Baetracs oli ärsyyntynyt. Vapauden tuoma huuma oli kestänyt aikansa, mutta sen jälkeen kostonnälkä oli alkanut nakertaa Baetracsen mieltä. Hänen lajitoverinsa olivat tunteneet samoin. Kultaiset koirat, jotka oli määrätty varjosiipien vanginvartijoiksi, olivat nyt lähes kaikki kuolleita. Sama luonnonmullistus, joka oli antanut varjosiiville heidän kaipaamansa vapauden, oli samalla riistänyt heiltä mahdollisuuden kostaa koetut kärsimykset. Kuinka Baetracs olisikaan tahtonut olla katsomassa, kun Kultaisen imperiumin kauniit kaupungit olivat uponneet savun ja mudan alle! Baetracs ärähti tuskastuneena, sillä hänen mielestään loppu oli ollut aivan liian armollinen. Hän olisi nauttinut kostostaan vuosisatoja.

Baetracs katseli ympärilleen ja antoi katseensa vaeltaa metsän hiljaisuudessa. Kaikki isommat riistaeläimet olivat juosseet karkuun tai piiloutuneet aistiessaan ikivanhan metsästäjän paluun. Siitä oli aikaa, kun varjosiivet olivat viimeksi metsästäneet näillä aroilla ja näissä ikimetsissä. Nyt he olivat aineettomia, kykenemättömiä vahingoittamaan kärpästäkään. Heidän ruumiinsa olivat usvaisia, painottomia hahmoja, vailla todellista muotoa ja olemusta. Baetracs tunsi, miten maailman värit haalistuivat hitaasti hänen ympärillään. Valo ei enää tavannut sielua.

He tekivät jälleen kuolemaa.

Baetracs oli ajatellut asiaa viime aikoina paljon. Hiljaisuuden kammion väkevät loitsut olivat sitoneet heidän henkensä tiukasti samaan vankilaan heidän maallisten rippeidensä kanssa – niin tiukasti, että sielut eivät olleet haihtuneet äärettömyyden tähtitarhoihin. Nyt hiljaisuuden kammiota ei enää ollut, eikä loitsuja. Heidän vuosituhansia pelkällä vihalla ravitut sielunsa olivat haipumassa, katoamassa tästä maailmasta. Se tuntui uskomattomalta vääryydeltä.

Baetracs oli kuollut jo kerran, ja sitä ennen hän oli kuvitellut olevansa kuolematon. Enkelteräksiset suojahaarniskat, pelkkää ajatusta tottelevat aseet ja haavoittumaton liha... niiden olisi kuulunut pystyä pitämään heidät hengissä. Mutta ei. Hän oli kuollut, kuten koko hänen lajinsakin. Kiitos ikuisen karkotuksen ja yllättävän vapautumisen, he olivat kuolemassa nyt jälleen. Baetracs tunsi raivoa, jolla ei ollut pohjaa, vihaa, jota ei voinut liennyttää. Hän ei suostuisi kuolemaan, ei nyt, ei kaikkien näiden vankeusvuosien jälkeen!

Silti lihan liitto alemman olennon kanssa tuntui pyhäinhäväistykseltä.

Baetracs katsoi ympärilleen ja mietti, millaiselta viileä aamuilma mahtoi tuoksua. Siitä oli niin kauan aikaa, kun Baetracs oli viimeksi kyennyt haistamaan mitään. Menetyksen tunne oli kouraiseva. Hän tahtoi taas elää, tuntea, kostaa!

Baetracs katsoi uudelleen maahan, jossa mies teki kuolemaa. Kultaisen imperiumin sotilas oli saanut kuolettavan haavan taistellessaan itselleen pakotietä tuhoutuvasta kotimaastaan. Kuin ihmeen kaupalla sotilas oli onnistunut pakenemaan takaa-ajajiaan. Haava oli kuitenkin nostanut korkean kuumeen, ja mies oli kaatunut houreilevana.

Baetracs oli seurannut miestä pitkän aikaa ja nauttinut tämän kärsimyksistä. Mies oli varmasti huomannut utuisen varjosiiven, mutta uskoi tämän olevan vain kuumeen aiheuttamaa harhaa. Se ei Baetracsia haitannut. Hän tahtoi vain katsoa, kuinka yksi hänen vanhoista vangitsijoistaan kuolisi hitaasti, mahdollisimman hitaasti. Baetracs oli piinannut miestä puheillaan, mutta mies ei ollut ymmärtänyt siitä paljoakaan; ilmeisesti kieli oli muuttunut sen verran varjosiipien vankeuden aikana. Se oli todellinen harmi.

Nyt miehen voimat olivat loppuneet ja silmät kääntyneet sisäänpäin. Hengitys oli katkonaista, vaikeaa. Baetracsia riemuitsi synkästi. Toisaalta hän oli toivonut paljon pidempiaikaista hupia.

Baetracs näki selvästi, miten kellertävä usva alkoi tihkua läpi miehen ruumiin huokosista: silmistä, korvista, suusta, ihosta. Miehen sielu, olemuksen ydin, oli jättämässä maallisen astiansa. Baetracs katsoi uteliaana, miten usvainen hahmo kieppui päämäärättömästi vailla muotoa. Hitaasti usva hajosi pienemmiksi haiveniksi ja katosi lopulta kokonaan. Baetracs tunsi, miten miehen sielun taakseen jättämä ruumis veti häntä kutsuvasti puoleensa.

Sillä hetkellä Baetracs teki päätöksensä. Hän tiesi, etteivät hänen lajikumppaninsa hyväksyisi tätä, mutta sillä ei ollut enää väliä. Baetracs tahtoi elää, ja jos tällainen pyhäinhäväistys oli sen hintana, niin olkoot!

Baetracs syöksyi miehen ruumiiseen ja pakotti valtavan kokoisen sielunsa mahtumaan miehen taakseen jättämään astiaan.

Ensin ruumis vastusteli ja yritti hylkiä Baetracsin vahvaa mieltä. Baetracs taisteli kuitenkin vastaan ja pakotti kehon hyväksymään uuden isäntänsä. Miehen sielu oli paennut jo, mutta keholla oli myös oma muistinsa. Baetracs yritti pitää itsensä erillään kehosta, mutta se ei onnistunut. He olivat liian erilaisia. Baetracsin sielu sekoittui kehoon kuin musta öljy siniseen veteen.

Pitkään aikaan Baetracs ei tuntenut mitään, ei aistinut mitään. Sitten aistit avautuivat hänelle, todellinen kipu palasi. Maailma räjähti täyteen uusia värejä, aistimuksia ja elämyksiä. Baetracs huusi, huusi kovemmin kuin koskaan. Etäisesti Baetracs tajusi, että hänen äänensä kuului oikeasti, ei sielujen eetterissä. Kipukin oli todellista. Oli kuin harmaa verho olisi tippunut pois hänen silmiensä edestä.

Baetracs makasi pitkän aikaa paikallaan ja totutteli uuteen kehoonsa. Ihmisen keho oli hänelle liian pieni, liian avuton – ja kuten hänen oma sielunsa vielä vähän aikaa sitten, sekin oli kuolemassa. Hän ei säilyisi kauan hengissä tässä säälittävässä lihasäkissä. Baetracs kaiveli muistiaan, palautti mieleen omat muistonsa ajoilta, jolloin oli vielä vaeltanut lihallisten olentojen maailmassa. Se vei kauan, liian kauan. Baetracs tunsi kehon taistelevan elämästään, mutta Baetracs myös tunsi, että ruumiissa oli jäljellä voimia, joita kuolleen miehen sielu ei ollut osannut kunnolla hyödyntää. Ihmiset, niin heikkoja!

Baetracs korahti puoliääneen ja pakotti itsensä ylös. Keho vastusteli, mutta Baetracs ei antanut sen häiritä. Hän tiesi ruumistaan paremmin, mitä oli tehtävä. Baetracs alkoi raahautua hitaasti kohti virtaavaa vettä ja rannalla kasvavia yrttejä. Hän ei kuolisi tänään, ei nyt, kun pelastus oli niin lähellä.

Baetracs joi paljon vettä ja söi yrttejä, joiden tiesi laskevan tehokkaasti kuumetta. Sitten Baetracs ryömi suojaan kallionkoloon, peitteli itsensä sammalilla ja havuilla, ja antoi ruumiinsa nukahtaa. Keho totteli. Baetracs palautti mieleensä tarvittavat loitsut ja vajosi itsekin ruumiinsa mukana syvään uneen.

Kun Baetracs heräsi, hän tunsi ensimmäiseksi jonkun läsnäolon. Baetracs avasi hitaasti silmänsä. Aamuaurinko paistoi kirkkaana ja lämpimänä hänen kasvoilleen. Se oli upea tunne. Baetracs tunsi ruumiinsa voimien palautuneen hieman. Hän jäisi henkiin. Muutos oli myös alkanut hyvää vauhtia, sillä keho ei tuntunut enää niin ahtaalta kuin aikaisemmin.

Baetracs katseli ympärilleen ja näki Gwythrian savuisen hahmon edesään. Ilme varjosiiven kasvoilla oli kauhistunut. Kun Gwythria puhui, Baetracs kuuli äänen juuri ja juuri. Se oli kuin tuulen kuisketta puistikossa.

”Mitä sinä olet tehnyt?”

Baetracs nousi ylös, ravisteli vaatteenriekaleet yltään ja veti näkyvästi ilmaa keuhkoihinsa, vain näyttääkseen pystyvänsä siihen.

”Tein sen, mitä täytyi. Ja elän.” Baetracs kuuli oman äänensä, sen matalan mörinän, joka värisytti hänen kehonsa kasvavia luita. Ääni. Hän pystyi puhumaan.

”Millä hinnalla? Tuo on... sairasta!” Baetracs tunsi Gwythrian halveksunnan, mutta antoi sen olla.

”Kuolema on sairasta. Miten on, tunnetko olosi hitaammaksi? Alkaako ajatus harhailla? Kauanko luulet, että sielusi kestää kasassa?” Baetracs kysyi pilkaten, muttei pahalla. Gwythria oli eräs hänen vanhimpia kumppaneitaan, eikä Baetracs kantanut hänelle kaunaa.

Gwythria oli hiljaa, ja Baetracs näki, että hänen sanansa olivat osuneet arkaan paikkaan. Gwythria tiesi varsin hyvin, että hänenkin sielunsa haipuminen oli vain ajan kysymys.

”Liity minuun. Elä kanssani”, kehotti Baetracs.

”En tiedä, miten”, vastasi Gwythria pitkän hiljaisuuden jälkeen. Baetracs hymyili vastaukseksi.

”Etsi minulle yksinäinen ihminen, naaras tai mies, aivan sama. Mutta älä lasta, äläkä liian vanhaa. Löydät minut täältä.”

Viileä aamuilma oli raikasta ja viileää, täynnä hajuja ja elämyksiä. Baetracs antoi huumaavien hajujen huuhtoa pois ärtymyksensä.

Baetracs pinkaisi juoksuun, antoi valtavien lihastensa lämmetä ja vetreytyä. Muutos oli lähes valmis, ja Baetracs tunsi kehon vastaavan viimeinkin hänen omaa mielikuvaansa. Näin oli hyvä, paljon parempi kuin ilman!

Baetracs juoksi kauan, tuntikausia, ja nautti silkasta vauhdin hurmasta. Hänen pitkät kätensä heiluivat puolelta toiselle, valtavat jalkalihakset kiidättivät hänen raskaan vartalonsa uskomattomiin nopeuksiin. Se ei ollut samanlaista kuin lentäminen, mutta Baetracsia se ei haitannut. Hän sentään pystyi liikkumaan, elämään, hengittämään!

Baetracs haistoi metsäkauriin jättämän hennon hajuvanan ja pysähtyi kuuntelemaan. Hän oli syönyt kunnolla vain muutama tunti sitten, mutta kasvava keho tarvitsi paljon ylimääräistä energiaa. Tuore, punainen liha oli siihen parasta. Ajatus verisestä lihasta sai Baetracsen suun vettymään, ja hän pyyhki kirkkaan nesteen kämmenensä selkään. Baetracs lipaisi vasta kasvaneita torahampaitaan mietteliäänä, mutta teki sitten päätöksensä. Hänellä oli tärkeämpääkin tehtävää kuin syöminen.

Baetracs palasi hitaasti paikalle, jossa oli yhtynyt miehen ruumiiseen. Ilmassa leijui sairauden ja mädän haju, mutta Baetracsia se ei haitannut. Se oli vain haju muiden joukossa. Kauempana kallion juuressa oli kasvava ruumisröykkiö: miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia. Tyhjät silmät tuijottivat avonaisista luomista, kärpäset kävelivät kuivuvissa silmissä. Verta ja revittyjä sisälmyksiä oli kaikkialla: kalliolla, oksilla, maassa... Se oli kauhea näky, mutta Baetracs oli nähnyt kauheampaakin. Vuosituhansien vankeus ei ainakaan ollut pehmentänyt hänen suhtautumistaan ihmislapsiin.

Kaikki ruumiit eivät kelvanneet varjosiipien astioiksi, ja sellaiset oli kylmästi heitetty samaan kasaan, pois tieltä. Baetracs oli varsin tyytyväinen. Gwythrian jälkeen oli tullut muitakin, lukuisia muita, jotka tahtoivat palata elävien kirjoihin. Moni oli vielä eksyksissä, etsimässä järkeään. Gwythria oli kuitenkin lähettänyt sanan, ja hitaasti varjosiipien virta lisääntyi. Päivä päivältä, tunti tunnilta hänen lajinsa heräsi eloon uudessa muodossa.

Baetracs oli kuitenkin huolissaan. Ihmisiä ei ollut riittävästi heille kaikille. Jotain täytyi tehdä. Tilannetta ei helpottanut sekään, että suurin osa ruumiista oli osoittautunut kelvottomiksi yhdistymiseen. Joidenkin kuolevien mieli oli ollut niin vahva, että keho vastusti muutosta. Baetracs mietti asiaa ja näki tilanteessa ainoastaan yhden poispääsyn. Heidän täytyi löytää lisää ihmisiä, lisää kehoja asuttavaksi.

Baetracs oli kuunnellut muiden varjosiipien kertomuksia näiden matkoilta. Jotkut varjosiivistä olivat vierailleet heidän entisten kotimantujensa kristallihuipuilla. Lumi oli peittänyt vanhat taistelukentät, varjosiipien asumukset olivat murskana ja hautautuneet valtavien kivi- ja jäämassojen alle. Oli kuin koko maailma olisi muuttunut heidän vankeutensa aikana.

Ja niin olikin.

Kaukana pohjoisessa oli valtavia jääkenttiä, ilmasto oli viileämpi ja meret olivat siirtyneet sijoiltaan. Etelän lämpimät korallimeret olivat kuihtuneet, loputtomina jatkuneet valkoiset hiekkarannat olivat hautautuneet kylmien vesimassojen alle. Saaliseläimet olivat kasvattaneet paksummat turkit, ne olivat varovaisempia liikkeissään ja elivät suuremmissa laumoissa. Vesisateet olivat kylmiä ja vihmaisia, ja korkealla taivaalla törmäsi usein jäähileisiin pilvimuodostelmiin.

Baetracs vihasi kylmää ja pimeää. Kaikki se kankea kohmeus muistutti Baetracsia hänen vankeudestaan. Nyt viimeiset kultaiset koirat pakenivat kohti pimeää pohjolaa, aivan kuin nämä olisivat aavistaneet, että varjosiivet eivät tahtoisi seurata perässä. Baetracs kuitenkin tiesi, että sinne heidänkin täytyi mennä. Heidän täytyi saada lisää ruumiita, ja samalla he voisivat kostaa oman kärsimyksensä. Siinä oli ironiaa, surullisen kaunista ironiaa! Baetracs naurahti, ja hänen kauheat kasvonsa sulivat virneeseen. Heidän lajinsa murhaajat antaisivat varjosiiville uuden elämän!

Niin varjosiivet seurasivat kultaisen imperiumin rippeitä.

Baetracs huomasi varsin pian, että häntä tarkkailtiin.Hän antoi katseensa kiertää hitaasti metsän liikkumattomassa hiljaisuudessa. Ketään ei näkynyt, mikään ei liikkunut. Silti Baetracs oli varma...

Baetracs katsoi lyhyttä miestä alaspäin. Mies ei jättänyt varjoa, ei jälkiä tai hajuja. Etiäinen. Etiäisen kasvot olivat muuttuneet, mutta vain vähän. Baetracs muisti Oaldach’n, ja haava hänen olemattomassa siivessään alkoi polttaa valkoisena. Baetracs irvisti raivosta ja sivalsi kynsillään etiäistä kaikilla voimillaan. Baetracs olisi aivan yhtä hyvin voinut iskeä kiveä. Isku olisi irroittanut kevyesti tavallisen miehen pään, mutta ei Oaldach’n. Baetracs tunsi ärtymyksen kuplivan sisällään.

”Muistat minut sittenkin”, sanoi Oaldach ja hymyili vanhalle viholliselleen.

”Olet vain kuvajainen”, vastasi Baetracs.

”Kuvajainen tai ei, olen riittävän todellinen sinulle.”

Baetracs ei olisi halunnut puhua Oaldach’lle lainkaan. Kylmän pohjolan tulisilmäinen jumala oli osasyyllinen hänen lajinsa monituhatvuotiseen kurjuuteen. Baetracs oli kuitenkin utelias.

”Mitä haluat?”

”Tiedät, mitä haluan. Varoitan sinua jälleen: älä tule Pohjolaan.”

Baetracs leyhytti siipiään, tuuli paiskoi risuja ja pölyä ilmaan. Hän muisti olennon edellisen varoituksen.

”Jos Pohjola on kostomme tiellä, me tulemme.”

”Tällä kertaa kuolet pysyvästi”, lupasi Oaldach. Etiäisen sanoissa ei ollut tippaakaan pelkoa, ja se ärsytti Baetracsia. Hän oli tottunut viime aikoina kuulemaan aneluja ja pelkoja useilla eri kielillä, haistellut entisten vangitsijoidensa pelkoa kuin huumetta. Mutta tämä olento ei pelännyt lainkaan.

”Tyhjiä sanoja, haamu”, tiuskaisi Baetracs ja sylkäisi Oaldach’n jalkoihin.

”Kumpi meistä onkaan maannut kuolleena maan sisässä viimeiset pari tuhatta vuotta?” kysyi Oaldach puolestaan.

Baetracs oli vaiti. Viha kupli hänen sisällään, raivo ravisti järjen rippeitä. Baetracs olisi tahtonut tappaa.

”Ja tiedän nimesi, Baetracs Shamilrion. Tiedän teidän kaikkien nimet”, uhkasi Oaldach. Baetracs irvisti uhkaavasti. Nimissä oli voimaa, ja he kumpikin tiesivät sen. Baetracs ei tahtonut näyttää etiäiselle, miten järkyttynyt hän tiedosta oli.

”Tapan kansasi viimeiseen imettäväiseen, jos suojelette keltaisia koiria”, lupasi Baetracs. Oaldach vain naurahti varjosiiven sanoille.

”Olen sanottavani sanonut. Älkää tulko Pohjolaan. Muuten kuolette... taas.” Sen sanottuaan Oaldach’n etiäinen hävisi Baetracsen silmien edestä.

Baetracs oli usein miettinyt kuolemaa. Hänen lajinsa saattoi elää kauan, todella kauan, mutta kuoleminen ei silti ollut mahdotonta heillekään. Heidän omat jumalansa olivat luoneet heidät sellaisiksi, ikiaikaisiksi. Sitten jumalat olivat paenneet, ja varjosiivet olivat jääneet yksin. He olivat surussaan tahtoneet valloittaa maailman, tuhota kaiken. Se olisi ainakin saanut heidän jumalansa palaamaan!

Varjosiivet olivat olleet väärässä. Heidän luojansa pysyivät poissa, ja rakkauden laulun puute kuihdutti heidät vain varjoiksi siitä, mitä he olivat olleet. Suru, katkeruus ja viha olivat jääneet. Baetracs tuskin enää muisti, millaista oli kylpeä valon laulussa. Pelkkä muisto alkoi kivistää, menettämisen tunne oli edelleen niin vahva. Yksinäinen kyynel valui hänen silmäkulmastaan.

Luojat eivät palanneet, vaikka maailma oli raunioina.

Varjosiivet olivat yksin.

Ja heidät lyötiin maahan.

Maailmassa oli muitakin olentoja, yhtä väkeviä kuin varjosiipien omat luojat. He olivat voittaneet varjosiivet ja pakottaneet heidät kiviseen vankilaansa. Nyt Baetracs pohti jälleen, uskaltaisiko hän haastaa pohjoisen kylmät jumalat. Baetracs vajosi mietteisiinsä.

Baetracsen entinen kumppani ja ikiaikainen ystävä löysi hänet samalta aukealta. Baetracs ei kuullut Gwythrian saapumista ennen kuin hän oli aivan Baetracsen takana. Gwythria kosketti Baetracsia kevyesti olkapäälle, ja Baetracs nosti mietteliäänä katseensa.

”Mitä pohdit?”

”Tuulta. Lentämistä.”

”Mitä siitä?”

”Haluaisitko sinä enää ikinä menettää vapautesi?”

Gwythria synkistyi silminnähden, ja Baetracs tiesi tämän vastauksen ennen kuin Gwythria ehti sitä edes sanomaan. ”Kuolisin ennemmin”, sanoi Gwythria viimein. Hänen silmänsä välähtivät punaisina vihasta, ja Baetracs tunsi omankin raivonsa nousevan. Oaldach tai ei, kultaiset koirat kuolisivat! Baetracs hymyili kumppanilleen ja nousi seisomaan.

Baetracs oli valtavan kokoinen, suuri jopa nykyisten varjosiipien mittapuulla. Hän oli melkein kaksi kertaa niin korkea kuin ihmismiehet, joita he tappoivat päivittäin. Pitkät, mustiin kynsiin päättyvät kädet ylsivät hyvinkin Baetracsen polvien alapuolelle hänen seisoessaan suorana. Baetracsen pääkin oli massiivinen, suu iso ja avara; raateluhampaat tunkeutuivat silmiinpistävästi esiin huulien alta. Baetracsin korvat olivat suipot ja suuret, silmät sysimustat ja pupillittomat. Toden totta, Baetracs ei enää muistuttanut ottamaansa ruumista juuri lainkaan.

Baetracs venytteli pingottuneita, massiivisia lihaksiaan ja hymyili Gwythrialle.

”Tule, metsästetään yhdessä!”

Baetracs pinkaisi juoksuun, ja Gwythria seurasi johtajaansa vaitonaisena. Gwythria yritti pysyä Baetracsen vauhdissa, mutta jäi pakostakin jälkeen. Aikansa juostuaan Gwythria näki pakolaisletkan, johon Baetracs oli iskenyt silmänsä aikaisemmin. Baetracs sai letkan kiinni, ja syöksyi pakenevien ihmisten kimppuun.

Baetracs tarttui rimpuilevaan sotilaaseen, joka yritti epätoivoisesti puolustautua metallisella aseellaan. Teräs ei kuitenkaan purrut Baetracsen paksuun nahkaan, ja hän vain nauroi sotilaan rimpuilulle. Baetracs repi sotilaan käden irti ja heitti miehen pakolaisten sekaan. Käden hän heitti miehen perään.

Mies huusi kauhusta ja tuskasta, ja pakolaiset hajaantuivat kirkuen jokaiseen suuntaan. Mies iskeytyi maahan ja huuto vaikeni. Gwythria ei pitänyt ihmisistä, mutta hän ei myöskään vihannut niitä kuten Baetracs. Kukaan ei vihannut ihmisiä niinkuin Baetracs. Jos Baetracs olisi ikinä kysynyt Gwythrialta, mitä hän ajatteli ihmisistä, Gwythria olisi varmaan vastannut, että ei mitään. Sellainen olisi tietenkin ollut virhe, ja luultavasti Baetracs olisi tappanut Gwythrian, ystävä tai ei. Ehkä siksi Baetracs ei ikinä kysynytkään sellaista. Hyvä niin. Baetracs ja Gwythria olivat kokeneet yhdessä niin paljon, että olisi ollut haaskausta heittää kaikki se menemään vain yhden erimielisyyden takia.

Gwythria seurasi Baetracsen teurastusta välinpitämättömästi antamatta tuskanhuutojen ja veritöiden keskeyttää mietintöjään. Gwythria oli kuullut osan Baetracsen käymästä keskustelusta etiäisen kanssa, ja se sai hänet hieman huolestumaan. Kun varjosiivet olivat viimeksi kohdanneet pohjoisen kansan, seurauksena oli ollut verinen sota, jonka varjosiivet olivat ensimmäistä kertaa historiansa aikana hävinneet. Se oli ollut häpeällinen ja uskomaton hetki. Gwythria – kuten moni muukin varjosiivistä – oli uskonut, että he olivat voittamattomia. Varjosiivet olivat aina selviytyneet voittoisina käymistään sodissa. Vähänpä he tiesivät. Luiset nuolet olivat tiputtaneet heidän veljiään ja siskojaan taivaalta, aivan kuin he olisivat olleet riistalintuja vieraiden jumalten pitopöydissä. Karhun muodon ottaneet sotilaat olivat surmanneet maahan pudotetut varjosiivet yhtä helposti kuin Baetracs nyt teurasti hentoja ihmisiä. Se oli ollut kauheaa, mutta se oli ollut myös heidän itseaiheutettu kohtalonsa.

Nyt Baetracs oli jälleen haastamassa pohjoisen jumalat.

Gwythria puisteli päätään epäuskoisena. Hän ei tiennyt, mitä Baetracs oikein ajatteli, mutta Gwythria ei ikinä aikonut kyseenalaistaa johtajansa päätöksiä. Gwythriakin janosi kostoa, mutta tiesi sen turhaksi. He olivat joutuneet vankeuteen omasta syystään, omien tekojensa seurauksena. Muisto valon laulusta kalvoi Gwythriaa enemmän kuin kostonhimo, ja Gwythria tiesi, ettei mikään veri maailmassa auttaisi häntä unohtamaan menetystään.

Gwythria seurasi vaiteliaana Baetracsia, kun tämä siirtyi kauemmas etsimään uusia uhreja. Kuolevien ihmisten huudot eivät loppuisi vielä pitkään aikaan.