Misha heräsi tänäkin aamuna unistaan pahantuulisena ja väsyneenä. Viimeiset pari viikkoa olivat olleet varsin hermostuttavia. Levottomuudet olivat kaikista yrityksistä huolimatta lisääntyneet kaikissa pitäjissä, ja huhumyllyt pyörivät pysähtymättä. Idän kultaiselle imperiumille oli tapahtunut jotain, mutta kukaan ei oikein tiennyt varmuudella, mitä. Oli kuin kaikki viestit itään olisivat hävinneet matkalle. Papit olivat levottomia ja herkkiä vihastumaan, eikä Misha todellakaan tahtonut kysellä heiltä mitään. Hän teki vain työnsä ja keskittyi siihen.

Beccan ylilennosta oli kulunut jo pari viikkoa, mutta se olisi ihan yhtä hyvin voinut tapahtua eilen. Ihmiset äksyilivät toisilleen, turhan notkujat olivat lisääntyneet kaduilla ja yöpartiointia oli jouduttu lisäämään koko Rautamossa. Mikäli lähetteihin oli luottaminen, tilanne oli samanlainen muissakin Pohjolan kaupungeissa. Ilmassa oli levottomuutta, joka sai Mishan äreäksi.

Mishan olisi pitänyt olla tyytyväinen: miekkamestarin vitjat olivat nostaneet hänet nopeasti tapiokoiden arvoasteikossa, ja rahaa hänellä oli nyt enemmän kuin yllin kyllin. Vaikka hän oli viralliselta arvoltaan vain sotilas, miekkamestarin arvo takasi hänelle etuoikeuksia, joita muilla – edes hänen esimiehillään – ei ollut. Se oli aiheuttanut aluksi närää joissain hänen asetovereissaan, mutta Misha ei antanut sen häiritä. Hän otti edelleen käskyjä vastaan entisiltä esimiehiltään, vaikka hänen ei olisi periaatteessa tarvinnut tehdä sitä. Miekkamestari vastasi suoraan Metsävahdille.

Kun Misha ei kuitenkaan käyttänyt arvoaan muiden pompottamiseen, hänen asetoverinsa hyväksyivät Mishan arvonnousun, ja närä liukeni hiljalleen rajuksi leikinlaskuksi. Misha kesti kaiken sen kuten ennenkin.

Misha ei silti ollut tyytyväinen. Toki raha oli tervetullutta, samoin miekkamestarin arvonimestä johtuva kunnioitus. Hän ei silti pitänyt nykyisestä tilanteesta. Misha tiesi, ettei ollut ansainnut miekkamestarin arvonimeään. Arvonimeä oli kytännyt moni muukin, ja erityisesti aateliset tuntuivat ottaneen Mishan yllättävän ylennyksen henkilökohtaisesti. Misha tiesi, että korkealla Rautamon sisäisissä aatelispiireissä hänellä ei ollut paljoakaan ystäviä. Toisaalta tilanne tuskin oli hirveästi muuttunut alkuperäisestä.

Siksi hän olikin yllättynyt pahanpäiväisesti, kun Rautamon komentajakapteeni Caer Vuori oli tullut hänen puheilleen. Misha oli tavannut Caer Vuoren kertaalleen keskitalven kekrien jälkeen, ja oli hän nähnyt miehen aikaisemminkin koulutuksensa alkuaikoina. Caer Vuori oli Mishaa vanhempi, sodan arpeuttama tapiokaveteraani. Hän oli hieman Mishaa lyhyempi, tummakulmainen ja teräväsilmäinen. Hän oli pukeutunut aatelisten suosimaan kullattuun haarniskaan ja pramean vihreään samettitakkiin, ja mies pisti silmään kasarmien karuissa puitteissa kuin kulta tuhkasta. Aatelista asia ei kuitenkaan tuntunut merkittävästi vaivaavan.

Misha tunsi Caer Vuoren maineelta. Komentajakapteeni oli kunnostautunut niin sodan strategiassa kuin miekan käytössäkin – jopa niin hyvin, että Misha tiesi Caer Vuoren olleen todennäköisin ehdokas uudeksi Miekkamestariksi.

Misha käveli miehen luokse ja kumarsi.

”Komentajakapteeni Vuori”, tervehti Misha muodollisesti. Vaikka maalainen olikin, tapiokoiden koulutus oli onnistunut takomaan hänen päähänsä ainakin jonkun verran tapoja.

”Miekkamestari”, vastasti Caer Vuori jäykästi. Misha ei kuullut miehen sanoissa halveksuntaa, mutta kumpikin heistä tiesi, että Caer oli aatelinen ja Misha tavallista rahvasta.

”Mikä saa teidät tulemaan tänne?” kysyi Misha ja yritti pitää kireyden poissa äänestään.

Caer Vuori katsoi ympärilleen kasarmin ovella ja sanoi sitten hieman hiljaisemmin kuin aikaisemmin:

”Voisimmeko keskustella hieman yksityisemmässä paikassa? Asiani on... henkilökohtainen.” Mishan mielenkiinto heräsi. Mitä asiaa miehellä oikein oli? Misha viittasi miestä seuraamaan.

”Minun täytyy käydä seppälässä noutamassa jouseni. Haluatteko liittyä seuraan?” kysyi Misha. Se ei ollut varsinaisesti vale, vaikka hän oli kyllä aikonut käydä hakemassa jousensa vasta myöhemmin iltapäivällä.

”Se sopii hyvin”, myöntyi Caer Vuori ja seurasi Mishaa ilmeettömänä pois kasarmien pihalta. Kun miehet olivat kahdestaan, eikä ketään muitakaan ollut näkyvillä, Caer Vuori selvitti kurkkuaan. Misha odotti kärsivällisesti, vaikka tilanne hermostuttikin häntä. Caer Vuori oli monessa suhteessa merkittävä mies, eikä Misha millään muotoa halunnut saada hänestä vihamiestä – mikäli sen voisi vielä jotenkin välttää.

”Tätä ei ole helppo sanoa”, aloitti Caer Vuori. Kun Misha ei sanonut mitään, mies jatkoi: ”Tietooni on tullut, että sinut aiotaan murhata.”

Misha pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi katsomaan Caer Vuorta silmiin. Miehen silmät olivat kivenkovat, mutta Misha ei nähnyt niissä vilppiä. Mies puhui totta.

”Minä kuuntelen”, sanoi Misha viimein.

”En voi kertoa enempää. Olet monelle piikki lihassa, ja joku aikoo tehdä kutinalleen jotain – pian.”

”Pahoittelen, jos olen julkea, mutta enkö ole sitä myös teille? Tiedän, että teistä oltiin kaavailemassa Rautamon seuraavaa miekkamestaria.” Caer Vuoren silmät siristyivät, mutta mies hillitsi itsensä.

”Olet kyllä. Jos ajat olisivat toiset, saattaisin haastaakin sinut. Mutta en nyt. Enkä ikinä alentuisi salamurhaan”, sanoi Caer Vuori. Misha tajusi, että mies tarkoitti sitä, mitä sanoi. Caer Vuori oli kunnian mies, ja suunnitelma, josta tämä puhui, oli alhainen. Misha ymmärsi miestä varsin hyvin. Caer Vuori saattoi halveksia rahvasta, mutta hän kunnioitti kuitenkin Metsävahdin päätöksiä sen verran, että pystyi hillitsemään omat mielihalunsa.

”Kiitos varoituksesta. Pidän sitä arvossa, jos sillä on teille merkitystä”, sanoi Misha ja jatkoi kävelyään. Caer Vuori asteli hänen vierellään.

”Minun omilla mielipiteilläni ei ole paljoakaan väliä tässä asiassa. Pohjola tarvitsee kaikkia meitä tällaisina aikoina. Sellainen menee henkilökohtaisten etujen ohi”, sanoi Caer Vuori. Misha oli samaa mieltä hänen kanssaan.

”Varo kuitenkin selkääsi lähipäivinä. En voi sanoa sen enempää.” Sen sanottuaan Caer Vuori kääntyi takaisin tulosuuntaan, ja Mishan kiitokset jäivät leijumaan tyhjään ilmaan.

Misha oli sen jälkeen miettinyt Caer Vuoren sanoja paljon. Hän oli kertonut asiasta Tappurallekin, joka oli suhtautunut asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Tappura oli tarjoutunut kulkemaan Mishan seurassa useammin, mutta Misha oli kieltäytynyt. Millainen mies oli sellainen, joka ei pystynyt puolustamaan itseään?

Silti Misha oli huolissaan. Hän oli jo pariin kertaan leikitellyt ajatuksella viedä asia Metsävahdin tietoon, mutta hylännyt ajatuksen saman tien. Hän olisi vain saattanut Caer Vuoren epäsuotuisaan valoon, ja sitä Misha ei todellakaan halunnut tehdä. Hänen oli selvittävä tästä yksin.

Sotilaana Misha oli tottunut ajatukseen kuoleman läheisyydestä. Se oli tosiasia, jonka kanssa täytyi elää. Oman hengen menetys oli ollut lähellä useamminkin kuin kerran. Vaihtokaartilaisena Misha oli joutunut myös tappamaan selviytyäkseen itse hengissä. Sellaista oli sotilaan elämä. Surmaa tai kuole.

Tämä oli silti erilaista. Oli aivan eri asia siirtyä miekkarysyyn murhamiehen kanssa kuin vahtia koko ajan selkäänsä salamurhaajan nuolen varuilta. Sellainen ei ollut kunniakasta, ajatteli Misha. Salamurhaajia oli Rautamossa vähän, mutta palkkatappoja tapahtui silti tuon tuostakin. Oli pirullista vain odottaa kohtaloaan.

Misha tunsi hermojensa natisevan liitoksissaan. Caer Vuori ei varmasti olisi tullut kasarmeille varoittamaan Mishaa turhaan. Hän ei ollut sellainen mies, joka säikähtäisi turhista. Tai valehtelisi päin naamaa. Aatelisista Misha oli yleensä valmis uskomaan mitä vain, mutta Caer Vuori ei ollut vaikuttanut vilpilliseltä. Misha luotti vaistoonsa, se ei ollut pettänyt häntä koskaan aikaisemminkaan.

Päivät kuluivat, eikä kukaan ollut yrittänyt riistää Mishan henkeä Caer Vuoren varoituksista huolimatta. Misha oli jo niin tottunut murhayrityksen odottamiseen, ettei enää edes huomannut hartioidensa jäykkyyttä ja mielensä kireyttä. Oloa ei helpottanut sekään, että levottomuudet kaupungilla lisääntyivät entisestään. Merkinpalvojien saarnamiehiä oli tullut Rautamoon aivan riesaksi asti, ja heidän puheidensa vanavedessä alkoivat levottomuudet.

Eikä Metsävahti ollut tehnyt mitään tilanteen korjaamiseksi. Normaalisti pahimmat rähinäsaarnaajat olisi otettu kiinni, ja riippuen kansankiihotuksen asteesta heidät olisi laitettu jalkapuuhun tai teloitettu. Mutta ei nyt. Metsävahti ei tehnyt mitään. Sellainen oli omiaan vahvistamaan huhua, jonka mukaan Metsävahti oli kuolemaisillaan. Kukaan ei ollut nähnyt Metsävahtia pitkään aikaan, ja sanottiinkin, että mies makasi jo kuolinvuoteellaan. Misha toivoi, ettei asia ollut niin. Selkärangattomuudestaankin huolimatta nykyinen Metsävahti oli ollut hyvä hallitsija, vaikka monet pahat kielet puhuivatkin toista.

Misha ehti kiroamaan saamaansa kunniaa muutamaankin otteeseen, mutta asiat eivät muuttuneet siitä miksikään. Niinpä hän päätti ottaa arvonimestään ja kohonneesta asemastaan kaiken irti, kun vielä oli hengissä niistä nauttimassa.

Misha oli käyttänyt ensimmäiset miekkamestarin arvonimestä saamansa rahat hyvin. Hän oli huollattanut vanhan palvelusmiekkansa seppälässä. Seppä oli tehnyt varsin hyvää työtä; terä oli leikkaavampi kuin koskaan, ja kahvan uusi nahka oli pehmeää kuin pellava. Miekan huollon lisäksi Misha oli ostanut sepältä uuden puukon, hyvän partaveitsen ja vaskisen peilin. Kaikista noista Misha köyhtyi pari kultataaleria.

Seppä oli tyytyväisenä antanut kaupanpäällisiksi vielä uuden huotran miekkaa varten, ja Misha oli ottanut lahjan kiitollisena vastaan. Olisi ollut loukkaus kieltäytyä niin hienosta lahjasta. Huotra oli paksua, tummaa nahkaa, ja siihen oli painettu kultaisella Tapion vaakuna ja karhuornamentteja. Huotraa kiersivät kultaiset ja hopeiset langat, jotka myös pitivät huotran tukevana. Misha ihaili sepän kätten työtä pitkään, ja mies suorastaan hehkui tyytyväisyydestä. Misha tiesi, ettei mies antanut lahjaa pelkkää hyvää hyvyyttään; Rautamon miekkamestarin käyttämä upea huotra poikisi varmasti sepälle lisää tilauksia, kun uteliaat aateliset ja rahakkaat pyrkyrit kyselisivät huotran tekijästä. Misha ei suinkaan loukkaantunut moisesta, sillä seppä teki todella hyvää työtä. Misha lupasi antaa sanan jos toisenkin sepän puolesta, jos joku häneltä huotrasta kysyisi.

Hetken mielijohteesta Misha oli kysynyt sepältä myös suosituksia hopeasepästä. Misha löysi hopeasepän helposti Rautamon käsityökadulta, jossa oli muitakin koruseppiä ja käsityöläisiä. Misha oli miettinyt jo pitkään, mitä ostaisi Pirtalle lahjaksi. Aikaisemmin hänellä ei vain ollut ollut joko rahaa tai aikaa. Nyt hänellä oli molempia.

Puodin ovella Misha pysähtyi hetkeksi. Hän tiesi kyllä, että lahjan ostaminen tuntui hyvältä ajatukselta hänestä itsestään, mutta miten katajaneito siihen suhtautuisi? Entä jos nainen ei pitäisikään korusta? Entä jos nainen näkisi korun jonkinlaisena rahvaanomaisena ostoyrityksenä? Epävarmuus Mishan mielessä kasvoi kasvamistaan, ja hän huomasi pian vain seisovansa jännittyneenä oven ulkopuolella.

Kesti pitkän aikaa ennen kuin Misha sai itseään niskasta kiinni. Niin naurettavalta kuin se tuntuikin, hopeasepän puotiin astuminen oli eräs vaikeimpia asioita, mitä Misha oli ikinä tehnyt. Viimein Misha kyllästyi omaan heikkouteensa ja tempaisi oven auki, ehkä liiankin nopeasti. Pieni ovenkarmiin liitetyn hopeakellon kilahdus kaikui hänen korvissaan kuin Rautamon komeimmat vaskikellot, ja Misha tunsi itsensä säikyksi ja epävarmaksi. Seppälässä hän oli ollut omassa elementissään, aseet hän tunsi ja tiesi. Mutta korut... niistä Misha ei tajunnut mitään.

Hopeaseppä itse ei ollut paikalla, kun Misha astui sisälle. Puodissa oli yllättävän valoisaa, ja ikkunoiden koosta päätellen seppä ei ollut halvimpia tai muutenkaan köyhimpiä käsityöläisiä. Sepän vaimo oli tiskillä ja toivotti Mishan viileästi tervetulleeksi. Jos nainen oli aikaisemmin luullut häntä pelkäksi rivikaartilaiseksi, ääni muuttui nopeasti kellossa, kun hän näki Mishan miekkamestarin vitjat. Misha huomasi myös varjossa istuvan raskastekoisen miehen, joka piti painavaa puunuijaa sylissään. Mies oli ilmeisesti vartija, jonka tehtävänä oli pitää näpistelijät ja pahantekijät loitolla. Misha nyökkäsi vartijallekin tervehdykseksi ja katseli sitten ympärilleen.

Toinen toistaan raskaampia koruja oli esillä valkoisilla pellavaliinoilla, ja luisissa koukuissa roikkui painavia käätyjä. Seiniä kiertävillä hyllyillä oli erilaisia hopealautasia, pikareja ja hopeisia peilejä. Villakankaisisiin tyynyihin oli kiinnitetty hopeisia nappeja, viittasolkia, neuloja ja erilaisia kiinnikkeitä. Hopeaseppä oli hyvä, sen Misha tajusi heti. Ei ihme, että aseseppä oli suositellut häntä Mishalle.

Raskaat hopeakäädyt saattoivat sopia pulleiden aatelisnaisten reheville muodoille, mutta Mishan oli vaikea kuvitella niitä Pirtan sirolle kaulalle. Viimein Misha löysi mielestään sopivan korun. Ketju oli taidokkaasti taottu: kultaiset karhut vuorottelivat hopeisten joutsenten kanssa sirossa punoksessa, joka oli kuin palmikoitua hopeaa. Koru oli kauempaa katsottuna yksinkertainen ja joustavan taipuisa, mutta lähempää katsottuna yksityiskohdat ja taidokkuus alkoivat erottua. Se oli upeaa työtä. Misha tiesi heti, että Pirta pitäisi tästä korusta.

Misha tiesi kyllä, että korun valitseminen naiselle oli hankalaa puuhaa – hän oli kuullut siitä aivan riittävän monta kauhutarinaa vartiotuvilla. Kerrankin kiertopäällikkö Hagan poika, Jurmo, oli erehtynyt ostamaan vastavihitylle nuorikolleen liittolahjaksi vaskisen käärmesormuksen. Se oli ollut kallis lahja – tai niin Jurmo ainakin tahtoi väittää – mutta nainen ei ollut siitä innostunut. Päinvastoin, nuorikko oli paiskannut sormuksen miehen kasvoille ja karannut itkien yöhön. Tänäkään päivänä Jurmo ei tiennyt, mitä hän oli tehnyt väärin. Morsio oli leppynyt vasta kalliilla kulta- ja kangaslahjoilla, ja sen jälkeen Jurmo oli oppinut aina kysymään neuvoa joltain toiselta naiselta. Misha ei tiennyt ketään naista, jolta uskaltaisi kysyä; hopeasepän vaimo tuntui siihen varsin huonolta ratkaisulta muutenkin. Jos Misha kauppiasta yhtään tunsi, hän yrittäisi myydä varmasti kalleimman mahdollisimman korun. Ei, Misha päätti luottaa itseensä. Meni syteen tai saveen, lahja oli ainakin hänen oma valintansa.

Misha maksoi korusta kiskurihinnan eikä alkanut edes tinkiä. Se olisi jotenkin halventanut korun arvoa.

Misha mietti, miten saisi toimitettua korun Pirtalle. Katajapalatsiin ei kävelty sisään tuosta vaan, varsinkaan jos oli mies. Jos hän itse veisi sen katajapalatsin vahdille, koru ei välttämättä löytäisi tietään Pirtalle saakka. Misha pyysi hopeasepän vaimoa hoitamaan asian, ja lupasi tälle palkkioksi puolikkaan kultaisen. Nainen oli varsin tyytyväinen, ja Misha luotti tämän nokkeluuteen asiassa. Misha lupasi maksaa sitten, kun nainen olisi toimittanut asiansa.

Misha poistui liikkeestä kevein mielin ja sydän pamppaillen. Mitähän Pirta tuumaisi hänen julkeudestaan? Toivottavasti lahja miellyttäisi hänen mielittyään.