Pirta ehti juttelemaan Tappuran kanssa pikaisesti toisen päivän illalla vähän ennen iltasta. Mies oli parantanut vointiaan ja pystyi jo seisoskelemaankin lyhyitä aikoja omin avuin. Miekanheiluttajaksi hänestä ei olisi vielä vähään aikaan, mutta tarpeeksi pitkällä levolla Tappura saattaisi selvitä hengissä. Pirta yritti vältellä Tappuran kanssa puhuessaan Mishan kohtaloa, mutta hän ei voinut olla varma onnistumisestaan. Aina silloin tällöin Tappura vaikutti katsovan Pirtaa arvioivasti uskaltamatta kuitenkaan kyseenalaistaa Pirtan puheita. Sen sijaan Tappura kertoili Mishasta, millainen tämä oli muiden miesten parissa ja mielestä. Pirta yritti kuunnella innostuneesti, vaikka itku olikin vähällä tulla silmään tuon tuostakin.
Kun Tappura kertoi lyhyesti Mishan menneisyydestä, Pirta pakotti itsensä kuuntelemaan tarkasti. Hän ei halunnut unohtaa näitä asioita – ei nyt, kun mies oli poissa elävien kirjoista. Loppujen lopuksi Pirta tunnusti Tappuralle kantavansa Mishan lasta.
Uutinen sai ison miehen silmät kostumaan. Pirta oli huomannut, miten vanhoille ihmisille tuntui olevan aina tärkeää kuulla, että nuoret ihmiset lisääntyivät; elämä ja sen kärsimykset eivät olleet turhia, kun syntyi nuorempia kantamaan uusia taakkoja. Ehkä sellainen sai vanhuuden tuntumaan jotenkin siedettävämmältä. Niin tai näin, Pirta näki aidon ilon ja innostuksen Tappuran silmistä, ja hetkeksi hänen omakin olonsa parani.
Sen jälkeen he eivät enää jutelleet paljoakaan; Pirtaa väsytti ja Tappura alkoi olla voimiensa äärirajoilla. Lopuksi Pirta halasi miestä kevyesti ja lauloi tämän sitten uneen. Pirtan mentyä Tappura jäi nukkumaan rauhallista unta.
Seuraavan aamun sarastaessa Caer Vuori kutsui kaikki katajaneidot luokseen. Tunnelma oli kireä, ja ensimmäistä kertaa Pirta näki Caer Vuoren täydessä sotisovassa. Miekka oli paljaana karttapöydällä, kypärä oli kyynärtaipeessa käyttöä odottamassa. Kenttäkomentaja näytti sen verran myrskyn merkiltä, että uutiset eivät voineet olla kovinkaan hyviä.
“Aion olla lyhyt puheissani”, sanoi Caer Vuori viimein, kun kaikki olivat valmiina odottamassa. “Vihollinen on murtautunut muutamia päiviä sitten useassa kohtaa rajan yli kaukana etelässä ja pohjoisessa. Heidän miehistötappioidensa on täytynyt olla valtavia, sillä suot ovat petollisia ja vaarojen kupeet liukkaita. He ovat pian täällä, meidän puolellamme rajaa. Olemme monen rintaman sodassa.”
Viima ja Linna katsoivat toisiaan pitkään. Caer Vuori huomasi eleen ja nosti kätensä torjuvasti ylös. “Ei ei, hyvät naiset. Syy ei ollut teidän. Ilmeisesti vihollinen arvasi, että käytössämme on usvavaeltajia, sillä he tulivat läpi niin kaukana täältä. Ette olisi voineet nähdä tätä etukäteen.”
“Sitä paitsi, nyt on aivan liian myöhäistä jossitella. Tilanne on paha”, jatkoi Caer Vuori. Mies rupesi puhumaan jotain, mutta väsyneen oloinen lähetti ryntäsi telttaan ja kuiski jotain kenttäkomentajan korvaan. Caer Vuoren ilme muuttui – jos mahdollista – entistä synkemmäksi.
“Pyydän teitä lähtemään mitä pikimmiten. Kiitän avustanne. Täällä ei ole enää turvallista olla.” Sen sanottuaan Caer Vuori laittoi kypärän päähänsä, tempaisi miekan käteensä ja komensi adjutanttejaan. “Aseisiin!”
Pirta ja muut katajaneidot väistivät, kun miehet juoksivat aseineen teltasta ulos. Osa katajaneidoista käveli varmuuden vuoksi heti usvaan suojaan, mutta suurin osa jäi vielä paikoilleen. Pirta seurasi miesten perässä ulos.
Näky oli yhtä kaaosta.
Koko kenttä oli täynnä taistelevia sotureita. Miekka iski kilpeen, keihäs iski panssariin ja veri lensi kirkkaissa kaarissa. Sotahuudot, karjunta ja lähes eläimelliset tuskan ulvaisut saivat maiseman muistuttamaan enemmänkin teurastamoa kuin hyvin organisoitua sodan näyttämöä. Leirin takaa kiertänyt pieni, mutta hyvin aseistautunut vihollisjoukko oli onnistunut tekemään yllätyshyökkäyksen solan puolustajien kimppuun, ja samaan aikaan solaa vastaan hyökkäävät viholliset painoivat päälle täydellä voimalla. Solan takana, kaukana horisontissa, musta myrsky läheni jo kovaa vauhtia.
Sitten muutama tummaan haarniskaan sonnustautunut vihollinen huomasi Pirtan ja muut katajaneidot teltan oviaukossa. Mies hyökkäsi ääneti, sahalaitainen miekka pieksi ilmaa. Miehen toverit seurasivat ahnaasti perässä. Pirta huusi varoituksen takanaan oleville neidoille ja siirsi itsensä sitten kahden maailman väliin. Vaikka yleensä usvavaellus vaatikin suurta keskittymistä, ei kiireessä ehtinyt paljoakaan miettimään oikeita sanoja, joita lausua; mieli teki kaiken tarvittavan automaattisesti, ilman tarvetta lausua merkityksettömiä runoja.
Pirta näki miesten hölmistyneet ilmeet, kun katajaneidot hävisivät yksitellen näkyvistä näiden silmien edestä. Katajaneidot siirtyivät korkeammalle pois taistelun välittömästä läheisyydestä. Tarpeeksi korkealta katsottuna Pirta sai melko hyvän kuvan tilanteen kehittymisestä. Valitettavasti se ei näyttänyt ylhäältä katsoen sen paremmalta kuin läheltäkään katsottuna: vihollinen oli voitolla kaikilla rintamilla, vaikka tapiokat taistelivat raivoisasti. Menetykset olivat suuria kummallakin puolella, mutta tapiokat myivät henkensä kovaan hintaan. Hitaasti puolustajien oli pakko antaa periksi ja perääntyä solan suulta, vaikka se tiesi auttamatta taistelun lopullista häviämistä.
Vihollisia vyöryi solasta läpi yhtenä miekkojen teräväkärkisenä virtana, ja tapiokat perääntyivät uusiin puolustusasemiin läheiselle kukkulalle, joka oli solaa vastaan kohtisuoraan rintamalinjan takana. Kukkula oli pienen pieni vaara ja matala, mutta paljon helpompi puolustaa kuin aivan tasainen ja suojaton tanner. Hitaasti tapiokoiden keltavihreät univormut kerääntyivät Caer Vuoren Tapion viirin ympärille puolustamaan viimeistä sijaansa. Samanlaisia mutta pienempiä ryhmiä kerääntyi hieman etäämmäs solasta ja entisestä Hirssan leiristä.
Pirta tunsi olonsa avuttomaksi. Tilanne oli ryöstäytynyt hallinnasta. Solan puolustus oli murtunut aivan liian nopeasti. Pirta nousi korkeammalle ja yritti päästä katsomaan kauemmas. Eikö sisämaasta todellakaan ollut tulossa enää enemmän apuvoimia? Pirta näki kaukana, syvällä sisämaassa useiden tapiokoiden tuhatkentän marssivan nopeaa tahtia kohti solan puolustusta. Apu olisi ehkä riittävä, mutta aika ei ikinä riittäisi!
Pirta ei päässyt edes kovin korkealle, kun hän törmäsi esteeseen. Ei mitään fyysistä tuntemusta, ei kipua tai pintaa, vain este. Vaikka Pirta kuinka yritti, sen ylemmäs hän ei päässyt. Näkymätön muuri oli noussut taivaankannen suojaksi. Pirta vilkaisi ympärilleen ja näki muiden katajaneitojen kokevan saman kuin hänkin. Viima yritti liikkua takaisin sisämaan suuntaan, mutta kupla tuntui ylettyvän myös sivuille. Pirta tunsi kylmän varmuuden laskeutuvan ylleen, kun hän tajusi, mistä oli kysymys; joku esti heitä pakenemasta.
Pirta katsoi ympärilleen ja yritti hahmottaa tilannetta paremmin. Sitten hän näki Vilin kuvaileman sotavelhon. Mies seisoi kädet taivasta kohti levitettyinä ja loitsi jotain naksuvalla äänellä. Pirta ei voinut kuulla sanoja näin kaukaa, mutta ei uskaltanut mennä katsomaan lähempääkään. Hän muisti varsin hyvin Vilin kertomuksen siitä, mitä Surmukalle oli tapahtunut.
Äkkiä Pirta tunsi esteen nytkähtävän hieman alaspäin ja painui samalla itsekin hieman alemmas. Sotavelho ajoi katajaneitoja kohti itseään kuin karjaa! Pirta katsoi sotavelhoa ja tajusi sitten kaikki puolustautumisyritykset toivottomiksi. Mielikin suosikit eivät olleet koulutettuja sotimaan hulluja idän velhoja vastaan!
Pirta päästi mielessään pari hyvin valittua kirosanaa ja katsoi, missä oli toistaiseksi rauhallisin tapiokoiden hallitsema saareke. Outoa kyllä, sellainen löytyi läheltä solaa, pieneltä kukkulalta sairastelttojen vieressä. Pirta suunnisti sinne, toivotti mielessään muille katajaneidoille parhainta mahdollista onnea ja tuli ulos usvista. Tapiokat säikähtivät Pirtan esilletuloa, mutta tajuttuaan, että se oli katajaneito, kääntyivät takaisin puolustamaan kukkulaa. Pirta näki katajaneitojen tulevan ulos usvista myös muualla taistelukentällä. Osa sai surmansa, osa ehti pakenemaan tapiokoiden tasitelurintaman taakse. Suurin osa oli kuitenkin edelleen usvien maailmassa. Pirta tunsi pistoksen sydämessään, mutta tiesi, ettei voinut auttaa muita neitoja mitenkään.
Pirta tajusi, että lähes kaikki tätä kukkulaa puolustavat tapiokat olivat niitä samoja rampoja ja haavakkoja, jotka olivat päivä sitten maanneet hänen edessään parannettavina sairasteltan verenhajuisessa hämärässä. Mistä nämä miehet repivät voimia ja sisua taistella heikkoudestaan huolimatta?
Tappura oli myös siellä. Karhumainen mies puolusti sijaansa raivokkaasti tuntematta kipua tai väsymystä. Tapio lainasi voimiaan siunatuilleen, ja rohkeus oli hyve, jota Tapio näytti arvostavan. Pirta tiesi, että mies oli kuolemaisillaan, mutta tämä vain jatkoi taistelua luovuttamatta. Tappura tuli Pirtan luokse hetkeksi, kun taistelun aalto oli ohittanut heidät. Mies oli hengästynyt ja vuosi verta.
”Miksi olet täällä? Pakene!” kehotti Tappura. Pirta puisteli päätään ja osoitti sormella sotavelhoa.
”Ei onnistu. Tuo estää kaikkien usvavaelluksen.”
Tappura näki sotavelhon ja katsoi sitten Pirtaa. Pirta näki miehen tehneen jo rauhan jumaliensa kanssa. Jääräpäinen ilme oli noussut Tappuran kasvoille, ja Pirta arvasi, mitä mies suunnitteli. Pirta yritti etsiä kieltäviä sanoja, mutta epäonnistui. Sotavelhon oli kuoltava. Tappura aikoi surmata sotavelhon, ja kumpikin heistä tiesi sen koituvan miehen kohtaloksi. Kyyneleet tulivat Pirtan silmiin.
”Pidä hyvää huolta teistä molemmista”, sanoi Tappura. Iso mies kosketti hellästi Pirtan valkoista nuttua vatsan kohdalta, ja siihen jäi verinen tahra. Tappura kääntyi niillä sijoillaan. Pirta tiesi, että ne olivat hyvästit.
Tappura komensi miehet mukaansa, ja pieni haavakkojen joukko ryntäsi kohti sotavelhoa. Pirta tarttui tiukemmin kanteleeseen ja siirtyi jälleen usvaan. Sotavelhon vetovoima tuntui edelleen, ja Pirta antoi hitaasti periksi sotavelhon taialle.
Tappura ja sotilaat tarvitsisivat harhautuksen, muuten sotavelho tappaisi heidät kaikki niille sijoilleen. Pirta tiesi, että hänen oli tehtävä jotain. Tämä ei voinut päättyä näin.
Pirta keskittyi muistoihinsa ja yritti unohtaa sotavelhon hirveän vetovoiman. Pirta palautti mieleensä Mielikin hunnun sanat ja alkoi laulaa. Jostain kaukaa usvien takaa Pirta kuuli laulua, kun muita usvaneitoja liittyi hänen lauluunsa. Hitaasti, hyvin hitaasti, Pirta tunsi voimiensa kasvavan. Mielikki kuunteli siunattuaan. Sotavelhon luoma ansa alkoi vapista.
Sotavelho käänsi katseensa hitaasti etsien häiriön lähdettä. Kun sotavelhon katse osui Pirtaan, hän tunsi kylmyyden koskettavan sydäntään. Sotavelho tiesi, että hän oli häiriön syy. Sotavelho osoitti Pirtaa kädellään, ja veto voimistui. Pirta unohti pelon ja pakotti itsensä laulamaan syvemmin, vahvemmin. Sotavelhon luoma verkko repeili ja aaltoili, ja Pirta pysähtyi paikoilleen. Maailma usvien ulkopuolella aaltoili ja väreili, eikä Pirta tuntenut enää mitään muuta kuin laulujen sodan.
Tappura halkaisi eteen hypänneen vaegharadilaisen kallon yhdellä mahtavalla iskulla. Miekka päästi kilahtavan äänen, ja terä hajosi iskusta kahteen osaan. Tappura kirosi ja heitti rikkoutuneen miekan syrjään. Hän tarttui kuolleeseen viholliseensa ja paiskasi tämän valtavalla voimalla päin tämän takana tulevia hyökkääjiä.
Tappura tarkasti tilanteen. Matkaa sotavelhoon oli enää parikymmentä askelta, mutta välissä oli vielä aivan liikaa vihollisia. Sotavelho näytti olevan keskittynyt kiihkeästi johonkin, jota Tappura ei kyennyt näkemään. Sotavelhon ympärillä parveilevat viholliset tuntuivat aistivan, että sotavelhon henkeä uhattiin jotenkin, ja yrittivät suojella tätä. Tappura tiesi, ettei ikinä pääsisi hengissä sotavelhon luokse... no, sillä ei olisi paljoakaan väliä.
Tappura väisti hyökkäävän keihäsmiehen pistoa, tarttui tämän keihäästä kiinni ja riuhtaisi aseen miehen kädestä. Keihäs ei kuitenkaan kestänyt, vaan tummapuinen varsi napsahti äänekkäästi poikki. Keihäsmies hämmentyi, mutta Tappura ei jäänyt odottelemaan, vaan survaisi terävän puuvarren miehen kaulasta läpi. Tappura veti katkenneen keihään irti ja alkoi käyttää tynkää keihästä aseenaan. Hitaasti Tappura eteni sotavelhoa kohti. Hän tunsi saavansa useita osumia, mutta ei välittänyt niistä. Hänen kumppaninsa taistelivat hänen rinnallaan, ja askel askeleelta he pääsivät lähemmäs sotavelhoa.
Pirta ei ollut ikinä laulanut näin. Mielikin antamat sanat olivat aina olleet parannuksen ja elämän sanoja, oikeita ja puhtaita. Sanat, joita Pirta lauloi sotavelhoa vastaan, eivät olleet puhtaita, eivät elämän sanoja. Mielikin huntu leiskui usvamaailmassa tulta ja valkoista valoa. Muiden Mielikin neitojen laulun täydentäessä hänen omaansa Pirta tunsi ensimmäistä kertaa elämässään Mielikin läheisyyden. Metsän emäntä oli heidän keskellään, antoi väkeviä sanoja ja valoi rohkeutta väsyneisiin sydämiin. Oli myös jotain muuta, jotain Mielikkiä vahvempaa. Pirta tunsi sen niskavilloissaan, mielessään ja sielussaan. Voima, joka häneen valui. ei ollut lähtöisin pelkästään Mielikistä. Se oli vanhempaa, miehistä. Oli kuin Ukko itse olisi ollut hänen kanssaan. Pirta ei välittänyt siitä, ei miettinyt, mitä se tarkoitti. Nyt hänellä oli mahdollisuus taistella vastaan.
Sotavelho ei kuitenkaan antanut periksi. Sotavelhojen kielletty taikuus oli mustaa, pelottavaa ja väkevää, eikä Pirta osannut taistella sellaista voimaa vastaan. Olisi vain ajan kysymys, milloin sotavelho saisi Mielikin hunnun murrettua. Se olisi Pirtan ja muiden Mielikin neitojen kuolema.
Onneksi hänen ei tarvinnut voittaa sotavelhoa.
Pirta katsoi Tappuran ja tämän kumppaneiden etenemistä. Haavoittuneet ja vanhukset olivat edenneet syvälle vihollisten keskelle, pidemmälle kuin kukaan muu tapiokoista oli vielä uskaltautunut. Pirta tiesi, että miehet odottivat jo kuolemaansa, ja siksi päättäväisyys ajoi näitä kahta kauheammin eteenpäin. Moni sotureista oli jo kaatunut, mutta karhumainen Tappura eteni hitaan päättäväisesti kohti sotavelhoa. Usvien maailmasta katsottuna jättiläinen hehkui kultaisena, kasvot olivat Tapion karhukasvot. Tapio katsoi hyvällä siunattuaan.
Tappura oli enää muutaman askeleen päässä velhosta, ja Pirta keskittyi laulamiseensa. Nämä olivat kriittiset hetket, sotavelho ei saanut huomata Tappuran lähenemistä!
Pirta lauloi, lauloi vihaisemmin kuin koskaan eläessään. Usvien pyörteet leiskuivat hänen ympärillään, näkymättömät aallot löivät vasten sotavelhon voimaa. Mies kirosi vieraalla kielellä, ja jatkoi loitsuamistaan entistä vihaisempana.
Sitten usvamyrsky tyyntyi. Näkymätön verkko hapertui ja viimein purkautui. Pirta tunsi vedon loppuvan, ja usvien maailma oli jälleen tyyni. Pirta katsoi soturivelhoa, joka tuijotti rinnastaan työntyvää veristä keihästä. Soturivelho putosi polvilleen, ja ihmiskalloilla koristeltu sauva tippui hänen kädestään. Epäuskoinen ilme kävi miehen silmillä, ja sitten pelätty sotavelho tuupertui kuolleena naamalleen.
Tappura kaatui kuolleen sotavelhon päälle. Miehen kasvot olivat kalpeat verenhukasta, jättimäinen ruumis oli lukemattomien haavojen peitossa. Miekka törrötti irvokkaasti Tappuran selästä, samoin useita nuolia. Jotenkin Tappura oli onnistunut niistä huolimatta taistelemaan tiensä sotavelhon luokse. Uskomatonta. Pirta lausui mielessään hiljaiset hyvästit urhealle tapiokalle ja toivotti tälle lempeää matkaa Tuonelaan. Enempää hän ei voinut tehdä.
Nyt Pirta oli vapaa.