Misha lähetti levänneimmän kaartilaisista takaisin Rautamoon. Vaikka mies ei selvästikään pitänyt ajatuksesta, ei hän alkanut vastustella. Metsävahdin Mishalle antama käskyvalta oli ehdoton, ja ainoastaan Rautamon Metsävahti itse saattoi perua käskyn. Edes muiden kaupunkien vahtiherrat eivät voineet peruuttaa moista oikeutta.

Kun mies viimein hävisi taivaanrannan taakse, Misha käski pystyttää leirin helposti puolustettavalle paikalle aivan haudan ja lähteen viereen. Kiireen vuoksi heillä ei ollut mukana kunnollisia leirintätarpeita kenttätukikohdaksi asti, mutta kaikille oli kuitenkin teltat, ruokaa ja aseita. Se saisi riittää siksi aikaa, kunnes Rautamosta saapuisi sotajoukko ottamaan hautapaikan haltuunsa. Vaikka kukaan ei varsinaisesti olettanutkaan retkestä aiheutuvan vaikeuksia, Metsävahti ei halunnut ottaa riskejä reliikkien suhteen. Ne olivat aivan liian tärkeitä siihen.

Misha työskenteli muiden kaartilaisten kanssa kuten tapana oli. Tapiokoiden parissa kenttäupseereilla ei ollut juuri erikoisoikeuksia suuremman palkkapussin ja hieman rivimiehiä parempien varusteiden lisäksi. Pikemminkin pestistä aiheutui lisätyötä ja -vastuuta, eikä upseerin arvoja myönnetty laiskoiksi tai pätemättömiksi tiedetyille henkilöille. Oman lukunsa muodostivat toki seremoniaupseerit, jotka saivat arvonsa yleensä aatelisuuden kautta perimällä tai silkalla rahalla. Seremoniaupseereita ei yleensä päästetty edes lähelle asevarastoa tai kenttäolosuhteita, sillä puutteellisesta tai kokonaan puuttuvasta sotilaskoulutuksesta johtuen heistä olisi ollut enemmän vaaraa kuin hyötyä kenellekään. He eivät myöskään saaneet Tapion merkkiä.

Kun leiri oli viimein pystyssä, Misha jakoi vartiovuorot ja lähetti kaksi miehistä partioimaan lähimetsiä jälkien varalta. Misha ei uskonut, että miehet löytäisivät mitään, mutta aina kannatti olla hieman varuillaan.

Tapion laulaja vain istui reessä nahkasäkki sylissään. Misha ei oikein tiennyt, mitä ajatella miehestä, sillä tämän käytös tuntui jotenkin hieman epäluotettavalta. Metsävahti oli kuitenkin käskenyt miehen retkueen mukaan, joten Mishalla ei ollut paljonkaan sanottavaa asian suhteen. Tapion laulajat olivat uskollisia samalle jumalalle, jonka merkki oli poltettu Mishan rintaan. Jumalaa ei petetty.

Misha heitti asian mielestään ja keskittyi nälkänsä kurissa pitämiseen. Miehet olivat sytyttäneet jo savuttomat keittotulet, ja ruuanlaittovuorossa oleva tapioka kaiveli pannuja esille. Mukaansa tapiokat olivat saaneet suolattua kuivalihaa, kalaa ja leipästä. Jyväleipä oli ollut Rautamosta lähtiessä vielä varsin tuoretta ja pehmeää sisältä, mutta nyt herkullinen leipä oli kuivahtanut melkein korpuksi. Onneksi mukana oli myös jauhoa ja muita keittoaineksia, joista surkeinkin kokki sai aikaiseksi jotain syötävää. Tänään oli onneksi Hivukan kokkausvuoro. Mies teki muiden kertoman mukaan varsin kelpoa ruokaa – ainakin jos sitä vertasi Mishan omiin keitoksiin. Misha oli tehnyt ruokaa vain kerran koko reissulla, ja jos miesten ilmeisiin oli luottaminen, se saattoi jäädä viimeiseksi kerraksi.

Leiri asettui hiljalleen yöpuulle, ja punaisen hämärän viimein laskeuduttua Misha tunsi olonsa hieman rennommaksi. Kirottu Becca oli tuonut mukanaan epämiellyttävän punaiset auringonlaskut, ja miehet olivat kireinä. Misha istui tulilla hetken aikaa muiden kanssa, mutta kömpi kuitenkin pian nukkumaan. Hänen vartiovuoronsa olisi vasta aivan ennen auringonnousua, ja ainakin tänä yönä hän saisi kunnon unet.

Misha nukahti leirin elämisen ääniin, jotka hiipuivat hitaasti osaksi unia.

Herätessään Misha ei tiennyt, mikä oli saanut hänet säpsähtämään. Ulkona oli hiljaista ja pimeää, eikä kukaan ollut vielä tullut herättämään häntä vartioon. Misha terästi aistinsa ja yritti kuunnella paremmin, mutta ulkoa ei kuulunut mitään hevosten ja miesten tuhinaa kummoisempaa. Kun mitään ei enää kuulunut, hän yritti nukahtaa uudestaan. Aikansa yritettyään Misha antoi kuitenkin periksi ja nousi ääneti ylös. Hänellä ei ollut mitään halua suotta herättää teltan jakavaa Karttua, sillä uni tuli varmasti tällekin tarpeeseen. Hiljaa Misha sitoi miekan vyölleen, veti talvinutun ylleen ja astui ulos tähtien valoon.

Ulkona oli niin kirkasta, että Mishan silmiin sattui. Pilvettömältä taivaalta paistava kuu tuntui hänen silmiinsä yhtä kirkkaalta kuin päivänvalo. Misha räpytteli hetken aikaa silmiään, kunnes ne tottuivat valoon. Outoa. Aivan kuin hän näkisi taas paremmin.

Misha huomasi muutoksia itsessään ja ihmetteli sitä kovasti. Näkö, voimat, hajuaisti... kaikki ne olivat parantuneet viimeisen talven aikana, eikä Misha osannut edes arvailla, mistä se johtui. Sillä oli jotain tekemistä jumalien oikkujen kanssa, sen verran oli varmaa. Misha ei ollut vielä uskaltanut puhua asiasta kenellekään Tapion papeista, sillä näillä tuntui olevan nykyään kiire joka paikkaan. Rivimiesten asiat eivät kiinnostaneet muita kuin heitä itseään. Misha oli tottunut sellaiseen. Mitä hän sitä paitsi olisi voinut edes sanoa? Että kuulee paremmin kuin hevonen? Tai että hän pystyi haistamaan, kenen vieressä toinen on nukkunut edellisen yön? Ei, ei sellaisia voinut mennä sanomaan, ei edes papeille. Misha tiesi, että häntä osoiteltiin jo kadulla hänen silmiensä vuoksi. Hän kuuli myös ihmisten pilkkaavat ja pelokkaat puheet: petomies, elukka... Misha ei tiennyt, miksi ihmiset pelkäsivät häntä. Entä sitten, vaikka hänen silmänsä olivatkin kultaiset, katse petomainen? Tekikö se hänestä vähemmän miehen, vähemmän ihmisen?

Ehkä.

Misha tiesi, että hänen esimiehensä tarkkailivat häntä – tai niin oli ainakin ollut ennen hänen saamaansa ylennystä. Se johtui varmasti hänen ja Turmo Cammarin välienselvittelystä. Mishan tilannetta ei helpottanut myöskään se, että huhu Harjuskylän petomurhaajasta oli kantautunut Rautamoon saakka, eikä kenelläkään varmasti ollut vaikeuksia päätellä, kuka Harjuskylän kultasilmäinen murhaaja oli. Misha oli ollut Turmon tapaturman jälkeen hyvin varovainen, ja se oli kannattanut. Hänet oli jätetty enimmäkseen rauhaan. Nimittelyä, kyräilyä, juoruja... ne Misha kesti. Niitä tulisi aina olemaan.

Nyt Mishaa pelotti. Hän tunsi sisällään asustavan pedon, tiesi, miten se vain odotti pääsyään ihmisten ilmoille. Misha olisi tahtonut pitää pedon paremmin kurissa, ja useimmiten onnistuikin. Aina joskus peto oli silti vahvempi. Ehkä aistien herkistyminenkin oli yksi pedon voitoista? Misha ei voinut tietää, ja se herätti hänessä epävarmuutta ja jonkun verran pelkoakin. Hän ei halunnut joutua hirsipuuhun pelkästään silmiensä vuoksi.

Misha kävi heittämässä vettä, ja etsi sitten katseellaan vartiomiestä. Tämä istui puun juurella ja nuokkui. Misha ärsyyntyi moisesta lepsuilusta, teki lumipallon ja heitti sillä miestä. Heitto oli tarkka, ja lumipallo läsähti tarkasti miehen ohimoon. Mies ei kuitenkaan herännyt, nuokahti vain. Mishan niskakarvat nousivat pystyyn, ja hitaasti hän veti miekkansa esiin. Kaikki ei ollut kohdallaan. Varoen ja ympäristöään tarkkaillen Misha eteni nuokkuvaa vartijaa kohti.

Äkkiä yö räjähti täyteen ääniä. Oksat natisivat tuulessa, lumi narskahteli itsekseen kaikkialla Mishan ympärillä. Värit kirkastuivat jälleen, ja hajuja tulvi kaikkialta Mishan nenään. Kaikki aistit tuntuivat ratkeilevan aistimusten painon alla, ja Misha oli pökertyä silkasta järkytyksestä. Misha sulki silmänsä ja yritti sulkea osan hullusta kakofoniasta mielensä ulkopuolelle. Hitaasti, hyvin hitaasti, Misha uskalsi avata jälleen silmänsä. Vaivalloisesti Misha turtui lisääntyneisiin aistimuksiinsa, ja pystyi jälleen liikkumaan. Outoa. Ehkä hänen täytyisi sittenkin jutella tästä Tapion papille ensi tilassa.

Kun Misha pääsi vartiossa nuokkuvan miehen lähelle, hän tajusi, että tämä oli noiduttu uneen. Mies nukkui sikeästi kuin tukki, vaikka Misha läpsi tätä poskille oikein olan takaa. Pian Mishan oli pakko luovuttaa. Mieli yhtenä myllerryksenä Misha ryntäsi teltoille ja yritti ravistella tovereitaan hereille. Nopeasti Misha ymmärsi, että se oli toivotonta. Leirin noituneen olennon täytyi olla todella voimakas, sillä edes Tapion pappi ei ollut välttynyt lumoukselta. Tämä nukkui teltassaan kädet suojelevasti kantelepussin ympärille lukittuneena.

Misha pysähtyi miettimään tilannettaan kylmäpäisen rauhallisesti. Se, että kaikki muut paitsi Misha itse oli noiduttu uneen, oli jo itsessään huolestuttavaa. Koska ketään ei ollut tapettu noitumisen jälkeen, joku tai jokin kaipasi jotain muuta. Kannelkin oli tallessa, joten se se ei voinut olla. Mishan katse osui hevosiin, jotka katsoivat häntä ihmetellen takaisin.

Mishan katse osui haudan suulle. Jotain liikahti haudan pimeydessä, ja hän tarkensi katsettaan suuaukon pimeyteen. Ei mitään. Hän olisi voinut olla aivan varma siitä, että oli nähnyt luolan suuaukolla jotain liikettä. Misha asteli hitaasti lähemmäs. Päästyään haudan suuaukolle hän odotti, että hänen silmänsä tottuivat pimeään. Se oli helpompaa kuin hän oli odottanut, sillä luola tuntui kylpevän sinisessä valossa. Misha astui sisään luolaan korvat herkistyneinä kuulemaan pienimmänkin rasauksen. Hänen oma hengityksensä tuntui täyttävän koko luolan, aivan kuin lohikäärme olisi asustanut luolan perällä.

Älytöntä. Mishan mielikuvitus teki varmaan tepposensa. Hän terästi itsensä ja siirtyi syvemmälle luolaan kohti hautapaatta.

Siellä, Jumalten astian vieressä, seisoskeli tuttu hahmo käppyräsauvaansa nojaten. Kun Misha pääsi lähemmäs, korppimies hymähti. Ääni tuntui luolan hiljaisuudessa melkein karhun karjaisulta. Kun mies avasi suunsa puhuakseen, Misha osasi jo odottaa tavallista kovempaa ääntä. Onneksi kipu ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja pian Misha jo kuuli muutakin kuin ravisuttavaa huutoa.

“...vaikka se kesti aikansa.”

“Mitä?” kysyi Misha korviaan hieroen. Mitä hänelle oli tapahtumassa?

“Hyvä kysymys”, sanoi korppimies ja astui lähemmäs. Tämän liikkumisesta ei edelleenkään lähtenyt ääntä, ja luolan lattialle kasaantuneeseen tomuun ei käynyt edes tuulenvire.

“Tapio se vain tekee temppujaan sinulle. Se helpottaa ajan myötä, kun opit elämään lahjasi kanssa”, totesi ukko ja nakutti kepillä luolan kivistä lattiaa. Ääni kuulosti Mishan korviin aivan vaskirummulta. Elämään tämän hulluuden kanssa? Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa, puri vain hammasta ja hengitteli rauhallisesti. Hitaasti Misha rauhoittui.

“Olet varmaan siinä tapauksessa jo huomannut, että voimasikin ovat melkoisessa kasvussa? Kohta voisit painia karhun kanssa ja voittaa ilman aseita”, jatkoi ukko. Misha pystyi vain nyökkäämään. Viimein hän sai oman kuulonsa takaisin, tai ainakin pystyi keskittymään ukon puheeseen ilman, että korvat räjähtivät kivusta.

“Mitä minulle on tapahtumassa?” kysyi Misha uudestaan.

“Johan sanoin. Tapio se temppuilee. Se antaa sinulle ja muille siunatuilleen voimia tulevaa taistelua varten.”

“Taistelua?” Misha oli ihmeissään. Mitä ukko tarkoitti?

“Sotaa. Verilöylyä, tappamista, sen sellaista. Kyllä sinä sotilaana tiedät.”

“Mutta eihän Pohjola ole sodassa kenenkään kanssa”, ihmetteli Misha.

“Ei vielä. Mutta jotkut ovat sodassa kaikkien kanssa. Ja he ovat tulossa Pohjolaan.”

“Milloin?” kysyi Misha kiinnostuneena. Mikseivät Mielikin katajaneidot olleet ennustaneet tätä?

“Ehkä he eivät tiedä sitä vielä”, sanoi ukko, aivan kuin olisi lukenut Mishan ajatukset. Ukko hymyili ja jatkoi: “Mielikilläkin on muita murheita näin talvella, se nukkuu lastensa kanssa lumen alla. Mitä tulee aikaan... no, keväällä.”

“Idästä?”

“Aina idästä. Mistäpä muualtakaan”, myönsi ukko ja kääntyi katsomaan hautapaadella makaavaa olentoa.

“Kuka sinä olet?” kysyi Misha viimein rohkaistuaan itsensä. Oli melko selvää, että kuka ikinä ukko olikin, tämä oli noitunut koko leirin nukkumaan luonnotonta unta. Sellainen ei onnistunut kovin monelta papiltakaan.

“Olisin uskonut, että arvaisit sen jo.”

Misha oli hetken hiljaa. Hän kyllä arvasi vastauksen, mutta ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Merkit olivat olleet selvät jo alusta saakka, Misha ei vain ollut uskonut niitä todeksi. Korpin sulat... hän puhui itselleen Ukolle, kaikkien jumalten isälle. Misha pudottautui polvensa varaan, kumarsi päänsä alas ja varoi katsomasta ukkoa silmiin. Lopuksi Misha ojensi miekkansa kahva edellä Ukkoa kohti tuomion pyytämisen merkiksi. Tarinat Ukon oikeudesta ja mieliteoista olivat aina kaksiteräisiä: Ukko pystyi suureen lempeyteen ja samalla suuriin vihatekoihin. Misha toivoi, ettei ollut suututtanut Ukkoa käytöksellään.

“Ylös sieltä, meillä on puhuttavaa”, tokaisi Ukko vain yksikantaan, ja Misha totteli kuuliaisesti.

“Tiedätkö, mikä tämä on?” kysyi Ukko Mishalta ja viittasi ympärilleen haudassa. Aivan kuin seinille kaiverretut, sinihohtoiset merkit olisivat aistineet Ukon olemuksen: ne alkoivat hitaasti loistaa kirkkaammin. Pian luola täyttyi syvänsinisellä valolla. Varjoja ei ollut enää.

“Hauta”, totesi Misha mietittyään mahdollisimman tarkkaan, mitä vastata.

“Kyllä... hautapa hyvinkin. Ja pyhättö myös.”

Misha kuunteli ja yritti olla olematta epäkohtelias. Kun Ukko ei kysynyt mitään, Misha näki parhaimmaksi vain kuunnella.

“Tuo miespolo, joka tuossa makaa, oli viimeinen astia. Minun astiani. Minä toin kanteleen tänne, suojaan vääräuskoisilta ja vihasodilta.” Ukko oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten. “Tiedätkös, kuinka kauan tuossa täytyi maata, ennen kuin astia viimein suostui kuolemaan?” Misha pudisti päätään. Hänellä ei ollut hajuakaan. “Kaksi kokonaista kuukautta! Koko sen ajan jouduin makaamaan ja odottamaan, että ruumis suostui päästämään henkeni takaisin maailmasta! Uskomatonta!” tuhisi Ukko Mishalle, eikä Misha osannut suhtautua tämän purkaukseen. Ukko puhui aivan kuin olisi ollut vihainen, mutta tarkemmin katsottuna hän näytti pikemminkin ylpeältä, ikään kuin astiana toiminut mies olisi suorittanut jonkun oudon uroteon. Ehkä niin olikin.

“No... se kesti tosiaan oman aikansa. Kokemus, jota en haluaisi enää ikinä toistaa, ellei ole aivan pakko. Onneksi ei ole, kiitos sen vanhan kurttunaaman, joka tämän paikan viimein löysi.” Misha odotti, että Ukko puhuisi viimein jotain, mitä hänkin ymmärtäisi. Ukko naurahti aivan kuin Misha olisi lausunut ajatuksensa ääneen.

“Kärsivällisyyttä, poikaseni, kärsivällisyyttä. Leiri nukkuu aikansa, ja viholliset ovat vielä vähän matkan päässä.” Ukko kallisti päätään aivan kuin kuunnellen ja jatkoi sitten: ”Eivät tosin enää kovin kaukana. Saatat joutua hieman juoksemaan tänä yönä.”

Misha kuunteli korvat höröllään. Mitä Ukko oikein tarkoitti?

”Meillä on silti hetki aikaa.”

”Saanko kysyä jotain?” kysyi Misha Ukolta.

”Kysy”, tokaisi ukko, samalla kun kiersi paadella makaavaa olentoa.

Misha ei ollut varma, miten Ukko reagoisi hänen kysymykseensä, mutta hänen täytyi tietää.

”Kuka antoi nuolet Metsävahdin surmaamiseksi?”

Ukko pysähtyi niille sijoilleen ja kääntyi katsomaan Mishaa. Ukon silmät muuttuivat tummanmustiksi haudan sinertävässä pimeydessä.

”Vai tarkoititko kysyä, annoinko minä nuolet?” Ukon ääni oli kylmääkin kylmempi.

”Niin”, myönsi Misha. Kylmät väreet kulkivat Mishan selkää pitkin. Ukko oli sen näköinen, että Misha saisi kohta maistaa oman osuutensa jumalan vihasta. Ukko oli pitkän aikaa hiljaa, ja Misha pelkäsi tämän miettivän mahdollisimman kivuliasta tapaa lopettaa hänet.

”On sinulla ainakin selkärankaa”, myönsi Ukko viimein. ”Kyllä, nuolet ovat minun siunaamiani. Niitä käytettiin kauan aikaa sitten... sodassa, jonka toisinto on koittamassa. En tiedä, mistä joku on onnistunut niitä hankkimaan, mutta minä en niitä tarjonnut.”

Misha ei sanonut mitään, nyökkäsi vain.

”Metsävahti on pian kuollut. Vaikka olenkin aina pitänyt häntä selkärangattomana vätyksenä, en ole toivonut hänen kuolemaansa. Itse asiassa aion hyvästellä miehen vielä ennen loppua”, sanoi Ukko ja näytti miettivän jotain. Misha ei uskaltanut keskeyttää, vaan odotti kärsivällisesti. Viimein Ukko näytti päässeen johonkin järkevään lopputulokseen.

“No niin, aloitetaan. Ota tuo haarniska ja miekka”, käski Ukko ja osoitti paadella makaavaa olentoa. ”Pidä kiirettä.”

Misha vilkaisi Jumalten astiaa peloissaan ja nielaisi sitten kuuluvasti. Joutuisiko hän koskemaan haarniskaan, johon itse Tapion pappi halusi olla koskematta? Se olisi pyhäinhäväistystä!

“En miettisi liikaa tuollaisia asioita, poika. Tiedät, kenelle puhut”, sanoi Ukko hiljaa, ääni hyvin kovana ja matalana. Misha tajusi saman tien, että Ukko oli oikeassa. Tapion merkki tai ei, kaikki Pohjolan jumalat olivat hänen käskyttäjiään, jos niikseen tuli. Ukon tahtoa vastaan ei tapeltu. Misha epäröi vain hetken ja tarttui sitten miekkaan.