Yön viilentyessä usva oli vähentynyt, ja kuutamon säteet tulivat esiin. Ajoittain kuunsäde paljasti usvahuntuun pukeutuneen katajaneidon, sillä pimeyden talven valkeaa valtiasta vastaan Mielikkikin oli syksyn pimeinä öinä avuton; kevät ja kesä olivat Mielikin mieluisinta aikaa. Luonto heräsi, virkosi ja levitti voimaansa läpi Pohjolan. Kuoleman kannoilta kasvoi uusi elämä, ja se virkisti kaiken uudeksi. Mutta ei nyt. Siihen olisi vielä aikaa.

Pirta riisui usvahunnun hieman ennen Mielikkälän katajapalatsia. Se ei ollut varsinaisesti usvissa vaeltamista, mutta sitä silminnäkijät eivät voineet tietää. Tämä loitsu oli vain eräs  yksinkertaisimpia Mielikin taidoista: Mielikin hunnun suojissa oli piilossa pedoilta, pahalta ja ihmisten katseilta, mutta matkaa ei voinut kuitenkaan taittaa loputtomiin. 

Pirtaa hytisytti ulkona yön kylmässä huolimatta äskeisestä tapaamisesta. Pirta haki nuttunsa, jonka oli jättänyt puun alle säältä suojaan, ja astui sisälle katajikkoon. Mielikki ei tarvinnut tuvissaan ovia tai vartijoita. Katajaisen labyrintin läpi ei päässyt kulkemaan, jos ei tiennyt, minne astua. Jokainen kerta oli erilainen, eikä Pirta itsekään tiennyt, kuinka kauas – tai minne – Mielikin katajainen asumus Rautamon kastellivuorella ylsi. Tärkeintä oli olla ajattelematta mitään ja kävellä sinne, minne tuntui olevan helpointa kulkea.

Toisella puolella häntä odotti Viima. Toisin kuin yleensä, hauras nainen ei tuntunut nyt olevan erityisen ärtynyt tai hätäilevä. Pirta ei oikein osannut odottaa, mitä tuleman pitäisi, mutta astui kuitenkin rohkeasti lähemmäs. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos Pirta saisi korvilleen huonosta käytöksestä. Kun Pirta ei saanut edes toruja myöhästymisestään, häntä alkoi hieman ihmetyttää. Mitä oikein oli tapahtunut?

”Miten tapaamisenne meni?” kysyi Viima ääni värittömänä kuten aina ennenkin. Naisen silmät tarkkailivat Pirtaa tiiviisti etsien merkkejä kaikenlaisesta epäsopivasta käytöksestä. Viima huomasi kuurankukat Pirtan tukassa, ojensi kätensä ja varisti jäähileet kädelleen. ”Olet taas leikkinyt hunnulla. Tiedät kyllä, että se ei ole terveellistä näin talvea vasten. Vaarallista.”

”Tiedän, ja olen pahoillani. En halunnut, että minua nähdään.”

”Ei se mitään... tällä kertaa”, pehmensi Viima puheitaan ja tuijotti hajamielisesti kädellään sulavia jäähileitä. ”Kerro, miten meni.”

Pirta kertoi tapaamisestaan petomiehen kanssa. Vaikka Pirta yritti pitää äänensävynsä rauhallisena, Viima ei voinut olla huomaamatta tuiketta Pirtan silmissä ja rusotusta tämän poskilla, kun nuori katajaneito puhui tulevasta kihlatustaan. Pirta ei ollut niin varautunut ja hiljainen kuin yleensä. Viima oli kuitenkin hiljaa koko sen ajan, kun Pirta puhui. Kun Pirta viimein lopetti, Viima nyökkäsi hyväksyvästi.

”Oikein hyvä.”

”Milloin tapaan hänet uudestaan?” kysyi Pirta tietäen, että Mishan velvollisuudet tapiokoiden koulutuksessa kestivät oman aikansa. Tässä tapauksessa vielä vuosia. 

”Niin. Katsotaan nyt”, sanoi Viima arvoituksellisesti ja käänsi katajaneidolle selkänsä. Viima meni menojaan, eikä Pirta uskaltanut udella opettajaltaan enempää. Pirta pohti pitkään Viiman sanoja, mutta ei tullut miettimisestä hullua hurskaammaksi. Aikansa tuskailtuaan Pirta hakeutui lähdehuoneeseen rauhoittumaan. 

Lähdehuone sijaitsi katajapalatsin alimmassa kerroksessa. Toisin kuin muut palatsin huoneet, lähdehuone oli hakattu syvälle kallioon. Lähdehuoneessa ei ollut hänen itsensä lisäksi muita. Huone oli pimeä lukuun ottamatta kahta öljylamppua, jotka paloivat savuttomalla liekillä lähdehuoneen vastakkaisilla seinillä. Kallion sisällä ei kuulunut juuri muita ääniä kuin veden rauhoittavaa pulputusta. Ääni heijastui lukemattomista erilaisista kivipinnoista, kunnes sitten lopulta vaimeni jonnekin. Pehmeä liplatus tuntui tulevan kaikkialta.

Lähdehuone oli ensisijaisesti rauhoittumista varten. Kaikki Mielikkilän naiset saivat niin halutessaan tulla sinne miettimään ja rauhoittumaan. Puhua sai, mutta sitä ei kuitenkaan katsottu hyvällä. Lähde purkautui kallionseinämästä pyöreään, sileäreunaiseen onkaloon, jonka syvyyttä ei tarkkaan ottaen tiedetty. Kukaan ei halunnut häiritä Ahtia toimissaan, sillä Ahti oli turhamainen ja herkästi suuttuva. 

Lähdehuone merkitsi Pirtalle kuitenkin paljon enemmän. Tämä oli se paikka, josta Viima oli kantanut hänet pois epäonnisen yön jälkeen, mutta siitä Pirtalla ei ollut mitään muistikuvaa. Ja ehkä oli parasta niin.

Pirta muisti sen yön vieläkin, aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Hän oli leikkinyt taidoillaan, ylpistellyt ystävilleen Mielikin keinoilla. Se oli kostautunut kauheasti. Pirta oli vannonut ja vakuuttanut, ettei Ulpulle ja Narulle tapahtuisi mitään pahaa, jos he vain luottaisivat häneen. Ja tietenkin he olivat luottaneet; olihan Pirta Viiman ja katajaneitojen suosikki, kaikista katajapalatsin nuorista Mielikin taidoissa lahjakkain. 

Pirta oli jo nuorena hallinnut luonnostaan samat taidot, joiden hankkimiseen ja opetteluun suurimmalta osalta katajaneidoista kului lähes koko elämä. Eräs Mielikin vaativimmista ja harvinaislaatuisimmista taidoista oli usvavaellus, kyky matkata maan ja ilman rajalla. Vain vahvimmat ja oppineimmat Mielikin suosikeista pystyivät vetämään ruumiinsa mukaan usvavaellukselle, ja he saattoivat kulkea pitkiäkin matkoja lyhyessä ajassa. Mutta se oli harvinainen taito ja vaarallinen niille, jotka eivät osanneet varautua henkien maailman koitokseen. Viima oli varoittanut oppilaitaan usvavaelluksen vaaroista, mutta Pirta oli unohtanut varoitukset melkein samantien. Hän tahtoi näyttää Viimalle ja kaikille, miten hyvä hän oli. 

Pirta oli saanut suostuteltua ystävänsä mukaan usvien vaellukselle, ja sitä hän katui tänäkin päivänä.

Pirta oli hyvä. Hän onnistui leijailemaan maailmojen välisiin usviin kevyesti ja vaivattomasti kuin perhonen kesäkedolla. Pirta oli nähnyt kahden maailman samanaikaisesti, usvien värittämän todellisuuden, jossa kiinteä maailma oli vain yksi hahmo muiden joukossa. Usvissa vaeltaessaan Pirta näki kaikkialle, mutta ei minnekään; jos silmä keskittyi hetkeksi johonkin, mieli kaivautui syvemmälle yksityiskohtiin, ja pian Pirta oli hukkua mielikuvien ja muistojen alle. Usvien maailmassa kaikella oli varjosielu, ja varjosielulla muisti. Kiven pinta muisti kivisepän työkalut, katajainen koukero emopuunsa siemenet. Sellainen oli läkähdyttävää, houkuttelevaa, viettelevää. Pirta tiesi, että usvien maailmaan saattoi jäädä lopullisesti vangiksi, jos ei ollut tarpeeksi varovainen. Pirta oli joutunut taistelemaan toden teolla, että sai itsensä hereille.

Hänen ystävänsä eivät olleet enää hänen kanssaan. Pirta näki kyllä heidän maalliset astiansa, tunsi kumpaisenkin viilenevän ihon, mutta elämän liekki ei loistanut enää kummankaan silmistä. Ensin hän ei edes tajunnut, että jotain oli vialla. Pirta vain oletti, että Ulpu ja Naru heräisivät hetken päästä hänen kanssaan kuten oli sovittu; sitten he voisivat jakaa kokemuksensa ja hiipiä takaisin lämpimiin makuukammareihinsa hehkuvan mukava salaisuus mukanaan. Mutta ei... kaikki ei ollut kunnossa. Ja hitaasti, hyvin hitaasti, totuus alkoi valjeta Pirtalle. 

Ensin Pirta yritti ravistella Ulpua, vanhempaa ystäväänsä. Kun Ulpu ei kuitenkaan herännyt, Pirta yritti läpytellä Narua kasvoille, mutta tuloksetta. Molemmat olivat syvällä unien synkissä vesissä, eikä Pirta saanut heitä heräämään.

Mutta hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa! Pirta oli ollut niin varma siitä, että hänen rakkaimmat ystävänsä pystyivät samaan kuin hänkin. Hän oli erehtynyt, ja pahasti. Kyyneleet valuivat valtoimenaan, ja Pirtaan iski paniikki. Samalla hetkellä kaikki vanhat menetyksen tunteet palasivat mieleen, ja Pirta muisti ikävänsä, orpoutensa ja ystäviensä vähyyden. Ulpu ja Naru olivat hänen tärkeimmät ystävänsä, hänen perheensä, eikä hän halunnut heille mitään pahaa! Pirta purskahti viimein avoimeen itkuun ja yritti ravistella tyttöjä entistä rajummin. Mikään ei auttanut, ja Pirtan mieli kiersi hullua ympyrää. Mitä hän voisi tehdä? Mitä Viima sanoisi? Mitä...

Vahvat kädet tempaisivat Pirtan pois tyttöjen luota. Pirta tajusi huutavansa suoraa huutoa, ja sulki suunsa samaten. Veri kohisi korvissa, maailma pyöri. Pirta näki Viiman kumartuvan ystäviensä ylle, ja menetti sitten tajuntansa.

Viiman huolestuneet kasvot häilyivät Pirtan yllä unessa ja sen rajamailla. Pirta tiesi nukkuvansa, mutta ei voinut silti sanoa eroa usvien maailman ja unien maailman välillä. Mikään ei ollut varmaa, mikään ei ollut selkeää. Pirta hukuttautui tummaan virtaan, tahtoi sukeltaa syvemmälle ystäviensä varjosielujen perään. Hän tiesi sen olevan kuolemaksi, mutta hän ei tahtonut elää kauhean tekonsa kanssa. Hän ei halunnut herätä häpeään ja menetyksen tunteeseen. Unessa oli turva ja turtumus. Hän ei halunnut herätä.

Pirta kuitenkin heräsi. Viima istui hänen sänkynsä vierellä. Opettaja hengitti katkonaisesti, jopa ahnaasti. Viiman kasvot olivat kalpeat ja hiestä märät, hiukset olivat liimaantuneet ponnistuksesta kireille kulmille. Viiman hiukset olivat aikaisemmin olleet vaaleat, nyt ne olivat valkoiset kuin pakkaslumi. Viiman hengitys löyhkäsi kuolemalta. Hetken aikaa Pirta jo pelkäsi, että Viima oli jakanut hänen ystäviensä kohtalon.

”Hupsu tyttö... tuonen virta ei ole sinua varten,” sanoi Viima hiljaa, niin hiljaa, että se kuulosti melkein kuiskaukselta. Opettajan ääni oli pelottavan kolea. Ilma huurusi Viiman kalmaisevista sanoista.

Pirta olisi tahtonut kirkua, huutaa ja itkeä, mutta hän ei voinut. Lihaksia kivisti, kurkku oli turvonnut umpeen ja sydän jyskytti hänen hennossa rinnassaan kuin vaskirumpu. Pirtan silmissä kipunoi, ja hän tunsi jälleen lipuvansa unien maailmaan. Tällä kertaa Pirta ei kuitenkaan sukeltanut tuonen jokeen.

Oli kestänyt vuosia ennen kuin Pirta oli uskaltautunut uudestaan lähdehuoneeseen. Ystävien kuolema oli ollut Pirtalle valtava koettelemus, ja joka ikinen päivä hän muisti oman hölmöytensä seuraukset. Pirtalle rakkaat ihmiset olivat kuolleet hänen takiaan, hänen oman turhamaisuutensa vuoksi. Oli suoranainen ihme, ettei hän kuollut yhdessä ystäviensä kanssa.

Viima oli taistellut monta vuotta saadakseen Pirtan pysymään poissa tumman joen syvyyksistä. Pirta ei ikinä saanut kiitettyä Viimaa siitä uhrauksesta, jonka nainen oli hänen vuokseen tehnyt. Miten olisikaan? Viiman teko oli ollut korvaamaton, vastineena Pirtan korvaamattomalle typeryydelle. Pirta häpesi itseään, tekoaan ja motiivejaan. Kun suru viimein kuoli pois, murskaava häpeä ja yksinäisyys jäivät.

Pirta muuttui. Jos tyttö oli aikaisemmin ollut yhtä hymyä, ei hän ollut sitä enää. Aurinkoinen luonne meni pilveen ja mieli musteni. Pirta ei kyennyt enää ystävystymään kunnolla kenenkään kanssa, eikä kukaan hänen kanssaan olisi halunnut ollakaan. Kaikki tiesivät kyllä, miten Pirtan ystäville kävi. Nuoret tytöt karttelivat surullista katajaneitoa, ja yksinäisyydestä tuli Pirtan tutuin kumppani. Pirta vaipui alakuloon, ja päivä päivältä Pirta oli vajonnut yhä syvemmälle masennukseen ja pelkoihinsa. 

Pirtan kyvyt lukkiutuivat. Nuori neito ei enää uskaltanut sytyttää edes kynsitulia ilman tuluksia. Se oli kova kolaus kaikille katajapalatsin vanhemmille, sillä Pirtasta oli povattu jotain suurta. Kukaan ei kuitenkaan tahtonut painostaa Pirtaa harjoituksiin, sillä mielen arvet paranivat hitaasti. Viima ei voinut tehdä muuta kuin katsoa sivusta, kuinka tyttö vaipui yhä kauemmaksi Mielikin vaikutuspiiristä. 

Sitten tuli ennustus.

Pirta oli rakentanut mieleensä niin vahvat muurit, että hän ei herännyt jumalattarensa kutsuun. Toisin kävi muille katajaneidoille. Kaikki Rautamon noviisia taidokkaammat neidot heräsivät keskellä yötä Mielikin enteeseen, ja katajapalatsi kuhisi sinä yönä kuin keskellä kirkkainta päivää. Pirta heräsi siihen, että hänen kammariinsa tulvi järkyttyneitä katajaneitoja.

Pirta ei ollut tottunut olemaan huomion keskipisteenä. Hän yritti vältellä pelkkää muiden kanssa puhumistakin. Siksi moinen tapahtuma oli omiaan säikäyttämään hänet pahanpäiväisesti. Nuoremmat katajaneidot kuiskivat keskenään, ja Pirta kuuli oman nimensä mainittavan. Unista tullut päänsärky ärsytti häntä vielä enemmän ja häntä ahdisti. Pirta painoi kädet korvilleen eikä suostunut puhumaan kenenkään kanssa.

Viima saapui viimein ja hätisteli nuoremmat katajaneidot takaisin nukkumaan. Kun kaikki oli rauhallista, Viima istuutui Pirtan viereen sängylle ja kertoi omasta unestaan, Mielikin tahdosta. Se oli hyvin outo hetki Pirtan elämässä. Hän muisti tilanteen elävästi. Kolkon sinertävä kuunvalo valaisi toisen puolen Viiman kasvoista, kellertävä kynttilänvalo toisen puolen. Ilmassa leijui kevyt sateen ja savun tuoksu, jossain kaukana huhuili pöllö. Alhaalla Rautamon linnoitusten juurella vahtivuorolaiset huutelivat toisilleen tasatuntien vaihtumista. Pölyhiukkanen seilasi hitaasti kelmeästä kuunvalosta kellertävään kynttilänvaloon, ja taas takaisin. Pirta seurasi pölynhiukkasta, mutta yritti samalla kuunnella tarkemmin Viimaa. Maailma pyöri.

Se oli oikeastaan hyvin yksinkertaista. Pirtan täytyi kantaa Mielikille lapsi, hyvin erikoinen lapsi. Mielikin mukaan oli tärkeää, että Pirta oppisi katajaneitojen tavoille ennen vihkiytymistään. Pirta yritti tietenkin vastustella ja kertoi, ettei tahtonut naitettavaksi. Viima ei ottanut vastaväitteitä kuunnellakseen, vaan käski Pirtan valmistautua seuraavan päivän oppitunneille antaumuksella. Viima keskittyisi tästä eteenpäin pelkästään Pirtan kouluttamiseen, ei mihinkään muuhun. Mielikin sana oli laki: Pirtan oli toteltava.

Hitaasti, Viiman rautaisen tahdon pakottamana Pirta tuli takaisin mukaan katajaneitojen arkeen. Edelleenkään Pirta ei uskaltautunut usvien vaellukselle, mutta se ei Viimaa haitannut. Viima koulutti suojattiaan sinnikkäästi ja pakotti Pirtan opettelemaan Mielikin muinaisia taitoja. Monet katajaneidoista pitivät sitä turhana touhuna, mutta Viima ei kuunnellut pahoja kieliä: hän otti Mielikin antaman tehtävän vakavasti, eikä antanut kenenkään tulla tielleen.

Pirta sai kärsiä lukemattomat kerrat tekemistään typeryyksistä. Vanhempien neitojen pelkäämänä ja nuorempien neitojen kadehtimana Pirta yritti miellyttää Viimaa, josta oli tullut hänen pelastuksensa välikappale. Pirta yritti päivä päivältä kovemmin, pakotti itsensä muistamaan jokaisen lausutun loitsun yhä uudestaan ja uudestaan. Pirta tiesi, ettei voisi ikinä hyvittää kuolleita ystäviään Mielikille, mutta ainakin hän tekisi parhaansa. Jos Pirtalla olisi ollut aikaa, hän olisi ehkä huomannut, miten vihamielisesti ja kaksijakoisesti häneen katajapalatsissa suhtauduttiin.

Pirta kuuli kyllä puheet selkänsä takana, huhut haisevasta ja eläimellisestä petomiehestä. Jotkut pahanilkisimmistä neidoista pilkkasivat Pirtaa aina tilaisuuden tullen ja kertoivat kuulemiaan juoruja Pirtan tulevasta aviomiehestä. Pirta yritti sulkea pahat puheet pois mielestään, mutta ei onnistunut. Pakostakin jotain tarttui Pirtan ajatuksiin, ja häntä alkoi pelottaa koko ajatus miehen kanssa olemisesta.

Kuten suurin osa katajaneidoista, Pirta oli kokematon miesten suhteen. Mielikin palveluksessa ei kierretty liiton pihlajaa, paitsi hyvin harvoin. Sanottiin, että mielen löytäessä Mielikin ei miehelään tullut haluakaan. Mielikin katajaneidot jäivät yleensä koko loppuelämäkseen Mielikkilään asustamaan. Kun nainen astui Mielikkilään, ei tällä ollut miehelään enää asiaa. Pirta oli hyväksynyt tämän tosiasian jo sinä päivänä, kun oli palmikoinut ensimmäistä kertaa tukkansa naimaikäisyyden merkiksi. Joskus harvoin Mielikki teki poikkeuksen – syistä, joita kukaan ei edes tahtonut alkaa arvailemaan. Se oli harvinaista, mutta ei ennenkuulumatonta. Yön pimeinä hetkinä, kun kynttilä sammui ja natiseva pimeys laskeutui valtaisaan katajapalatsiin, Pirta ajatteli usein tulevaa petomiestään. Unet olivat sekalaisia, tummia ja pelottavia, joskus kuumiakin.

Tulevaisuus täytti Pirtan mielen kauhulla, mutta hän pakotti itsensä kestämään sen. Kävi miten kävi, Pirta aikoi toteuttaa Mielikin toiveen, halusipa hän sitä itse tai ei. Hän etsi tapaa korvata tekemänsä vääryys, ja tämä oli ehkä hänen ainoa keinonsa päästä takaisin Mielikin suosioon.

Pirta tiesi, että hänen tulevalla miehellään olisi kultaiset silmät, ja kun hän kuuli ensimmäisen kerran Mishasta, Pirta tiesi tämän olevan ennustusten aviomies. Pirta otti viimein asian puheeksi Viiman kanssa, ja tämä myönsi sen todeksi.

”Misha on Tapion suojeluksessa, ja kestää aikansa ennen kuin hän vapautuu niistä vastuista. Saattaa olla, että hän ei vapaudu koskaan.”

”Mutta... en ymmärrä”, sanoi Pirta. Viima oli pudistellut ystävällismielisesti päätään.

”En minäkään kuvittele tietäväni kaikkia Mielikin aivoituksia. Tiedän vain sen, että vielä ei ole aika.”

”Milloin sitten?”

”Kun punainen Becca ilmestyy”, lupasi Viima. Se oli pitänyt paikkansa. Punainen Becca ilmestyi aikanaan taivaalle, ja Viima oli käskenyt Pirtan puheilleen vielä samana iltana. 

Pirta oli kauhusta jäykkänä. Hän ei olisi tahtonut mennä, mutta tiesi henkisen rimpuilunsa aivan turhaksi. Mielikki oli luvannut hänet morsioksi Tapion valitulle, ja sitä kohtaloa vastaan ei ollut taisteleminen. Niinpä Pirta alistui. Hän peseytyi lehtovahtivuoron iltana hyvin, saunoi ja paastosi, yritti hätistellä perhoset pois vatsastaan. Ruoka ei maistunut. Pesun jälkeen Pirta katseli itseään pronssisesta peilistä hiuksiaan harjatessaan ja mietti, mitä mies hänestä tuumisi. Pirta toivoi salaa, että mies hylkäisi hänet liian rumana; silloin Pirta itse ei mahtaisi mitään tulevaisuudelle.

Pirta katsoi omaa kuvaansa ja häpesi. Hän ei nähnyt omaa kauneuttaan, vaan pelkästään ruman, syyllisyyden painaman vartensa. Pirta oli ikäisekseen pitkä tyttö, eikä se ollut ainoa asia, jossa hän oli ikätovereitaan edellä. Aikuisen naisen muodot alkoivat erottua selvästi ohuen aluskaavun alta. Pirtaa katsottiin pahalla. Sitä Pirta ei ymmärtänyt, että pahansuopuus oli enimmäkseen pelkkää kateutta. Pirta oli pitkä, lahjakas ja kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan. Sellainen oli omiaan vahvistamaan hänen epäsuosittua asemaansa katajapalatsin noviisien parissa. 

Pirta käänsi katseensa pois peilikuvastaan. Hän ei tahtonut katsoa itseään silmiin. Se oli liian vaikeaa.

Pirta pukeutui Viiman hänelle antamiin vaatteisiin ja matkasi lehdolle jännittyneenä. Penkki oli kylmä, mutta lehto aisti Mielikin palvelijan läheisyyden, ja pian Pirta tunsikin lämpimän tuulahduksen puiden seasta. Pirtan mielen täytti lämpö, vaikka kivinen penkki tuntuikin viileältä. Lehtovahti kestäisi puoleen yöhön, ja siihen asti hänen täytyi olla seuraksi kaikille, jotka lehtoon halusivat. Tarvittaessa ja kykyjensä mukaan Pirtan täytyi myös tarjota Mielikin siunaus kaikille sitä tahtoville. Ihmeellistä kyllä sinä iltana lehdossa ei liikkunut muita ihmisiä. Hetken aikaa Pirta ehti jo toivoa, että petomies ei tulisi lainkaan. Mutta kuten yleensä, Mielikin enteet pitivät paikkansa. Hieman ennen lehtovahdin vaihtumista Pirta näki hitaasti kulkevan hahmon lehdon laitamilla. Pirtan sydän alkoi jyskyttää raskaasti, ja hänen hengityksensä salpaantui. Pirta tiesi pimeästä huolimatta, että se oli petomies. Mies liikkui hitaasti, askel kevyenä ja äänettömänä. Petomies eteni kuin kissa varjosta varjoon.

Pirtaa jännitti, ja olo vain paheni, kun mies tuli lähemmäs. Pirta erotti jo kaukaa petomiehen leveät hartiat, pitkän tukan ja tapiokoiden karhuvarusteet. Mies kantoi kupeellaan pitkää miekkaa luontevasti, aivan kuin se olisi ollut kevyt vaatekappale muiden joukossa. 

Pirta yritti saada selvää miehen kasvoista, mutta siihen oli aivan liian pimeää, ja matka oli liian pitkä. Pirta odotti ikuisuudelta tuntuvan ajan, kun mies asteli päämäärättömästi kohti lehtoa. Pirta tiesi, että mies oli autuaan tietämätön Mielikin enteestä. Ehkä petomies kuvitteli toimivansa omista mielihaluistaan, mutta todellisuudessa Mielikin tahto oli vetänyt miehen tänne tänä yönä. Pirtan vuoksi.

Viimein petomies astui valoon. Pirta oli tajuamattaan puristanut penkkiä rystyset valkoisina jännityksestä, mutta huomattuaan miehen kasvot hänen otteensa heltisi ja mieli rauhoittui. Petomies katsoi ympärilleen aivan kuin hän olisi aistinut jonkun katsovan itseään. Kun mitään ei kuitenkaan näkynyt, mies jatkoi matkaansa kohti Pirtaa. Vääjäämättömästi.

Pirta seurasi miestä katseellaan koko matkan. Miehen olemuksessa oli jotain rauhoittavaa, pehmeää, ja Pirta tunsi rentoutuvansa hieman. Mies ei näyttänyt hirviöltä, eikä juorujen kertomasta junttimaisesta käytöksestä ollut jälkeäkään. Petomiehen kasvot olivat karkeat, melkein komeat nuoresta iästä huolimatta. Kultaiset silmät välkähtelivät outoina tummien kulmien alta, ja Pirta jäi vain tuijottamaan miestä ihmeissään.

Viimein petomies huomasi Pirtan ja pysähtyi katsomaan Pirtaa suoraan silmiin. Pirta kavahti ensin kultaisten silmien pistävää katsetta, mutta tajusi sitten, että mies oli vain utelias. Pirta pakotti itsensä katsomaan muualle ja pyysi miehen lähemmäs.

Pirta ei muistanut kunnolla, mistä oli jutellut petomiehen kanssa, mutta se ei tuntunut kovin tärkeältäkään. Pirta muisti vain vilkuilleensa miehen kulmia, silmiä, tukkaa ja huulien muotoa. Miehen leuka oli sileä, huolellisesti ajettu – kuten vaihtokaartilaisella kuului ollakin. Pirta oli alitajuisesti pelännyt miehen löyhkäävän kuten sotilaat yleensä, mutta härskiintyneen hien ja vanhan oluen sijasta mies tuoksuikin miedosti nahkalle ja teräkselle. Sen alla oli Mishan oma myskinen aromi, juuri ja juuri aistittavissa. Se oli outoa, pelottavaa, lämmintä. Pirta ei olisi ikinä voinut arvata, että miehellä voisi olla tuollainen vaikutus häneen – miten kenelläkään saattoi olla samanlainen vaikutus! Pirta kuunteli Mishaa mielellään, ja tiesi käyttäytyvänsä itselleen hyvin epänormaalilla tavalla. Tavallisesti vaitonainen Pirta huomasi pulisevansa, kiusoittelevansa miestä puheillaan. Kaikkein pelottavinta kaikessa oli se, että Pirta piti siitä tunteesta. 

Petomies... Misha. Hän tuntui hyvältä: rehelliseltä ja luotettavalta. Jos mahdollista, Misha tuntui ujostelevan tilannetta vielä enemmän kuin Pirta itse.

Kun tapaaminen oli viimein ohi, Pirtan oli ollut pakko piiloutua Mielikin Huntuun, ettei mies näkisi hänen punastumistaan ja hermostuneisuuttaan. Hän oli puhunut miehelle niin röyhkeästi! Millaisen kuvan mies nyt hänen hupakkomaisuudestaan saikaan!

Pirtan oli hankala ravistella Misha mielestään. Vatsaa lämmitti, ja Pirtan oli vaikea keskittyä. Muisto miehen kohtaamisesta oli niin tuore ja miellyttävä, että Pirta ei osannut vain istua paikoillaan. Kesti pitkään ennen kuin Pirta malttoi istua lähdehuoneen puupenkille. Kun olo oli viimein mukava ja vähemmän sekava, Pirta sulki silmänsä ja keskittyi hengittämään tasaisesti. Hitaasti Pirta hengitti sisään ja ulos, ja päästi raukeuden laskeutumaan mieleensä. Veden liplatusta kuuntelemalla oikeaan mielentilaan pääseminen oli helpompaa kuin ulkona maailmassa, jossa elämisen äänet olivat alati häiritsemässä. 

Sisään... ulos. Sisään... ulos. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen Pirta tunsi leijuvansa. Omaa ruumista ei tuntunut, maailman värit kirkastuivat ja sykkivät kirkkaina aaltoina. Raukeus syveni, ja Pirta tunsi lämmön ympäröivän itsensä. Mielikin siunauksen lämpö kosketti hänen mieltään, ja Pirta tunsi itsensä vapaaksi.

Pirta palautti mieleensä uninäyn, joka oli häirinnyt häntä viime aikoina. Siinä kultainen karhu karjui lumisen vuoren harjalla kädessään kivinen miekka, joka oli aivan liian suuri tavallisen miehen kannettavaksi. Sitten karhu muuttui mieheksi, ja kivinen miekka teräksiseksi. Olennon muoto värjyi pedon ja miehen välillä pysähtymättä kovinkaan pitkäksi aikaa samaan olomuotoon. 

Vuoren alapuolella parveili olentoja, joita Pirta ei osannut tunnistaa. Varjoisia, kyyryisiä ja kirkuvia. Ahman päitä miesten harteilla. Punaiset silmät syöksähtelivät pimeässä, josta kurkistivat kalmankalpeat miesten kasvot veristen kynsien takaa. Pirta oli luolassa, ja lukemattomat hehkuvat silmäparit tuijottivat häntä. Pirta aisti epäluonnollisen nälän ahnaissa katseissa, ja tunsi kavahtavansa kauemmaksi. Elämän virtaa ei ollut, pelkästään himoa ja vihamielisyyttä.

Pirta sävähti näkyä ja pakotti itsensä hitaasti pois raukeudesta. Näky oli kamala! Miten tuollaisia olentoja saattoi edes olla olemassa? Miten hänen mielikuvituksensa pystyi rakentamaan jotain noin sairasta? Näky oli toistunut jo niin monta kertaa, että se ei voinut olla pelkkää unta. Pirta tiesi varsin hyvin, että näyt eivät jättäisi häntä rauhaan, ennen kuin hän tekisi asialle jotain. Pirta ei edes kuvitellut ymmärtävänsä, mistä näyt tulivat, mutta ne olivat silti todellisia. Joskus niissä oli perää, joskus ei. Sen pystyi yleensä sanomaan tarpeeksi pitkän ja syvällisen mietiskelyn jälkeen, mutta tällä kertaa Pirta ei osannut erottaa unta enteestä. Se oli outoa.

Pirta oli nähnyt ensimmäisen näkynsä kaksitoistavuotiaana, liki kymmenen vuotta sitten. Pirta syntyi svealaiseen suurperheeseen, vahvan torpparin nuorimmaksi tyttäreksi. Pirta ei ikinä oppinut tuntemaan sisaruksiaan tai vanhempiaan. Tuohon aikaan seudulla riehui paha paisetauti, joka seurasi sotarintaman reunoilla ja teki tuhojaan. Sodan vuoksi kaikki Tapion laulajat olivat poissa juuri silloin, kun rutto oli pahimmillaan. Muuten terveet ihmiset hikoilivat itsensä kuoliaiksi tai tulivat silkasta kivusta hulluiksi kuumeen kourissa. Kokonaisia kyliä ehti autioitua, ennen kuin paikalle ehti tarpeeksi laulajia lepyttämään vihamielisiä voimia ja parantamaan sairaita. 

Pirtan kotikylä ei ollut poikkeus. Pirtan äiti tiesi aikansa tulleen, kun perheen vanhin poika oli sairastunut ja kuollut yhden yön aikana. Lyhyessä ajassa kuolon koura alkoi kurotella kaikkia kohti. Kun Pirtan isä viimein tuskissaan kuoli omia jumaliaan kiroten, kantoi Pirtan äiti aamun ensivalossa nuorimmaisensa kapaloissa ulos metsän katajalehtoon ja pyysi suojelusta Mielikiltä. 

Ja Mielikki kuunteli. 

Tapion laulaja löysi Pirtan kapaloista itkemässä seuraavan päivän usvaisena iltana. Äiti oli luovuttanut viimeisenkin lämmönrippeensä pikkuisen suojaksi. Laulaja oli saapunut auttamaan, mutta apu tuli perheelle aivan liian myöhään: Pirtan sisaruksista ainoastaan veljeksistä sitkein selvisi hengissä, ja tällekin jäi loppuiäkseen tuskallinen kampurajalka. Tapion laulaja vei veljen kylälle köyhäintaloon muiden rampojen kanssa asustamaan, mutta otti Pirtan mukaansa. Laulaja tunsi Mielikin merkit, ja tiesi, että metsän emäntä tahtoi tytön omakseen. Pirta kasvatettiin Rautamon Mielikkilässä, eikä hän enää ikinä nähnyt veljeään. Vanha Tapion laulajakin kuoli pois pari talvea Pirtan täysi-ikäiseksi tulon jälkeen. Laulaja vei mennessään kaikki muistot Pirtan perheestä.

Pirta jätti muistelot sikseen ja poistui lähdehuoneesta. Vaikka enneunien monimutkaisuus ja outous vaivasivatkin häntä kovasti, ei Pirta silti halunnut mennä puhumaan asiasta vanhempien neitojen kanssa. Pahimmillaan se tiesi päivien mittaista kuulustelua, puhdistautumista saunomalla ja paastoamalla. Edellisellä kerralla Pirta oli menettänyt tajuntansa moneen otteeseen, ja pelkkä ajatus puhdistautumisriiteistä käänsi Pirtan vatsaa. Ei, parempi pohtia tätä sittenkin itsekseen, omassa rauhassaan. Asioilla oli tapana selvitä, ennemmin tai myöhemmin.

Pirta kävi etsimässä keittiöstä iltapalasta, mutta ei löytänyt pöydiltä mitään syötävää. Suurin osa katajaneidoista oli matkoilla maaseudulla siunaamassa viljelyksiä ja aittoja talven kylmyyden varalle. Mielikkilän neidot saivat palveluksistaan korvaukseksi viljaa, hunajaa, tupakkaa ja villaa, joista tarpeettomimmat myytiin eteenpäin. Rahoilla ostettiin jauhoja, vaatteita ja työkaluja köyhille. Vaikka Metsävahti maksoikin Mielikkilälle ylläpitoa, ei Metsävahti rahoittanut hyväntekeväisyyttä. Mielikkilän tapoihin kuului heikko-osaisten auttaminen, yleensä ruoka-avun muodossa. Joskus Mielikkilästä lähti kymmeniä katajaneitoja auttamaan kylää kuivuuden tai katovuoden yllättäessä. Takaisin tullessaan katajaneidoilla oli yleensä mukanaan lapsi tai pari, joita perheillä ei välttämättä olisi ollut muuten varaa enää elättää. 

Pirta meni nukkumaan tyhjin vatsoin. Kultasilmäinen tapioka tunkeutui neidon uniin, eikä Misha ollut sinä yönä ainoa, joka lepäsi levottomasti vällyissä heittelehtien. Seuraavana aamuna Pirta heräsi posket rusottaen.

Pirta toivoi, että ainakin nämä enteet toteutuisivat.