Katajapalatsi oli sekaisin. Uutiset kanteleesta olivat jo ehtineet levitä kaikkialle, ja ihmiset pelkäsivät pahinta. Kaupunki oli merkinpalvojille myönteisten aatelisten hallussa, ja kaikki muinaisuskovaisten sotilaat olivat jo menneet rintamalle. Pirta kuunteli Ailhon juoruamista puolella korvalla jaksamatta oikein keskittyä nuoren neidon innostuneeseen pulinaan. Kun sille päälle sattui, Ailho saattoi olla todella rasittava tapaus. Pirta mietti Mishaa ja ihmetteli, missä tämä juuri sillä hetkellä oli. Pirta halusi etsiä miehen käsiinsä, mutta Viiman ohjeet olivat olleet selvät: kukaan ei saanut enää poistua katajapalatsista, mistään syystä. Hän ei halunnut, että tieto kanteleen löytymisestä eksyisi Rautamoa hallitsevien aatelisten korviin.

Pirta ihmetteli Viiman käytöstä. Mielikkilässä arvostettiin vanhempia katajaneitoja näiden viisauden ja iän mukaan, mutta Viima oli saanut osakseen jonkinlaisen hiljaisen hyväksynnän. Aivan kuin koko vanhempien neuvosto olisi päättänyt antaa Viimalle hieman enemmän liikkumatilaa kuin aikaisemmin. Sillä saattoi olla jotain tekemistä senkin kanssa, että nimenomaan Viima oli ennustanut parhaiten nykyisen tilanteen. Luonnollisesti siihen ei ollut aikaisemmin uskottu, mutta nykyisen tilanteen valossa olisi ollut typerää olla kuuntelematta Viimaa entistä tarkemmin.

Itse kaupungissa tilanne oli äitynyt entistä pahemmaksi, jos se nyt yleensä oli mahdollista. Pirta oli kuullut Vahdilta, että muutama kaupungin lehdoista oli jo poltettu. Se oli ennenkuulumatonta, pyhäinhäväistyksenä pahinta mahdollista luokkaa. Miten oli mahdollista, että samat ihmiset, jotka aikaisemmin olivat eläneet sulassa sovussa keskenään, nahistelivat nyt uskonasioista aina veritekoihin asti? Pirta ei edes kuvitellut ymmärtävänsä tilannetta.

Pirta ajatteli myös Mishaa ja pelkäsi tämän puolesta. Pirta ei voinut enää poistua katajapalatsista tuosta vain, eikä hänellä ollut mitään tietoa, missä mies olisi. Pirta yritti olla ajattelematta, mitä kaikkea kauheaa Mishalle voisi tapahtua merkinpalvojien hallitsemassa kaupungissa, mutta ajatus sai kuitenkin Pirtan levottomaksi. Pirta kosketti kaulakoruaan ja rukoili mielessään, että Mishalla olisi kaikki hyvin. Pirta ei halunnut elää elämäänsä ilman Mishaa, ja hän halusi miehestä isän lapselleen.

Pirta ravisteli turhat pelot mielestään. Hän ei voinut tehdä asialle mitään, ja nyt oli muutakin mietittävää. Misha oli miekkamestari ja itsensä Tapion siunaama. Hän kyllä pärjäisi. Ajatus rauhoitti Pirtan mieltä kummasti.

Tunnelma katajapalatsissa oli kiristynyt entisestään, kun ensimmäiset usvavaeltajat palasivat idästä. Pirta oli kuullut näiden paluusta pelkkiä huhuja, mutta tosiseikat tuntuivat tukevan huhuja liiankin hyvin. Uutiset itärajalta eivät olleet hyviä. Aikaisemmin rajan ylittäneet pakolaiset olivat todellakin paenneet sotajoukkoa, joka taas tuntui pakenevan aivan jotain muuta – ehkä suurempaa sotajoukkoa. Kukaan ei tiennyt, ja ennustukset tuntuivat olevan kaikilla erilaisia. Erimielisyyksiä puhkesi, ja ennustajat väittelivät keskenään avoimesti katajapalatsin viileillä käytävillä. Tuntui, että katajaneidot eivät enää osanneet erottaa unta enteestä.

Pirta pohti, uskaltaisiko puhua edes Viimalle omista enteistään. Kaikkien näiden tapahtumien valossa se tuntui hieman huonolta ajatukselta. Miten häntä olisi voitu uskoa, jos kaikki muut vanhimmat ja viisaimmatkaan eivät olleet nähneet samaa unissaan? Pirta ei halunnut kiristää tilannetta enää entisestään, mutta toisaalta, jos hän olisi oikeassa... Kirottua, että kaiken tämän täytyi tapahtua juuri talvella Mielikin ollessa heikoimmillaan! Kevääseen oli aikaa vielä kuukausia, ja ennen sitä katajaneidot olisivat melkein omillaan. Masentava ajatus.

Ailhon juoruilutuokio keskeytyi, kun Viima tuli huoneen ovelle. Ailho hiljeni saman tien, ja hetken aikaa Pirta oli kiitollinen Viimalle.

“Tulisitko mukaani?” pyysi Viima hiljaa, ja Pirta nousi heti tottelevaisesti ylös. Ailho seurasi Pirtaa silmät tarkkana koko matkan, kun Pirta käveli ovelle. Pirta arvasi, että Ailho juoksisi heti tilaisuuden tullen juoruamaan tapauksesta muiden noviisien kanssa. Jotenkin se ei tuntunut yllätykseltä. Minkäpä tyttö tavoilleen voi?

Kun Pirta pääsi käytävään Viiman perässä, Viima pysähtyi varjoisaan nurkkaukseen tarpeeksi kauas Ailhon urkkivista korvista.

“Vanhempien neuvosto on huolissaan. Kantele ei voi jäädä tänne – ei niin kauan, kun kaupunkia johtaa merkinpalvojille myönteinen aatelisto. On vain ajan kysymys, milloin uutiset kulkeutuvat kastelliin saakka. Kun niin käy, katajapalatsi saattaa saada aika ilkeitä vierailijoita.”

Pirta nyökkäsi. Viima oli oikeassa.

“Minne sen voisi viedä? Onko muista kaupungeista tietoa?”

“Metsävahti komensi kaikki kynnelle kykenevät rintamalle. Käsky koski kaikkia Pohjolan pitäjiä ja kaupunkeja. Jostain syystä merkinpalvojat ovat ottaneet ohjat omiin käsiinsä ainoastaan täällä ja Barramissa.”

“Se on outoa”, myönsi Pirta.

“Kieltämättä se asettaa myös keskitalven kekrin tapahtumat hieman eri valoon”, sanoi Viima. Hän ei sanonut mitään salamurhayrityksestä, joka oli loppujen lopuksi onnistunut, mutta ei hänen tarvinnutkaan. Pirta ymmärsi kyllä, mitä nainen ajoi takaa.

“Vallankaappausyritys?” kysyi Pirta hiljaa.

“Ei välttämättä enää pelkkä yritys”, totesi Viima aivan yhtä hiljaa. Se oli totta, Pirta tajusi. Aatelisilla oli kaupunki hallussaan. Kaikki muinaisuskovaisten sotilaat olivat jossain muualla. Samalla kun lukemattomat miehet ja naiset puolustivat rajoja, merkinpalvojat saattoivat ottaa komennon ja vain odottaa, kuinka muinaisuskovaiset kuolisivat. Etova ajatus.

“Mutta en minä tullut puhumaan politiikasta kanssasi”, sanoi Viima. “En ainakaan tällä tasolla.”

Pirta odotti.

“Haluan, että osallistut neuvoston kokouksiin tästä eteenpäin”, sanoi Viima. Pirta ei ollut uskoa korviaan. Hän, vanhempien neuvostossa?

“Miksi?” kysyi Pirta viimein.

“Siksi, että minä sanon niin. Tai pyydän, jos se kuulostaa korvaasi paremmalta”, tokaisi Viima.

“En tahtonut olla epäkunnioittava, mutta en vain ymmärrä, mitä asiaa minulla on neuvostossa”, selitti Pirta.

“Jos rehellisiä ollaan, niin ei kukaan muukaan. Kaikkien vanhempien katajaneitojen enteissä on kuitenkin yksi yhteinen tekijä: sinä.” Pirta valahti kalpeaksi. Nyt häntä hieman harmitti, ettei hän ollut kertonut enneunistaan aikaisemmin Viimalle tai muille vanhemmille. No, nyt oli liian myöhäistä katua.

“Tulen mielelläni”, sanoi Pirta viimein. Viima nyökkäsi, ja jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä Pirta näki Viiman hymyilevän. Todella pelottavaa.

“Emme oletakaan, että osallistuisit päätöksentekoon heti. Olemme kuitenkin yksimielisiä siitä, että sinun olisi ehkä parasta olla kuuntelemassa, kun asioita käsitellään.”

Pirta nyökkäsi mietteliäänä. Tämä oli kunnia.

Pirta seurasi Viimaa neuvoston kokoukseen ja asettui takariviin kuuntelemaan, mitä tuleman piti. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän sen kummoisempaa huomiota Pirtaan. Kun Viima ja Pirta olivat viimein saapuneet paikalle, ovet suljettiin kaikessa hiljaisuudessa. Se oli itsessään jo melko outoa, sillä katajapalatsissa ei yleensä ollut tarvetta tuon tasoiseen yksityisyyteen. Neuvosto luotti kaikkiin katajaneitoihin, mutta ilmeisesti ajat olivat muuttuneet, ja tavat siinä samalla.

Pirta katseli neuvostossa ympärilleen. Paikalla oli enää Rautamon katajaneitoja. Ilmeisesti Mielikin kutsu oli ohi, ja neidot palanneet saamiensa käskyjen kanssa takaisin kotikonnuilleen. Pirta tunsi kaikki paikallaolijat ainakin kasvoilta, suurimman osan nimeltäkin. Puhetta johti tällä kertaa Linna, lyhyt ja tummasilmäinen katajaneito. Lyhyestä varrestaan huolimatta nainen säteili karismaa ja tietoa. Jos Mielikkilässä olisi valittu johtajia, Linna olisi ollut hyvin todennäköinen valinta. Pirta muisti naisen omilta noviisiajoiltaan. Linna oli tunnettu vakaasta mielenlaadusta – ja lievästä huumorintajuttomuudestaan. Pirta arveli, että iän karttumisella oli jotain tekemistä huumorintajun katoamisen kanssa. Ehkä huumorintaju oli ensimmäinen asia, joka haihtui usvien maailmaan. Pirta toivoi, että hänestä ei tulisi vanhana samanlaista.

“Kaksi tusinaa usvavaeltajia on tuonut saman viestin. Idässä on uhka, jota kukaan ei pääse lähemmäs tutkimaan, vaikka kuinka yrittäisi. Lumimyrskyt pimentävät taivaan, tuuli hajottaa usvat. Aivan kuin noituudella olisi jotain tekemistä asian kanssa.”

Salissa oli hiljaista. Puhetta johtavaa naista ei ikinä keskeytettäisi, ellei tämä antaisi siihen lupaa. Kädessään Linna piti puhekiveä, sileäksi hioutunutta kivenkappaletta, joka oli jo lähes täysin pyöreä satojen vuosien käytöstä. Puhekiven erikoisuus oli se, että siinä ei ollut alun perin mitään erikoista. Se oli ollut vain ensimmäinen kivi, jota Mielikkilän katajaneitojen neuvosto oli aikanaan päättänyt käyttää keskustelun apuna ja tukena. Nyt sen arvo oli korvaamaton, sillä se symbolisoi katajaneidoille itsehillintää ja sisaruuden suomaa voimaa. Luonnollisesti kivestä liikkui paljon tarinoita – kuinka se saattoi palauttaa näön, korjata kuulon ja sen sellaista – mutta ne kaikki olivat vain tietämättömien puheita. Katajaneidot tiesivät paremmin.

“Uhka ajaa edellään Kultaisen imperiumin rippeitä ja koko Vaegharadin valtakunnan sotajoukkoja. Tilanne on enemmänkin kuin huolestuttava”, jatkoi Linna. “Näyttää siltä, että Metsävahti sai sittenkin jumalallista alkuperää olevan varoituksen. Vilpitön uskoni on, että itse Ukolla oli sormensa pelissä.”

Linna laski puhekiven takaisin puiselle pöydälle. Kolahduksen myötä Linna istui paikalleen, ja odotti seuraavaa puheenvuoroa. Nuorempi nainen, jonka Pirta tunnisti Orvokiksi, nousi ylös ja otti kiven vuorostaan. Orvokki oli pukeutunut metsänvihreään kauhtanaan ja pellavanvalkoisiin housuihin. Orvokinsiniset silmät – joiden mukaan nainen oli saanut nimensäkin – tuikkivat älykkäästi, kun neito puhui. Orvokin ääni oli kantava, ja yllättävän vivahteikas. Neito ei näyttänyt järin vanhalta.

“Linna puhuu totta. Kaikki tietävät Ukon taipumuksen juonitteluun. Se olisi juuri Ukon tyylistä. Mietin kuitenkin – enkä usko olevani ainoa – mistä salamurhaajat sitten saivat käyttöönsä jumalten siunaamia nuolia? Tätä tuskin voidaan sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.”

Orvokki laski kiven kädestään, ja seuraavaksi siihen tarttui Viima.

“Ehkä se oli Ukon tapa rangaista Metsävahtia oikuttelusta ja liiallisesta suopeamielisyydestä. Kaikki ovat varmaan samaa mieltä kanssani siitä, että Metsävahdin tekemien päätösten vuoksi Rautamo on liekeissä tälläkin hetkellä.”

Neuvosto nyökkäili hiljaisuuden vallitessa. Pirta oli samaa mieltä, vaikka olisi mieluummin pitänyt ajatuksen aivan omana tietonaan. Pirta ei pitänyt ajatuksesta, että katajaneidot arvostelisivat muiden muinaisuskovaisten valittuja, oli arvostelussa sitten perää tai ei. Sellainen nakersi yhtenäisyyttä, ja pahimmillaan heitti lisää sytykkeitä jo orastaviin liekkeihin. Sellaisesta ei seuraisi mitään hyvää.

Viima jatkoi puhettaan.

“Toinenkin vaihtoehto on. Ehkä joku on löytänyt toisen heerosten ajan haudan ajalta, jolloin nuolia oli käytössä sodissamme. Ehkä emme saa ikinä tietää. Ehkä se ei ole edes olennaista. Nyt täytyy keskittyä selviytymiseen. Meidän täytyy saada tietää, mitä idässä tapahtuu.”

Viima laski kiven kädestään, ja Linna otti kiven uudestaan.

“Olen samaa mieltä sisar Viiman kanssa. Meidän täytyy saada tietää, mikä sotajoukkoja ajaa eteenpäin. Jos emme selvitä sitä pian, saattaa olla, että koko sotatoimi on turha. En todellakaan haluaisi nähdä kaikkien sotilaiden kuolevan turhan vuoksi”, sanoi Linna hiljaa.

Hiljaisuus jatkui, mutta Linna ei laskenut vielä puhekiveä kädestään.

“Ehdotan, että tänä yönä liitämme unemme yhteen. Selvyys on saatava”, sanoi Linna ja laski kiven kädestään. Kukaan ei ottanut kiveä, vaan puhe täytti hetkessä salin. Se, mitä Linna ehdotti, oli samalla vaarallista ja palkitsevaa. Jos Pirta yhtään tilanteen vakavuutta saattoi arvioida, saattoi olla, että yhdessä uneksiminen voisi olla ainoa keino saada tietää edes jotain.

Viimein Viima otti puhekiven, ja sali hiljeni.

“Kannatan ehdotusta.”

Hiljaisuus pysyi, vaikka Viima laskikin kiven kädestään. Kaikki tiesivät unien yhteenliittämisestä aiheutuvat riskit, mutta kukaan ei uskaltanut vastustaa. Niin epämiellyttävää kuin se olisikin, Viima ja Linna olivat oikeassa. Vaihtoehdot olivat vähissä.

Neuvoston kokous ei kestänyt enää pitkään. Kun yksityiskohdista oli viimein sovittu, Viima pyysi Pirtan luokseen. Viima tuntui olevan hermostunut, eikä Pirta toisaalta ihmetellyt sitä. Unien yhteensolmimisessa saattoi mennä montakin asiaa vikaan, ja pahimmillaan virheistä joutui maksamaan ruumiin- tai mielenterveydellään. Olisi kauhea kohtalo maata koko loppuelämänsä kuolaavana vähämielisenä. Pirta ravisti ajatuksen mielestään.

“Toivottavasti saamme jotain selkeyttä asiaan”, sanoi Viima viimein, kun he olivat kahden.

“Niin”, myönsi Pirta. Hän oli aikaisemmin jakanut unensa muutaman katajaneidon kanssa, mutta kokonainen neuvosto... se olisi jo paljon hankalampi tehtävä.

“Sinä et tule mukaan”, sanoi Viima toteavasti.

“Miten niin?”

“Kannat lasta, josta kasvaa joskus jotain merkityksellistä. Emme anna sinun vaarantaa sitä tämän vuoksi.”

“Haluaisitko selittää minulle viimeinkin tuon enteen?” kysyi Pirta hieman ärsyyntyneenä holhoavasta asenteesta.

“Ei siinä ole hirveästi selitettävää. Jos olisin sinä, en välttämättä edes haluaisi kysellä liikoja”, ehdotti Viima ja toivoi Pirtan jättävän asian siihen. Pirta kuitenkin tahtoi selityksiä.

“En ole sinä, ja haluaisin viimeinkin tietää”, pyysi Pirta. Hän oli tottunut elämään enteen varjossa koko sen ajan, kun oli Mielikkilässä asustanut, ja nyt enne oli toteutunut, ainakin osittain. Kukaan vanhemmista katajaneidoista ei ollut puhunut hänelle enteestä Pirtan lukuisista uteluista huolimatta – se oli ilmeisesti ollut kiellettyä, ettei mikään menisi pieleen – mutta nyt Pirta arveli ajan tulleen. Ainakin Viima oli vihjannut siihen suuntaan.

“Hyvä on”, myöntyi Viima viimein. “Siinä ei ole paljonkaan selittämistä, kuten jo sanoin. Mielikki itse ilmestyi useille vanhemmille katajaneidoille samana yönä, ja kertoi kultasilmäisen tapiokan ja vaaleahiuksisen katajaneidon lapsesta. Lapsi tulisi aloittamaan tärkeän sukuhaaran, jota ilman Pohjolan suku sammuisi aikanaan. Ei heti, mutta joskus tulevaisuudessa.”

Pirta ei tiennyt, uskoako selitystä vai ei. Asia tuntui aivan liian suurelta käsitettäväksi. Oli itsestään selvää, että toki Mielikkikin oli voinut valehdella naisille omien etujensa vuoksi, mutta toisaalta Mielikki tunnettiin rehellisyydestään. Jos enne oli totta, Pirta joutuisi todellakin olemaan varovainen lapsensa kanssa. Vastuu alkoi äkkiä painaa hänen harteitaan tavallista raskaammin.

“Ymmärrän”, sanoi Pirta viimein. Vaikka katajaneidoille olikin tärkeää saada tietää, mitä idässä tapahtui, ei ollut kuitenkaan mitään järkeä vaarantaa Mielikin ennustusta. Pirta ei liittyisi neuvoston uniin tänä yönä.

Pirta heräsi seuraavana aamuna ravisteluun. Hän säpsähti hereille, ja kesti hetken aikaa ennen kuin hän sai taas todellisuudesta kiinni. Mitä oli tapahtunut? Kuka...

Ailho ravisteli Pirtaa uudelleen.

“Olen jo hereillä, rauhoitu...” aloitti Pirta, mutta huomasi sitten ilmeen neidon kasvoilla. Ailho oli peloissaan, ja jotain muutakin. Innoissaan jostain?

“Viima kutsui sinut luokseen, käski pitää kiirettä”, hoputti Ailho. Pirta nyökkäsi ja pomppasi pystyyn. Hänen ei ollut ollut tarkoitus nukahtaa, mutta väsymys oli kuitenkin saanut viimein vallan. Ulkona näytti olevan jo aamu, joten Pirta arveli, että neuvosto olisi saanut jo enteensä. Ainakin, jos kaikki oli mennyt hyvin.

Pirta ei pessyt edes kasvojaan, vaan kiirehti suoraan Viiman huoneeseen. Viima istui sängyllään kasvot kalpeina ja hiukset sekaisin. Pirtaa kylmäsi. Joku oli kuollut.

Kun Viima huomasi Pirtan tulon, hän viittasi Pirtan lähemmäs. Ennen kuin Pirta ehti sanoa mitään, Viima nosti kätensä torjuvasti.

“Saimme enteen...” aloitti Viima. Naisen ääni oli värisevä ja karhea, aivan kuin Viima olisi huutanut liian pitkään liian kylmässä ilmassa. “Itse asiassa useampiakin. Kaikki eivät olleet kovinkaan hyviä.”

“Selvisivätkö kaikki yhteisunesta?” uskaltautui Pirta viimein kysymään. Viima pudisti päätään.

“Ei... Orvokki on vielä tajuttomana, kaksi kuoli. Maksoimme unesta kovan hinnan.”

Pirta ei epäillyt Viiman puheiden todenperäisyyttä. Hän ei edes halunnut tietää, mitä kaikkea tämä oli omassa unessaan nähnyt. Yhteisunessa kaikki jakoivat kaiken, ja jos joku erehtyi eksymään joukosta... no, valon ja ymmärryksen ulkopuolella liikkui sellaisia painajaisia, joita ihmismieli ei voinut murtumatta kestää. Jos erkaantui joukosta, oli helppoa saalista pimeiden vesien asukkaille. Yksin oli turvaton. Kaikki olivat tienneet vaarat, ja silti suostuneet yhteisuneen. Pirta toivoi, että katajaneitojen uhraus ei olisi turha.

“Selvisikö mitään?”

“Kyllä. Idän uhkasta ei olla edelleenkään varmoja, mutta näyttäisi siltä, että meillä on kuitenkin tietämättämme paremmat mahdollisuudet torjua tuleva sota.”

“Miten?”

“Meillä on luomisen kantele. Mielikin näky oli siinä suhteessa varsin selvä. Joku meistä voi käyttää kanteletta, ja estää samalla sodan.”

Pirta meni hiljaiseksi. Viima tiesi ihan varmasti jo sanomattakin, että se ei voinut olla mahdollista. Laulajien suvut olivat sammuneet jo aikoja sitten, ja näiden taidoista oli jäljellä enää pelkkiä muistoja. Kuka muu uskaltaisi koskea sanojen kanteleeseen, ellei ollut sanojen siunaama?

“Kuka enteessä soitti kanteletta?” kysyi Pirta viimein. Ennen kuin Viima ehti vastata, Pirta tiesi jo vastauksen. Pirta kuuli veren kohisevan korvissaan huumaavana pauhuna, äänet pehmenivät merkityksettömiksi kaiuiksi. Maailma tuntui nytkähtävän akselillaan, ja Pirtan täytyi ottaa tukea Viiman puisesta sängynpäädystä. Ei. Se ei voinut olla mahdollista. Hän ei voinut koskea kanteleeseen. Maailma lakkasi liikkumasta, ja Pirta sulki silmänsä. Hän ei halunnut kohdata Viiman katsetta, ei nyt.

“Tiedät itsekin, että se olet sinä”, sanoi Viima ja kosketti Pirtan kättä. “Usko pois, mekään emme tahtoneet uskoa sitä aluksi. Se tuli melkoisena järkytyksenä meille kaikille. Siksi asia täytyi varmistaa juurilleen, ja sen vuoksi kaksi meistä on nyt kuollut.”

“Mahdotonta”, onnistui Pirta sanomaan viimein.

“Ehkä, mutta niin se on. Lähdemme huomenna rintamalle. Lähetin jo usvavaeltajat ottamaan yhteyttä Tapion Kynteen”, sanoi Viima. Pirta ei kuullut sanoja kunnolla, yritti vain olla pyörtymättä. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Ensin Misha, sitten tieto raskaudesta, neuvostoon nimittäminen ja nyt tämä. Liian nopeasti.

Pirta avasi silmänsä ja näki Viiman ensimmäistä kertaa. Naisen ryhti oli painunut kumaraan, katse oli kuumeisen keskittynyt. Viima oli peloissaan ja epävarma. Niin oli Pirtakin.

“Minä... en ymmärrä”, sanoi Pirta ja istuutui alas Viiman pedille. Kumpikaan ei oikein jaksanut miettiä, oliko se sopivaa vai ei.

“En yritä edes valehdella, että ymmärtäisin tätä. Suuremmat voimat tekevät työtään, enkä usko, että meidän omilla mielipiteillämme on hirveästi merkitystä”, totesi Viima ääni painuksissa.

“Haluaisin tavata Mishan ensin”, sanoi Pirta ja yllättyi itsekin sanomisiaan. Silmänräpäyksessä Pirta tajusi, että hän todellakin tahtoi nähdä kultasilmäisen Mishan ennen lähtöään. Ei ollut mitään takeita siitä, että hän selviäisi hengissä takaisin. Pirta halusi Mishan tietävän lapsesta. Pirta olisi antanut koko elämänsä sillä hetkellä, jos olisi saanut käpertyä Mishan syliin jossain kaukana täältä.

Viima oli hiljaa, niin hiljaa, että Pirta kääntyi viimein katsomaan häntä.

“Mitä”, kysyi Pirta viimein varovaisesti. Pirta aavisteli pahaa. Hän tunsi tuon ilmeen.

“Miehesi on kuollut. Kuulin sen vasta äsken. Aatelisneuvosto pidätti miekkamestarin, ja he hakkasivat hänet hengiltä. Ilmeisesti hän ei suostunut kertomaan, kenelle oli kanteleen antanut.”

Uutinen iski Pirtan tietoisuuteen kuin nyrkki vasten kasvoja. Viima näki, miten katajaneidon kasvot jähmettyivät epäuskoisen tuskan naamioksi. Hitaasti, hyvin hitaasti, Pirta nousi sängyltä ja käveli pois huoneesta. Viima ei edes yrittänyt seurata. Pirtan täytyi selvittää tämä asia itsensä kanssa.

Kun Viima oli varma, ettei Pirta enää tulisi takaisin, hän sulki oven ja käpertyi sängylleen itkemään. Hän häpesi sitä, että oli valehdellut Pirtalle tämän rakastetun kohtalosta, mutta tiesi, ettei muutakaan keinoa ollut. Niin kauan, kun Pirta uskoi Mishan olevan hengissä, tämän mieli ei olisi velvollisuudessa täysillä mukana. Pohjola tarvitsi Pirtaa juuri nyt, ei joskus kaukana tulevaisuudessa. Valhe oli pieni hinta siitä, että Pohjola pelastuisi. Häpeä painoi naista silti raskaasti.

Viima itki itsensä uneen ja heräsi vasta illalla, kun Karttu tuli viimein etsimään häntä.