Misha odotti kuolevansa niille sijoilleen, mutta mitään ei tapahtunut. Misha onnistui vaivoin nostamaan painavan miekan haarniskan puristuksesta ja oli vähällä pudottaa sen kertaalleen. Kun Misha testasi aseen tasapainoa, hän tajusi viimein, ettei ase ollut lainkaan metallia. Siinä missä pohjolainen laatuteräs oli väriltään tummaa ja syistä kuin kataja, oli tämä miekka pikimustaa kiveä. Se näytti aivan lasilta. Mitä kukaan tekisi miekalla, joka oli kivestä tehty? Sehän hajoaisi aivan sirpaleiksi pienimmästäkin osumasta!

“Älä pohdi tuollaisia. Se kestää kyllä siinä missä sinunkin miekkasi. Äläkä missään nimessä koske aseen terään, sillä se on todella terävä”, varoitti Ukko. ”Leikkasin sillä kerran vahingossa varpaani irti.”

Misha ei ollut aivan varma, laskiko Ukko leikkiä vai ei, mutta hänen mieleensä ei tullut kyseenalaistaa Ukon sanoja. Misha laski aseen varovasti lappeelleen maahan.

Misha katsoi haarniskaa epäilevästi ja vilkaisi sitten epäuskoisena Ukkoa. Tämä näytti kärsimättömältä, ja nyökkäsi kohti haarniskaa.

“Ota se. En vastaa seurauksista, jos et tottele”, sanoi Ukko, ja Misha uskoi.

Haarniska tuntui lämpimältä Mishan kosketuksen alla. Vaikka luola oli melko viileä, oli haarniska omintakeinen, aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Misha ei ikinä koko elämänsä aikana ollut nähnyt samanlaista haarniskaa. Haarniska koostui pienistä tummista levyistä, aivan kuin suomuista... tai sulista. Haarniskan pinta oli pienien kaiverrusten peitossa, mutta kun Misha yritti katsoa tarkemmin, pinta näytti jälleen sileältä.

Kypärä oli kaikkein oudoin. Se muistutti korpin kasvoja. Linnunnokka suojasi nenää ja silmät olivat pelottavan mustakiiltoiset kaikessa kauneudessaan. Korvasuojat nousivat pään sivuille aivan kuin pienet siivet. Suukappaletta ei ollut, joten kaula ja suu jäivät melkein paljaaksi. Verrattuna Mishan omaan ketjuhaarniskaan Jumalten astian kantama kokopanssari näytti melko kömpelöltä käyttää. Mishalta kesti hetken aikaa oivaltaa, miten haarniskan saattoi riisua.

Misha oletti löytävänsä haarniskan sisältä kuivuneen, irvokkaan luurangon, mutta siellä olikin pelkkää tomua. Kuinka kauan tämä hauta oli ollut tässä? Satoja vuosia? Tuhat vuotta? Kauemmin? Ajatus sai Mishan värähtämään, joko kylmyydestä tai epäuskosta.

Haarniskan kappaleet oli helppo nostaa paadelta, kun haarniskan sisällä ei ollut mitään. Varovasti Misha nosteli haarniskan osat pala palalta lattialle. Haarniskan valmistusmateriaali ja -tapa olivat hänelle täysin outoja: metallimainen pinta tuntui kosketuksessa oudolta, elävältä. Kaiken lisäksi haarniska oli kevyt ja yhtä ohut kuin kananmunan kuori. Misha ei ymmärtänyt, miten tällaisista varusteista saattoi olla apua kenellekään.

Kun Misha oli valmis, hautapaadella oli jäljellä ainoastaan pölyä.

Ukko nyökkäsi tyytyväisenä.

“Pue se päällesi”, komensi Ukko. Misha olisi totellut, mutta tiesi Ukon pyynnön mahdottomaksi. Täyshaarniskaa ei noin vain puettu ylle, jos oli yli puoli metriä lyhyempi kuin sen edellinen omistaja. Oliko Ukko sokea?

“En ole. Manala sinut periköön mies, usko jo!”

Misha huokaisi. Olkoon sitten. Misha pukisi ylleen haarniskan, joka kolisisi ja pakottaisi Mishan täysin liikkumattomaksi, ihan vain sen takia, että Ukko käski niin. Näkisipä sitten, että se oli täysin mahdotonta.

Misha aloitti jalkakappaleista. Oudon malliset jalkasuojalliset loksahtivat varsin helposti paikoilleen. Pikkuhiljaa Misha puki haarniskaa ylleen, kappale kappaleelta. Mitä pidemmälle Misha eteni, sitä oudommaksi hänen olonsa tuli. Haarniska ei tuntunutkaan enää niin sopimattomalta, tai edes liian suurikokoiselta hänen mitoilleen. Oli kuin haarniskan palaset olisivat etsiytyneet tiukasti oikeisiin paikkoihin. Tarkoituksella.

Viimein, kun Misha oli kypärää vaille kokonaan haarniskan peitossa, hän tajusi oudon haarniskan sopivan hänelle täydellisesti. Se ei rajoittanut hänen liikkumistaan lainkaan eikä painanut juuri mitään. Misha vilkaisi epäuskoisena hautakiveä, jonka päällä jättiläisen kokoinen Jumalten astia oli maannut sama haarniska päällään. Olento oli ollut paljon Mishaa suurempi, siitä Misha oli aivan varma. Misha katsoi outoa, korpinkasvoista kypärää kädessään. Se oli edelleen saman kokoinen kuin aikaisemminkin. Valtava. Misha epäröi hetken, mutta painoi sitten kypärän päähänsä. Salvat kiinnittyivät hartiakappaleisiin äänekkäästi naksahtaen.

Se sopi hänelle täydellisesti.

“Hähä! Näetkös nyt, töykeä pojankloppi?” kiusasi Ukko hämmentynyttä Mishaa. ”Luuletko, että vaelsin sodissa ja kahinoissa pelkkään rahvaan rautaan puettuna?”

Misha ei osannut sanoa mitään. Misha vain kuunteli ihanaa hiljaisuutta, haisteli hajutonta hautaholvia. Jostain syystä peto hänen sisällään oli poissa, verenjano kadonnut. Misha tunsi olonsa viileäksi ja rauhalliseksi. Se oli upea tunne. Mishaa hymyilytti.

“Tiedät varmasti, jos vain vähän jaksaisit miettiä, kuka haarniskan minulle teki. Vaikka se upea onkin, on haarniska kuitenkin yksi hänen mitättömimmistä tekosistaan.”

Misha nyökkäsi ja kokeili liikkua haarniskassa. Hän nosti oman miekkansa maasta ja kokeili, miltä sitä tuntui käyttää haarniskan kanssa. Aluksi Misha oli pelännyt, että haarniska vaikeuttaisi hänen liikkumistaan, mutta pelko oli loppujen lopuksi turha: haarniska oli kevyt ja joustava kuin nahkainen talvinuttu.

“Unohda vanha miekkasi. Ota tuo toinen.”

“Se on kuin lasia. Ei se kestä!” protestoi Misha.

“Oletko sinä oikeasti noin tyhmä? Jos saat tuon miekan hajalle, lupaan, että sen tekijä tulee henkilökohtaisesti kokoamaan sen silmiesi edessä!”

Misha ei viitsinyt sanoa vastaan, vaan laski vanhan miekkansa hautapaadelle. Ukon miekka oli painava, mutta jotenkin miekan tasapaino oli haarniskan kanssa yhdessä käytettynä paljon parempi. Aivan kuin haarniska ja miekka olisivat täydentäneet toisiaan. Misha iski miekalla kokeilevasti ilmaa pariin otteeseen, ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä. Miekka tuntui hyvältä, eikä painanut enää läheskään niin paljon kuin Misha muisti.

“No niin, miltäs se tuntuu?” kysyi Ukko viimein. Misha nyökkäsi tyytyväisenä.

“Menettelee”, murahti Misha ja nähtyään Ukon ilmeen jatkoi vielä: “Ja tämä haarniska on niin ohut, ettei siitä ole mitään hyötyä.”

Ukko näytti siltä, että räjähtäisi kohta. Misha yritti olla hymyilemättä, mutta onnistui vain vaivoin.

“Etköhän pääse kokeilemaan väitöksiäsi. Vähän liiankin pian”, uhkasi Ukko.

“Mitä tarkoitat?”

“Tuo Tapion pappi... en luota siihen. Se ei aio viedä kanteletta Rautamoon.”

“Tottakai se aikoo!” sanoi Misha uskomatta korviaan. Mitä Ukko oikein höpisi?

“Niinhän sinä toivot. Mutta ei... se on petturi. Sen toverit ovat seuranneet teidän pientä joukkoanne noituudella koko sen ajan, kun olette matkanneet tänne. Tänä yönä, vähän ennen aamua, ne tulevat leikkaamaan kurkkunne auki, kun te vielä näette unta rakkaistanne.”

Ukon ei tarvinnut enää sanoa enempää, Misha arvasi jo, mihin suuntaan keskustelu oli etenemässä. Koulutus otti komennon Mishan pään sisällä.

“Montako miestä? Mistä suunnasta?”

“Nonih, heräsihän se viimein... Sanoisin, että lähemmäs sata miestä, joista 20 jousimiestä ja loput jalkaväkeä. Joukossa on myös pari kolttanoitaa. Suunnasta en tiedä. Viimeksi kun kävin katsomassa, ne vain valmistelivat veritekoa ja ryyppäsivät.”

Misha mietti hetken. Hänen pienellä joukollaan ei ollut mitään mahdollisuuksia sellaista määrää vastaan, olivatpa ne kännissä tai eivät.

“Ovatko he tapiokoita?” Kysymys oli Mishalle tärkeä. Hän ei alkaisi taistella asetovereitaan vastaan, ei nyt eikä ikinä.

“Eivät. Jotain kirottuja merkinpalvojien palkkakoiria.” Ukko kuulosti katkeralta, mutta Misha ei alkanut kysellä lisää.

“Pääsikö lähettämäni tapioka heidän ohitseen?” Jos Rautamo ei ikinä saisi tietää tilannetta, ei sieltä tulisi myöskään apuvoimia.

Ukko pudisti päätään. “Ei. Hänen päänsä koristaa tällä hetkellä paalua erään tien kupeessa.”

Misha kirosi ääneen. Eikö mikään sujunut niin kuin piti?

“Mitä sinä haluat?” kysyi Misha suorasukaisesti Ukolta.

“Yksinkertaista. Haluan, että tapat papin, ja hoidat kanteleen ehjänä Rautamoon. Hinnalla millä hyvänsä.”

“Älytöntä! En voi koskea Tapion siunaamaan!”

“Miksi uskot, että pappi on todellakin Tapion suojeluksessa? Käske hänen näyttää Tapion merkki, jos et usko.”

Misha mietti tilannetta. Papin murhasta ei ikinä selviäisi hengissä, olipa nähnyt jumalan tai ei.

“Entä muut miehet?” kysyi Misha. Ukko pudisti kieltävästi päätään ja jatkoi: “He ovat Tapion vihkimiä, saat siitä sanani.” Misha nyökkäsi ja pohti tilannetta hetken liian pitkään. “Sinuna alkaisin oikeasti kiirehtiä. Aurinko nousee aivan pian, ja aika alkaa olla käsillä”, hoputti Ukko.

Misha teki saman tien päätöksensä, käänsi Ukolle selkänsä ja harppoi Ukon miekka kädessään takaisin leiriin. Ukko jäi luolaan, mutta Misha ei katsonut edes taakseen varmistaakseen. Vartiomies heräsi viimein säpsähtäen, kun Misha potkaisi häntä kylkeen.

“Hälytys!” karjui Misha niin kovaa kuin keuhkoista lähti. Yön hiljaisuus särkyi saman tien, ja leiri heräsi rajusti sätkien eloon. Miehet olivat hyvin koulutettuja, ja suurin osa sotilaista hyppäsi samantien hälytyksen kuultuaan miekkojen kanssa pihalle. Kaikki olivat vielä puolipukeissaan. Kun tarpeeksi monta oli ulkona, Misha käski heidän pukea varusteet pikavauhtia. Kukaan ei kysynyt mitään, vaikka Misha oli pukeutunut haudan haarniskaan ja kantoi kädessään kivistä miekkaa. Misha ei ehtinyt jäädä ihmettelemään asiaa, vaan juoksi teltalle, jossa Tapion papin piti olla nukkumassa. Kun Misha ryntäsi oviaukosta sisään, pappi oli kuitenkin jo täysissä pukeissa valmiina matkantekoon. Pappi puristi kanteletta tiukasti sylissään.

Nähdessään Mishan pappi valahti kalpeaksi.

“Miten uskallat?! Tuosta hyvästä Tapio syö miehenelimesi!” Papin uhkaus oli tyhjä, ja kumpikin heistä tiesi sen.

“Olet papiksi kumman tietämätön Tapion tavoista. Näytä Tapion merkkisi tai kuole”, sanoi Misha ja nosti kivisen miekan papin kaulalle. Siinä, missä miekan terä kosketti kaulaa, pieni veripisara norui terää myöten. Pappi yritti puhua, mutta puhe muuttui änkytykseksi.

“Paita pois”, käski Misha, ja painoi miekkaa syvemmälle miehen pehmeään lihaan. Pappi värähti kivusta, ja nyökkäsi viimein. Pappi laski kanteleen viereensä maahan varoen kolauttamassa sitä mihinkään. Hitaasti pappi riisui nuttunsa. Miehen rinta oli paljas ja lähes karvaton. Siinä, missä olisi pitänyt olla Tapion poltettu pedon merkki, ei näkynyt jälkeäkään.

“Odota, voin selittää... voin maksaa...” aloitti pappi, mutta Misha ei enää kuunnellut. Misha työnsi miekan yhdellä nopealla riuhtaisulla miehen kaulasta läpi, ja valepappi putosi korahtaen polvilleen. Verta pulppusi miehen rinnuksille ammottavasta haavasta. Misha veti miekan ulos, ja pappi kaatui kuolleena maahan. Misha vilkaisi teltassa pikaisesti ympärilleen, otti kantelepussin ja astui ulkoilmaan.

Miehet odottivat täysissä taisteluvarustuksissa, miekat esillä ja jalkajouset vireessä. Karttukin oli herännyt mekkalointiin ja saanut vaatteet päälleen. Kaikki katsoivat korppihaarniskaan pukeutunutta Mishaa, joka tuli papin teltasta miekka verta tippuen ja kantelepussi kädessään.

“Huijaripappi on pettänyt meidät kaikki. Ei sillä ollut edes Tapion merkkiä rinnassaan!” huusi Misha ja käski miesten käydä tarkastamassa asian, jos eivät häntä uskoneet. Pari miehistä kävi sisällä varmistamassa asian, ja he tulivat takaisin järkyttyneen näköisinä nyökkäillen. Kukaan ei enää epäillyt Mishaa. Jos joku ihmettelikin Mishan haarniskaa ja miekkaa, kukaan ei sanonut mitään.

“Meillä ei ole paljoa aikaa”, jatkoi Misha. “Meidän perässämme on sata miestä, joista viidesosa on jousimiehiä. Luultavasti viestinviejä on myös tapettu, eli apua ei ole tulossa. Joka mies hevosille, jättäkää reet ja kantamukset. Heillä on joukossaan noita tai kaksi, ja kiertely ei toimi. Meidän täytyy pyrkiä suoraan Rautamoon. Liikettä!”

Miehet tottelivat kiireesti, eikä kulunut kauankaan, kun pieni joukko jo nelisti syvemmälle korpeen. Tielle ei kannattanut yrittääkään suoraan, sillä sitä kautta he vain päätyisivät varmemmin takaa-ajajiensa syliin. Misha toivoi kuumeisesti, että he ehtisivät pois hautavajoamasta ennen kuin palkkatappajat saavuttaisivat heidät. Siten ainakin nopeimmilla ratsastajilla olisi mahdollisuus päästä tasaiselle ja karkuun.

Laskeutuminen hautavajoaman toiselle puolelle kestäisi aikansa. Ensin täytyi kuitenkin kivuta jyrkkää vaaran reunaa ylös, ja vasta sen jälkeen joukkio pääsisi laskeutumaan toiselle puolelle. Misha valitsi helpoimman näköisen kohdan ja hoputti Pikkuraa suurempiin ponnistuksiin. Päästyään viimein huipun päälle Misha kääntyi katsomaan taakseen, alas hautapaikalle, ja näki siellä jo liikettä. Misha antoi hetken aikaa näkönsä ja kuulonsa tarkentua, ja pian hän saattoikin kuulla kiroilun ja sadattelun alhaalta leiristä. Soihtuja sytytettiin, telttoja potkittiin kasaan. Hyvin pian takaa-ajajat tajuaisivat, minne suuntaan he olivat lähteneet, ja sitten alkaisi kilpajuoksu lumisessa maastossa.

Takaa-ajo oli alkanut.