikä ainuttakaan kaartilaista ollut koskaan sidottu jalkapuuhun lahjusten ottamisesta. Heidän maineensa pelottavina taistelijoina ja luotettavina järjestyksenpitäjinä oli ansaittu.

Hölkkäävän vartioston jäljessä tuli kaksi hevoslähettiä. Toisin kuin kaartilaiset, lähetit olivat varustautuneet keveästi ja pelkkää nopeutta silmällä pitäen. Hevosen selässä painava kaartilaisen panssari olisi ollut vain hidaste, ja elintärkeä viesti olisi voinut jäädä toimittamatta. Aseistusta miehillä ei ollut juuri nimeksikään; vain lyhyt miekka kummallakin. Kumpikin lähetti kantoi tapiokoiden vihreän mustia tunnuksia. 

Misha nojasi seppälän seinään rauhallisena. Kullankeltaiset silmät tarkkailivat tilannetta värähtämättä. Viimainen syystuuli liehutti muutamaa tummaa, itsepäistä hiuskiehkuraa. Mishan toinen käsi lepäsi yksinkertaisen miekan kahvalla, toinen rentona sivulla. Misha oli pukeutunut lämpimästi kolean syysillan vuoksi. Harmaan villatakin päällä oli tapiokoiden asetakki, johon oli kirjailtu tapiokoiden viirin kultaiset karhun kasvot. Vaikka Misha ei vielä ollutkaan valmis vakinaiseen asepalvelukseen, oli hän kuitenkin edistynyt koulutuksessaan niin pitkälle, että sai kantaa asehaaransa tunnuksia julkisesti. 

Tämä oli hänen ensimmäinen vapaailtansa kaupungilla pitkiin aikoihin. Toisin kuin asetoverinsa, Misha ei ollut lähtenyt juhlimaan hetkellistä vapauttaan paikallisiin olutkievareihin. Siitä saisi varmasti kuulla asetovereilta piikin tai pari, mutta Misha oli jo varsin tottunut hyväntahtoiseen kiusoitteluun. Rankasta koulutuksesta oli hyvin hankala selvitä ehjänä, jos asenne oli väärä. 

Näennäisesti Misha oli levollinen ja liikkumatta, mutta jos nuorukaisen tunsi paremmin, tiesi toisin. Misha oli jännittynyt. Kahden lähetin samanaikainen saapuminen ei yleensä tiennyt hyvää, vaikka se ei välttämättä tarkoittanutkaan yhtään mitään – saattoivathan lähetit tuoda rutiinitietoja pohjoisen ja idän kaupungeista. Kafeiloksen sodan päättymisestä oli kulunut jo vuosia, mutta se ei silti tarkoittanut sotatoimien loppua. Viimeksi pari viikkoa sitten Misha oli kuullut hyökkäyksistä eteläisen Svean maalaiskyliin; kymmeniä maanviljelijöitä oli tapettu, viljat varastettu ja naiset raiskattu. Ajatus sai Mishan puristamaan miekkansa kahvaa entistä tiukemmin. 

Ryöväreiden valitsemat kohteet olivat olleet samanlaisia kyläpahasia kuin se, jossa Misha itse oli syntynyt. Pieniä, tuskin hökkelikyliä suurempia pirttiryppäitä ja vilja-aittoja laaksojen kupeilla ja metsäisten korpien reunoilla. Misha muisti näkymän omalta kotipihaltaan, ajalta ennen sotaa ja verisiä tekoja. Ajatuskin siitä, että hänen omalle kotikylälleen olisi käynyt samalla tavalla sai Mishan vihaiseksi. Asiat olivat olleet niin kovin erilaisia silloin. 

Kultaisten silmiensä vuoksi Mishaa oli syrjitty jo pienenä, ja erilainen poika oli luonnostaan sopiva kohde kylän poikien ivalle. Mishan vanhemmat eivät rakastaneet vanhinta poikaansa vähemmän tämän silmien vuoksi, mutta Misha tiesi aina olleensa jotenkin toisenlainen kuin muut. Vaikka Mishan isä olikin ollut ymmärtäväinen ja kaiken kaikkiaan varsin rauhallinen mies, oli tämän ollut varsin vaikeaa hyväksyä se, että Misha oli kummallinen. Kylän Tapion laulaja ei ollut suostunut kertomaan Mishan vanhemmille mitään, mikä oli entisestään lisännyt salamyhkäisyyttä oudon lapsen harteille.

Misha kesti aikansa kiusaamista ja kylän kakaroiden mukilointia, mutta joutui viimein pahaan pulaan erään torpparin pojan takia. Kahjoksi sitä kutsuttiin kylällä. Vanhat akat kertoivat pojan jättäneen palan järjestään äitinsä kylmään kohtuun. Kahjo oli iskenyt silmänsä Mishan pikkusiskoon, Aidaan, ja yritti aina tilanteen tullen päästä tytön kanssa tekemisiin. Aida oli kuitenkin liian nuori riiutteluun, eikä kukaan hyväksynyt Kahjon mielihaluja. Eräänä kertana Kahjo sitten yllätti Aidan puunhakureissulla. Kun tyttö ei halunnut olla pojan kanssa missään tekemisissä, hän lähti karkuun. Kahjo juoksi Aidan kiinni ja raiskasi hänet. 

Misha löysi siskonsa tutun leikkipuun juurelta. Aida makasi paikoillaan, käpertyneenä pienelle kerälle. Sisko hengitti katkonaisesti. Silloin tällöin hiljaisuuden katkaisi hento nyyhkäisy. Kun Misha kosketti siskoaan, tämä alkoi ulvoa kuin pakokauhuun joutunut villieläin. Kesti aikansa ennen kuin sisko viimein antoi Mishan nostaa itsensä kannettavaksi. Misha ei kysynyt Aidalta mitään koko sinä aikana, kun hän kantoi siskoaan takaisin kotiin. Aida näytti niin rikkonaiselta, niin haavoittuneelta, että Misha ei osannut tehdä tai sanoa mitään. Aidan katseessa oli jotain vikaa, mutta Misha ei osannut tulkita tytön oloa. Kotiin päästyään Misha kantoi Aidan sisälle, jossa äiti otti tytön vastaan. 

Kun äiti näki Aidan ja tämän veriset housut, Misha sai saman tien korvatillikan.

Misha ei tajunnut, miksi hänen äitinsä teki niin, mutta aisti sen järkytyksen ja pelon, joka äidin käytöksestä huokui. Äiti nappasi Aidan mitään sanomatta syliinsä ja painui saunalle. Misha seisoi hölmistyneenä paikallaan ja aikansa odoteltuaan lähti sitten jatkamaan keskeytyneitä askareitaan. Mishan isä oli vielä tukkitöissä, nuorimmat veljet olivat lähteneet mukaan töiden tahtia opettelemaan. Misha oli jätetty kotiin talonvahdiksi ja korjaamaan rikkinäistä navetan ovea, jonka isä oli humalapäissään repinyt irti. Saatuaan työnsä valmiiksi Misha meni saunalle, jossa äiti istui paikoillaan itkeneen näköisenä.

”Missä se oli?” kysyi äiti hiljaa. 

”Siellä se oli kerällä saman koivun alla, missä leikittiin joskus”, vastasi Misha pahaa aavistellen.

”Tiedätkö, mitä sille kävi?” 

Misha pudisti päätään ja odotti, että äiti jatkaisi.

”Kahjo teki sille pahojaan. Raiskasi nuoren tytön... häpäisi.” Äidin ääni värisi raivosta ja surusta.

Misha ei ensin tajunnut äitinsä sanoja. Kesti hetken aikaa, ennen kuin hirvittävän teon kuva nousi kunnolla mieleen. Sitten Mishalla napsahti. Jokin heräsi syvällä Mishan mielessä, ja Misha koki petomaisen raivon ja kostonhimon voiman läikähtävän sisällään. Suussa maistui veri, nenään haiskahti sisälmysten löyhkä. Misha tunsi ehkä elämänsä ensimmäistä kertaa olevansa oikeasti elossa voiman syöksyessä raajoihin ja sydämeen. Misha näki äitinsä pelokkaista silmistä, että kaikki ei ollut kohdallaan. Misha ei välittänyt. Viha raivosi kaukaisena ärjyntänä, ja hänen mielensä sumeni.

”Perkeleen perkele!” karjaisi Misha ja juoksi halonhakkuupaikalle. Hänen äänensä oli painuksissa, matala ja liian möreä hänen ikäiselleen nuorelle. Misha ei sitä ehtinyt ihmettelemään, vaan tempaisi pölkystä kirveen kouraansa ja sukelsi metsään, suuntaan, jossa tiesi Kahjon torppariperheen asustavan. Äiti huusi jotain perään, pyysi ja aneli, mutta Misha ei kuullut enää mitään. Raivo oli noussut pintaan. Viha oli niin vahva, että sitä ei pelkällä puheella enää sammutettaisi.

Misha tapasi Kahjon kotipihaltaan, jossa Kahjo oli seisoskelemassa kavereidensa kanssa tyhjän panttina. Kaikilla oli samanlainen kiusaajan ja isottelijan olemus, jota Misha oli tottunut vihaamaan. Kun Kahjo näki Mishan, alkoi hän naureskella ja osoitella Mishaa hävyttömyyksiä huudellen. Jotenkin Mishasta tuntui, ettei Kahjo oikein tajunnut, miksi Misha oli kirveen kanssa häntä tullut tapaamaan. Kahjon kaverit sitä vastoin aavistelivat pahaa ja perääntyivät hitaasti, kun näkivät Mishan ilmeen.

”Jokos nyt siskosi minulle naitatte? Hyvä isäntä olisin!” huuteli Kahjo Mishalle.

”Koskitko sinä Aidaan?” kysyi Misha ääni kylmänä ja matalana. Kahjo pysähtyi niille sijoilleen, eikä uskaltanut vastata mitään. Mishan rystyset olivat valkoiset kirveen varren puristamisesta. ”Vastaa, kurja, tai tapan sinut niille sijoillesi”, uhkasi Misha vielä.

Viimein Kahjo nyökkäsi.

”Se on luvattu minulle. Äiti lupasi. Aidasta tulee minun vaimoni”, vakuutti Kahjo.

”Saatanan hullu! Sun äitis on maannut haudassa jo vuosia!” karjui Misha raivosta täristen. ”Raiskasit lapsen!”

Kahjo aikoi sanoa vielä jotain, mutta Misha ei enää kuunnellut, vaan heilautti kirvestä. Vaikka Kahjo olikin melkein kaksi päätä Mishaa pidempi, ei nuorukaisella ollut mitään mahdollisuutta raivostunutta Mishaa vastaan. Kuin hidastettuna kirves heilahti laajassa kaaressa. Epäaitous karisi siinä vaiheessa, kun kirves halkaisi Kahjon kallon. Punainen veri ja harmaa massa sekoittuivat vihreään nurmikkoon pulputtavaksi lammikoksi. Raivoissaan Misha hakkasi Kahjon hengiltä tämän järkyttyneiden tovereiden silmien edessä. Kun verityö oli tehty, Misha kääntyi katsomaan pelästyneitä poikia silmiin kädet ja naama yltäpäältä veressä.

Yksi pojista oli kastellut housunsa, pellavahousujen etumus oli kellertävästä virtsasta märkä. Mishan katse oli kylmä. Kultaiset silmät kiiluivat kovina kuin auringonlaskun heijaste jään pinnasta. Kukaan ei sanonut mitään, Kahjon kaverit vain katsoivat näkyä uskomatta silmiään. Kaikki olivat luulleet, että tilanne olisi päättynyt rauhallisesti. Kukaan ei ollut osannut odottaa veritekoa, eikä kukaan halunnut uskoa näkemäänsä. 

Misha ei liikkunut, odotti vain. Millään ei ollut enää mitään väliä. Tulkoot päälle vaikka kaikki.

Viimein eräs pojista sanoi:

”Se oli hullu, mutta me ei olla tehty mitään. Häivy, ennen kun sen isä tulee takas.”

Misha uskoi. Jos joku pojista olisi osallistunut hirmutyöhön, kuolo olisi korjannut hänetkin samalta seisomalta. Misha käänsi selkänsä poikajoukolle ja asteli sitten hitaasti pois.

Misha ravisteli päätään ja yritti ymmärtää, mitä oli juuri tapahtunut. Hän ei ollut väkivaltainen, veriteko ei ollut hänen tapaistaan. Misha nuolaisi huuliaan, pyyhki veren pois kasvoiltaan ja katsoi käsiään. Misha olisi voinut vaikka vannoa, että hän oli vasta toissapäivänä lyhentänyt kyntensä. Nyt kynnet olivat kuitenkin pidemmät, kulmikkaat ja kärjistä paksunevat, aivan kuin ahmalla. Kieli tuntui paksulta, ja Misha voi hetken aikaa pahoin. Misha tunsi suussaan jotain outoa ja tunnusteli kielellä hampaitaan. Ne olivat terävämmät, pidemmät. 

Misha tiesi, mitä se tarkoitti. Kaikki tiesivät. Peto oli hänessä, miehentappaja. Susi ihmislaumassa. Misha oli kuullut kertomuksen aikaisemminkin, mutta oli kieltäytynyt uskomasta sitä. Isä ja äiti olivat jutelleet hiljaa, mutta Misha oli kuullut sen kyllä. He eivät tienneet, että Misha kuuli joskus niin hyvin ja niin kaukaa. Misha oli syntynyt kirkassilmäisenä, puhtaana kuten muutkin. Sitten erään ukkosyön ja elotulien jälkeen Misha oli saanut silmiinsä kultaisen värin. Se oli järkyttänyt hänen äitiään pahasti, eikä isäkään siitä mitenkään mielissään ollut. Jos ajat olisivat olleet huonommat, tai Mishan vanhemmat hieman enemmän pelokkaita, hänet olisi upotettu suohon sen siliän tien isoon kiveen sidottuna. Petomiehen kohtalo ei ikinä ollut helppo.

Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Mishan äiti oli kovin kiintynyt esikoiseensa, ja Mishan isäkin oli lopulta heltynyt äidin aneluista. Misha sai elää, jos pystyi olemaan ihmisiksi. Ja nyt Misha oli tappanut. Peto oli herännyt. Kuolevan Kahjon katse jäi Mishaan mieleen, se porautui syvälle muistin syövereihin. Misha olisi tahtonut unohtaa kuolevan ilmeen, mutta ei onnistunut. Olipa peto hänen sisällään tai ei, Mishaa pelotti.

Misha ei ollut varma, olisiko hän enää tervetullut kotiin. Joka tapauksessa äidille ja Aidalle täytyi kertoa, mitä oli tapahtunut. Murhasta joutui näillä main aina hirteen, vaikka veriteon taustalla olisivatkin olleet hyvät syyt. Misha ei halunnut saattaa kotiväkeään suotta vaikeuksiin, mutta halusi kertoa asiat mieluummin itse.

Isä oli jo tullut veljien kanssa kotiin, kun Misha viimein saapuii kotipihaan. Mishan isä oli isokokoinen, tummapartainen ja -tukkainen miehenköriläs, joka oli herkkä nauramaan ja yhtä herkkä vihastumaan. Kasvatuksessa hän ei juuri vitsaa säästellyt, mutta oli kuitenkin toimissaan useimmiten reilu ja rehti. Ainoastaan humalapäissään isä joskus sortui kiukuttelemaan kuin pahaiset akat, mutta sitä tapahtui nykyään harvemmin. Nuorimmaisen synnyttyä mies oli viimein rauhoittunut, kuten Mishan äiti aina tapasi leikillisesti huomautella. Misha oli oppinut arvostamaan isänsä kylmäpäisyyttä ja tiesi kohta saavansa ansionsa mukaan.

Kun isä näki verijäljet ja kirveen poikansa kourassa, hän tajusi saman tien, mitä oli tapahtunut. Misha odotti, että isä antaisi hänelle kunnon korvatillikan, mutta lyöntiä ei ikinä tullut. Sen sijaan isä nyökkäsi Mishan mukaansa ja käski nuoremmat veljet sisälle. Kun miehet olivat kahdestaan, isä kakisti kurkkuaan. Misha tiesi, että pedon merkit näkyivät hänestä selvästi ulospäin. Mishaa hävetti, ja hän piilotti veriset kädet selkänsä taakse.

”Tapoitko sen?”

”Tapoin.”

”Siitä joutuu hirteen”, totesi isä, ja Misha nyökkäsi. Kumpikin toki tiesi, mitä taposta seurasi.

”Vallesmannilla kestää aikansa, ennen kuin se saa kuulla asiasta. Jos lähdet nyt, ehdit vielä pitkälle ennen kuin saavat kiinni. Tuurilla pääset karkuun”, selitti isä. Misha kuunteli tarkkaan, kuuli viisauden puheessa ja nyökkäsi. Se oli hyvä suunnitelma.

”Mihin suuntaan?” kysyi Misha viimein.

”Etelään. Tapiokat ottavat koulutettavakseen sotilaita, niillä on leiri Harjusaavalla. Ne eivät kysele menneisyyden perään. Menet sinne ja pärjäät.”

Misha ei enää enempiä odotellut, vaan iski verisen kirveen tukkiin ja juoksi sisälle. Omaisuutta hänellä ei juurikaan ollut, mutta se vähä oli hänelle sitäkin tärkeämpi: yhdet vaihtovaatteet, nahkainen pusakka ja talvivaatteet, vähän suolaa pussissa ja kymmenvuotislahjaksi saatu teräspuukko. Muuta Mishalla ei ollut. Kun Misha tuli ulos, äiti halasi häntä kerran ja antoi eväspussin mukaan. Misha hyvästeli veljensä, kävi saunalla suukottamassa nukkuvaa Aidaa otsalle ja oli sitten valmis lähtöön. Isä oli riisunut veljien kanssa perheen työhevosen valjaista, ja hän antoi sen suitset Mishalle. Misha näki, että hänen isänsä käsi tärisi hieman. 

”Ei se ole kilvakko, mutta nopeammin sillä pääsee kuin juoksemalla. Jätä se sitten mettään, eiköhän se osaa kotiin itsekseenkin.”

”Kiitos. Voikaa hyvin”, sanoi Misha ja hoputti Ruun laukkaan. Misha vilkaisi vielä kerran taakseen metsän rajassa, painoi näkymän syvälle mieleensä ja karautti pakoon.

Karttu hätisti itsepäisen itikan pois korvansa kupeesta inisemästä. Kala ei syönyt, ja Karttua ärsytti istua paikoillaan turhan panttina. Ruokaa hänellä toki oli, mutta kuukauden turha etsintä oli saanut hänet kaipaamaan hieman maittavampaa ateriaa. Rajansa silläkin, paljonko veripettua jaksoi syödä. Henkilökohtaisesti Karttu oli pikkuhiljaa jo valmis puremaan pelkkää pajua, kunhan hänen ei enää kertaakaan tarvitsisi syödä punamustaa känttyä.

Karttu huokaisi raskaasti. Varovasti ukko kiilasi vavan kivien väliin siten, että jos raues vastoin hänen tuuriaan tarttuisikin syöttiin, vapa ei napsahtaisi heti poikki. Karttu ei antanut mielensä masentua tyhjän vatsan nurinoista, vaikka vaikeaa se oli. Lapsena koettu köyhyys oli opettanut hänelle kärsivällisyyden merkityksen, eikä kampurajalka ainakaan tehnyt hänestä hötkyilevämpää. Nälkä oli kuitenkin sellainen vieras, että se varasti kaiken huomion pahaksi yltyessään.

Karttu kaiveli laukustaan runokartan kopion ja vuorikristallisen puolipallon. Valoisaa riitti vielä, ja Karttu alkoi lukea runoa mutisten hiljaa itsekseen. Sama rituaali oli toistunut jo monen monta kertaa viimeisen puolen vuoden aikana. Karttu oli seurannut johtolankoja pitkän tovin, ja ellei ottanut huomioon itse runokartan löytymistä, hänen tutkimuksensa eivät olleet juuri edistyneet. Se ei Karttua kuitenkaan haitannut, hän oli kärsivällinen.

Karttu tavasi runoja monta kertaa ääneen kuin loitsuen ja yritti löytää niistä jotain uutta ja paljastavaa. Runokarttojen tulkitseminen oli hankalaa puuhaa, varsinkin näin vanhojen. Karttu oli kopioinut runokartan huolellisesti kivisestä taulusta, ja nyt karhunnahkainen kopiokin alkoi osoittaa kulumisen merkkejä. Osa kielestä oli täysin lukukelvotonta, mutta suurimmasta osasta tekstiä sai kuitenkin varsin hyvin selvää. Karttu oli tulkinnut tätä kyseistä runokarttaa kohta kaksi vuotta, melkein tuloksetta. Ainoastaan kerran Karttu tiesi olevansa oikealla reitillä, mutta siitäkin läpimurrosta oli kulunut jo jonkin aikaa. Liian kauan.

Karttu laski lukupallon kädestään ja kääri kartan takaisin puiseen suojakoteloonsa. Hänen olonsa oli jo paljon parempi ja mieli rennompi. Kampurajalkaa ei enää kivistänyt, ja ilmakin näytti vähemmän uhkaavalta kuin vielä hetki sitten. Kirkasvetinen puro solisi rauhallisesti, ja aurinko pilkisti kylmän pilviverhon takaa. Ilma oli vielä kirpeä edellisen yön jäljiltä. Talvi teki jo tuloaan. Tuuli kantoi jostain korpin räksytystä ja suopursun tuoksua. Ilma oli seesteinen, ja Karttu tunsi virkistyvänsä entisestään. Elämä tuntui hyvältä.

Karttu painoi selkänsä kaatunutta keloa vasten ja otti vavan uudestaan käteensä. Aika kului hitaasti. 

Päivän kallistuttua iltaan Karttu oli saanut narrattua muutaman kirkaskylkisen raueksen, ja pari ahventakin oli eksynyt teräskoukun saaliiksi. Karttu oli varsin tyytyväinen saaliiseensa. Hän oli juuri aikeissa nousta ylös, kun rytinä vastarannalla keskeytti hänen toimensa. Ruskea hevonen laukkasi kovaa vauhtia pajukon läpi selässään nuori poika. Karttu ehti nähdä vain vilauksen verisistä kasvoista, mutta ennen kuin Karttu ehti sanoa tai tehdä mitään, ratsastaja oli jo kadonnut takaisin ryteikköön. 

Karttu jäi hölmistyneenä katsomaan pojan perään, mutta kun tämä ei tullut takaisin, Karttu päätti antaa asian olla. Lämmin ruoka odotti, eikä Karttu voinut sillä hetkellä ajatella muuta kuin nälästä kurnivaa vatsaansa. 

Vastoin kaikkia pelkojaan Mishan onnistui välttää vallesmanni ja kylän järjestyksenpitäjät. Kesken pakomatkan noussut armoton syysmyrsky sotki varmaan kaikki jäljet, sillä takaa-ajajista ei näkynyt vilaustakaan koko hänen pakonsa aikana. Misha ei muistanut matkasta paljoakaan. Kaikki tuntui niin epäaidolta, kuin pahalta unelta. Viimein, päästessään Harjusaavalle, Misha laskeutui Ruun selästä ja pesi veret pois vaatteistaan ja ihostaan. Syyllisyys jäi silti. Veriteko, vaikka oikeutettukin, ei ollut helppo taakka kantaa niin nuorille harteille. Vaikka Misha oli tuskin neljätoista kesää nähnyt, hän tunsi itsensä jo paljon vanhemmaksi. Liian vanhaksi. 

Misha katseli tapiokoiden alokasleiriä puiden suojasta hiljaisen ihmettelyn vallassa. Vaikka leiri oli pelkkä väliaikaisvarustus, teki sen jämäkkyys ja sotilaallinen järjestelmällisyys lähtemättömän vaikutuksen nuoreen mieheen. Puiset rintavarustukset oli kasattu nopeasti. Teroitettujen seipäiden muodostaman piirin sisäpuolella telttarivistöt oli järjestetty siisteihin riveihin. Linnoituksen ympärille oli kaivettu matala oja, ja leirin sisäänkäynneillä seisoi joukko aseellisia vartijoita kirkkaissa sotisovissaan. Misha katseli maisemaa ja mietti itseään osana tapiokoita. Tuntui oudolta ajatella tulevaisuuttaan, kun menneisyys oli vielä niin tuoreessa muistissa. Mutta Misha ei osannut jäädä murehtimaan mahdottomia. Menneitä ei voinut muuttaa, ja Misha oli valinnut polkunsa sillä hetkellä, kun hän tappoi Kahjon.

Misha kyhnytti Ruuta tuttavallisesti turvasta vielä viimeisen kerran ja läpäytti tätä sitten kevyesti takamukselle. Hevonen hirnahti protestoivasti, mutta lähti kuitenkin takaisin kotia kohti. Misha toivoi, että Ruu pääsisi kotiin ongelmitta, sillä hevosessa oli pitkälti kiinni hänen perheensä elanto. Misha kiitti mielessään isänsä jalomielisyyttä ja eleen ajatteleminen nosti hänelle paksun palan kurkkuun. Misha katsoi hiljaisena, kuinka kullanruskea elikko hävisi metsän sekaan. Ruun mukana hävisivät myös viimeiset haaveet kotiin palaamisesta.

Misha hengitti syvään, käänsi Ruun menosuunnalle selkänsä ja astui viimein metsästä aukealle. Vilkaistuaan varmuuden vuoksi vielä kerran ympärilleen Misha suuntasi kohti tapiokoiden leirin pääsisäänkäyntiä.