Pirta heräsi vaatteet hiestä märkinä. Ailho tuijotti Pirtaa silmät suurina järkytyksestä. Pirta haukkoi ilmaa ahnaasti, peläten tukehtuvansa. Mitä oli tapahtunut? Mitä unta hän oli nähnyt? Miksei hän muistanut mitään?

Pirta huomasi Ailhon olevan hereillä ja näki ilmeen tämän kasvoilla.

“Mitä?” kysyi Pirta viimein.

“Sinä... huusit ja puhuit”, kertoi nuori tyttö hennolla äänellä. Ailho oli selvästi peloissaan. Mikä ihme oli saanut nuoren tytön niin säikyksi?

“Kerro, mitä kuulit”, pyysi Pirta. Hän yritti näyttää rauhalliselta, jotta Ailho saisi edes jotain sanottua.

“Minä... hetki...” sanoi Ailho ja sulki silmänsä. Tummat kulmakarvat menivät kurttuun, kun nuori neito yritti tapailla tarkkaa muistoa. Ailho oli vasta oppitaipaleensa alussa, ja vastoin kaikkia odotuksia äkäpussi oli rauhoittunut nopeasti. Hänen muistinsa ei ollut vielä täydellinen, mutta eipä toisaalta ollut Pirtankaan. Eihän enneunia voinut noin vain unohtaa!

“Huusit jollekulle... kenelle? Misha? Kyllä, se se oli. Huusit Mishalle. Varoitit. Sitten... en tiedä, huusit kanteleesta. Siihen heräsin”, sanoi Ailho ja tuntui olevan kovin pahoillaan, ettei voinut auttaa enemmän. Pirta nousi ylös ja tuli istumaan pelästyneen neidon viereen. Pirta halasi nuorta tyttöä rauhoittavasti, ja pian tämän kireä ilme suli hieman. Ailho ja Pirta olivat päässeet keskenään rauhaan, ja Pirta oli hyväksynyt Ailhon mielenmuutoksen mitenkään kommentoimatta. Ailho oli alkanut viimeinkin luottaa Pirtaan, ja se merkitsi paljon.

“Kas niin, kiitos avustasi. Kerron Viimalle, että sinusta oli oikein paljon apua. Selvisit hyvin”, kehui Pirta. Ailhon hymy oli säteilevä, ja hetken aikaa Pirta tunsi olonsa varsin hyväksi. Sitten uni palasi hänen mieleensä, ja hyvä olo suli pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

“Käy nukkumaan ihan rauhassa”, kehoitti Pirta nuorempaansa, ja nousi ylös. “Sinulla on huomenna aikainen herätys, mikäli Viimaa yhtään tunnen.” Ailho nyökkäsi ja painoi pään takaisin tyynylle. Ailho ei kuitenkaan nukahtanut, vaan katseli hiljaa Pirtaa.

“Minne olet menossa?” kysyi Ailho viimein uteliaana. Hänen silmissään ei ollut enää jälkeäkään unesta tai väsymyksestä. Pirta mietti hetken, uskaltaisiko kertoa tälle totuuden. Jos hän valehtelisi, sekään ei olisi reilua. Toisaalta Ailho joutuisi varmasti vaikeuksiin, jos Pirta kertoisi tälle aikeensa.

“On parempi, ettet oikeasti tiedä”, sanoi Pirta viimein. Ailho nousi istumaan kiinnostuneena. “Aiot sumukävellä sen miehen luokse!” Pirta helahti punaiseksi. Oliko hän todella niin läpinäkyvä?

“Ehkä. Siksi onkin parempi, ettet tiedä siitä mitään”, sanoi Pirta.

“Ehkä”, myönsi Ailho.

Pirta pohti, mitä Ailho aikoi tehdä tai sanoa.

“Onko se komea?” Ailhon kysymys sai Pirtan yskähtämään. Pirta ajatteli torua tätä, mutta päätti sitten, että valehtelu tai kiertely eivät auttaisi mitään.

“On kyllä. Riittävän komea.” Pirta muisti Mishan hymyn, tämän suun ja herkät kultasilmät. Muisto tuntui lämpimältä hänen mielessään, ja Pirta hymyili huomaamattaan. Korukääty tuntui polttelevan hänen kolttunsa alla, ja Pirta kosketti korua mietteliäänä. Ailho kuitenkin huomasi eleen unenpöpperöisyydestään huolimatta.

“Viima sanoi, että teidät on sidottu toisiinne. Oletko onnellinen?”

“En tiedä vielä. Jos en mene pian, ei ole enää mitään sidottavaa. Kuolleen kanssa ei voi kiertää liiton pihlajaa”, sanoi Pirta.

“Ei niin. Minä toivon, että minut luvataan jollekin kivalle pojalle”, sanoi Ailho ja painoi päänsä takaisin tyynyyn. Silmät lupsahtelivat, ja uni teki näköjään taas tuloaan. ’Ailahteleva tytönhupakko’, torui Pirta mielessään, muttei kuitenkaan sanonut mitään. Pirta puki ulkovaatteet ylleen, pakkasi reppuunsa lämpimät lisävaatteet ja jonkun verran kuivattua lihaa. Enempään hänellä ei ollut aikaa. Pirta oli jo ovella menossa, kun Ailho säpsähti hereille.

“Pirta.”

“Mitä?”

“Varo painajaisia”, sanoi Ailho ja nukahti saman tien. Pirta katsoi tyttöä, mutta tämä nukkui jo sikeästi, aivan kuin ei olisi ollut hereillä ollutkaan. Pirta kiitti hiljaa varoituksesta ja toivoi, ettei se ollut toteutumaton enne.

Pirta varmisti vielä käytävässä, ettei kukaan huomannut hänen poistumistaan palatsin turvasta. Hiljaa Pirta hiipi katajapalatsin korkeille vallituksille, josta näkyi alas kaupunkiin saakka. Ulkopuolella tapiokat vartioivat katuja kirkkaissa sotisovissaan etsien merkkejä levottomuuksista ja väärintekijöistä. Ajat olivat muuttuneet levottomiksi. Pirta ei muistanut sellaista aikaa, että kadulla olisi ollut näin paljon sotilaita tähän aikaan yöstä. Aamut olivat kaikkein pahimpia. Silloin kaupungin kapinakortteleista nouseva tervanmusta savu juovitti punaisen taivaan ja yön hirmuteot paljastuivat kaikessa karmeudessaan. Ihmisiä tapettiin vuoteisiin, puoteja ja varastoja poltettiin. Tapiokat yrittivät pitää kansaa kurissa, mutta näytti siltä, että aatelisten omat sotilaat tekivät kaikki yritykset turhiksi. Metsävahti makasi yhä vuoteessaan, ja uutisia hänen tilastaan tippui niukalti.

Pirta katsoi taivaanrantaan ja mietti. Miten tähän oli tultu? Oli hyvin hankalaa osoittaa sormella sellaista tapahtumaa, joka olisi selkein merkki kaiken pahan alusta. Beccaa oli helppo syyttää, mutta se olisi ollut liian helppoa. Syyt olivat syvemmällä, Becca oli vain tuonut ne esiin. Sitten Metsävahdin murhayritys, kapinat ja mellakat... ja nyt tämä. Rauhan nimissä tavallisiakin ihmisiä vainottiin, epäilyttävät saivat raippaa ja syylliseltä näyttävät hirtettiin omien kotiensa kurkihirsiin. Älytöntä. Rautamo oli liekeissä, hajoamassa sisältä päin. Hyvä, että Mielikkilä oli suljettu. Täällä he olisivat turvassa... ainakin jonkin aikaa.

Nyt Pirta oli jättämässä suojaisan turvapaikkansa. Ja miksi? Miehen takia? Pirta naurahti ajatukselle, mutta kukaan ei ollut jakamassa huvittavaa ajatusta hänen kanssaan. Pirta oli yksin päätöksensä kanssa. Auringonnoususta ei ollut vielä tietoakaan, mutta se ei ollut tarpeellistakaan. Sitä paitsi se oli pienin hänen ongelmistaan.

Pirta ei ollut vaeltanut usvissa sen jälkeen, kun hänen ystävänsä olivat kuolleet. Hän ei ollut pystynyt, vaikka Viima oli yrittänyt pakottaakin häntä. Pirta ei olisi enää halunnut kokeilla samaa uudestaan, ei ikinä. Aivan sama, kuka häntä sen vuoksi halveksisi. Mutta tilanne oli muuttunut.

Misha tarvitsi hänen apuaan.

Misha – mies, jota hän halusi. Mies, josta pitäisi tulla hänen lastensa isä. Nyt Misha oli vaarassa, ellei jo kuollut. Pirta ei ikinä ehtisi ajoissa miehen luokse, ellei turvautuisi Mielikin lahjoihin. Hän ei osannut eikä uskaltanut, mutta hänen oli pakko. Häntä pelotti enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämänsä aikana.

Pirta ei tiennyt, kuinka tuore Mielikin antama enne oli: Misha saattoi olla maannut hangessa kuolleena jo monta päivää, tai sitten mitään sellaista ei ollut vielä tapahtunutkaan. Pirta ei halunnut kuitenkaan ottaa riskejä: hän ei kerta kaikkiaan suostunut hyväksymään ajatusta Mishan menettämisestä. Ei nyt, kun hän viimeinkin alkoi saada oman elämänsä hallintaan.

Pirta alkoi hyräillä itsekseen usvavaelluksen sanoja enemmän rauhoittuakseen kuin tarpeesta. Hän ei ehtinyt kuitenkaan pitkälle, sillä Viima syöksyi vihaisena vallitukselle. Pirta näki naisen silmien leiskuvan raivosta ja huolesta. Pirta tunsi kylmyyden kosketuksen. Viima ei ikinä antaisi hänen lähteä. Pirta tiesi, että hätäpäissään hän surmaisi helposti itsensä, ellei saisi keskittyä rauhassa. Hän ei voisi vain syöksyä usvaan ja toivoa selviävänsä. Ei, hänen täytyisi kohdata opettajansa.

”Takaisin sisälle sieltä!” tiuskaisi Viima huulet tiukkoina. Pirta kääntyi hitaasti kohtaamaan opettajansa vihan ja pakotti itsensä rauhalliseksi. Hän ei taipuisi. Viima ei voinut sanoa mitään, mikä kääntäisi hänen päänsä tältä tieltä. Ei mitään.

”En”, sanoi Pirta hiljaa vakavuudella ja rauhallisuudella, joka pysäytti Viiman niille sijoilleen. Pirta oli totellut, pelännyt ja kunnioittanut Viimaa aina, eikä hänen mieleensä ollut aikaisemmin edes tullut, että hän uskaltaisi kyseenalaistaa Viiman käskyt. Paitsi nyt.

”Tule. Et voi lähteä näin”, uhkasi Viima äänessään pelkoa ja epäuskoa.

”Voin ja aion, koska minun on pakko.”

”Et ole vaeltanut usvissa sitten... tiedät kyllä.” Viima varoi suuttumuksestaan huolimatta loukkaamasta Pirtaa suotta. Ele sai Pirtan silmäkulman kostumaan. Kylmä tuuli kuivasi kosteuden saman tien, ja Pirta tunsi vilun koskettavan ytimiään. Samassa Pirta muisti enteen, näki mielessään Mishan makaamassa kylmässä lumihangessa. Pirtan ilme koveni uudestaan.

”Tiedän. Ja olen pahoillani. Olisi pitänyt uskoa silloin.”

”Kaikki tekevät virheitä. Olit lapsi vielä, tiedät sen itsekin.” Viima astui lähemmäs ja ojensi kättään. Pirta astui askeleen taaksepäin. Hän tiesi olevansa askeleen lähempänä kymmenien metrien pudotusta. Ei enää montaa askelta otettavana.

”Tieto ei tuo ystäviäni takaisin. Eikä menneitä vuosia”, totesi Pirta hiljaa.

”Ei niin. Mutta älä nyt toista samaa virhettä uudestaan”, pyysi Viima ja ojensi kättään uudestaan. Pirta otti jälleen askeleen.

”Älä tee tätä, pyydän.”

”Olen pahoillani”, sanoi Pirta, kääntyi ja heittäytyi täysin voimin eteenpäin alas vallitukselta.

Maaemon halaus veti häntä tiukasti puoleensa, tuuli ujelsi korvissa, hiukset hulmusivat ja mahanpohjaa nipisti. Pirta keskittyi epätoivon vimmalla, aneli Mielikiltä muiston lahjaa mielessään. Pudotusta tuntui kestävän ikuisuuden; sitten olo muuttui kevyeksi ja painottomaksi, ja tuuli lakkasi viimein ujeltamasta. Kun Pirta viimein avasi taas silmänsä, maailma näytti kirkkaalta ja kauniilta. Ei ollut enää jälkeäkään lumesta, verisistä ruumissavuista tai ahtaan kaupungin vatsaakääntävistä tuoksuista.

Pirta jätti pian Rautamon muurit taakseen.

Viima jäi katsomaan Pirtan perään pitkäksi aikaa. Pirta oli pudonnut pitkän matkaa, ennen kuin oli saanut mielensä hyväksymään tarvittavan muutoksen. Viima oli vähällä huutaa, kun Pirta oli iskeytynyt kivikkoon. Se oli ollut kuitenkin ennenaikaista, sillä Pirta oli hajonnut usvakiehkuroiksi viimeisellä mahdollisella hetkellä. Usvakiehkurat hajosivat kuutamonvalossa pieniksi haituviksi, jotka yötuuli sitten hajotti taivaalle. Viiman oli pakko tarttua vallituksen tukipuusta kiinni, ettei olisi pyörtynyt järkytyksestä niille sijoilleen.

Kirottu tytönhupakko, tekee tällaista vanhalle naiselle!

Nuori katajaneito oli vastustanut Viimaa ensimmäistä kertaa, kieltänyt hänen käskyvaltansa ja tehnyt oman päätöksensä. Toden totta, Pirta oli kasvanut aikuiseksi monella eri tavalla. Viima tunsi hienoista ylpeyttä, mutta samalla huoli varjosti hänen mieltään. Viima ei voinut millään tietää, että Pirta pääsisi huoletta perille. Viima voisi yrittää seurata Pirtaa, mutta se olisi hankalaa, varsinkin kun Pirta itse sitä tuskin haluaisi. Kaiken lisäksi Viima oli varma siitä, että Pirta löytäisi Mishan helpommin kuin hän itse ikinä voisi. Mishan ja Pirtan välille oli jo syntynyt niin vahva side, että usvien vaellus miehen luokse olisi helppoa.

Viima huokaisi, kääri vaatteet tiukemmin ympärilleen ja meni takaisin sisälle. Hänen täytyisi ilmoittaa asiasta vanhemmille neidoille, mutta se saisi odottaa aamuun. He eivät kuitenkaan voisi tehdä asialle mitään.

Misha heitti viimein varsijousen pois kädestään. Nyt viimeiset nuolet oli ammuttu, kaikki keinot käytetty. Enää ei ollut jäljellä kuin epätoivoinen yritys säilyä hengissä. Misha katsoi kohti nelistävää miesjoukkoa, tarttui sitten miekkaansa ja pudottautui kallionkielekkeelle kyyryyn odottamaan. Miehiä oli neljä, ja kaikki olivat raivosta halkeamaisillaan. Misha saattoi nähdä verenhimon miesten silmistä. Pian hän saisi maksaa jokaisesta ampumastaan vasamasta. Miesten toverit olivat viimein lakanneet sätkimästä. Hanki oli värjäytynyt punaiseksi ja keltaiseksi monesta kohtaa. Misha oli salaa tyytyväinen: hän oli antanut tovereilleen melkoisen etumatkan. Nyt hän toivoi nopeaa kuolemaa taistelun tiimellyksestä. Miesten ilmeistä päätellen sellaista ei hänelle annettaisi.

Ensimmäinen miehistä oli päässyt jo ratsailta ja tuli Mishaa kohti miekka ojossa. Misha ei saanut miehen karjunnasta mitään selvää. Misha nosti kivisen miekan valmiiksi ja odotti sopivaa hetkeä. Mies karjui hullusti ja huitaisi kömpelön iskun Mishaa kohti. Misha torjui iskun helposti ja pudotti sitten oman miekansa miehen kaulaa kohti niin nopeasti kuin pystyi. Mies ei ehtinyt väistää, ja Mishan miekka leikkasi syvään ja ahnaasti. Misha oli melkein menettää tasapainonsa, kun miekka solahti sotilaan läpi niin vaivattomasti. Miekka leikkasi miehen melkein kahtia. Mies katsoi epäuskoisena Mishaa silmiin, ja Misha katsoi yhtä epäuskoisena takaisin. Ase oli luonnottoman terävä. Ukko ei ollut valehdellut.

Mikä ase!

Misha tunsi hullun naurun kuplivan sisällään. Tulipa kuolema tai ei, Misha antaisi vihollisilleen sellaisen näytöksen, josta saattoi kertoa lapsenlapsilleen. Misha ravisti veret miekastaan ja kääntyi kohtaamaan seuraavan miehen. Kuolema korjasi tämänkin nopeasti.

Kallionkieleke, jonka Misha oli valinnut väijypaikakseen, oli huono puolustaa. Vaikka paikka olikin jotenkuten puolustettavissa yksittäisiä miekkamiehiä vastaan, oli Mishan selkä samalla altis jousimiehille, joilla oli yhtä esteetön näkyvyys Mishaan kuin Mishalla oli aikaisemmin ollut metsän suuntaan. Misha tiesi, että tappava nuolisade oli vain ajan kysymys. Seuraavat miehet tulivat pareittain, toisella oli aseenaan iso kilpi ja pitkä keihäs. Samalla kun keihäsmies piti Mishan varpaisillaan, miekkaa heiluttavalle miehelle jäi suhteellisen helppo tilaisuus hutkia Mishaa miekallaan. Misha perääntyi hitaasti kohti keihäsmiehen sohintaa. Misha ei tiennyt, miten hyvin haarniska kestäisi. Vaikka Ukon sana olikin osoittautunut luotettavaksi miekan suhteen, oli Misha haarniskan kanssa hieman varovaisempi. Ei hän sentään huvikseen tahtonut kokeilla haarniskan pitokykyä. Seinä läheni uhkaavasti, eikä Misha todellakaan halunnut jäädä selkä sitä vasten.

Kun keihäsmies nojasi eteenpäin, Misha pakotti keihään syrjään miekkansa lappeella, hyppäsi ilmaan ja laskeutui kilven taakse suojautuneen miehen päälle. Miekkamies onnistui samalla huitaisemaan miekallaan Mishaa selkään, mutta Misha hädin tuskin tunsi iskua. Aivan kuin haarniska olisi vaimentanut sen kokonaan. Mishan laskeutuminen ei onnistunut aivan kuten hän oli sen suunnitellut, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä. Misha otti tilanteesta irti kaiken mahdollisen edun, ja kaatuessaan jatkoi liikettään eteenpäin. Pystyyn päästessään Misha kääntyi samalla liikkellä ja ojensi miekan.

Epäonnekseen keihäsmies oli juuri saanut nostettua itsensä pystyyn. Mishan miekka halkaisi kilven, jatkoi matkaansa keihäsmiehen panssarin suojaaman kehon läpi ja irrotti vielä liikkeen lopussa miekkamiehen toisen käden. Vaikka Misha oli jo kuvitellut osaavansa varautua miekan uskomattomaan läpäisykykyyn, tuli se vieläkin hänelle pienenä yllätyksenä, ja Misha menetti hetkeksi tasapainonsa. Miekkamies oli paatunut ammattilainen, sillä vaikka tämä oli juuri menettänyt kätensä, ei hän jättänyt hyödyntämättä tilannetta, kun sellainen tuli vastaan. Mies iski Mishaa miekalla niskaan niin lujaa kuin jaksoi.

Isku tuntui jo ihan eri tavalla. Jumalten astian haarniska saattoi olla kestävämpi kuin monet ihmisen tekemät panssarit, mutta niskassa panssari ei suojannut omistajaansa kypärän liitoskohdan vuoksi läheskään niin hyvin kuin muu haarniska. Valkoinen kipu säteili niskasta kaikkialle Mishan ruumiiseen, ja hetken aikaa hän pelkäsi menettävänsä tajuntansa. Tajuttomuus tarkoitti tässä tilanteessa samaa kuin kuolema, joten Misha sinnitteli tajuntansa menetystä vastaan kaikella jäljellä olevalla sisullaan. Hämärästi hän oli tietoinen siitä, että miekkamies nosti aseensa uuteen iskuun. Misha sohaisi epätoivoisesti miekallaan suuntaan, jossa arveli miehen olevan, ja heittäytyi kaikilla voimillaan taaksepäin. Miekka osui johonkin, mutta Mishalla ei ollut mitään hajua siitä, oliko mies hengissä vai ei.

Misha putosi korkealta kallionkielekkeeltä. Misha tiesi, että pudotus ei välttämättä tappaisi häntä, mutta kuolema oli vain ajan kysymys. Misha ei ehtinyt ajatella kurjaa kohtaloaan kauempaa, sillä lumihanki otti putoavan miekkamiehen hellään syleilyynsä, ja Misha vaipui vastentahtoisesti valkeaan pimeyteen.

Pari jäljellä olevaa takaa-ajajaa katsoivat kalliolta alas nähdäkseen, minne sitkeä väijyttäjä oli tippunut. Maa oli kuitenkin kauttaaltaan valkoisen lumen peitossa, ja putoamiskohdassa oli näkyvissä enää pelkkää lunta. Oli kuin maa olisi niellyt pudonneen tapiokan. Miehet neuvottelivat kuumeisesti muutaman hetken, mutta poistuivat sitten kiireen vilkkaa. Misha ei ollut enää hidastamassa takaa-ajoa, joten miehet aikoivat jatkaa tehtäväänsä.

Kuolleiden palkkamurhaajatoverien taskut tyhjennettiin kokeneesti ja turhia hidastelematta. Saapasparit vaihtuivat parempiin, ja pian miehet karauttivat tiehensä. Ruumiit jäivät metsään mätänemään, ja seuraava lumisade hautaisi ne piiloon: vasta kevätaurinko paljastaisi kuolleiden kasvot uudestaan.

Pirta löysi taistelupaikan seuraavana aamuna. Jonkun aikaa paikkaa tutkittuaan Pirta osasi suunnilleen hahmottaa, mitä taistelun tuoksinnassa oli oikein tapahtunut. Pirta löysi Mishan viimeisen taistelupaikan varsin helposti, sillä lumi ei ollut vielä ehtinyt sataa veritöiden päälle, ja ruumiit olivat edelleen näkyvissä. Pari suurempaa petoa oli käynyt jo ruokailemassa, ja osa ruhoista oli raahattu pois. Metsä otti pian omansa.

Pirta kipusi kalliolle verijälkien johdattelemana. Kaksi miestä makasi kuolleena lumisella kivikolla, toinen kahteen osaan halkaistuna. Maassa oli sikin sokin varsijousen kappaleita, keihään palasia ja verta. Kauempana metsän rajassa makasi kymmeniä miehiä vereen ja lumeen sotkeutuneina. Suurin osa oli kuollut irvokkaisiin asentoihin. Millainen olento pystyi tällaiseen hävitykseen?

Pirta näki putoamisjäljet, ja hetken aikaa hänen sydäntään kylmäsi pelko. Pirta katseli alas kalliolta, mutta ei nähnyt muuta kuin lumeen iskeytyneen kuopan. Poismenojälkiä tai ruumista ei kuitenkaan näkynyt missään. Pirta laskeutui jäistä kalliota pitkin hitaasti ja varoen. Alhaalla Pirta etsi jälkiä, mutta mitään ei löytynyt. Vain kuoppa, johon joku – ilmeisesti Misha – oli pudonnut.

Pirta meni lähemmäs uskomatta kunnolla silmiään. Hän kosketti kädellään lumista monttua, mutta käsi osui johonkin näkymättömään ennen kuin sormet tapasivat lunta. Pirta hieraisi silmiään, mutta ei edelleenkään nähnyt mitään. Viimein Pirta otti lunta, hieroi sitä silmiinsä ja rukoili Mielikiltä kykyä nähdä pintaa syvemmälle.