Karttu katsoi kallionseinämää, joka vielä äsken oli ollut ehjä. Tasainen kiviseinä oli murtunut siististi neljään erilliseen osaan, ja lopputulos näytti aivan samalta kuin synkimpien korpimaiden ristikivet. Rikkonaisten paasien takaa pilkotti tumma luolan suu, aivan kuin seinä olisi ollut ontto alun perinkin. Kalliopaasien päälle hakatut kuviot eivät olleetkaan pelkkiä muistomerkkejä, kuten Karttu aikaisemmin oli uskonut, vaan kyseessä oli tosiaan vanhojen uroiden viimeinen hauta.

Kallio oli lakannut liikkumasta jo monta minuuttia sitten, mutta Karttu pysyi yhä paikallaan. Hän toivoi, että järistykset eivät olisi katkaisseet kuormahevosen jalkoja, hän ei olisi todellakaan tahtonut alkaa hevospyöveliksi. Ajatus tuntui hyvin epämiellyttävältä, mutta liikkumiskyvytön hevonen oli sama kuin kuollut hevonen. Luolaan menemistä Karttu ei vielä edes harkinnut. Hän kammoksui ajatusta saada katosta putoava irtokivi päähänsä tai hautautua kivimassojen taakse ilman raikasta ilmaa ja valoa – pelkkä ajatuskin puistatti. Parempi odottaa vain. Kärsivällisyys oli yksi Kartun hyveistä.

Karttu malttoi odottaa aikansa. Kun jälkijäristyksiä ei tullut, Karttu uskaltautui seisomaan. Parnu hirnahti tuskissaan, ja Karttu kävi tarkastamassa elikon jalan. Kaikeksi onneksi tilanne ei ollut läheskään niin paha kuin Karttu oli pelännyt: Parnu oli vain venäyttänyt jalkansa, luita ei ollut poikki eikä iho rikki. Parin viikon kevennetty taakka saisi varmasti elikon hyvinkin tolpilleen. Karttu taputti eläintä rauhoittavasti, sitoi sen jalan lastalla ja antoi sille vielä lopuksi vähän kauraa. Hän jätti Parnun syömään ja meni itse tutkimaan auennutta luolan suuta hieman lähempää.

Aamu oli juuri valjennut, ja Karttu kykeni erottamaan kallioseinän merkinnät jo ilman soihdun valoakin. Epäluonnollinen puna oli kaikonnut maisemasta, ja ilma tuntui jotenkin puhdistuneen. Aivan kuin pitkä hellekausi päättyi helpottavaan ukkosmyrskyyn, oli Beccan tuijotus päättynyt maaemon voihkintaan. Karttu ei ollut niitä pelokkaimpia ihmisiä, mutta Becca oli kyllä iskenyt jumalten pelon hänenkin mieleensä. Heti seuraavissa kekreissä Karttu aikoi kantaa uhrilehtoon enemmänkin kuin oman osansa.

Karttu tarkasti luolan ulkoseinän symbolit vielä kerran ja pohti niiden merkitystä uusien tapahtumien valossa. Aikaisemmin hän oli uskonut, että seinäkuviot olivat vain muistoja, tarinoita vanhoilta ajoilta. Kaikki viittasi siihen: tarina jumalten synnystä, sankareiden petomerkit, puheet muinaisista taisteluista ja heeroksista. Kuvia jumalten ihmishahmoista, jumalten luomia aseita, jotka oli kadotettu aikojen hämärään. Tavallisia sankarisymboleita, joiden merkityksen jokainen sylilapsikin tiesi.

Se, mitä Karttu ei ymmärtänyt, olivat siipisymbolit. Niiden merkitys ja symboliikka olivat Kartulle täysin outoja. Siivekkäät olennot oli kuvattu lähes kaksi kertaa ihmistä korkeammiksi, jättiläisiksi, joilla oli siivissään tulta ja verta. Ne eivät olleet tavallisia Ukon korppeja, siitä Karttu oli aivan varma. Nämä eivät näyttäneet pohjolaisten taruolennoilta lainkaan. Karttu mietti vastausta pitkään, mutta jätti asian kuitenkin lopulta sikseen. Kuviot olivat kuitenkin taltioituina hänen nahkakantisessa kirjassaan, ja hän voisi tarpeen tullen pohtia arvoitusta muuallakin. Luola vaikutti tällä hetkellä huomattavasti kiinnostavammalta, ja Karttu kaivoi lopulta tulukset ja soihdun esiin. Oli aika tutustua arvoitukseen hieman lähemmin.

Luola vaikutti soihdun lepattavassa valossa suuremmalta kuin olisi voinut ulkoapäin olettaa. Katto oli niin korkealla, että Karttu ei olisi millään voinut omin avuin yltää sinne. Hyvä niin, eipähän tarvinnut suotta varoa päätään. Luola näytti jatkuvan syvemmälle kuin soihdun valo jaksoi kantaa, ja Karttu eteni hiljalleen tunnustellen. Luolan seinät olivat sileitä. Siellä täällä erottui kuitenkin työkalujen jälkiä, aivan kuin luolaa olisi laajennettu jotain tarkoitusta varten myöhemmin. Seinät olivat samanlaisten kaiverrusten peitossa kuin ulkokivikin, ja samat erikoiset symbolit jatkuivat myös täällä sisällä. Outoa. Luola näytti selvästi ihmiskätten tekemältä.

Karttu muisti jotain, palasi oviaukolle ja katsoi luolan suuta hieman tarkemmin, sisältä ulospäin. Aivan kuten hän oli epäillytkin, luolan oviaukko oli peitetty tahallisesti. Työn jäljet olivat sisältä katsoen selvästi nähtävissä. Ulkoapäin katsottaessa luolan oviaukkoa peittävä kivilaatta näytti aivan kiinteältä kalliolta. Asiaa oli mahdotonta arvata, ellei alkanut koputella kalliota. Ja kenelle nyt sellainen tulisi mieleen?

Karttu jatkoi matkaa syvemmälle luolaan. Seinille hakatut ja väreillä maalatut kuviot muodostivat tarinan, jonka loppupää oli jossain vielä syvemmällä maan sisällä. Osa piirroksista tuntui myös loistavan heikosti pimeässä paikoissa, joihin soihdun valo ei yltänyt. Karttu mietti jo hetken aikaa sammuttavansa soihdun, mutta hylkäsi ajatuksen loppujen lopuksi. Myöhemmin.

Kun luolan pääty viimein tuli vastaan, Karttu ei tiennyt, mitä ajatella. Vaikka hänellä olikin ollut oma aavistuksensa luolan merkityksestä, ei hän ollut uskaltanut edes toivoa sitä todeksi. Mutta nyt, nähdessään kivipaaden ja sillä makaavan olion kaikessa uskomattomuudessaan, Karttu tunsi jonkin liikahtavan syvällä mielessään. Tämä oli uskomatonta! Sankarien ajan hauta, koskemattomana! Ja tuo olento... Karttu meni varovasti lähemmäs.

Olento paaden päällä oli tavallista miestä monta päätä pidempi, leveäharteinen ja voimakas. Se makasi kivipaadella kuin nukkuen ja piteli rintansa päällä valtavan kokoista lyömämiekkaa. Vaikka kasvoja ei näkynytkään kivisen täyshaarniskan alta, Karttu ei epäillyt hetkeäkään tämän olennon alkuperää.

Jumalten astia.

Muinainen ihminen, jonka muodon joku Pohjolan jumalista oli ottanut. Vaikka jumalat eivät perinnetietojen mukaan voineetkaan kuolla ruumiilliseen vammaan tai mihinkään ihmiselle kohtalokkaaseen, eivät heidän ihmisastiansa olleet ikuisia tai haavoittumattomia. Karttu oli kuullut tarinoita ajoilta, joiden jumalten sanottiin liikkuvan ihmislasten joukossa kuin kotonaan: ajoilta, jolloin ihmeteot olivat arkipäiväisempiä ja elämä paljon nykyistä vaikeampaa. Joskus tarinoiden todenperäisyyttä tuli epäiltyä, mutta tällainen palautti ainakin Kartun uskon jumaliin ja näiden tekoihin. Tarinoissa oli aina totuuden siemeniä mukana.

Karttu uskaltautui koskettamaan kivistä haarniskaa. Se, mikä oli näyttänyt kiveltä, olikin kivipölyn peittämää metallia. Karttu pyyhki haarniskaa varovasti puhtaaksi hihallaan. Alta paljastui hopeanmusta metallipinta. Haarniska oli tehty metallista, jota Karttu ei ollut ikinä nähnyt missään. Pinta oli koskettaessa lämmin, ja sen koskettaminen nostatti kaikki Kartun ihokarvat pystyyn. Hän ei voinut olla aivan varma, mutta haarniskan pinta tuntui heijastavan soihdun valoa jotenkin oudosti: aivan kuin tumman pinnan alla olisi liikkunut hiljaisia varjoja. Karttu hieraisi silmiään ja pisti lopulta oudon ilmiön lepattavan soihdun ja väsymyksen piikkiin. Ehkä hän tosiaan alkoi nähdä omiaan vanhoilla päivillään.

Karttu katsoi miekkaa hieman tarkemmin uskaltamatta kuitenkaan koskea siihen. Se, mistä kaikki tarinat olivat varsin yksimielisiä, oli jumalten takomien aseiden pahansuopuus. Ainoastaan jumalten siunaamat astiat kykenivät hillitsemään niitä hirveitä voimia, joista aseet olivat saaneet alkunsa. Jos osaamaton tai uskossaan häilyvä erehtyi koskemaan aseeseen ilman suojaloitsuja tai siunausta, seuraukset saattoivat olla arvaamattomia. Siihen oli syynsä, miksi aseet haudattiin jumalten astioiden kanssa syvälle kallioiden sisälle. Karttu ei halunnut muuttua kasaksi savuavaa tuhkaa.

Karttu kiersi hautapaaden hitaasti ja tarkasteli luolaa. Vaikka Jumalten astia olikin haudattu luolan päähän, oli paaden ja seinän välissä vielä muutakin. Se oli myös ainoa kohta luolasta, jossa seinä ei ollut kaiverrusten peitossa. Seinässä oli yksi ainoa symboli, jonka Karttu pystyi tunnistamaan hämärästä huolimatta. Laulun merkki, kannel, hehkui sinisenä soihdun valossa. Maassa, aivan laulujen merkin alapuolella, lepäsi lumivalkoinen kannel. Kultaiset kielet kimaltelivat kutsuvasti luolan vähäisessä valossa. Ilmeisesti kannel oli aikaisemmin ollut nahkaisen hupun peitossa, mutta nyt suojuksesta oli jäljellä pelkkiä riekaleita ja haperoa pölyä. Karttu kumartui katsomaan kannelta lähempää, ja ojensi kätensä nostaakseen soittimen ylös kiviseltä pediltä. Karttu pysähtyi kesken kosketuksen, ja hänen kurkkuaan alkoi äkkiä kuivata. Mahdotonta.

Karttu juoksi eteenpäin uskaltamatta pysähtyä tasaamaan hengitystään. Parnu tuli perässä vastentahtoisesti. Vastuu painoi hänen heppoisia harteitaan, ja sydän tuntui räjähtävän silkasta uupumuksesta. Siitäkään huolimatta Karttu ei uskaltanut hidastaa tahtiaan. Hänen täytyi saada viesti eteenpäin. Karttu oli kuvitellut, että hän olisi voinut ihan hyvin tutkia uhrijärven hylättyä lehtoa omassa rauhassaan, ilman häiriöitä. Hylättyjä lehtoja oli Pohjolassa toki muuallakin, mutta uhrijärven lehto oli ehdottomasti niistä kaikista mielenkiintoisin.

Jumalat hylkäsivät uhrilehtoja todella harvoin. Silloin kun niin kävi, syynä oli yleensä jumalanpilkka, haudan häpäisy tai luonnon kato, ja silloinkin lehto voitiin myöhemmin pyhittää uudestaan oikeilla sanoilla ja sopivilla uhreilla. Mutta aidosti jumalten hylkäämiä lehtoja oli todella vähän. Kukaan ei tiennyt siihen syytä, eivät papit eivätkä Mielikin neidot. Aivan kuin jumalat itse kieltäytyisivät kertomasta asiasta sen enempää.

Karttu oli tutkinut historiaa, myyttejä ja uskomuksia koko pienen ikänsä. Taudin runtelemine keuhkoineen hintelä poika oli ollut avuton apu metsällä ja tukkitöissä, ja viimein perhe oli ajanut nuorukaisen kotoaan mieron tielle.

Karttu ei ollut asiasta pahoillaan. Loppujen lopuksi hän ymmärsi kyllä syyt vanhempiensa toimintaan varsin hyvin ja olisi saattanut itsekin tehdä samoin samanlaisessa tilanteessa. Kun asiaa tarkemmin ajatteli, ei Kartulle kuitenkaan olisi voinut käydä paremmin. Terävä-älyinen kun oli, Karttu oli saanut nopeasti töitä kirjurin oppipoikana kylän lehtomailta. Karttu oli nopea lukemaan ja oppimaan, ja pian vanha kirjuri olikin lähettänyt hänet Rautamon kirjurikouluun. Mukaansa Karttu sai kaksi hopearahaa ja suosituskirjeen. Kirjurikoulussa hänen taidoistaan oli paljon hyötyä, ja pian Kartusta tuli kunnioitettu veljeskunnan jäsen. Luku- ja kirjoitustaito oli arvostettu ominaisuus Rautamossa.

Oli Karttu yrittänyt riiustellakin, mutta kampurajalan ja hintelien hartioidensa takia kukaan ei ollut välittänyt hänestä. Ehkä, jos Karttu olisi ollut hivenen rikkaampi tai kulmiltaan komeampi... mutta ei. Karttu ei ollut katkera siitäkään, että hänen riiustamansa neito oli mennyt mieluummin Mielikkilään kuin hänen kanssaan miehelään. Karttu ei osannut olla katkera. Jos elämä oli hänelle jotain opettanut, se oli kärsivällisyyttä ja ymmärtämystä. Jokainen päivä oli lahja, ja oli turha surra sellaista, jota ei voinut saada. Karttu oli kuitenkin muuttunut varovaisemmaksi, sillä kukapa haluaisi pettyä kerta toisensa jälkeen. Hän oli lopulta vetäytynyt tutkimaan vanhoja merkkikääröjä Rautamon kastellin kellareihin.

Siellä hän teki löydön, joka muutti hänen elämänsä suunnan.

Vaikka Pohjolan kirjoitettu kieli olikin iältään nuorta, oli tekoja ja tapoja merkitty muistiin jo todella kauan. Vaikka kirjoitettu kieli ei ollutkaan yhtä hienoa ja koukeroista kuin Batuun ja Hasrain runokielet, oli kielellä kuitenkin oma temponsa ja merkityksensä. Siinä missä Kultaisen imperiumin kielillä pidettiin kirjaa kirsikkapuun lehdistä ja louhikäärmeistä, pohjolan kielessä keskityttiin olennaisempiin asioihin, kuten kalenterin pitoon ja kansanviisauksiin. Oudoimmat kaikista olivat runomuotoon kirjoitetut kartat. Karttu ei ollut ikinä kuullutkaan moisista, ja ensimmäisen löytyminen tavallisten kalenterilehdyköiden kasasta oli todella yllättävää. Karttu ei ensin ymmärtänyt, mitä kivisiin tauluihin oli kaiverrettu, mutta muutaman vuoden tutkimustyön ja satunnaisten oivallusten jälkeen arvoitus valkeni hänelle hiljalleen.

Ensimmäinen karttaruno ei johtanut minnekään. Syynä saattoi olla sekin, että alkupään maamerkki oli hävinnyt kartalta aikoja sitten. Kukaan ei voinut varmuudella tietää, mihin sillä edes loppujen lopuksi viitattiin. Toisen karttarunon suhteen Karttu oli ollut toiveikkaampi, sillä kartalla mainittu Syrjän uhrilehto oli oikeasti olemassa, vaikkakaan ei enää siellä, missä sen alun perin piti olla. Loppujen lopuksi Karttu oli löytänyt karttarunon alkumerkin kalliopaadesta keskeltä järven karikkoa. Karikko oli vanha uhripaikka, mutta runossa ei ollut puhuttu mitään järvestä. Saattoi olla, että se oli unohdettu tahallisesti pois runosta, mutta todennäköisempää oli, että järvi oli syntynyt vasta myöhemmin runon jälkeen. Karttu ei osannut edes arvailla, kuinka vanha runo todellisuudessa oli.

Karttu seurasi karttarunoa orjallisesti vuoden päivät. Perheetön kun oli, hänellä ei ollut velvollisuuksia muualle kuin Rautamon kirjurikillalle, ja nekin velvollisuudet olivat iän myötä vähenemässä. Hänellä ei ollut muita elätettäviä kuin oma pakkomielteensä, ja se oli hyvä niin. Perhettä Karttu ei ikinä ollut osannut kaivata, vaikka tällaisina hetkinä olisikin ollut varsin mukavaa jakaa löydös itselleen tärkeän ihmisen kanssa. Karttu ei suinkaan tuntenut oloaan yksinäiseksi, mutta ihmisseuran puute sai hänet silloin tällöin jutustelemaan pitkiäkin aikoja Parnulle. Hevonen suhtautui keskustelun asian suomalla vakavuudella ja sai aina palkinnoksi kauraa tai omenan silloin tällöin.

Nyt Karttu olisi antanut kaikki rahansa ihmisseurasta. Tyhmemmästäkin. Ei ollut sellaista junttia, joka ei tajuaisi hänen löytönsä merkitystä.

Karttu pakotti itsensä hieman hidastamaan ja hengitti muutaman kerran rauhallisesti. Hiki oli kastellut kaikki vaatteet, ja saappaissa hiertävä kivi alkoi tuntua vasta nyt. Sydämen tienoilla vihlaisi hieman ja rintaa kiristi hetken, mutta Karttu yritti olla kiinnittämättä siihen sen suurempaa huomiota. Viesti oli liian tärkeä: jos hän nyt kuolisi, kukaan ei saisi tietää hänen löydöstään mitään. Sitä Karttu ei todellakaan halunnut. Ihmisten täytyi saada tietää kanteleesta!

Kun hengenahdistus viimein helpotti pihdeistään, Karttu jatkoi taas matkaa. Rautamoon johtavalle kärrypolulle oli matkaa vielä ainakin kahden päivän kävelymatka, ja ihmisten ilmoille menisi siitäkin vielä viikkoja. Karttu kiroili mielessään Parnun huonoa tuuria, mutta toivoi samalla, että elikko selviäisi itsekseen sen aikaa, kun hän itse olisi poissa. Vaikka alueella ei tiettävästi ollut nähty susia miesmuistiin, oli metsä täynnä muunkinlaisia petoja. Ruokaa hevoselle kyllä oli riittämiin.

Karttu puri hammasta ja kiristi vielä hieman tahtia. Matka ei lyhenisi murehtimalla, vaan kävelemällä.