Katajaneidot saapuivat Hirssan puolustusalueen taakse hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Pirta ei ollut koskaan aikaisemmin sumukävellyt näin suuressa joukossa, ja välillä tapahtuikin melkoisen erikoisia kohtaamisia, kun yksi tai useampia eteerisiä katajaneitoja meni toistensa lävitse. Tunne ei ollut epämiellyttävä, mutta jollakin tavalla se loukkasi hieman ajatusten yksityisyyttä; katajaneidot nimittäin jatkoivat hetkeksi ajatuksensa, pelkonsa ja haaveensa. Linna käveli kerran hänen lävitseen, ja kohtaamisen herättämä tuntemus oli... häiritsevä.

Pirta varoi loppumatkan kulkemasta kenenkään muun kanssa ristiin.

Korpinpojan öiset sanat olivat Pirtan mielessä lähes koko ajan. Hän oli yrittänyt kuumeisesti pohtia, mitä hänen oli sanoilla tarkoitus tehdä, mutta vastaus tuntui välttelevän hänen väsynyttä mieltään. Yhden yön levollinen uni ei vienyt viime aikojen valvomisia ja väsymystä pois. Pirta muisteli Mishaa, ja itkua oli hankala pidätellä. Pirta ei voinut vain antaa asian olla, sillä hän tunsi Mishan menettämisen takia suurta syyllisyyttä ja menetyksen tuskaa. Yksinäisyys vaikutti parhaalta mahdolliselta vaihtoehdolta. Tulevaisuus tuntui synkältä ja harmaalta.

Pirta katseli maastoa mietteliäänä. Hirssa oli puinen linnoitus, jonka tarkoitus oli suojata rajanylityspaikkana toimivaa solaa. Sola oli niin kapea, että vain yhdet kärryt mahtuivat siitä kerrallaan läpi. Sola halkaisi Hirssavaaran kahtia, ja korkeimmillaan seinämät kohosivat lähes yhtä korkealle kuin Rautamon muurit. Hirssavaaran yli ei ollut mahdollista kiivetä ilman köysiä, ja sittenkin se olisi ollut uhkarohkeaa. Puolustuspaikka oli valittu hyvin.

Hirssan linnoitettu sola oli nyt yhtä veristä taistelutannerta. Korkealta ilmasta katsottuna näytti aivan kuin koko sola kylpisi kirkkaanpunaisessa veressä. Sola muodosti märkivän haavan muutoin niin kauniin valkoisessa maastossa, ja pienet ihmiset tappoivat lisää toisiaan kuin loiset konsanaan. Korppeja ja muita raadonsyöjiä oleili tappotantereen reunamilla odottamassa tilaisuutta päästä syömään. Pirtalla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauan taistelut olivat jatkuneet, ja kaatuneiden määrää oli hankalaa arvioida puolin ja toisin. Lisää sotilaita tuli kummaltakin puolelta rajaa, idästä loppumattomana virtana, lännestä vähemmän. Tilanne näytti yläilmoista katsottuna varsin huonolta.

Viima ohjasi heidät turvallisen välimatkan päähän taistelulinjojen taakse, ja yksitellen katajaneidot tulivat pois usvasta. Ensimmäisenä Pirta haistoi veren, sisälmykset ja pelon. Sodan hajun. Vaikka tantereelle oli matkaa melkein kilometri, löyhkä oli silti käsinkosketeltava. Pirta antoi refleksinomaisesti ylen, ja huomasi useimpien katajaneitojen seuraavan esimerkkiä. Pirta pyyhki suunsa kasvot kalpeina ja yritti olla ajattelematta hajua. Se ei onnistunut, ja Pirta oksensi jälleen. Kun vatsa oli viimein tyhjä, Pirta tunsi puistatuksia pelkästä ajatuksesta. Pirta ei ollut ikinä nähnyt tällaista teurastusta.

“Olkaa vahvoja. Emme sodi, mutta voimme kyllä tarjota apuamme”, muistutti Linna ja lähti kävelemään tapiokoiden kenttälinnaketta päin. Yksitellen katajaneidot seurasivat Linnan perässä. Koko matkan katajaneidot saivat hurraahuutoja tapiokoiden parista, ja näiden mieliala näytti nousevan. Rautamon katajaneidot olivat ilmeisesti ensimmäiset katajaneidot, jotka tänne olivat taistelujen alettua tulleet.

Tapiokoiden kenttäkomentajana oli Caer Vuori. Komentajan merkkinä tällä oli kullattu karhupanssari, joka näkyi aurinkoisena päivänä kauas. Melko pitkästä varrestaan huolimatta Vuori näytti väsyneeltä ja heikolta. Huomatessaan katajaneidot tämän ilme kuitenkin kirkastui silminnähden.

“Tervehdys, hyvät neidot. Odottamaton, mutta varsin iloinen yllätys”, sanoi Caer Vuori ja tervehti katajaneitoja iloisesti. Miehen ääni oli matala, kuuluva ja tihkui karismaa. “Kuka teistä puhuu kaikkien puolesta?”

“Toistaiseksi minä”, sanoi Linna ja esitteli itsensä. Huomaamattomasti katajaneidot antoivat enemmän tilaa Linnalle ja siirtyivät tämän taakse kuuntelemaan.

“Olen pahoillani tästä tylyydestä, mutta sotatilanne vaatii sotilaallista tehokkuutta. Tästä eteenpäin puhun sinun kauttasi kaikille teille”, sanoi Caer Vuori. Mies tunsi selvästi katajaneitojen tavat ja haluttomuuden valita johtajia.

“Millainen tilanne on? Meillä on mukana seitsemän sotaparantajaa, ja loput ovat enemmän tai vähemmän vihkiytyneet parantamisen taidossa”, sanoi Linna.

“Erinomaista! Tapion laulajat ovat varmasti tyytyväisiä parannusavusta. Eniten meillä on tällä hetkellä käyttöä tiedustelulle: jos saisin vaikka muutaman katajaneidon vilkaisemaan asioita... linnunsilmin?”

“Tottakai”, sanoi Linna ja viittasi pari nuorempaa katajaneitoa luokseen. Hetken juteltuaan Linna nyökkäsi ja jatkoi: “Tässä ovat Vil ja Surmukka. He ovat tarkkasilmäisiä ja hyvämuistisia, ja heistä on varmasti apua.” Caer Vuori käskytti adjutanttiaan, ja pian kolmikko katosi näkyvistä.

Sitten Caer Vuori kertoi yleispiirteittäin kokonaistilanteen, tai ainakin niin paljon kuin heille saattoi kertoa.

Tilanne oli toistaiseksi melko hyvin hallinnassa, mutta vahvistuksia ei enää olisi tulossa paljonkaan, kun taas vihollisella näkyi riittävän tuoretta tapettavaksi lähetettävää päivä päivältä enemmän. Caer Vuori arveli, että ennemmin tai myöhemmin tilanne äityisi todella pahaksi. Koska sola oli ainoa järkevä puolustuspaikka monen sadan neliökilometrin alueella, ei solaa voinut antaa viholliselle missään nimessä. Viivytystaistelussa oli muitakin huonoja puolia: mitä pidempään murtautumisyritys kestäisi, sitä enemmän vihollisella olisi aikaa etsiä vaihtoehtoisia reittejä. Kukaan ei tiennyt, kuinka kauan sohjokelit jatkuisivat, ja viimeistään lumien sulaessa pohjoisemmat solat aukeaisivat vihollistoiminnalle. Jos taas pakkanen tulisi takaisin, lumihanget muuttuisivat kestäviksi, ja sotilaat voisivat liikkua esteettä. Tilanne oli pahenemaan päin.

Kaikki tämä oli Pirtalle uutta ja ihmeellistä. Sotatoimet eivät kuuluneet Mielikin vaalimiin oppeihin, mutta tällaisina aikoina kenelläkään heistä ei ollut vaihtoehtoja. Kaikki tekisivät sen, minkä kykenivät. Pirta kuunteli Caer Vuoren luettelemia miehistö- ja muonavahvuuksia puolella korvalla, sillä hänellä ei ollut ymmärrystä tai mielenkiintoa asioihin. Linna sen sijaan tuntui tajuavan tilanteen varsin hyvin, ja kyseli vähän väliä tarkentavia kysymyksiä. Oli kuin nainen olisi syntynyt sotaa varten.

Pirtan kuulo terästyi, kun Caer Vuori alkoi kertoa Vaegharadin sotavelhoista ja vielä näkemättömästä croa-uhkasta. Onneksi kumpiakaan ei vielä ollut havaittu, mutta Caer Vuoren mielestä se oli vain ajan kysymys. Ajatus sai komentajan mietteliääksi, mikä ei ollut Pirtan mielestä ihme. Ilman croa-olentojakin tilanne oli riittävän paha: yksikin sotavelho saattaisi kääntää koko taistelun aivan päälaelleen. Pohjolaisista ainoastaan kolttanoidat ja jotkut Mielikin siunaamista parantajista saattoivat tarjota vastusta puolihulluille sotavelhoille.

Sinä aikana kun Pohjola oli ollut sodassa Vaegharadin kanssa, sotavelhoja ei vielä ollut, tai ne olivat kaikki sotimassa jossain kaukomailla. Kukaan ei tiennyt, kuinka paljon Vaegharadilla oli tarkoituksena heittää sotavelhoja tähän taisteluun.

Kun Linna ja Caer Vuori olivat keskustelunsa keskustelleet, Linna johdatti katajaneidot syrjäisemmälle paikalle pitämään neuvoa.

“Kuten varmaan kuulittekin, tilanne ei ole hyvä. Täällä on ainoastaan pari tuhatta tapiokaa, ja lisää on tulossa enimmillään viitisentoista tuhatta taistelevaa miestä. Tällä hetkellä tilanne on vielä meille edullinen, sillä ahtaaseen solaan ei mahdu kuin muutama kymmenen miestä kerrallaan taistelemaan. Heti kun viholliset onnistuvat murtautumaan kauempaa läpi, rintamalinja muuttuu ja asiat vaikeutuvat.”

“Entä ennustus?” kysyi Viima.

“En kuullut mitään sellaista, mihin kantele voisi liittyä. Sen suhteen emme voi tehdä muuta kuin toivoa. Toivottavasti Mielikki paljastaa meille pian, mikä on kanteleen ja Pirtan merkitys tässä koko kuviossa.”

Katajaneidot olivat vaiti, ja kaikki vilkuilivat Pirtaa ja tämän kantamaa kanteletta hieman ihmetellen. Kukaan ei kysynyt mitään, mutta Pirta tunsi näiden uteliaisuuden ja epäilykset. Kirottua, hän itsekin oli utelias!

“Sitä odotellessa autatte Tapion parantajia niin hyvin kuin vain voitte. Hoitakaa itseänne, ja muistakaa nukkua sen verran kuin pystytte. Väsynyt parantaja on huono parantaja”, muistutti Linna ja kaikki nyökkäilivät. Jokainen tarvitsi meditoivaa unta, mikäli aikoi jatkaa parantamista pidempiä aikoja.

“Yksi asia vielä. Uutiset croa-olennoista ja sotavelhoista olivat huolestuttavia. Olkaa tarkkoina, ja ilmoittakaa minulle tai muille vanhemmille heti, jos huomaatte jotain tavallisesta poikkeavaa. Tapion laulajat ovat ehkä enemmän tekemisissä sota-asioiden kanssa, mutta täällä ei ole muita huolehtimassa henkien asioista meidän lisäksemme.”

Sen sanottuaan Linna ohjasi katajaneidot yksitellen johonkin suuntaan taistelukenttää Caer Vuorelta saamiensa ohjeiden mukaisesti. Edessä olisi verinen päivä, jolle ei olisi loppua.

Pirta ei ollut järin kokenut parantaja, mutta tiesi kokemuksesta kuitenkin tärkeimmät perusteet. Hän saattoi sulkea laulullaan verenvuodon, tukkia suuremmat haavat ja liittää yhteen murtuneet luut. Mutta jos haavoittunut oli saanut tavallista kovemman iskun päähänsä, Pirtan taidoista ei ollut juurikaan apua. Yleensä aivoihin kohdistuneet vammat olivat kuolemaksi.

Pirta kiersi auttamassa haavoittuneita taempana aivan kiihkeimmistä taisteluista. Tekemistä riitti siitäkin huolimatta. Jokaisen katajaneidon mukana oli muutama rampautunut tai sotimista ajatellen liian vanha nainen tai mies, jotka auttelivat katajaneitoja haavoittuneiden ja kuolleiden kanniskelussa.

Vähän väliä hänen luokseen tuotiin pahasti haavoittunut – yleensä täysin taistelukyvytön tai tajuton – tapioka tovereidensa kantamina. Pikaiset rukoukset ja kiitokset lausuttuaan haavoittuneen toverit riensivät takaisin taisteluun. Pirta tarkisti haavoittuneen haavat, ja jos selviämisen mahdollisuuksia oli olemassa, tarjosi apuaan. Useimmiten haavoittuneen tila parani silmissä, pienemmät haavat umpeutuivat saman tien ja verenvuoto tyrehtyi. Tapion siunaamat tapiokat paranivat tavan miekkamiehiä selvästi nopeammin, ja suurin osa kuolleista olikin aivan tavallisia maajusseja, jotka oli komennettu rintamalle valmistautumattomina aseisiin.

Ne, joita Pirta ei voinut auttaa, jätettiin odottamaan sotaparantajaa, tai jos nämä olivat selvästi avun ulottumattomissa, tapettiin. Pirta ei ehtinyt pohtimaan teon raakuutta, sillä yleensä haavoittuneet kituivat suurissa tuskissa ja kuolivat ääneti. Pirta tunsi jähmeyden kaivelevan mieltään. Hänen ympärillään oli niin paljon kuolemaa, verta ja pelkoa, että sellainen ei voinut olla jättämättä jälkiään herkän ihmisen mieleen. Jossain vaiheessa Pirta havahtui viimein tajuamaan, että ilta oli tullut ja sitä mukaa haavoittuneiden määrä oli selvästi vähentynyt.

Kun viimeinenkin parannettava oli viety syrjään lepäämään, Pirta lysähti lumeen istumaan osaamatta tehdä muutakaan. Kantelepussi oli yhä hänen selässään, sen paino tuntui rauhoittavalta ja tukevalta. Pirta oli nukahtaa niille sijoilleen, mutta Pirtaa auttanut Vanja nosti naisen pystyyn.

“Rohkeutta, tyttö. Autoit monia”, sanoi nainen ja Pirta kuuli totuuden tämän puheessa. Se oli totta. Pirta oli tehnyt tänään parhaansa. Vanja talutti Pirtan hitaasti nuotiolle, jonka ympärille muutkin katajaneidot olivat jo kerääntyneet. Kaikkien ilmeet olivat väsyneitä, aivan kuin jokainen heistä olisi vanhentunut monta vuotta yhdessä päivässä. Jopa Viima istui pää puuta vasten, ja kyynelten urat näkyivät selvästi veren tahrimilla kasvoilla.

“Syö ja lepää. Tulen herättämään sinut aamulla”, lupasi Vanja ja lähti omille teilleen. Jonkun täytyi siivota kuolleet pois tieltä ennen seuraavaa päivää. Pirta ihmetteli vanhojen naisten voimia.

Pirta ei puhunut kenellekään, vaan syötyään oudon mauttoman lihakeiton nukahti niille sijoilleen. Sinä iltana nuoremmatkaan katajaneidot eivät kikatelleet, eikä kenelläkään riittänyt voimia turhanpäiväiseen keskusteluun. Siinä missä katajaneitojen leiri oli hiljainen, tapiokat pitivät omissa telttakylissään melkoista elämää. Päivän taistelusta selvinneet tapiokat joivat kuolleiden tovereidensa muistoille, jotkut vähemmän, jotkut selvästi liikaa. Tapiokat lauloivat ja joivat myöhään yöhön, ja ennen aamunnousua kaikki olivat jälleen täysissä sotisovissa, valmiina kuolemaan.