Kun lähettiratsujen kavioiden kopina oli vaiennut, Misha vilkaisi ympärilleen mietteliäänä. Ilta oli jo pimenemässä, ja aikaa kasarmilaskuun olisi vielä tunteja. Kouluttajien vihjeistä päätellen seuraavana päivänä olisi hieman tavallista kevyempää ohjelmaa – ilmeisesti kukaan ei halunnut suotta sotkea harjoitushallien kivilattioita heikkovatsaisten koulutettavien oksennukseen. Misha tiesi, että kasarmilla saisi kuulla lähettien viesteistä tuoreimmat huhut vasta tunnin, parin päästä, kun lähetit tulisivat syömään ja kerskailemaan tapiokoiden kasarmin ruokasaliin. Siihen oli kuitenkin vielä aikaa. 

Mishalla oli taskussaan muutama kuparinen kolikko, joilla saisi lunastettua ainakin yhden liha-aterian tai pari oluttuoppia jossakin Rautamon tavernoista. Misha halusi kuitenkin olla säästeliäs. Tämä oli hänen ensimmäinen palkkapäivänsä moneen vuoteen, kun hän sai palkkarahan kokonaan omaan käyttöönsä. Veriraha Cammarin suvulle oli viimein maksettu, ja raipan arvetkin olivat jo aikoja sitten vaalentuneet. Misha irvisti epämiellyttävälle muistolle, mutta pakotti sitten itsensä ajattelemaan iloisempia asioita.

Jonkin aikaa katuvilinää katseltuaan Misha lähti kävelemään päämäärättömästi kohti keskustoria. Kasarmit sijaitsivat toisella puolella kaupunkia, mutta Misha arveli, että hänellä olisi aikaa kierrellä hieman ennen kasarmeille paluuta. Kaupunki näytti jotenkin oudolta, kun ympärillä ei ollut huutavia kouluttajia tai taakan alla hikoilevia kohtalotovereita. Kaupunki näytti... no, hiljaisemmalta.

Misha päätti kierrellä hieman.

Yö pimeni nopeammin kuin Misha oli odottanut, ja pian hän löysi itsensä kivilehdosta läheltä toria. Kuten kaikissa pohjolan kaupungeissa, Rautamossakin oli oma lehtonsa metsälle ja vanhajumalille. Vaikka pohjolan kansa ei enää asunutkaan metsissä, olivat lehdot ja muinaisusko edelleen tärkeässä asemassa. Jokaisesta kaupungista löytyi lehto, jonne kaikki olivat tervetulleita hiljentymään ja viettämään aikaansa. Lehdossa päivysti aina joku muinaisuskon pappiskunnista, joko Tapion karhunlaulaja, Mielikin katajaneito tai joku Ukon hiljaisista. Rautamo ei ollut poikkeus. Tänään vuorossa oli Mielikin katajaneito. Misha katseli vaaleahiuksista, siniseen kaapuun pukeutunutta neitoa hetken mietteliäänä, mutta uskaltautui viimein lähemmäs. 

”Tule vain, petomies”, kutsui katajaneito. Naisen kasvot olivat hupun peitossa, mutta Misha piti tämän äänen lämmöstä ja vilpittömyydestä, joten hän astui lähemmäs.

”Miksi kutsut minua noin?”

”Olen kuullut puhuttavan kultasilmäisestä petomiehestä, jota karhut tulivat laulujen lehdossa tervehtimään. Sellainen tieto kulkee.”

”Huhuja”, vähätteli Misha vaivautuneena. Näinkö hänestä kylillä puhuttiin?

”Ehkä. Mutta silmäsi ovat kultaiset, eikä Tapion laulaja varmastikaan valehdellut”, jatkoi neito ja viittasi Mishaa istumaan viereensä. Misha astui kehoituksesta lähemmäksi ja istuutui neidon viereen soveliaan välimatkan päähän. Miekan huotra kolahti äänekkäästi kivipenkkiä vasten, ja Misha puraisi huultaan vaivautuneena. Kömpelö. Ei häntä näin ollut opetettu! Hetkeen Misha ei osannut sanoa mitään, istui vain paikoillaan ja odotti Mielikin neidon jatkavan. Misha tuijotti koivupuista lehtoa, vilkaisi tähtiä ja haistoi kuulaassa illassa selvästi katajaisen aromin. Neito naurahti. 

”En minä pure. Katso minua”, pyysi katajaneito. Misha totteli. Neito pudotti hupun kasvoiltaan, ja Misha huomasi tuijottavansa kirkkaan sinisiin, uteliaisiin silmiin. Hetkeen Misha ei nähnyt mitään muuta kuin katajaneidon yönsineä heijastavat silmät. Misha tajusi tuijottavansa naista kuin pahainen talonpoika, joka hänestä piti joskus tulla, yskäisi vaivautuneena ja käänsi katseensa sitten kohteliaasti muualle. Katajaneito hymyili, mutta ei puhunut mitään. Misha oli kiitollinen hetken hiljaisuudesta, jonka aikana hän sai koottua ajatuksensa. Nainen hyräili itsekseen jotain. Misha ei ollut varma, oliko se joku Mielikkilän laulu vai muu sävelmä, mutta aikaisemmin Misha ei ollut sitä kuullut. 

Hetken päästä Misha uskaltautui vilkaisemaan naisen sivuprofiilia, kun tämä heilutteli jalkojaan kivipenkillä. Katajaneidon kultaiset hiukset lepäsivät höyhenenkeveinä suortuvina siroilla olkapäillä, ja kalpeat kasvot hehkuivat sisäistä lämpöä. Jotenkin neito tuntui silti jäykältä, aivan kuin hän olisi ollut suuressa jännityksessä. Se ei kuitenkaan vähentänyt neidon viehätystä, vaan Mishan katse palasi vähän väliä naista tarkkailemaan. Pian Mishan tuli lämmin. Kauniin neidon seura alkoi ujostuttaa.

Misha kyllä tiesi, että Mielikin katajaneidot olivat kauniita ja olemukseltaan eteerisiä, mutta siitä huolimatta hän ei ollut osannut odottaa näin kaunista ilmestystä. Samoin kuin Tapio tarjosi suojateilleen voimaa ja kyvyn parantua nopeammin, tarjosi Mielikki suojateilleen siunauksensa ja sen tuoman kauneuden. Sanottiin, että katajaneidot saattoivat muuttua halutessaan usvaksi ja ratsastaa aamun säteissä pitkiäkin matkoja silmiltä piilossa. Toisaalta väitettiin myös, että tapiokat osasivat muuttua halutessaan karhuiksi. Ja kuinka totta se sitten oli...

”Mitä sinä mietit?” kysyi katajaneito viimein. Misha ei oikein osannut keksiä sopivaa sanottavaa, joten hän kertoi totuuden.

”Katselin sinua. Ihmettelin, osaatko muuttua usvaksi ja ratsastaa auringonsäteillä, kuten kerrotaan.” Misha palkittiin kauniilla, helisevällä naurulla, ja siniset silmät pysähtyivät hetkeksi Mishaan. Nainen ei tuntunut enää niin kireältä.

”Osaan toki. Jos sinä osaat muuttua karhuksi.”

”Ai”, sanoi Misha hieman pettyneenä.

”Ei kun oikeasti. Jotkut meistä kyllä osaavat. Neito Viima ainakin. Mutta se on jo niin vanha muutenkin, ettei se paljoa painakaan. Ja sen läpi alkaa jo näkyä”, jatkoi neito kuin itsekseen. Hyminä jatkui, ja Misha oli hiljaa. 

Misha katseli taivaalle, jossa tähdet tuikkivat toistensa kanssa kilpaa. Yksi tähti tuntui kirkkaammalta kuin muut, ja sen väri oli erilainen. Punainen, kuin kirkas veripisara. Misha oli varma, että hän ei ollut nähnyt tähteä aikaisemmin. Se oli ilmestynyt keskelle koirahaukan kuviota, aivan toisen siiven viereen. Äkkiä Mishalle tuli kylmä.

”Mitä näet?” kysyi neito äkkiä, ja Misha säpsähti ajatuksistaan.

”Mitä?”

”Niin, mitä katsoit?”

”Tuota tähteä”, sanoi Misha ja osoitti punaista pistettä. “Olen varma, että se ei ole ollut tuolla ennen.”

Katajaneito katsoi Misha osoittamaan suuntaan hetken, vilkaisi sitten Mishaa ja nyökkäsi.

”Olet oikeassa, petomies. Se on Becca, punainen enne. Olen kuullut, että Kultaisessa imperiumissa kohistaan sen vuoksi. Enteitä. Kultaisen imperiumin loppu ja sen sellaista. Tylsää.” 

Misha mietti hetken oppimaansa, muisteli ja oivalsi viimein. Katajaneidon tarkoittama Kultainen imperiumi oli keltaihoisten valtakunta kaukana itäisten tasankojen takana. Silloin tällöin kaupunkiin saapui etelästä ja idästä kauppiaita, joiden kauppatavarana oli taidokkaasti tehtyjä, oudoin kuvioin koristeltuja esineitä. Sanottiin, että Kultaisen imperiumin teräkselle ei ollut maailmassa vertaista. Misha ei tiennyt varmaksi, mutta epäili sitä kovasti. Pohjolan teräs oli kovaa ja murtumatonta. Se oli tiukkasyistä ja juovikasta kuin kataja. Perinne kertoi, että itse taivaan takoja oli opettanut teräksen taonnan taidon pohjolaisille.

”Miten tähti voisi lopettaa Kultaisen imperiumin?” kysyi Misha viimein.

”Se ei kuulemma ole tähti, vaan paljon pienempi”, selitti katajaneito hajamielisesti.

”Silti. Kultainen imperiumi on iso”, vakuutti Misha ja näytti käsillään mittaa. “Ainakin näin paljon suurempi kuin Pohjola.”

Neito nauroi. ”Höpsö. Ei me puhuta kaloista.”

”On isoja ja pieniä kaloja. On isoja ja pieniä tähtiä. Ja maita”, selitti Misha, ehkä aavistuksen verran itsepäisemmän kuuloisesti kuin oli tarkoitus. Mishan omiin korviin se kuulosti aika lapselliselta.

”Ehkä. Mutta Becca punasilmäinen on aiheuttamassa ongelmia meillekin.” Misha höristi korviaan.

”Miten niin?”

”Kultaisen imperiumin keskuskaupungista on lähtenyt suuri joukko ihmisiä, pois ennustetun lopun tieltä. Sanotaan, että tiet ovat keltaisenaan pakenevista ihmisistä. Suurin osa ihmisistä yrittää paeta mahdollisimman korkeille seuduille, sillä Beccan ennustetaan aiheuttavan valtavia hyökyaaltoja, tulvia ja maanjäristyksiä.”

”Onko tänne tulossa pakolaisia?” Misha oli epäuskoinen asian suhteen. 

”Ehkä. Kultaisesta imperiumista ei ikinä tiedä.”

Misha ei osannut vastata siihen mitään. Hiljaisuus, joskaan ei väkinäinen, laskeutui lehtoon. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin tuulen kahistelua läheisissä lehtopuissa. 

”Mikä sinun nimesi on?” kysyi Misha viimein.

”Pirta”, vastasi katajaneito ja hymyili. “Entä sinun?”

”Misha. Hauska tutustua.”

”Hauska tutustua? No tietenkin on”, totesi Pirta, hymyili ja nousi ylös. Kivipenkki oli kolea istua, vaikka lehto pysyikin ulkoilmaa lämpimämpänä. Pirta venytteli kissamaisesti ja nosti sitten hupun kasvoilleen. ”Luulen, että ukokas tulee pian omalle vahtivuorolleen. Niin mielelläni kuin juttelisinkin kanssasi, luulen, että ukokas ei hyväksyisi sitä mutisematta. Ne osaavat olla joskus todella tylsistyttävän moralistisia näissä asioissa.” 

”Missä asioissa?” Misha kysyi ihmetellen. 

”Riiuttelussa tietenkin.”

”Ai”, sanoi Misha ja tunsi samantien punastuvansa hieman. Hän ei tiennyt katajaneitojen tavoista juuri mitään.

”Älä ole noin vaivautunut. Meistä tulee varmasti hyvä pari”, jatkoi Pirta.

”Täh?” Misha tippui kärryiltä kokonaan. 

”Mielikin juttuja. Näet sitten. Olisin voinut jättää asian yllätykseksi, mutta halusin nähdä ilmeesi. Ja kyllä se oli sen arvoista.” Pirta hymyili Mishalle pää kallellaan, ja Mishalle alkoi tulla turhankin kuuma. Misha katsoi Pirtaa tiukan epäuskoisena. Tämä oli hänen toinen kunnollinen vapaailtansa vuosiin, eikä Misha ollut edes nähnyt tätä naista aikaisemmin. Ei hänellä toisaalta ollut paljon sanomista, jos tapiokat päättivät naittaa hänet Mielikkilään. Sekään ei olisi ennenkuulumatonta. Tapiokat huolehtivat omistaan, ja metsän papiston valta uskonasioissa ylitti rahvaan siteet ja velvoitteet. Tämä oli silti outoa.

”En oikein osaa sanoa tähän mitään”, sanoi Misha.

”Ei sinun tarvitsekaan. Minun täytyy mennä nyt, tuolta se ukko jo tulla taapertaa.”

Misha katsoi Pirtan osoittamaan suuntaan, ja toden totta, sieltä ukon hiljainen köpötteli jo lehtoa kohti ryhmysauvaansa nojaten. Misha kääntyi hyvästelläkseen katajaneidon, mutta tämä oli jo kadonnut. Misha oli varma, ettei ollut kuullut risaustakaan, ja silti naista ei näkynyt enää missään. Kauempana, lehdon valoisuuden ja kaupungin kiveyksen rajamailla, häivähti jotain vaaleaa usvan seassa, mutta sitten sekin hävisi yön selkään. Misha seisoskeli hetken hämmentyneenä paikoillaan. Misha ei halunnut jäädä odottamaan ukon papin saapumista, vaan liukeni päättäväisesti paikalta. 

Ukon hiljaiset olivat todellisuudessa aika kaukana hiljaisista. He nimittäin tiesivät yllättävän tarkkaan, mitä ihminen omassa mielessään ajatteli. Ukokkaat tiesivät suoraan, jos toinen valehteli joko puheillaan tai teoillaan, ja he olivat kärkkäitä kielestään. Siksi ukokkaita käytettiinkin Pohjolan ylimpinä oikeudenpitäjinä, ja Ukon papeilla oli kyseenalaistamatonta valtaa jopa aateliston ja muun papiston ylitse. Ehkä Mishallakin olisi ollut aikanaan hieman mahdollisuuksia, jos kotikylällä olisi vieraillut ukokas. Misha ravisti asian mielestään. Turha takertua asioihin, jotka olivat jo olleet. Mishan tulevaisuus oli nykyään Tapion käsissä, ja ne olivat rehelliset kädet. 

Misha kiiruhti kohti kasarmia, sillä hän ei tahtonut myöhästyä iltaselta ja kasarmilaskennasta. Ruokaillessaan Misha toivoi kuulevansa uusia uutisia tai juoruja, mutta enimmäkseen ne vain toistelivat samaa, mitä Pirta oli jo sanonut: Kultainen imperiumi vapisi liitoksistaan, ja pakolaisia virtasi keskuskaupungista kaikkiin ilmansuuntiin. Kukaan ei vielä tiennyt, miten se Pohjolaan vaikuttaisi, mutta epäilemättä aika sen näyttäisi. Kasarmilaskennan jälkeen Misha kävi saunomassa ja peseytymässä kasarmin saunatiloissa. Asetovereita ei ollut vielä saapunut takaisin, olivat varmaan vielä täyttä vauhtia vetämässä päätään täyteen. Misha arveli saavansa muutaman tunnin rehellistä unta, ennen kuin rehvastelevat känniläiset tulisivat kasarmille kuorsaamaan ja elämöimään.

Toive osoittautui kuitenkin turhaksi.