Punaisena Beccana tunnettu komeetta kiisi uskomattomalla nopeudella taivaankannen poikki. Kun kappale viimein saapui ilmakehään, sen uloin kuori syttyi rätisten palamaan. Valtavat voimat kohdistuivat komeetan kuoreen, mutta silti se pysyi joten kuten kasassa koko tulisen taipaleensa ajan. Komeetan tulokulma planeetan ilmakehään oli melko loiva. Ensin näyttikin siltä, että komeetta olisi kimmahtanut takaisin avaruuteen, mutta sitten planeetan painovoima kuitenkin kahmaisi komeetan ahnaaseen syleilyynsä. Tulipunainen pyrstö valaisi koko planeetan pimeän puolen, ja lyhyen aikaa näytti siltä kuin aurinko olisi noussut liian aikaisin öisiltä mailtaan.

Becca nähtiin koko sivistyneessä maailmassa, kun se viiletti vihamielisenä ilmakehän halki kohti määränpäätään. Komeetta ujelsi mennessään äänellä, joka enteili tuhoa ja maailmanloppua. Rahvas kansa rukoili kovaan ääneen kaduilla, kaikkien pappiskuntien papit kulkivat ihmisten joukossa valamassa näiden mieliin rohkeutta ja uskoa. Misha näki komeetan kaukaa, mutta siltikin häntä pelotti. Ei ollut mikään ihme, jos ihmiset säikkyivät näkyä kuin kaniinit. Misha oli kuullut huhuja mellakoista ja mielenosoituksista muissa Pohjolan kaupungeissa, mutta jostain syystä Rautamo oli kuitenkin pysynyt rauhallisena. Merkinpalvojat repivät tilanteesta kaiken mahdollisen ilon irti, ja käännynnäisiä tuli paljon. Kun oma kuolema alkoi tuntua uhkaavan todelliselta, ihmiset tekivät epätoivoisia – hölmöjäkin – tekoja.

Misha tarkisti varusteensa vielä kerran, enemmän tottumuksesta kuin todellisesta tarpeesta. Kaikki tapiokoiden vartijakunnat aina alokkaita myöten oli komennettu täyspalvelukseen mellakoiden ja epäjärjestyksen varalle. Mishan vartiopaikka oli kastellin portilla muiden erikoiskaartilaisten kanssa. Metsävahti oli toipunut keskitalven kekrinä saamastaan haavasta hitaasti, ja tämä oli ensimmäinen kerta moneen kuukauteen, kun Metsävahti näyttäytyisi kansalle. Misha kuunteli Metsävahdin puhetta puolella korvalla katse kiinnittyneenä enemmänkin kasvavaan Beccaan.

Misha ei ollut ainoa. Tuntui, että Metsävahdin rauhoittavat sanat eivät auttaneet mitään. Becca suureni nopeammin kuin ikinä, ja ujellus kasvoi kasvamistaan. Kaikki hiljenivät odottamaan. Yö oli verenpunainen ja varjot olivat häilyviä. Luminen maisema oli outo ja ennennäkemätöntä pahaa enteilevä.

Becca viiletti Rautamon ohi kaukaa etelästä perässään tervanmusta savujuova. Rahvas pulisi, osin helpottuneina, osin järkyttyneinä. Becca pudotti korkeutta koko syöksymisensä ajan, ja viimein se hävisi kokonaan näkyvistä horisontin taakse. Punerrus hiipui maisemasta hiljalleen, ja hetken näytti kuin yö saisi viimeinkin laskeutua rauhassa.

Kaikki olivat hiljaa. Ihmiset pidättivät hengitystään. Äkkiä taivaankansi leimahti kirkkaan valkoiseksi. Mitään ei kuitenkaan kuulunut moneen minuuttiin.

Sitten tulivat järistykset. Misha ei ollut koko elämänsä aikana tuntenut maan järähtelevän. Vaikka sanottiinkin, että maanjäristyksiä tapahtui paljon etelän kuumilla aroilla, Misha ei ollut osannut varautua tällaiseen luonnonilmiöön. Kallio järähteli, ärjyi ja tempoili kuin raivokas peto kaataen miehiä, naisia ja lapsia. Kastellin kiviset seinät paukkuivat ja rasahtelivat, kiviä lenteli ja muutaman talon katto sortui. Misha heittäytyi maahan.

Järistystä kesti oman aikansa. Kun maan keinuminen viimein loppui, ihmiset nousivat varovasti pystyyn jälkijäristysten pelko mielessään. Kun mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ihmiset uskaltautuivat puhumaan, ja helpotus tuntui ilmassa melkein käsin kosketeltavana. Misha nousi ylös, puhdisti loan varusteistaan ja tarkasti, ettei kukaan lähikaartista ollut loukkaantunut. Kastellin katolta pudonneet kivet olivat tappaneet yhden nuorukaisen, mutta muuten kastellirakennus näytti olevan ainakin päällisin puolin ehjä. Metsävahti oli hengissä, ja muutenkin Rautamo näytti selvinneen varsin vähällä pelätyn Beccan saapumisesta.

Samaa ei voinut sanoa Kultaisesta imperiumista.

Kultaisen imperiumin papit olivat laskeneet törmäyshetken ja -paikan aivan oikein. Enteet eivät olleet väärässä. Kun punainen silmä kasvoi kasvamistaan, Kultaisen imperiumin kuningatar tiesi kohtalon hetkensä koittaneen.

Kuningatar tuijotti samein silmin taivaalle, kun Becca vain suureni suurenemistaan. Aamuaurinko oli juuri valaissut kaupungin kauniit kupolit. Kuningatar tiesi, että kukaan heistä ei enää näkisi seuraavaa aamua. Papiston suosituksesta kuningatar oli nauttinut runsaasti afraikalla maustettua huumaavaa teetä, joka ei surmaisi, mutta tekisi poislähtemisestä helpomman kokemuksen. Alaisten täytyisi nähdä kuningattarensa viileän pelottomana, kohtaloonsa valmistautuneena.

Kuningattaren käsi tärisi. Pitkiä, riikinkukonväreihin maalattuja kynsiä ei ollut tarkoitettu käyttöä varten. Siihen ne olivat aivan liian epäkäytännölliset. Kynnet takertuivat jatkuvasti hänen pukunsa silkkilaskoksiin, ja välillä kynsi raapaisi hänen kasvojensa valkoiseen puuteriin selvän jäljen. Kuningatar ei välittänyt siitä. Hän oli päättänyt juoda edes kerran omin avuin, sanoivat alaiset siihen mitä hyvänsä. Ja mitä he voisivat sanoakaan? Hän oli seitsemän meren kuningatar, luojien imperiumin maanpäällinen valtiatar! Hah. Pian savupilvien ja ruumiiden valtakunnan valtiatar.

Kuningatar tajusi epätoivon nousseen uudestaan pintaan ja siemaisi lisää rauhoittavaa teetä. Teekuppi oli hienointa mahdollista posliinia. Tämänkin upean kappaleen tekemiseen oli mennyt lukemattomia tunteja alan mestarilta. Posliini oli ohuen ohutta, hento kuin munankuori. Valo lävisti kupin kuoren helposti ja valaisi samalla kupin sisäiset, siniset ja kultaiset kurkikuviot. Kääntelemällä kuppia auringonvaloa vasten näytti aivan siltä kuin kuppiin kuvattu maisema voisi herätä henkiin hetkenä minä hyvänsä. Aivan upeaa työtä.

Kuningatar käänteli kuppia pitkään valoa vasten ja yritti olla ajattelematta ennustusten tuhoa. Näinkö päättyi suuren tasangon kultainen kukoistuskausi?

Tällaisina hetkinä jopa kuningatar tunsi itsensä pieneksi ja avuttomaksi. Hän muisti vieläkin varsin hyvin sen hetken, kun hän oli kuullut velvollisuuksistaan ensimmäistä kertaa. Nuori prinsessa oli kuunnellut silmät ihmetyksestä ymmyrkäisinä, kun kuningatar oli kertonut hänelle Olennoista, ja Kultaisen imperiumin velvollisuudesta vartioida niitä.

Se oli ollut uskomatonta. Kultaisen imperiumin pääkaupungin, Grael Faladin, alla oli valtava kivinen vankila. Se oli ollut siellä historian alkuhämäristä saakka, ajalta, jolloin heidän omat jumalansa vielä kuljeksivat tässä maailmassa. Ajalta ennen ihmisten nousua ja kukoistusta. Prinsessa ei ollut uskonut tarinaa todeksi, ei ennen kuin hänen äitinsä oli näyttänyt valtavan kivisen kammion palatsin pohjakerroksissa. Syvälle maan sisään vievien portaiden päässä oli suuri tyhjä tila – suurempi kuin koko palatsi, joka oli rakennettu sen päälle. Holvi oli niin uskomattoman suuri, että hänen pieni mielensä ei ollut pystynyt edes kunnolla ymmärtämään sen kokoa. Se oli selvää, että ihmiskädet eivät olleet kyenneet rakentamaan moista holvia, sillä palatsi – ja samalla koko Grael Falad – oli tyhjän päälle rakennettu. Oli ihme, ettei koko kaupunki romahtanut.

Holvin toisessa päässä oli kivinen ovi.

Prinsessa oli seurannut äitinsä perässä lähemmäksi. Koko sen ajan hän tunsi kylmyyden pureutuvan syvemmälle hentoon ruumiiseensa. Oven takana oli jotain kauheaa, jotain uskomattoman vanhaa ja pelottavaa. Prinsessa pelkäsi henkensä ja kuolemattoman olemuksensa puolesta pelkästään seisoessaan siinä, kivisen oven toisella puolella. Hän ei edes pystynyt ajattelemaan, millaisia hirveyksiä ovi pidätteli.

”Älä huoli, pikkuinen”, sanoi kuningatar ja taputti pienen prinsessansa päätä. Kuningattaren luonnottoman pitkät kynnet takertuivat samalla prinsessan pitkiin hiuksiin, mutta hän ei välittänyt siitä. Prinsessa oli jo tottunut siihen. Aikanaan hänenkin kyntensä kasvatettaisiin samalla tavalla; se oli vallan ja kuninkaallisuuden merkki.

”Olennot ovat kuolleet, tai ainakin niiden ruumiit ovat. Joskus he liikkuvat synkissä unissaan, ja silloin tällöin joku sielu saattaa herätäkin. Silloin he tulevat ihmisten uniin, ja koettavat ottaa nämä valtaansa. Useimmiten ihmiset tulevat vain hulluksi ja tappavat itsensä... Mutta sillä ei ole väliä, vankila pidättelee niitä kyllä.”

”Onko heillä nimeä?”

”On, mutta sitä ei ikinä lausuta ääneen. Jos lausut Olennon nimen, he heräävät siihen ja pystyvät tulemaan uniisi. He ottavat sinut valtaansa, ja kuolet hulluna. Ei, en aio edes kertoa sitä nimeä sinulle, pikkuinen”, sanoi kuningatar ja siveli kirkasta kiviovea yhdellä pitkistä kynsistään.

”Mutta sinun täytyy tietää jotain. Tätä ovea ei saa ikinä avata. Ei ikinä. Vaikka vaakalaudalla olisi koko Kultaisen imperiumin tuho, viimeinen lapsi tai imettäväinen, ovea ei saa avata.”

”Kyllä, äiti”, lupasi prinsessa ja tarkoitti sitä sydämensä pohjasta. Kuka olisi niin hullu, että päästäisi moisia kauhuja vapaaksi maailmaan?

Kuningatar käveli seinän viertä pitkin ja tarkasti samalla itsekseen hyräillen kivien saumoja. Prinsessa oli varma, että saumojen väliin ei mahtuisi edes ohuen ohutta silkkipaperia, niin taidokkaasti kivet oli liitetty toisiinsa.

”Mitä he ovat?” kysyi prinsessa viimein, kun hiljaisuutta oli kestänyt aikansa.

”Kauniita petoja... jumalten luomia olentoja. Jumalat loivat itselleen palvelijoita ja antoivat heille siivet ja ikuisen elämän.”

”Mitä tapahtui?”

Kuningatar siristi maalattuja silmiään ja muisteli oman äitinsä kertomaa tarinaa.

”Olentojen jumalat lähtivät pois, ja olennot tulivat hulluiksi surusta. He aikoivat tuhota kaiken elämän saadakseen jumalansa palaamaan. He onnistuivat melkein yrityksessään. Sota kesti kauan, vuosisatoja. Ihmiset olivat vielä lapsia, rotu nuori ja osaamaton. Meidän aseemme olivat pronssisia, eikä niistä olisi ollut mitään apua Olentojen enkelterästä vastaan. Nuoremmat jumalat kuitenkin ottivat meidät suojelukseensa, ja antoivat meille raudan ja jumalten tulen. Ihmisten avulla Jumalat kukistivat palvelijansa, ja lopuksi Jumalat sulkivat Olentojen maalliset astiat kiven sisään. Siellä luut makaavat edelleen. Kauheat aseet upotettiin syvään mereen.”

”Kauanko he ovat olleet tuolla?”

”Kuinka vanha on Kultainen imperiumi?” kysyi kuningatar puolestaan.

Prinsessa oli vaiti, kun hän tunnusteli mielessään tapahtuman valtaisia mittasuhteita. Se tuntui uskomattomalta.

”Mennään, lapsukainen. Jos haluat tietää enemmän, papit kyllä kertovat sinulle kaiken, minkä tahdot tietää.”

Prinsessa ei käynyt kivivankilan ovella sen koommin, ei ennen äitinsä kuolemaa. Kun hänet kruunattiin viimein kuningattareksi, prinsessa tiesi jo paljon enemmän Olennoista. Enemmän kuin olisi halunnutkaan.

Nyt hän pelkäsi entistä enemmän. Henkensä puolesta, kyllä, mutta myös koko muun maailman puolesta. Kuningatar seurasi kauhuissaan, kuinka punainen silmä kasvoi kasvamistaan. Pian hänen oli pakko nauttia lisää huumaavaa teetä vain voidakseen edes katsoa komeetan suuntaan.

Kun komeetta viimein osui maahan, kuningatar ei siitä onnekseen paljon tajunnut. Komeetta osui mereen aivan Grael Faladin lähelle. Veteen törmätessään Becca hajosi lukemattomiksi pienemmiksi kappaleiksi, jotka lensivät joka ilmansuuntaan valtavaa tuhoa aiheuttaen. Komeetan kivinen ydin läpäisi maan ohuen kivikuoren vaivattomasti, ja seuranneet järistykset runnoivat koko keskuskaupungin kivipölyksi. Törmäyksen valtavat voimat sulattivat kiveä, höyrystivät vettä ja repivät maankuorta kappaleiksi. Valtavat pöly- ja höyrypilvet levisivät laajoille alueille, ja auringonlaskut olivat tapahtuman muistoksi verenpunaisia vielä monta vuotta tapahtumasta eteenpäin. Törmäys nostatti valtavan hyökyaallon, joka pyyhki mennessään sivistyksen koko itäisen meren rannalta, ja vaikutukset näkyivät merenpinnassa aina kylmässä Pohjolassa saakka.

Kun höyry ja kivipöly viimein laskeutuivat, ei Kultaista imperiumia enää ollut.

Olento liikahti unissaan. Jokin oli saanut sen havahtumaan syvästä horroksestaan. Olennon silmät liikahtivat mustien luomien alla synkässä pimeydessä. Ääntä ei ollut, mutta ei hiljaisuuttakaan. Kivinen vankila oli ollut Olennon koti jo vuosituhansia, ja se hädin tuskin tajusi olevansa liikkumaton. Aikakausien saatossa kivipölyä oli varissut sen päälle, ja veden mukana liuenneet mineraalit olivat kovettuneet kuoreksi sen kasvoille. Olento lepäsi ja näki unia ajalta, jolloin taivaan herruus oli vielä ollut kiistattomasti sen. Olento muisteli tuulta kasvoillaan, makuja ja hajuja.

Olento liikahti uudestaan. Verinen muisto oli saanut sen levottoman mielen nousemaan hieman aistivampaan heräämisen tilaan. Olennon ympärillä ei ollut enää niin hiljaista kuin aikaisemmin. Se ei ollut yksin. Hiljaisuuden kammiossa lepäsi koko Olennon rotu odottaen heräämistään tai unohdusta. Kumpi vain tulisi ensin.

Etäisesti Olento tajusi lipuvansa kohti heräämistä. Se oli nousemista heräämisen vesiin, havahtumista ajattelun aallokkoon. Olennon mieli oli ollut syvissä, pimeissä vesissä, ja nyt se oli havahtumassa unestaan.

Hitaasti, hyvin hitaasti, ajatukset alkoivat saada muotoaan Olennon mielessä. Siitä oli aikaa, kun selväjärkiset muistot olivat kulkeneet Olennon mielen teillä. Niin kauan, että ajatuksia kuvaavat sanatkin olivat jo unohtuneet. Olento tiesi... ei, vaan muisti, että sanat olivat siellä jossain. Odottamassa. Olennon täytyi vain havahtua enemmän... herätä. Niin, herätä. Olento pyrki pintaa kohti, tahtoi havahtua. Tämä oli tärkeää!

Baetracs Shamilron. Se oli hänen nimensä. Baetracs. Olento maisteli nimeään ja tiesi sen todeksi. Baetracs sai nimensä muistamisesta uutta voimaa ja pakotti itsensä heräämään.

Baetracs avasi silmänsä, mutta pimeydessä ei ollut mitään. Hitaasti hän tuli tietoiseksi kiven puristavasta otteesta ympärillään. Hänen ruumiinsa oli jumissa kivisen kuoren sisällä, luut liikkumattomina, vahvat siivet kallioon maatuneina. Avuton raivo alkoi saada valtaa hänen mielessään. Vapaus! Muistot lentämisestä toivat Baetracsin lähemmäksi sitä, mitä se oli, ja hän alkoi ravistella itseään irti. Vuosituhansien laiminlyönti oli jäykistänyt Baetracsin lihakset, mutta hän tiesi selviytyvänsä tästä. Hän vain tiesi.

Baetracs repi itseään irti silkan raivon voimalla, ensin hitaammin, sitten rajummin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Sitten hän muisti. Baetracs oli kuollut, keho maatunut, luut pölynä. Baetracs yritti huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. Hitaasti, kun ymmärrys valaisi hänen mieltään, Baetracs antoi periksi tosiasioille. Hän päästi irti ruumiinsa kahleista, joihin oli niin ahnaasti tarrautunut koko vankeutensa ajan.

Baetracs katseli omaa kuollutta kuortaan surullisena.

Hän oli ollut joskus niin kaunis, niin korea kaikessa loistossaan. Baetracs muisti lentämisen riemun, lämmön ja rakkauden. Enkelteräksinen peitsi oli ollut hänen tuhoisa aseensa, hänen kumppaninsa sodassa kaikkea vastaan. Sitten tuli kylmyys, koleus ja yksinäisyys. Heidät hylättiin, hakattiin maahan. Ei enää lentämistä.

Baetracs kallisti lähes aineetonta päätään ja katseli ympärilleen mietteliäänä. Pian hän muisti jotain ja keskittyi. Silmät alkoivat hehkua pimeydessä keltaisina, kun Baetracs pakotti silmänsä tottumaan valon puutteeseen. Häijy hymy nousi Baetracsin huulille. Hän muisti jälleen.

Baetracs näki ympärillään monivärisen pimeyden ja siihen kääriytyneet olennot. Koko hänen kansansa makasi kivisiin hautoihinsa sidottuina, odottamassa. Baetracs ei tiennyt, miksi oli herännyt, mutta siihen oli varmasti syynsä. Baetracs aisti kumppaninsa ympärillään, tunsi heidän yhteisen mielensä etäiset unet. Siellä jossain, kivien ja sikeän unen alla, hänen toverinsa ja kumppaninsa nukkuivat. Hiljaisuuden kammio Baetracsin ympärillä tuntui ahtaalta ja tunkkaiselta. Hän kaipasi ulos, ulos aurinkoon ja ulkoilmaan... ulkoilmaan, josta heidät oli karkoitettu. Baetracs muisti päivän, kun kivinen ovi oli suljettu, ja pimeys oli laskeutunut Hiljaisuuden kammioon.

Se oli ollut suuri häpeän ja kivun hetki hänelle ja koko hänen kansalleen. Baetracs muisti kivisen miekan, joka oli uponnut syvälle hänen lihaansa, miekan, joka oli erottanut hänen kehonsa hänen mielestään. Kipu välkkyi yhä hänen mielessään valkoisina peitsinä. Vieläkään, pitkän unen jälkeen, kipu ja arvet eivät olleet poissa. Miten voisivatkaan?

Baetracs tunsi mielensä kiipeävän korkeammalle, läpi kivisen seinän, kohti sinistä taivasta. Baetracs tunsi planeetan liikkeen, haistoi tähtien vetovoiman kaukana ulkona. Miten oli mahdollista, että Hiljaisuuden kammion suojaukset olivat näin heikentyneet?

Baetracs otti pari kokeilevaa askelta aineettomalla kehollaan, loikki valtavilla harppauksilla kohti kivistä ovea. Ovi oli edelleen siellä, yhtä sileänä ja muuttumattomana kuin päivänä, jolloin hänet oli kahlehdittuna raahattu siitä sisään. Baetracs seurasi ovea niin kauan, että kammion seinä tuli vastaan. Ovi oli yhtä läpäisemättömän musta kuin aina ennenkin. Edes hänen sielunsa ei voinut lävistää laavalasin läpäisemätöntä kuorta.

Miksi hän oli herännyt? Baetracs istui alas mietteliäänä. Baetracs muisteli tarkkaan viimeistä heräämistään, hetkellistä havahtumisen muistoa, mutta ei silti ymmärtänyt, miten hän saattoi olla hereillä.

Sitten Baetracs tunsi järistyksen. Se oli ensin huomaamaton liikahdus kallioperässä, ääni jossain syvällä maan sisällä. Sellaista ääntä ei kykene tavallisin korvin kuulemaan, sillä se ei ollut varsinaisesti ääni lainkaan. Samanlainen ääni saattaisi lähteä ihmisestä, joka sulkee silmänsä, kun tietää iskun tulevan vasten kasvojaan. Se oli valmistautumisen ääni, virittäytyminen välttämättömän varalle. Maaemo tiesi kokevansa pian kipua, ja se jännittyi ottamaan kivun vastaan. Maa liikahti, kallio naksui jossain kaukana.

Baetracs keskittyi kovemmin. Nyt muutos oli jo selkeämmin aistittavissa. Hiljaisuuden kammion ilma liikahti hieman, tuskin huomattavasti. Sitten, ilman mitään ennakkovaroitusta, maa räjähti tuliseen kukkaan, ja Baetracs pakeni syvälle mieleensä.

Kun Baetracs seuraavan kerran heräsi, hän valpastui paljon nopeammin kuin aikaisemmin. Hän luuli nähneensä unta, mutta tajusi pian, että se oli ollut aivan yhtä totta kuin merivesi, jossa hän nyt kellui. Baetracs avasi silmänsä, ja aurinko tervehti häntä ensimmäistä kertaa moneen tuhanteen vuoteen. Baetracs pärski suolaista vettä suustaan, ja yritti taistella alkavaa pakokauhua vastaan. Sitten hän muisti kuolemansa ja nauroi omalle hölmöydelleen. Vesi ei voisi vahingoittaa häntä. Valo oli niin häikäisevän kirkas, niin viiltävä, että Baetracs ei nähnyt ympärillään mitään pitkään aikaan.

Baetracs pakotti usvaiset siipensä toimimaan. Siivet pieksivät vettä ja ilmaa. Hitaasti hän kohosi meren pinnan yläpuolelle. Isku iskulta Baetracs kohosi korkeammalle, kunnes näki paremmin ympärilleen. Tuskin tuulenhenkäystä kevyempänä Baetracs liihotteli hetken paikoillaan.

Maailma oli kaaoksessa. Se oli erilainen paikka, kuin mitä Baetracs muisteli. Pölyä, polttavaa vesihöyryä ja kuumaa merivettä oli kaikkialla, savu kohosi joka puolelta hänen ympäriltään. Baetracs tajusi, että ulkona täytyi olla pimeää. Vankilan loputtomalta tuntuvan pimeyden jälkeen pölyn hämärtämä aurinkokin tuntui sokaisevalta.

Baetracs oli uupunut ja hämmennyksissä. Olemattomia siipiä kolotti, mieli ei suostunut päästämään irti kuolleista lihankappaleista. Silti hän hymyili. Mikään kipu ja tuska ei ollut merkityksellistä, sillä hän oli vapaa! Vihdoinkin vapaa!

Baetracs näki kaukana pölypilven seassa liikettä. Hän tiesi katsomattakin, että se oli yksi hänenlaisistaan, lajikumppani. Etäisesti Baetracs tunsi, kuinka useampiakin mieliä alkoi erottua pölymyrskyn kakofoniasta. Tuttuja, vanhoja soturitovereita ja rakastajia ajalta ennen unta. Baetracs nauroi onnesta, ja hänen äänensä oli kauheaa kuultavaa. Nauru muuttui kutsuhuudoksi, ja pian siihen vastattiin. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo lensi omiensa joukossa kohti kaukana siintävää rantaa.

Hitaasti savuinen kuoleman pilvi lensi kohti rannikkoa.