“Jousimiehet... tulta!” karjaisi Tappura, ja ensimmäinen nuoliparvi lähti lentoon ilkeästi surahtaen. Eteenpäin rynnivä vaegharadilaiskolonna hidasti etenemistään, kun nuoliparvi harvensi kaksi ensimmäistä rivistöä maan tasalle. Tappuran miehet ampuivat kylmäverisesti, tarkasti ja horjumatta. Samalla kun ensimmäisenä ampuneet latasivat uudestaan, toinen rivi laukaisi uuden nuoliparven. Samaan aikaan ensimmäinen jousimiesrivi oli jo saanut jalkajousensa viritettyä, ja taas uusi parvi nuolia lensi ilmaan. Jokaista ryhmälaukausta seurasi tuskanhuutojen ja vieraskielisten kirosanojen sekamelska, kun Vaegharadin miehet kaatuivat nuolisateessa.
Tappura veti itsekin miekkansa esiin. Vaikka vaegharadilaisilla olikin ollut alun perin reilu miesylivoima, olivat Tappuran jousimiehet harventaneet hyökkäävää joukkoa lähes puoleen alkuperäisestä. Lopuista ei olisi paljonkaan vastusta lähitaistelussa väkeville tapiokoille, jotka elivät koko väkivaltaisen elämänsä sotakoulutuksessa. Kun vaegharadilaiset olivat viimein tarpeeksi lähellä, Tappura määräsi jalkamiehet mukaan taisteluun. Jousimiehet jättivät aseensa, tarttuivat kilpiin ja miekkoihin, ja rynnivät muiden perässä kahakkaan.
Vaikka vaegharadilaiset taistelivat rohkeasti, oli verinen lopputulos jo selvillä. Rytäkkä ei kestänyt kovinkaan kauaa, ja sen loputtua kentällä makasi satoja kuolleita vaegharadilaisia. Pohjolaisia ei ollut kaatunut kuin muutama kymmen, ja Tappura oli siitä tyytyväinen.
Tämä oli jo kolmas vaegharadilaiskolonna viimeisen viikon sisällä, ja enemmän oli tiedustelijoiden mukaan tulossa kohti. Jos usvavaeltajien tiedustelumatkoihin oli yhtään luottaminen, vihollisia riitti silmänkantamattomiin. Eikä pelkästään vaegharadilaisia. Tiedustelijat olivat nähneet myös merkkejä entisen Kultaisen imperiumin parraveista, pelottavista kahden terän miehistä, joita vastaan harva tervejärkinen mies halusi taistelussa asettua. No, Tappura teki sen, mitä käskettiin, tervejärkistä tai ei.
Lähtökäskyn tultua Tappura oli ollut ensimmäisten lähtijöiden joukossa. Käsky oli tullut suoraan metsävahdilta, ja se oli ollut yllättävää. Mies oli huonossa kunnossa, kuten kaikki paikalla olleet olivat nähneet. Metsävahti oli kuolemassa, ja mies oli varmasti tiennyt sen itsekin.
Huoltokolonnat seuraisivat perässä heti, kun tarpeeksi ruokaa ja huoltotarvikkeita oli saatu kasatuksi, mutta mitä nopeammin tapiokat pääsisivät rajalle, sitä parempi.
Tapiokoiden ensimmäinen satapää oli saapunut itäiseen Hirssan varuskuntaan viikko sitten, ja näiden kertomat uutiset saivat Tappuran huolestumaan. Idästä oli virrannut pakolaisia koko lopputalven, mutta vain pari päivää sitten rähjäisten pakolaisten virta oli tyrehtynyt lähes kokonaan. Syykin selvisi pian: vaegharadilaiset etenivät nopeaa marssia kohti rajaa ja tappoivat kaiken tieltään. Hitaimmat olivat jääneet sotilaiden jalkoihin ja tavanneet kohtalonsa.
Tappura oli saanut käskytettäväkseen yhden satapään, ja puoli päivää jäljessä tuli Rautamosta toinen satapää. Loput satapäät tulisivat noin puolen päivän välein, ja he keräisivät mukanaan kaikki maaseudun soturit. Samaan aikaan muista kaupungeista lähteneet tapiokoiden satapäät suuntasivat muihin itärajan sillanpääasemiin. Pohjolan itäinen raja oli vaikeakulkuista ja vetisten soiden peittämää aluetta kesäisin. Tavallista leudomman talven jälkeen lumikerros oli todella ohut, ja suoalueet pettäviä liikkua.
Tappura siunasi mielessään samaa loskaista talvea, jota oli kironnut sydämensä kyllyydestä vain muutamaa kuukautta aikaisemmin. Kiitos suojasään, vihollisella oli vain muutamia paikkoja pitkin rajaa, josta pääsisi helpolla ja nopeasti rajan yli Pohjolan puolelle. Hirssa oli yksi niistä. Hirssan varuskunta vartioi kivikkoista solaa, jonka pohjalla kulki kapea kärrypolku. Sola oli helppo puolustaa, ja siksi tänne ei ollut lähetetty kovin suurta varuskuntaa alun perinkään. Nyt Tappura toivoi, että Metsävahti olisi perustanut Hirssaan kunnollisen kivilinnoituksen nykyisen hirsikylän sijaan.
Pohjoisemmassa, Ghaevan ja Morban rajasuojapaikoilla, oli tiedustelijoiden mukaan toistaiseksi hiljaisempaa. Ilmeisesti suurin osa vihollisista yritti tulla läpi etelästä, ja mahdollisimman kovalla ylivoimalla. Tämä selitti ainakin sen, miksi Hirssan ja eteläisen Ruttan rajapaikat olivat Vaegharadin hyökkäyksen pääkohteita. Tappura ymmärsi kyllä taktiikan, mutta ihmetteli sen järkeä. Menetykset tulisivat olemaan melkoisia, ja onnistuminen siltikin epävarmaa. Näytti aivan siltä, kuin vaegharadilaiset ja Kultaisen imperiumin jäännökset yrittäisivät päästä yli menetyksistä piittaamatta. Älytöntä.
“Komentaja!” huusi nuorempi jousimiesten kersantti, ja viittelöi Tappuran luokseen. Tappura käveli miehen luokse, ja näki tämän tarkastelevan maassa makaavaa kookasta vaegharadilaista. Kaatunut vihollismies oli pukeutunut karhuntaljaan ja kultaiset upseerin vitjat koristivat tämän käsivarsia. Mies oli tajuton, mutta yhä hengissä.
“Jos se selviää, ottakaa talteen. Pyydä pappia katsomaan sitä sitten, kun omat on hoidettu ja kuolleet haudattu. Haluan kuulustella tätä kaveria.”
Kersantti nyökkäsi, ja lähti raahaamaan vaegharadilaista kahden muun miehen kanssa kohti varuskuntaa. Tappura oli tyytyväinen siitä, että nimenomaan upseeri oli jäänyt henkiin. Heillä ei ollut tällä hetkellä juuri muuta kuin silminnäkijöiden kertomuksia, ja tietoja tarvittaisiin kipeästi. Pari katajaneitoa oli käynyt edellisenä päivänä kertomassa uusimmat kuulumiset, ja Hirssan varuskunnan komentajan kerrottua olennaisimmat tiedot katajaneito oli palannut takaisin Mielikkilään. Tappura ihmetteli omassa hiljaisuudessaan, mikseivät katajaneidot käyttäneet voimiaan tiedon hankintaan rajan takaa. No, toistaiseksi he pärjäsivät, ja se riitti Tappuralle.
Tappura seurasi kaikessa hiljaisuudessa, kun tapiokat tappoivat kitumaan jääneet viholliset. Heillä ei ollut varaa jättää ketään henkiin, sillä resursseja oli vähän ja rajaa kohti marssivat viholliset tulisivat pitämään kaikki miehet kiireisenä tästä eteenpäin. Tappura ei pitänyt teurastuksesta, mutta sodassa ei voinut aina hentoilla. Pian taistelukenttä oli hiljainen huudoista ja kiroiluista. Tapiokat kantoivat omat ja vihollisten kaatuneet sotilaat omiin joukkohautoihinsa, ja Tapion papit kävivät lopuksi siunaamassa haudat. Tappura näki miesten silmissä ahdistusta ja epäuskoakin, mutta antoi asian toistaiseksi olla. Tapiokat eivät olleet mitään kouluttamattomia talonpoikia, jotka antoivat periksi hetken mielijohteille. Miehet noudattaisivat käskyjä viimeiseen asti.
Illan tullen leiri hiljeni. Tappura söi ruokateltassa miestensä kanssa, kun nuori vartija tuli etsimään häntä. Vaegharadilainen upseeri oli viimein vironnut tajuihinsa, ja oli valmis puhumaan. Tappura ei edes halunnut tietää, kuinka kauan miestä oli täytynyt hakata. Kaikki tiesivät, että kuulustelu ei kenttäolosuhteissa ja juuri tällaisessa tilanteessa ollut mukilointia ja kidutusta kummempaa. Se oli yleensä nopein tapa saada mies puhumaan ilman noitien apua. Tappura värähti pelkästä ajatuksesta. Noitia Tappura vihasi yli kaiken. Hänen puolestaan kaikki verta juovat kolttanoidat olisi saanut kivittää kuoliaaksi vaikka samalta istumalta. Saastat. Jollain tavalla pelkkä mukiloiminenkin oli rehellisempää... ellei peräti reilumpaa.
Tappura kiitti vartijaa tiedosta ja käski miesten odottaa. Tappura söi ruokansa loppuun, ja meni sitten leirin reunalla sijaitsevaan kuulustelukuoppaan. Vaegharadilainen seisoi kahden palkkasotilaan tukemana, ja huojui puolelta toiselle. Hänen kasvonsa olivat veressä, ja toisesta korvasta puuttui pala. Tappura pidätti puistatuksen ja terästi mielensä. Siihen oli syynsä, miksi jokaisessa armeijassa kannatti olla muutama palkattu miekka tekemässä likaiset työt. Se antoi joukoille ainakin jonkinlaisen uskomuksen siitä, että aivan kaikkia hirmutekoja ei tarvinnut kantaa omilla harteillaan. Mutta se oli valhetta, ja Tappura tiesi sen varsin hyvin. Sota ei ollut nättiä milloinkaan, eikä varsinkaan silloin, kun miehet olivat epätoivoisia puolin ja toisin.
Kuten nyt.
Mies seurasi hitaasti, kun Tappura tuli lähemmäs. Tappura käänsi katseensa kuulustelijaan, nahkahuppuiseen mieheen, joka seisoskeli kauempana teroittamassa käyrää veistään. Kuivasta hiomakivestä lähtevä ääni kylmäsi Tappuraa munaskuita myöten.
“Onko hän puhunut?” kysyi Tappura viimein.
“Paljonkin”, myönsi kuulustelija ja astui lähemmäs. Vanki säpsähti, ja seurasi kuulustelijan liikkeitä epänormaalin tarkkaavaisesti. Tappura hillitsi säälin tuntemukset mielestään ja kysyi kuulustelijalta:
“Kertoiko hän mitään olennaista?”
“Kysy tuolta, en minä tajua vaegharadin kielestä mitään”, sanoi kuulustelija ja osoitti käyrällä veitsellään tulkkiin päin.
“No?” hoputti Tappura.
“Mies on kolmannen jalkaväkipataljoonan toinen keihäskapteeni”, aloitti tulkki. “Mies kertoi kaiken, mitä kysyttiin. Mitä haluatte tietää?”
“Aloitetaan perusasioista. Millaiset käskyt hänelle annettiin?” Tulkki käänsi puheen vangille, ja tämä vastasi samantien. Vaegharadin kieli ei ollut niin kaukana pohjolasta kuin olisi voinut olettaa, sillä sanat olivat jollain tavalla tuttuja, vaikka ne lausuttiinkin aivan eri tavalla. Oli todella omituista kuulla vaegharadilaisen puhuvan: melkein ymmärsi, mitä mies tarkoitti, mutta kun tulkki kertoi, mitä mies oli tarkoittanut, tajusi viimein, että he puhuivat aivan eri kieltä. Tappura keskittyi tulkin selvitykseen.
“...ja iskeä niin monesta kohtaa kuin mahdollista. Vanki sanoo, että koska tämä on ainoita paikkoja, joista pääsee kunnolla läpi, oli järkevintä yrittää solan läpi.”
“Se oli typerää”, sanoi Tappura. “Mieshukka on älytön.”
Vanki puhui jotain oma-aloitteisesti. Tulkki käänsi.
“Vanki sanoo, että heillä ei ollut vaihtoehtoja.”
“Miten niin?” Tappura odotti, että tulkki ehti kääntää kysymyksen. Vanki mietti hetken, sanoi jotain ja sylkäisi sitten maahan. Loskaiseen lumeen jäi verinen tahra.
“Heitä ajettiin eteenpäin kuin eläimiä. Kultaisen imperiumin jäljelle jääneet sotavoimat pakenevat myös, ja kaikki siviilit ovat myös liikekannalla tännepäin.”
“Miksi?” kysyi Tappura ja odotti kärsivällisesti. Taustalla täytyi olla jotain muutakin kuin luonnonkatastrofi.
“Vanki sanoo, ettei tiedä. Hän on kuullut olioista, jotka elävät pimeässä ja syövät miesten sieluja. Croa. Sillä nimellä vanki kutsuu olioita, en keksi tähän parempaa käännöstä”, pahoitteli tulkki.
“Kuvaa niitä olentoja”, kehoitti Tappura. Mies puhui pitkään tulkin käännettyä kysymyksen, mutta kun tulkki ei näyttänyt ymmärtävän, kyykistyi sitten maahan piirtämään jotain. Tulkki sanoi Tappuralle pahoittelevasti:
“En ymmärrä paljonkaan niistä sanoista, joita vanki käyttää... se liittyy jotenkin uskontoon tai kadotukseen. Ainoa, minkä tiedän varmaksi, on se, että croat eivät kuole rautaisilla aseilla. Nuoletkin ovat tehottomia.”
Tappura katsoi, kuinka mies piirsi lumeen olennon. Pää näytti aivan ahmalta, olento oli pitkäkätinen ja iso. Tappura ei tiennyt, mitä sanoa. “Minkä kokoinen se on?” kysyi Tappura viimein, ja odotti taas. Tulkin kautta kuulustelu oli tuskaisen hidasta.
Vanki piirsi miehen kuvan aivan croan viereen. Croa oli melkein kaksi kertaa ihmishahmoa pidempi. Tappura yritti olla purematta hampaitaan. Mitä mies oikein horisi?
“Oletko vakuuttunut siitä, että vanki puhuu varmasti totta?” kysyi Tappura kuulustelijalta. Mies katsoi Tappuraa melkein halveksivasti.
“Osaan työni. Voin toki jatkaa, jos epäilet miehen puheita. Mutta varoitan kuitenkin, että en usko vangin kestävän enää toista samanlaista suostuttelua”, sanoi kuulustelija vailla säälin tai katumuksen häivääkään. Kuulustelija kutsui tätä... kidutusta suostutteluksi.
Joskus oli päiviä, kun Tappura tunsi olevansa hieman liian vanha sotavoimiin. Ehkä olisi hiljalleen aika jäädä eläkkeelle, ostaa säästöillä pieni torppa ja maapala jostain eteläisistä saaristopitäjistä. Perhettä hän ei enää perustaisi – kukapa tällaista vanhaa sotahevosta haluaisikaan vaivoikseen – mutta ehkä hän saisi elää elämänsä viimeiset vuodet rauhassa.
Se oli turhan kaunis haave, ja Tappura päätti unohtaa sen toistaiseksi. Oli turha pohtia sellaisia ajatuksia, jotka vain tekisivät tehtävien suorittamisesta vaikeampaa.
“Ei tarvitse”, sanoi Tappura viimein kuulustelijalle. Tulkki odotti hiljaa, kunnes Tappura jatkoi: “Kysy, mikä on takana tulevien joukkojen vahvuus: paljonko sotilaita, montako joukko-osastoa, onko hevosjoukkoja, sotakoneita ja niin edelleen. Ja milloin ne saapuvat tänne?”
Tulkki käänsi kysymyksen miehelle, ja tämä pinnisteli muistiaan.
“Viisi joukko-osastoa vaegharadilaisia keihäsmiehiä tulee tänne, kaksi kertaa enemmän etelämmäs. Mies ei tiedä Kultaisen imperiumin joukkovahvuuksista sen enempää. Ei sotakoneita, muutama rykmentti hevossotilaita. Tuhat erikoisjousimiestä ja ehkä... sotavelhoja. Vanki ei tiedä ajasta mitään tarkkaa, mutta sanoo, että pääjoukko ei voi olla viikkoa kauempana heidän takanaan”, sanoi tulkki varovasti.
Tappura kirosi mielessään laskettuaan lopputuloksen. Miten päin hyvänsä hän asiaa pohtikin, he olisivat armotta alakynnessä. Vaikka koko Pohjolan tapiokat lähtisivät nyt marssimaan Hirssaa kohti, he kaikki olisivat kuolleita ennen kuin vahvistukset saapuisivat perille. Ikään kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, vaegharadilaisilla oli mukanaan sotavelhoja, pelottavia puoli-ihmisiä, joiden taikuus oli pohjolaisille outoa ja kohtalokasta. Vaegharadilaisia sotavelhoja oli ainoastaan muutama koko maailmassa, sillä erikoiset taidot omaavia olentoja syntyi kylmille aroille harvoin. Ne, jotka selvisivät hengissä yhteisön vihasta ja ikiroudalle karkotuksesta, päätyivät lopulta Vaegharadin pääkaupunkiin koulutettavaksi. Koulutus ei ainakaan parantanut heidän luontaista hulluuttaan. Jos sotavelhot olisivat liikkeellä, Vaegharad oli tosissaan. Ja peloissaan.
Sitten oli Kultainen imperiumi, ja nämä... croat. Tekemistä riittäisi, ajatteli Tappura mietteliäänä.
Vanki puhui jotain, ja tulkki käänsi:
“Vanki tahtoisi tietää, oletko tyytyväinen tietoihin?”
Tappura nyökkäsi, ja tulkki käänsi. Vanki nyökkäsi, mutta ei näyttänyt silti iloiselta. Eiköhän mies tiennyt, mitä seuraavaksi oli odotettavissa. Siitäkin huolimatta vanki oli rauhallinen, eikä edes yrittänyt anoa henkensä puolesta. Tappura ihaili miehen rohkeutta. Kuulustelija oli lakannut hiomasta veistään ja katsoi Tappuraa odottaen tappokäskyä. Jostain syystä Tappura ei halunnut, että urhea vihollinen saisi tällaisen lopun. Tappura käveli miehen taakse, veti miekan hitaasti vyöltään ja sanoi tulkille:
“Kerro hänelle, että rukoilee rukouksensa. Lupaan, että hän saa nopean kuoleman.”
Tulkki valahti kalpeaksi, mutta toisti kuitenkin Tappuran sanat vangille. Vanki laskeutui polvilleen sohjoiseen lumeen, sulki silmänsä ja kohotti sidotut kätensä taivasta kohti. Mies toisteli samaa lausetta, rukousta, vailla pelkoa tai paniikkia. Tappura odotti, kunnes mies oli lopettanut, ja iski sitten vangin hengiltä. Mies ei ehtinyt tuntemaan mitään. Päätön ruumis kaatui lumeen, ja kaikki oli hiljaista.
Tappura puhdisti miekkansa ja käski haudata upseerin kunnon hautajaismenoilla.