Metsävahdin kutsu tavoitti Mishan myöhään illalla. Hän oli ollut jo käymässä yöpuulle, mutta Metsävahdin viesti oli merkitty kiireelliseksi. Misha puki pikaisesti ylleen, sitoi miekan vyölleen ja oli jo menossa ovella ennen kuin muisti Caer Vuoren sanat. Metsävahdin suututtamisen uhallakin hän tuhlasi hetken kallisarvoista aikaa ja puki päälleen vielä varmuuden varalle ketjuhaarniskan.
Misha juoksi yöhön valmistautuvan Rautamon läpi mietteliäänä. Alakaupungin ulkoportit oli jo suljettu, eikä kukaan pääsisi kaupunkiin ennen seuraavaa aamua. Ajat olivat synkät, eivätkä vahdit tahtoneet ottaa turhia riskejä. Misha pääsi läpi yläkaupungin porteista ilman viivytystä, sillä hän oli vahdeille tuttu jo monesta tilanteesta.
Kesken matkan Misha tajusi, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, pulssi kiihtyi ja korvat alkoivat tarttua jokaiseen naksahdukseen ja rasaukseen. Peto liikahteli levottomana hänen mielensä sopukoissa. Misha – tai peto – vaistosi, että jotain oli pielessä.
Misha hidasti vauhtiaan ja katsoi pikaisesti taakseen. Etäällä, korttelin päässä Mishan tulosuunnassa, joku liikkui varjoissa. Misha kiirehti normaaliin juoksutahtiinsa ja jatkoi matkaansa. Parinkymmenen askeleen päästä Misha vilkaisi jälleen taakseen, ja jälleen joku luikahti varjojen suojaan. Nyt Misha oli varma siitä, että joku seurasi nimenomaan häntä.
Keskuskatu kääntyi mutkalle parinsadan jalan päässä, ja suunnitelma alkoi hahmottua Mishan mielessä. Päästyään näkösuojaan oletettavalta seuraajaltaan Misha puikahti ensimmäiselle sopivalle sivukadulle ja pinkaisi raivokkaaseen juoksuun. Jos hänen seuraajansa juoksi samaa tahtia kuin Misha äsken, Mishalla olisi kiire kiertää kortteli ennen kuin seuraaja tajuaisi Mishan tempun.
Misha juoksi kovempaa, ja raivo pumppasi hänelle lisää voimia. Jollakin tasolla hän toivoi, että saisi vaanijan kiinni; jatkuva salamurhaajan pelkääminen oli tekemässä hänestä hermoraunion, eikä hän enää jaksanut sitä. Misha oli päättänyt, ettei enää kuikuilisi selkänsä taakse.
Misha saapui takaisin pääkadulle hieman hengästyneenä. Sydän hakkasi korvissa, ja hän tunsi kehonsa jännittyvän koetukseen. Misha veti miekan hitaasti huotrastaan ja hiipi lähemmäs katua. Hän työnsi päänsä varovasti esiin ja kurkisti kumpaankin suuntaan kadulla. Misha toivoi, ettei ollut juossut liian lujaa, sillä silloin hänen vaanijansa saattaisi huomata Mishan suunnitelman liian nopeasti.
Onneksi niin ei ollut päässyt käymään. Misha huomasi seuraajansa siellä, missä hän olettikin tämän olevan. Misha tarkkaili seuraajansa liikkeitä, kun tämä juoksi kyyryssä varjosta toiseen samalla puolen katua. Hitaasti Misha alkoi hiipiä lähemmäs varoen paljastamasta sijaintiaan. Kaduilla oli hiljaista, ihmiset olivat jo nukkumassa. Lumi ei narissut jaloissa, mistä Misha muisti kiittää jumaliaan. Hitaasti hän lähestyi vaanijaansa.
Kun mies viimein tajusi, että Misha ei ollut siellä, missä tämän piti olla, oli jo aivan liian myöhäistä. Misha oli päässyt hiipimään jo hyvän matkaa lähemmäs. Mishan seuraaja jännittyi, ja Misha tiesi tämän tajuavan petoksen minä hetkenä hyvänsä. Välimatkaa miesten välillä oli enää muutama kymmenen askelta, joten Misha syöksyi juoksuun. Mies kääntyi juuri, kun Misha nosti miekkansa iskuun.
Misha näki miehen kasvot ensimmäistä kertaa. Kasvot olivat tutut, mutta Misha ei aivan osannut yhdistää niitä mihinkään tiettyyn aikaan tai paikkaan. Kasvot oli tuhrittu noella, ja kädessään mies piteli maalilla himmennettyä veistä. Asu oli tavallista katukulkurin kuosia, mutta lähempää katsottuna se ei ollut aivan niin rähjäinen kuin olisi olettanut. Sen selvempää salamurhaajaa Misha ei olisi osannut edes kuvitella. Tämä mies ei ollut iltakävelyllä raskaan ruuan jälkeen.
Mies vaihtoi nopeasti puukon toiseen käteensä ja veti miekkansa esiin. Miehen liikkeistä huokui ammattimainen ote. Hän tanssi Mishan ensimmäisen iskun alta sulavasti turvaan. Misha tiesi, että tämä mies ei kuolisi helpolla.
”Antaudu, niin säästän henkesi”, lupasi Misha.
Mies sylkäisi Mishaa kohti halveksivasti. Misha hymyili. Hän oli oikeastaan toivonutkin, että mies reagoisi näin. Tämän salamurhaajan takia Misha oli vilkuillut taakseen viimeiset pari viikkoa kuin hermoheikko poikanen! Misha ei pitänyt siitä, ja nyt tämä mies saisi maksaa teoistaan. Varovasti Misha antoi pedolleen tietä.
Mies oli hyvä, mutta Misha oli parempi. Huolimatta kahden aseen tyylistään mies ei selvästikään ollut tottunut reiluun taisteluun. Misha tiputti miehen puukon tämän kädestä yhdellä napakalla sivuttaislyönnillä, ja mies urahti kivusta.
”Antaudu”, kehoitti Misha uudestaan ääni painavana. Mies ei uskonut, vaan kävi päälle entistä raivokkaammin. Misha yritti saada miehen tiputtamaan miekkansa, mutta tämä oli tosissaan. Misha tiesi tyypin; mies ei antaisi periksi, ennen kuin Mishan terä pitäisi hänet paikallaan maata vasten.
Misha lisäsi tapon tahtia. Mies ei antanut periksi, vaikka Misha käski moneen otteeseen tätä antautumaan. Viimein Misha sai tarpeekseen. Kun seuraava aukko miehen puolustuksessa tuli vastaan, Misha pisti terän siitä sisään. Mies korahti, kun kylmä teräs lävisti hänen rintakehänsä. Miekka tippui miehen kädestä, ja hänen silmänsä kääntyivät ympäri. Salamurhaaja heitti henkensä, ja Misha veti miekkansa irti. Eloton ruumis lysähti veren tahraamalle hangelle.
Misha tunsi kevyen painon tippuvan harteiltaan. Vasta silloin Misha tajusi, miten jännittynyt hän oli viime aikoina ollut. Kiitos Caer Vuoren varoituksen, hän oli hengissä... toistaiseksi. Misha vain toivoi, että salamurhaajan palkannut alkaisi miettiä uudelleen Mishan tappamista. Salamurhissa oli aina se riski, että murhaaja ei onnistuisikaan, vaan paljastaisi henkensä pitimiksi verityön maksajan. Sellaisesta ei selvinnyt Rautamossa pelkällä teloituksella, vaan edessä oli tuulinen lento säkissä alas linnavuoren vallituksilta.
Misha tutki tappamansa miehen taskut. Kuten hän oli epäillytkin, mitään ei löytynyt. Ainoastaan mustateräinen veitsi ja miekka, molemmat salamurhaajien suosimia aseita. Miehen taskut olivat tyhjät muutamaa lahjomiseen tarkoitettua kolikkoa lukuunottamatta. Misha otti kolikot ja raahasi miehen sivukujalle. Lumiseen maahan jäänyt verinen ura kertoi kyllä kaikille, mitä oli tapahtunut, mutta Mishaa se ei häirinnyt. Seuraava yövahtien kierros huomaisi varmasti raadon, ja Misha ehtisi selittää tilanteen myöhemmin. Nyt oli jo kiire Metsävahdin puheille, mitä ikinä tällä olikaan sanottavanaan.
Misha pyyhki miekkansa kuolleen salamurhaajan rääsyihin, virtsasi pikaisesti kujalle ja pinkaisi sitten uudelleen juoksuun.
Pirta silitti Ailhon päätä ja tuuditti tätä samalla uneen hiljaisella laululla. Ailho oli nuori, sinisilmäinen tytön tyllerö, joka oli joutunut Mielikkilään melko lailla samanlaisista olosuhteista kuin Pirta itsekin. Ailho oli tullut Hirsvalan katajaneitojen mukana muutama kuukausi sitten. Neidot olivat löytäneet tytön hylätyn talon tallista. Ailho oli ollut aliravittu, peloissaan ja vihainen. Loppujen lopuksi hän oli rimpuillessaan onnistunut puremaan yhdeltä neidolta sormenpään poikki. Mielikin neidot olivat kuitenkin ottaneet tytön huostaansa, ja nuoren kiukkupussin hoitovastuu oli tullut Pirtalle. Oli varsin tavallista, että aikuisikään tultuaan Mielikin neidot ottivat tai – kuten nyt – saivat nuoremman koulutettavan. Samalla katajaneidon velvollisuudet omaa opettajaansa kohtaan vähenivät.
Se olikin ainoa aikuistumisriittiä vastaava tapahtuma katajaneitojen elämässä. Toisin kuin tapiokoilla tai Ukon hiljaisilla, Mielikin neidoilla ei ollut omaa vihkimysriittiään. Mielikki ei toiminut niin. Siinä missä Tapio oli toimissaan suora ja välitön, Mielikki oli monialainen ja muuttuva. Mielikin usko oli yhtä moninaista kuin oli uskojiakin. Yksi riitti olisi ollut ehkä totta yhdelle, mutta valhetta muille.
Vaikka Pirta ymmärsikin Ailhon opettamisen tärkeyden, oli hän jo joutunut melkoisiin vaikeuksiin tytön kanssa. Sen lisäksi, että Ailho oli välillä pahanilkinen ja oikutteleva, tyttö oli myös liukas ja nopea-älyinen. Vaikka Pirta yritti mitä, Ailho näki aina hänen lähentymisyritystensä lävitse. Oli kuin Pirta olisi yrittänyt kouluttaa Karjalan karhua tavoille! Viimeksi tänä aamuna Ailho oli karannut katajapalatsin nukkumatiloista ja eksynyt katajikkoon. Hupsu tyttö! No, Pirta oli varoittanut, ettei katajapalatsista saa poistua ilman vanhemman neidon ohjausta.
Pirta oli raahannut verinaarmuisen, rimpuilevan ja sylkevän äkäpussin saunaan ja pesulle. Ailho oli yrittänyt pistää vastaan, mutta Pirta ei ollut antanut periksi. Pirta oli pitkä katajaneitojen joukossa, eikä hän kuulunut heikoimpiin. Ailho saattoi olla jääräpäinen, mutta niin oli Pirtakin. Ja Pirtakin oli sentään taipunut Viiman hellissä, joskin kylmissä, käsittelyissä.
Saunan ja lämpimän ruuan jälkeen Ailho oli simahtanut saman tien. Pirta oli kantanut väsyneen tytön oman huoneensa petiin. Pieni huone ei ollut paras mahdollinen vaihtoehto kahden asuttavaksi, mutta Pirta ei valittanut. Jollakin tasolla hän ymmärsi nykyisten kokemusten valossa paremmin Viimaakin. Millainenkohan suojatti rasavilli Pirta itse oli aikaisemmin ollut? Ei varmaan mikään ihme, että Viima oli niin kärttyinen nykyään...
Pirta pohti hajamielisesti tilannettaan. Hän oli melko varma siitä, että Viima oli tämänkin takana. Ailhon tarkoitus oli pitää Pirta niin kiireisenä, ettei hän ehtisi saamaan liikaa ylimääräistä vapaa-aikaa. Sinänsä Pirta oli tyytyväinen tilanteeseen, sillä ylimääräistä vapaa-aikaa hän ei juuri nyt kaivannut. Hän oli miettinyt petomiehen syleilyä keskitalven kekreistä saakka. Niitä silmiä ja sitä syliä oli hankala unohtaa.
Pirtan oloa ei helpottanut myöskään lahja, jonka Misha oli toimituttanut katajapalatsiin. Kaupunkiasioilla käynyt katajaneito oli tuonut hänelle pienen paketin, jossa ei ollut mitään tietoa lähettäjästä. Pirta oli yrittänyt kysellä neidolta toimittajasta, mutta tämä ei ollut osannut sanoa mitään. Pirta oli avannut paketin sydän läpättäen, sillä hän aavisti kyllä, keneltä se saattoi olla.
Pirta oli ihastunut koruun ikihyviksi. Se oli upea: siro ja kaunis. Pirtan silmät olivat kostuneet, sillä petomiehen ele oli kaunis ja uhkarohkeakin. Ei ihme, ettei korun toimittanut katajaneito ollut halunnut kertoa enempää. Pirta piti korua paitansa alla poissa kaikkien katseilta. Se tuntui ihoa vasten miellyttävältä, ja sen kosketus iholla sai Pirtan mielen palaamaan Mishan luokse.
Jos Misha oli sekoittanut Pirtan pään, oli Metsävahdin murhayritys sekoittanut koko Rautamon julkeudellaan. Ongelmat eivät suinkaan olleet loppuneet siihen; kun huhut Metsävahdin murhayrityksestä olivat karanneet rahvaan korviin, ihmiset olivat kääntyneet toisiaan vastaan. Aikaisemmin merkinpalvojia oli siedetty tavallisen kansan keskuudessa, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Merkinpalvojat jahtasivat muinaisuskoisia ja toisinpäin. Tilanne oli kestämätön, eivätkä Mielikin katajaneidot voineet tehdä asialle juuri mitään. Mielikin neidot olivat yrittäneet omalta osaltaan rauhoitella tilannetta Rautamossa lähettämällä katajaneitoja kansalaisten pariin keskustelemaan ja rauhoittamaan kytevää raivoamista.
Se ei ollut onnistunut, itse asiassa juuri päinvastoin. Muinaisuskovaiset kyllä kuuntelivat, mitä Mielikin neidoilla oli sanottavanaan, mutta tuntui, että kuulemisestaan huolimatta ihmiset eivät tahtoneet ymmärtää. Oli kuin kaikki olisivat tahtoneet päästä purkamaan huonon olonsa johonkin todelliseen. Vanhat kaunat merkinpalvojaksi tiedetyn naapurin kanssa roihahtivat liekkiin, pilkkauksia vaihdettiin ja kohta lensivät nyrkkien lisäksi jo kivet. Tämä oli veristä aikaa, ja verisemmäksi se muuttui.
Kaikkein pahinta oli kuitenkin ollut se, että rahvaan lisäksi Mielikin neitojenkin kimppuun oli käyty. Kaikki oli alkanut muutamasta pilkkahuudosta varjoisan kujan suojista, mutta pikkuhiljaa asiat kehittyivät vakavampaan suuntaan. Lopulta katajapalatsille palaamassa ollut neitokaksikko oli väijytetty pimeällä kujalla. Toinen Mielikin neidoista oli ehtinyt piiloutua Mielikin huntuun, mutta nuorempi ei ollut peloltaan kyennyt tekemään mitään. Katajaneito oli raiskattu avuttoman ystävänsä silmien edessä. Pahin oli kuitenkin edessä, sillä häpäistyään neidon pahantekijät olivat viiltäneet häneltä kurkun auki. Hirveyttä todistamaan joutunut neito oli mennyt kauhusta aivan sekaisin, eikä kukaan uskaltanut elätellä toiveita hänen toipumisestaan.
Se oli ollut hirveää. Pirta ei ollut tuntenut kuollutta neitoa hyvin, mutta he olivat tavanneet päivittäin ja vaihtaneet kohteliaiden sanojen lisäksi joskus myös kuulumisia. Pirtaa hävetti, ettei hän edes muistanut tämän nimeä. Nyt neito makasi sisartensa kanssa samassa mullassa puutarhan takana. Pirta oli vienyt oman muistoesineensä neidon haudalle, vaikka tiesikin sen turhaksi. Ainoa, mitä Pirta saattoi toivoa kuolleen neidon puolesta, oli ikuinen uni maan povessa. Toivottavasti lopun ajan kauhut olivat jääneet taakse.
Murha ja raiskaus olivat muuttaneet kaiken. Aikaisemmin Mielikin neidot olivat suhtautuneet Rautamoon kuin kotiinsa, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Vanhemmat neidot olivat kieltäneet nuorempia menemästä lainkaan ulkopuolelle ilman tapiokavartiostoa.
Pirta ei pitänyt tilanteesta yhtään: katajaneidot olivat aina uskaltaneet liikkua yksin tai pareittain Rautamon kaduilla, olipa Pohjola ollut sodassa tai kurjuudessa. Ja nyt, kaikkien rauhallisten vuosien jälkeen, toiset pohjolaiset olivat kääntyneet Mielikin neitoja vastaan. Se oli ennenkuulumatonta, julkeaa ja vastoin kaikkea, mitä Pirta kotimaastaan tahtoi uskoa.
Pirta lakkasi miettimästä kauheuksia ja painoi päänsä Ailhon viereen. Pielus oli lämmin ja puhdas, ja Pirtaa alkoi nukuttaa. Hän laittoi kätensä suojelevasti Ailhon ympärille, ja tyttö liikahti hieman unissaan. Ailho ei kuitenkaan herännyt, joten Pirta sulki silmänsä ja rauhoittui itsekin. Hitaasti Pirta lipui uneen Ailhon vierelle. Unissa hän käveli jälleen kultasilmäisen miehen rinnalla.