Tilanne ei näyttänyt hyvältä Mishan silmin katsottuna. Aateliset olivat selkeästi päättäneet hankkiutua hänestä eroon. Misha ei ollut uskonut, että selviäisi kivuliaasta yöstä hengissä. Miehet olivat hakanneet häntä koko yön ja sitä seuraavan päivän, tai siltä se ainakin tuntui. Vaikka Misha oli menettänyt tajuntansa moneen otteeseen, miehet olivat silti jatkaneet. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen Misha oli jätetty kitumaan selliin omaan verilammikoonsa. Misha tiesi, että seuraavana aamuna häntä odottaisi hirttosilmukka, auttoi Tapio häntä paranemaan tai ei.

Jostain syystä Misha ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Vaikka Misha tiesi kuoleman lähenevän, ei hän voinut vain antautua epätoivolle. Pakko yrittää. Misha rukoili jälleen Tapiolta voimaa, ja jumala tuntui jälleen kuuntelevan. Hitaasti verenvuoto lakkasi, luut naksahtelivat kivuliaasti paikoilleen ja näkö palasi takaisin haavoittuneeseen silmään. Misha tiesi, ettei siitä ollut paljonkaan apua, mutta silti hän tahtoi yrittää. Tapio arvosti miehen ponnistuksia.

Aamun tullen Misha kuuli ovelta hiljaista rapinaa. Yleensä ääniin sekoittui metallista avainten kilinää, syljeskelyä ja miesten jutustelua. Nyt oven takana oli hiljaista kuin haudassa, ainoastaan lukko rapisi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut vähään aikaan.

Misha nousi hitaasti ylös, venytteli sormiaan ja lihaksiaan ja odotti. Oliko sellivahti päissään?

Lukko naksahti viimein terävästi kilahtaen, ja ovi avautui hitaasti. Ovi ei narissut kuten yleensä, aivan kuin saranat olisi öljytty. Misha oli kaatua silkasta säikähdyksestä, kun Karttu kurkisti selliin.

“Mitä...?” aloitti Misha, mutta Karttu nosti sormen huulilleen. Misha vaikeni välittömästi.

“Meillä on hetki aikaa, ala tulla”, kehotti Karttu. Misha ei tarvinnut toista kehotusta. Misha seurasi Karttua pimeässä käytävässä ja pohti samalla, näkikö hän unta. Kipu oli kuitenkin läsnä sen verran todellisena, että Misha arveli tämän olevan aivan riittävän todellista. Miten Karttu oli löytänyt hänet... ja miten hän oli saanut sellin avaimen?

Kun Misha ja Karttu saapuivat sellivahdin pöydälle, Misha tajusi viimein, miksi kaikki oli onnistunut niin helposti. Ukon hiljainen istui lattialla jalat ristissä ja pää painuksissa. Mies näytti aivan korpilta. Vaikka huonetta lämmitti hiilipannu, sisällä oli jäätävän kylmä. Ukon hiljaisen parta oli kuurassa ja iho sinersi kylmän vaikutuksesta.

“Miten sait Ukon auttamaan?” uskaltautui Misha viimein kysymään Kartulta. Karttu ei kuitenkaan ehtinyt vastaamaan, kun Ukon hiljainen avasi silmänsä ja sanoi:

“Toimit hyvin”, sanoi mies, mutta Misha tunsi äänen paremmin. Ukko itse puhui uskottunsa kautta.

“Kiitos”, sanoi Misha, kun ei muuta osannut.

“Kiitä ystävääsi”, sanoi Ukko ja nousi ylös. “Aikaa ei ole paljon. Miekka ja haarniska ovat asehuoneessa.”

Misha ei tarvinnut uutta kehotusta, vaan pakotti kehonsa liikkeeseen. Misha tunsi aistiensa taas kipunoivan, aivan kuin viimeksikin ukon läheisyydessä. Aivan kuin kaikki värit olisivat muuttuneet paljon kirkkaammiksi, hajut selvemmiksi. Misha haistoi ja maistoi oman vartalonsa kivun, rinnuksille vuotaneen veren ja hien. Hetken aikaa Misha taisteli pökerryttävää aistimusta vastaan, mutta sai sitten itsensä jälleen ojennukseen. Misha kiihdytti hölkkään ja tajusi hämärästi Kartun ja Ukon seuraavan perässä. Misha ei kääntynyt katsomaan taakseen.

Matkalla kastellin asehuoneeseen Misha näki useita vartijoita, mutta nämä näyttivät olevan joko unessa tai tajuttomina. Se sopi Mishalle varsin hyvin, sillä hänestä ei vielä ollut vastusta levänneille miekkamiehille. Tapion siunaus tuntui terästävän hänen aistejaan, mutta ruumis oli edelleen paranemisestaan huolimatta huonossa kunnossa.

Kun Misha saapui kastellin asehuoneeseen, ovi oli kiinni ja vartijat makasivat lattialle tuupertuneina. Koko käytävässä paloi ainoastaan pari soihtua, mutta Mishan silmät eivät enempää valoa tarvinneetkaan. Misha poimi vartijan avainrenkaan ja oli jo avaamassa ovea, kun hän huomasi sen olevan valmiiksi auki ja vähän raollaan. Hän työnsi oven hitaasti auki, ja pysähtyi niille sijoilleen.

Seinät olivat veriroiskeiden peitossa ja lattialla makasi... ruumiita. Misha ei voinut olla varma niiden lukumäärästä, sillä irtileikkautuneita raajoja tuntui olevan kaikkialla. Mishan aikaisemmin käyttämä haarniska ja miekka lepäsivät tahrattomina puisella pöydällä, aivan kuin huoneessa tapahtunut veriteko ei olisi koskenut niitä millään tavalla. Arkku, johon Misha oli aikanaan pakotettu varusteet riisumaan, oli avattuna pöydän vieressä.

Huoneessa oli muitakin ihmisiä. Mishan Säikyksi nimeämä aatelinen oli tuupertuneena yhteen nurkkaan, yhdessä parin henkivartijansa kanssa. Misha kävi töykkäisemässä nukkuvaa aatelista varmuuden vuoksi jalallaan, mutta tämä nukkui sikeää unta.

Misha katsoi Karttua ja Ukon hiljaista. Karttu näytti olevan näystä järkyttynyt, mutta Ukon hiljainen ei ollut moksiskaan.

“Hölmöt, yrittivät pukea haarniskan ylleen”, tiuskaisi Ukon hiljainen halveksivasti, tällä kertaa miehen omalla äänellä. Mies katsoi Mishaa ja osoitti pöydällä lepäävää haarniskaa. “Pue se päällesi, meillä ei ole paljoa aikaa.”

Misha teki jälleen työtä käskettyä. Haarniskan pukeminen onnistui tällä kertaa paljon kivuttomammin kuin aikaisemmin, sillä Misha muisti viime kerrasta kaiken olennaisen. Mikä oudointa, haarniska tuntui myös muistavan Mishan. Jos haarniska tuntui viime kerralla istuvan hyvin, nyt se sopi Mishan ylle kuin toinen iho. Misha venytteli ja tunsi voimiensa palautuvan hitaasti kehoonsa. Joko Tapio oli kuunnellut uskottuaan tavallista tarkemmalla korvalla, tai sitten haarniska teki Mishalle jotain.

“Ota miekka ja lähdetään”, sanoi Ukon hiljainen, ja kääntyi jo ovelle.

“Odota”, pyysi Misha. Ukon hiljainen katsoi Mishaa kysyvästi, ja Karttukin tuntui olevan ihmeissään,

“Voitko herättää tuon?” kysyi Misha ja osoitti miekallaan Säikkyä. Ukon hiljainen ei vastannut Mishalle mitään, mutta osoitti sitten sormellaan miestä. Säikky säpsähti rajusti hereille ja huomasi aivan ensimmäiseksi Mishan ja miekan tämän kädessä. Miehen ihraisilla kasvoilla vilahti ensin epäusko, sitten viha, ja lopuksi kaikki tunteet tekivät tilaa pelolle. Misha odotti, kunnes Säikky sai kammettua itsensä vaivalloisesti pystyyn.

“Olet pettänyt Pohjolan, kansan ja jumalasi”, sanoi Misha kylmästi ja työnsi miekan sitten yhdellä nopealla liikkeellä miehen vatsasta läpi. Isku oli niin voimakas ja ase niin terävä, että lihava aatelinen naulautui hetkeksi kiviseen seinään kiinni. Säikky huusi tuskasta ja yritti kaapia pulleilla sormillaan Mishan haarniskoitua kättä, mutta Misha ei antanut periksi. Asehuone kaikui miehen anelusta ja kirkumisesta, mutta kukaan ei rynnännyt auttamaan. Säikky vuoti kuiviin henkivartijoidensa päälle, eivätkä nämä edes heränneet suojeltavansa tuskaisiin huutoihin.

Misha katsoi kylmäverisesti miestä silmiin, kunnes tämä heitti henkensä. Kun Säikky oli viimein lakannut sätkimästä, Misha veti miekan irti. Aatelinen lysähti kasaan kuin säkki, ja Misha ravisti miekasta enimmät veret. Mitään sanomatta Misha käänsi ruumiille selkänsä ja poistui asehuoneesta. Karttu ja Ukon hiljainen seurasivat ääneti perässä.

“Oletteko suunnitelleet tätä yhtään pidemmälle?” kysyi Misha Kartulta ja Ukon hiljaiselta vähän ennen kolmikon saapumista kastellin pääportille. Vaikka Misha tiesikin velhokonstit vahvoiksi, oli hänellä silti pieniä epäilyksiä tämän suhteen. Kolmikko tuskin saattoi vain kävellä ulos kastellista, ilman että kukaan yrittäisi estää. “Miten tulitte sisälle?”

“Kävelimme portista”, sanoi Karttu ja katsoi Ukon hiljaista, jota keskustelu ei näyttänyt hirveästi kiinnostavan.

“Olen usein miettinyt, miksi Ukon hiljaisia nähdään niin harvoin”, sanoi Karttu ja kurkisti kulman taakse. Vartijat nuokkuivat vieläkin vartiopaikoillaan. “He käyttävät Ukon taikuutta liikkuakseen huomaamatta. Nimetön ystäväisemme tässä vain käveli sisään, ja vartijat nukahtivat heti hänet nähtyään”, selitti Karttu ja viittasi vieressään seisoskelevaan Ukon hiljaiseen.

“Toimiiko se nytkin?” kysyi Misha.

“Eiköhän”, sanoi Karttu, kun Ukon hiljainen ei suostunut sanomaan mitään. Mies ei vaikuttanut kauhean vakuuttuneelta omien sanojensa todenperäisyydestä.

Misha kohautti olkiaan ja käveli pääportista läpi sivuilleen vilkuilematta. Karttu ja Ukon hiljainen tulivat perässä, ja vartijat tuntuivat vaipuvan syvemmälle unten maille. Mishan teki mieli hymyillä, mutta se ei tuntunut kovin sopivalta tässä tilanteessa. Kaikki aikanaan.

Kun kastelli oli hyvän matkaa takana päin, Misha uskaltautui viimein hidastamaan kävelytahtiaan. Huolimatta hakkaamisesta ja vankeudesta Misha tunsi olonsa paranevan hetki hetkeltä, aivan kuin pelkkä ulkoilma ja vapaus olisivat saaneet hänet paranemaan villisti. Karttu hengitti taas raskaasti, mutta ei suinkaan valittanut, vaikka Misha näki tämän olevan väsyksissä. Ukon hiljainen käveli rauhallisesti, ilman väsymystä. Aivan kuin mies ei tuntisi uupumusta lainkaan.

Misha katseli ympärilleen kaupungissa. Paljon oli todellakin muuttunut parissa kuukaudessa. Oli kuin Beccan myötä maailma olisi muuttunut pahempaan suuntaan. Ihmisiä ei näkynyt ulkosalla, ja kaupunki tuntui jotenkin erilaiselta. Aivan kuin Rautamon yllä leijuisi tummanpuhuva pelon usva. Ilma maistui ahdistavalta, ja Misha kaipasi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pois kaupungista.

“Mitä seuraavaksi?” kysyi Misha Kartulta.

“Majatalolla odottaa hevonen ja ruokaa. Sinun ei ole turvallista jäädä tänne”, sanoi Karttu. Misha nyökkäsi, Karttu puhui asiaa. Hevonen olisi hyvä saada, ja nopeasti. Misha antoi Kartun johtaa tietä majatalolle, ja parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen he seisoivat jo tallissa. Misha tarkasti Kartun hänelle varaaman hevosen ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä. Vaikka hevonen ei ollutkaan Pikkuran veroinen, sai se kelvata. “Minä jään tänne”, sanoi Ukon hiljainen ja katseli ympärilleen tallin pimeydessä. “Kaupungissa ei ehkä arvosteta Ukon palvelijoita näinä aikoina, mutta täällä on silti vielä paljon tehtävää.”

“Kiitos avustasi. Olen henkeni velkaa Ukolle jo toistamiseen”, sanoi Misha ja kumarsi niin syvään kuin haarniska vain antoi myöten. Ukon silmät välähtivät mustina tallin hämärässä. “Älä kiittele. Autat meitä kaikkia, kun viet haarniskan ja aseen rajalle. Mitä pikemmin, sen parempi.”

Ukko oli jo menossa poispäin, kun muisti jotain ja kääntyi katsomaan Mishaa.

“Haarniskasi on lumottu, kuten varmasti olet jo tajunnut. Sillä on oma tahto. Ole sen arvoinen, niin se suojelee sinua hyvin.”

Sen sanottuaan Ukon hiljainen oli kadonnut. Misha ei enää aikaillut, vaan ratsasti Kartun kanssa ulos kaupungista. Koko sen ajan kun Misha hoputti hevostaan ahtaiden katujen läpi kohti kaupungin porttia, hän odotti kuulevansa hälytyskellojen kalkkeen. Kelloja ei kuitenkaan kuulunut, aivan kuin koko kaupunki olisi päättänyt nukkua tänä aamuna luonnottoman pitkään. Mishalle se sopi varsin hyvin.

Hyvän matkaa Rautamon ulkopuolella Misha hidasti hevostaan ja odotti, että Karttu saisi hänet kunnolla kiinni.

Karttu oli niin hiljainen ja mietteliäs, että jopa Misha arvasi jonkun asian painavan miestä.

“No niin, vanhus. Puhu”, kehotti Misha.

“Mitäpä tässä on puhuttavaa?” aloitti Karttu.

“Kerro, miten sait Ukon hiljaiset auttamaan minua. Missä on kantele? Ja mitä kaupungissa on oikein tapahtunut?”

“Lyhyesti?”

“Mielellään”, myönsi Misha.

“Metsävahti kuoli, mutta määräsi sitä ennen kaikki aseisiin. Kaupunki tyhjeni tapiokoista, ja kaikki ovat marssineet itärajalle. Pyrkyriaateliset ottivat kaupungin hallintaansa, ja luulen, että niiden palkkatappajat yrittivät ryöstää kanteleenkin.”

Misha nyökkäsi itsekseen. Siinä oli järkeä.

“Missä kantele on?” kysyi Misha.

“Jätin sen Mielikin katajaneitojen huostaan. Sille on kuulemma käyttöä rajalla.”

“Hyvä, että se on turvassa. Hirvittää ajatella, mitä merkinpalvojat sillä tekisivät”, mutisi Misha. Misha ei ollut aikaisemmin suhtautunut merkinpalvojiin kaunalla, mutta selli ja pahoinpitelyt olivat saaneet hänet toisiin aatoksiin. Nyt hänestä tuntui siltä, että ainoastaan kuollut merkinpalvoja oli hyvä merkinpalvoja.

“Tapasin Pirtan”, sanoi Karttu äkkiä. Karttu oli pohtinut useasti, miten kertoisi asian Mishalle, mutta mitään helppoa tapaa ei tuntunut olevan, joten hän vain töksäytti sen suoraan. Misha pysähtyi kuin seinään.

Misha ei sanonut mitään koko sinä aikana, kun Karttu kertoi hänelle Pirtan raskaudesta ja Viiman valheesta. Kun Karttu viimein oli saanut kerrottua kaiken olennaisen, Misha pakotti hevosensa silmittömään laukkaan. Mishan ilme oli kuin kivinen naamio, ja hetken Karttu pelkäsi, että Misha oli menettänyt järkensä lopullisesti. Ehkä merkinpalvojien sellien kauhut ja Kartun kertomien uutisten järkytys oli sittenkin liian suuri.

Karttu yritti pysytellä Mishan tahdissa mukana, mutta Misha ei enää kuunnellut hänen huutojaan. Viimein Karttu luovutti ja päätti seurata Mishan jälkiä omaa vauhtiaan. Tuota menoa Misha tappaisi hevosensa ja joutuisi pian kävelemään itärajalle.