Misha ei ollut enää varma ajan kulusta. Päivien taukoamaton vaellus lumisessa metsässä oli saanut hänen tajuntansa hämärtymään uupumuksesta ja silkasta tuskasta. Ukon haarniska hänen päällään sykki, aivan kuin se olisi ollut elävä olento. Se pumppasi häneen voimaa kuin metallinen sydän, antoi jaloille voimaa ja kestävyyttä juosta loputtomilta tuntuvia kilometrejä kohti taistelua.

Misha yritti ajatella asioita järkevästi, mutta ei pystynyt. Ei halunnut. Pirta, hänen kaunis katajaneitonsa, uskoi Mishan kuolleen ja kantoi Mishan lasta sisällään. Pirta oli menossa sotatantereelle, ja Misha oli vielä kaukana rajalta kykenemättömänä suojelemaan tulevaa perhettään. Raivo antoi Mishalle lisää voimia, ja hän kiristi juoksemisen tahtia.

Jossain syvällä sisimmässään Misha tiesi, että Pirtaa pettänyt katajaneito oli tehnyt oikein. Pirta olisi varmasti tehnyt kaikkensa Mishan puolesta, niin typerää kuin se olisi ollutkin. Jos Karttu ei olisi tullut väliin, Misha olisikin jo kuollut. Silti Misha vihasi Mielikkiä sydämensä pohjasta. Lempeä Tapion emäntä oli kääntänyt Mishalle selkänsä.

”Miten se on mahdollista, peto? Eihän Mielikki ole näyttänyt sinulle edes kasvojaan!”

Misha vilkaisi vierelleen. Ukko asteli hitaasti Mishan vierellä. Hanki oli neitseellinen ja puhdas, askelluksesta ei jäänyt minkäänlaisia jälkiä. Ukon hitaat, lyhyet askeleet kantoivat jotenkin yhtä pitkälle kuin Mishan valtavat harppaukset. Ihmeellistä. Misha ei uskonut silmiään ja käänsi sitten katseensa jääräpäisesti eteenpäin. Tuo ei ollut ensimmäinen harha tällä matkalla.

”En ole harha, senkin pässi”, sanoi Ukko ja kopautti sauvallaan Mishaa kypärään. Se sai Mishan korvat soimaan, aivan kuin hänen päänsä olisi vaskisen kellon sisällä. Misha tunsi ylimaallisen voiman puristuksen sitovan hänet paikoilleen, ja avuttomana Misha pystyi vain kiroilemaan mielessään. Köpöjalkainen Ukko tuli seisomaan Mishan eteen.

”Nyt kuuntelet. Jos kuuntelet omasta tahdostasi, lupaan, että ehdit ajoissa pelastamaan perheesi.”

Misha ärisi, ja hänen kurkustaan irtoava ääni oli enemmän pedon kuin ihmisen. Ukko huokaisi ja pyöritteli päätään.

”Hyajnar, päästä mies hetkeksi”, pyysi Ukko ja kosketti haarniskaa käyrällä sormellaan. Misha tunsi Ukon kosketuksen; pieni sähköinen pistos kulki koko haarniskan läpi. Misha tunsi, miten voimat valuivat hänen yltään, ja ihmisen tietoisuus nosti hitaasti päätään Mishan mielessä. Haarniskan tietoisuus liikahteli levottomana, Misha tunsi mielessään sen tahdon ja halut. Hitaasti Misha rentoutui ja otti lopulta kypärän päästään.

”Puhu”, sanoi Misha hiljaa. Kurkku oli kipeä, sanat eivät tahtoneet tulla. Aivan kuin hänen kielensä ei olisi tarkoitettu puhumista varten.

”Istu hetkeksi, mies, ja hengitä. Hyajnar osaa olla vaativa renkinäkin.”

Misha totteli ja istui niille sijoilleen. Sohjoinen lumi oli viileää, mutta Misha ei välittänyt siitä. Misha söi vähän lunta janoonsa ja katseli sitten mustasilmäistä Ukkoa tarkkaavaisesti.

”Noin, nyt on parempi”, sanoi Ukko viimein. ”Osaatko kertoa, mitä sinulle on tapahtunut?” kysyi Ukko.

”Olen juossut”, vastasi Misha lyhyesti.

”Mitä muistat siitä ajasta?”

”Väsymystä... sitten en mitään.”

”Hyajnar, tuon haarniskan hallintahenki, otti sinut valtaansa. Se tarttui viimeiseen toiveeseesi ja teki kaikkensa sen toteutumiseksi.”

Misha ei sanonut mitään, kuunteli vain.

”Jos näkisit itsesi nyt, et uskoisi kuitenkaan. Olet melkein jalan pidempi ja paljon rotevampi kuin aikaisemmin”, sanoi Ukko. ”Se on Hyajnarin taika. Sinusta tulee tässä sodassa aallokon kääntäjä. Pohjola tarvitsee sinua.”

”En välitä”, sanoi Misha ja tarkoitti sitä. Hän tahtoi vain nähdä Pirtan ja kertoa tälle, että kaikki oli hyvin.

”Ehkä sinun pitäisi. Se on hinta siitä, että perheesi tulee säilymään hengissä ja pääset ajoissa rajalle.”

”Ja sinä voit luvata sen?”

”Voin, ja lupaan.”

Misha nousi pystyyn uutta voimaa saaneena. ”Mitä haluat?” kysyi Misha.

”Etkö halua kuulla sitä, minkä hinnan joudut maksamaan?”

”En. Lupasit, että Pirta ja lapsi säilyvät hengissä. Se riittää minulle”, sanoi Misha.

”Hyvä on”, myöntyi Ukko. ”Kävellään. Kerron, mitä sinun täytyy tehdä.” Ukko viittasi Mishaa seuraamaan, ja Misha käveli Ukon rinnalla upottavassa hangessa. Hiljaisuutta kesti aikansa, mutta Misha ei tuntenut uteliaisuutta, ei jännittyneisyyttä.

Hän oli jo valintansa tehnyt. Loppu olisi helppoa.

Pirta heräsi Vanjan ravisteluun. Pirtan näkemät unet olivat levottomia, katkonaisia ja enimmäkseen painajaisia. Pirta ei ollut saanut yön aikana yhtään ennettä, vaikka olikin uskaltanut sellaisia toivoa. Pirta pakotti itsensä jaloilleen ja tajusi, että joku oli varmasti kantanut hänet petiin yön aikana. Osa katajaneidoista oli jo herännyt ja poissa, mutta muut nukkuivat vielä sikeästi. Aamuaurinko oli kipuamassa vaivalloisesti ylös vaaran takaa, ja maisema oli jälleen punainen. Aivan kuin se olisi ollut ennustus alkavalle päivälle.

Pirta söi niin nopeasti kuin pystyi ja kävi sitten pesemässä vesipaikalla kasvonsa ja kätensä. Vaikka Pirta kuinka harjasi, veri ei tuntunut lähtevän pois. Ehkä se oli vain hänen mielensä oikkuja.

Pirta seurasi Vanjaa teltalle, jonne sairaita oli tuotu yön aikana lisää. Auringon laskemisesta huolimatta taistelut eivät olleet kokonaan loppuneet yön aikana. Teltta oli täynnä haavoittuneita, mutta kaikkialla oli melkein epäaidon hiljaista. Miehet eivät voihkineet juuri lainkaan, ainoastaan pahimmissa kivuissaan he saattoivat urahtaa jotain. Pirta ihaili tapiokoiden sitkeyttä, mutta jollain tasolla tiesi sen turhaksi. Toivottavasti haavoittuneet saivat hiljaa kärsimisestä jotain enemmän kuin hän itse.

Pirta aloitti pahiten haavoittuneesta jo rutiiniksi muodostuneella taidolla. Yksi päivä keskellä pahinta teurastusta opetti kenet hyvänsä käyttämään nopeasti kaikki käytettävissä olevat keinot muita auttaakseen, oli sotilasparantaja tai ei. Hitaasti teltta tyhjeni haavoittuneista.

Pirta tajusi äkkiä katsovansa tuttuja kasvoja. Jättimäinen mies oli vanha sotilaaksi, mutta silti tämä näytti olleen keskellä kuuminta taistelua. Upseerin panssari oli nostettu pois jaloista miehen pään taakse, ja siinä näytti olevan verisiä lommoja ja ammottava reikä toisen kyljen kohdalla. Lommoinen miekka makasi miehen vierellä. Miehen silmät olivat kiinni. Teräksenharmaa tukka oli paikoittain kovettuneen veren peitossa, ja iho oli hieman kalpea.

Pirta pinnisti muistiaan ja yritti hahmottaa, miltä mies näytti seistessään. Pirta kallisti päätään ja muisti viimein, missä oli nähnyt miehen aikaisemmin. Keskitalven kekreissä, vähän ennen Metsävahdin ja Rautamon entisen miekkamestarin murhaa, tämä mies oli jutellut Mishan kanssa. Aivan, Tappura; mies, johon Misha oli sanonut luottavansa paremmin kuin keneenkään toiseen. Menetyksen piikki iski Pirtan mieleen kuin jäinen vasama. Ensin Misha, sitten Tappura. Mitä kohtalon oikkuja!

Pirta tutki Tappuran haavat pikaisesti ja tajusi, että tällä ei ollut enää montaa henkäystä jäljellä. Jokin terävä – haavan muodosta ja syvyydestä päätellen sahalaitainen keihäs – oli mennyt läpi miehen oikeanpuolimmaisesta kyljestä. Jos se olisi ollut pelkkä nuoli, Tappura olisi saattanut selvitä. Sahalaitainen keihään kärki oli kuitenkin repinyt mennessään maksaa ja vahingoittanut samalla varmasti muitakin sisäelimiä. Miehen keuhkot olivat varmaan kunnossa, koska Tappuran hengitys oli tasaista ja syvää.

Pirta aloitti laulamisen hitaasti, huolella. Hän ei halunnut enää tämän miehen sydänverta käsilleen. Mielikki tuntui tällä kertaa kuuntelevan tavallista tarkemmin lapsensa anomusta, sillä verinen haava sulkeutui hitaasti, ja kivun aiheuttamat rypyt Tappuran kasvoilla silisivät hieman. Veri nousi hitaasti miehen kasvoille, ja epänormaali kalpeus korvautui pienellä punotuksella. Pirtalla ei ollut mitään käsitystä siitä, selviäisikö mies parantumisestaan huolimatta hengissä seuraavan yön yli. Tilanteen huomioon ottaen se oli varsin epätodennäköistä.

Kun Pirta kosketti Tappuran poskea tunnustelevasti, miehen silmät aukesivat. Tappura huomasi Pirtan, ja tämän kasvot sulivat vaisuun hymyyn.

“Taidan tuntea sinut jostain?” kysyi Tappura ensimmäiseksi. Miehen ääni oli painuksissa, kivut tuntuivat olevan edelleen melkoiset.

“Kyllä... keskitalven kekreissä, miekkakisoissa. Olen Pirta. Misha sanoi, että sinuun voi luottaa.” Kuullessaan Mishan nimen mainittavan Tappura käänsi päätään ja yritti nousta pystyyn. Pirta laittoi käden tämän olkapäälle ja esti miestä pahentamasta tilaansa. Tappura painui varsin helposti takaisin pedille.

“Onko Misha täällä?” kysyi Tappura ääni hieman värähtäen. Miehen katse kiersi hitaasti teltassa, mutta miekkamestarin tuttuja kasvoja ei sattunut silmään.

“Ei”, sanoi Pirta. Hän oli vähällä kertoa, mitä Mishalle oli tapahtunut, mutta sulki sitten suunsa tiukasti. Mishan kertoman mukaan tämä mies oli ollut Mishan läheisimpiä ystäviä, eikä Pirta tahtonut masentaa tämän mieltä tässä vaiheessa. “En ole nähnyt häntä Rautamoon saapumisemme jälkeen.” Se ei ollut varsinaisesti valhe, ajatteli Pirta ilottomasti.

Tappura ei sanonut vähään aikaan mitään.

“Sait aika ilkeän haavan”, totesi Pirta.

“En ollut tarpeeksi nopea. Vanhuus alkaa pikkuhiljaa painaa”, sanoi Tappura ja hymyili perään. “Mutta se keihäsmies ei enää koskaan yritä samaa temppua uudestaan.”

“Olet hengissä – juuri ja juuri”, moitti Pirta Tappuran vaatimatonta kerskailua.

“Kiitos sinun, arvaan”, myönsi Tappura. “Apuasi kaivataan varmasti toisaalla, mutta tule juttelemaan sitten, kun ehdit”, sanoi Tappura ja katseli ympärilleen sairasteltassa. Haavoittuneita oli teltassa jäljellä enää muutama, ja Pirta nyökkäsi.

“Tulen heti, kun ehdin. Pysy hengissä siihen asti”, pyysi Pirta ja Tappura hymyili vastaukseksi. Tuskin tämä kuitenkaan menisi mihinkään tuossa kunnossa.

Päivän mittaan tilanne muuttui hetki hetkeltä vaarallisemmaksi. Viima kävi kiertelemässä katajaneitojen parissa ja kertoi uusimmat kuulumiset niiden lyhyiden taukojen aikana, joita työn ohessa siunaantui.

Uutiset eivät olleet millään rintamalla hyviä.

Korkealle taivaalle sumukävelleet katajaneidot olivat nähneet kaukaa idässä tummat pilvet ja yrittäessään mennä lähemmäs tutkimaan tilannetta joutuneet oudon hyökkäyksen kohteeksi. Tämä itsessään olisi jo ollut riittävän paha asia, sillä tavalliset ihmiset eivät voineet nähdä tai koskettaa sumukäveleviä katajaneitoja laisinkaan. Hyökkäys itsessään oli varsin nopea, oikeastaan puolustus enemmän kuin hyökkäys: Vil ja Surmukka olivat törmänneet tiiviiseen seinään, vaikka se olikin mahdotonta. Sumukävellessään kahden maailman rajalla katajaneidot olivat eteerisiä, aineettomia olentoja, joilla oli hyvin vähän kosketuspintaa olevaiseen.

Silti joku tai jokin oli torjunut heidät.

Linna ja Viima kävivät kumpikin tarkistamassa nuorempien katajaneitojen väitteet ja huomasivat ne todellakin tosiksi. Viima yritti kiertää myrskyn toiselta puolelta, Linna toiselta puolelta. Kiertely oli ollut turhaa, sillä myrskyn reunoille ei löytynyt rajoja. Viiman ja Linnan palattua he olivat pohtineet asiaa kaikkien vanhempainneuvoston jäsenten kanssa. Kaikista kulmista katsottuna tilanne oli huolestuttava. Katajaneitojen kyky sumukävellä oli ollut aikaisemmin korvaamaton etu tapiokoiden rintamalle, ja Caer Vuori oli ollut siitä varsin tyytyväinen. Uutiset olivat saaneet kenttäkomentajankin synkistymään varsin nopeasti.

Surmukan ja Vilin näkemä myrsky saapuisi Hirssan solaan viimeistään parin päivän sisällä. Myrskyn edellä tuli suuri joukko pakenevia ihmisiä; Kultaisen imperiumin ja Vaegharadin sotilaat marssivat pikavauhtia sulassa sovussa kohti tapiokoiden puolustamaa rajaa. Se oli ehkä kaikkein pelottavinta. Noiden kahden kansan yhteinen historia oli moninaisten petosten ja lukemattomien sotien veriroiskeiden peitossa, ja äkkinäinen liittoutuminen oli uskomatonta. Tuntui mahdottomalta, että Pohjola kestäisi moista liittoutumaa vastaan kovinkaan kauaa.

Kaiken lisäksi ensimmäinen sotavelho oli jo tulossa kohti rajaa.

Surmukka oli huomannut kultaisen kantolaitteen selässä matkaavan sotavelhon tuntomerkkien perusteella jo kaukaa. Koska kukaan katajaneito ei ollut koskaan nähnyt oikeaa sotavelhoa luonnossa, Surmukka oli päättänyt mennä lähemmäs katsomaan, mitä kaikkea tuo pelätty olento toi tullessaan.

Se oli ollut karmea virhe.

Vastoin kaikkia odotuksia sotavelho oli huomannut Surmukan lähestymisen ja osasi odottaa tätä. Kun katajaneito oli tullut liian lähelle taljoilla matkaavaa sotavelhoa, tämä oli tarttunut naiseen ilmasta syntyneellä kouralla ja raahannut sitten pelästyneen katajaneidon luokseen. Sotavelho oli nauranut Surmukan toivottomille pakoyrityksille. Viimein kyllästyttyään avuttomalla uhrillaan leikkimiseen sotavelho oli sokaissut pelästyneen katajaneidon ja päästänyt tämän sitten otteestaan. Surmukka oli joutunut harhailemaan tiettymiä taipaleita sokeana, ja viimein, Vilin löydettyä murjotun katajaneidon, tämä oli ollut puolihullu silkasta tuskasta ja epätoivosta. Vaikka Surmukka ei ollut tajunnut vaegharadin kielestä tuon taivaallista, viesti oli ollut yksinkertaisuudessaan varsin selvä. Sotavelho toisi mukanaan lisää kauheuksia tapiokoiden kestettäväksi.

Viima – sen enempää kuin muutkaan katajaneidot – ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Mielikkikään ei tarjonnut unienteitään. Luukanteleen arvoitus vaivasi yhä katajaneitoja, ja Pirtaa erityisesti. Korpin uni oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, mutta jostain syystä palaset eivät oikein loksahdelleet kohdilleen. Hän oli kyllä kuullut ja oppinut alkusynnyn sanat, mutta mitä niillä saattoi tehdä? Pirta oli yrittänyt kysyä Viimalta neuvoa, mutta tämä oli aivan liian kiireinen ehtiäkseen pohtimaan Pirtan ongelmia. Luukannel painoi hänen selässään raskaammin kuin olisi voinut olettaa.