Misha seurasi katseellaan katajaneitoja, kunnes nämä katosivat takaisin väkijoukkoon. Lopulta kun Misha oli aivan varma, ettei neito enää palaisi, Misha käänsi mielenkiintonsa takaisin kilpakentälle. Miekkamestari oli jo riisunut kypäränsä ja odotti Metsävahdin kunnianosoituksen alkamista. Jousiampujat virittelivät jousiaan pienissä ryhmissä kentän toisella laidalla. Viimein Metsävahti viittasi henkivartijoilleen käskyn jäädä paikoilleen ja nousi itse ylös. Yleisö osoitti suosiotaan koko sen ajan, kun Metsävahti käveli hitaasti voittaneen miehen luokse. Misha kuunteli puolella korvalla kunnianosoitusta, ja hänen katseensa harhaili yleisössä ja kentällä.
Jousiampujat olivat viimein virittäneet jousensa, ja osa näistä lähti nostamaan tauluja valmiiksi pystyyn. Hajamielisesti Misha pani merkille, kuinka jäljelle jääneet miehet iskivät nuolensa maahan pystyyn eteensä. Misha oli tottunut näkemään saman tavan taisteluharjoituksissa kerran jos toisenkin. Kun nuolet olivat valmiina edessä, ampujan oli helppoa ampua useampia kertoja vaihtamatta turhaan asentoa tai paikkaa. Kun toinen miehistä laittoi nuolen jänteelle, Misha alkoi hieman ihmetellä. Kun toinenkin miehistä teki samoin, Mishan katse seurasi automaattisesti miesten valitsemaa ampumalinjaa. Mishan katse pysähtyi kättelevään Metsävahtiin ja miekkamestariin, ja Misha tunsi kiven jysähtävän rintansa päälle.
Mishan koulutus otti vallan, ja hän toimi ennen kuin ehti ajattelemaan. Misha huusi varoituksen kaksikolle, mutta se tuntui hukkuvan yleisön suosionosoitusten pauhun alle. Misha ei voinut kuin seurata avuttomana sivusta, miten kaksi nuolta viiletti ilman halki kohti yllättyneitä miehiä. Metsävahti ehti nostaa vain päätään, mutta miekkamestari ei ollut ansainnut arvonimeään suotta. Miekkamestarin käsi nousi uskomattomalla nopeudella, ja Metsävahdin kaulaan tähdätty nuoli kimmahti taisteluhansikkaasta ilkeästi surahtaen jonnekin kauas.
Ele maksoi miekkamestarille kuitenkin tämän hengen: toinen nuolista upposi miekkamestarin suojaamattomaan kaulaan, ja mies tuupertui koristen Metsävahdin jalkoihin. Metsävahti karjui raivosta ja järkytyksestä, ja viimein tämän henkivartijat havahtuivat toimintaan. Osa vartijoista yritti juosta salamurhaajien ja suojeltavansa väliin, samalla kun loput vetivät vasta miekkoja esiin.
Misha katsoi ampujia. Kumpikin toimi tyynesti, kiireettä, ja uudet nuolet olivat pian jänteillä. Misha sieppasi vieressään seisovalta kokemattoman oloiselta vartijalta varsijousen ja ampui saman tien. Varsijousi läjähti kuin piiska, ja toinen salamurhaajista lensi selälleen vasama silmäkuopasta irvokkaasti törröttäen. Toinen murhamiehistä hämmentyi hetkeksi toverinsa kuolemasta, mutta ampui kuitenkin nuolensa vielä Metsävahdin suuntaan. Vaikka nuoli löysikin maalinsa, ei tähtäys onneksi ollut kummoinen. Nuoli lävisti Metsävahdin toisen olkapään ja mies horjahti, mutta ei kuitenkaan tuupertunut maahan. Tapion laulajat juoksivat kiireesti auttamaan Metsävahtia, samalla kun tämän henkivartijat alkoivat saavuttaa pakenevaa murhaajaa.
Epäonnekseen salamurhaaja yritti paeta väkijoukon sekaan. Kohtalo henkivartiokaartin käsissä olisi varmastikin ollut armollisempi, sillä mies olisi kuitenkin säästetty kuulusteluja varten hengissä – ainakin siksi aikaa, että verityön maksajan nimi olisi saatu kaivettua esille. Nyt vihainen väkijoukko repi murhaajan käytännöllisesti katsoen kappaleiksi.
Henkivartijakaartin sotilaat raahasivat miehen ruhjotun ruumiin takaisin kentälle, jossa Tapion laulajat olivat jo kerääntyneet Metsävahdin ympärille. Papisto pulisi jotain keskenään. Kun Misha yritti mennä katsomaan lähempää, hänet hätisteltiin pois tiukkasanaisesti uhaten. Tapion laulajat eivät olleet aloittaneet vielä parantavia laulujaan, katajaneitojen kanteleetkaan eivät soittaneet verenseisautuksen säveliä.
Misha oli ihmeissään. Mikseivät parantajat tehneet tehtäväänsä?
Tappura tuli paikalle juosten, ja Mishan nähtyään tuli tämän luokse.
”Voi helvetin helvetti soikoon!” kiroili Tappura kovaan ääneen. Misha ei ikinä ollut nähnyt Tappuraa tuossa mielentilassa, näin vihaisena.
”Salamurhaajia, ja vielä keskitalven kekreissä! Ennenkuulumatonta!” Mies tärisi silminnähden raivoissaan. Arpi oli muuttunut tiukaksi, valkeaksi viiruksi.
Misha ei osannut sanoa mitään, tuijotti vain entisen miekkamestarin kylmenevää ruumista, josta mustasulkainen nuoli törrötti vielä pystyssä. Punainen verilammikko laajeni edelleen, lumi ruumiin ympäriltä oli muuttunut vaaleanpunaiseksi sohjoksi. Misha tuijotti miestä uskomatta kunnolla silmiään. Hiljaa Misha osoitti kunnioituksensa miekkamestarin uhrautumiselle.
”Näin mitä teit, poika”, sanoi Tappura hiljaa, niin että ainoastaan Misha kuuli miehen sanat. ”Pelastit Metsävahdin hengen. Kuka ikinä murhaa suunnittelikin, hän ei tule olemaan tyytyväinen tekoosi. Sinuna välttäisin pimeitä kujia tästä edespäin.”
Misha nyökkäsi vaiteliaana. Tappuran puheissa oli järkeä.
Misha muisti äkkiä jotain, ja meni lähemmäs miekkamestarin ruumista. Mustasulkainen nuoli kiilteli hohtavan valkoisena, aivan kuin se ei olisi puuta laisinkaan. Sulat olivat kiiltäviä ja mustia, ja Misha muisti, missä oli viimeksi nähnyt samanlaisia korpinsulkia. Vaistomaisesti Misha kosketti poveaan, jossa musta sulka tuntui hehkuvan pahaenteisesti paidan läpi. Mishaa kylmäsi.
Metsävahti kirosi äänekkäästi. Papit väistivät, ja näiden kovasanainen väittely katkesi hetkeksi. Misha ei kuullut, mitä Metsävahti heille sanoi, mutta päätellen pappien ilmeistä se ei ollut mitään mairittelevaa. Metsävahti viittasi Mishan luokseen. Misha antoi miekkansa Tappuralle ja meni hallitsijansa luokse. Misha kumarsi, mutta Metsävahti vain tuhahti kaartilaisen eleelle. Misha näki, että Metsävahti oli kivuissaan: nuoli oli edelleen kiinni olkapäässä, rinnuksille valunut veri oli kovettunut tummanpunaiseksi kuoreksi. Läheltä nähtynä nuoli oli pelottavan näköinen. Se oli luuta. Kaikissa tapiokoiden nuolissa oli kyllä pala karhunluuta, se oli muinaisista ajoista saakka periytynyt tapa: usein se oli pelkkä pienen pieni siru koristeena, mutta kukaan ei käyttänyt kokonaisia luunuolia.
”Ei ihan tavallisia nuolia, vai mitä?” kysyi Metsävahti ja mulkaisi pappeja vihaisesti. Kun Misha ei sanonut mitään, Metsävahti jatkoi. ”Eivät kuulemma voi tehdä tälle mitään.”
”Miksi?”
”Nuoli on lahja joltain Pohjolan jumalista. Toisen jumalan siunaamaa ei kuulemma saa tehdä tekemättömäksi. Parannuksen laulu ei toimi.” Misha oli hiljaa ja yritti olla järkyttymättä. Tokihan jumalat joskus kilpailivat toistensa kanssa, mutta tällainen oli ennenkuulumatonta. Ei Metsävahdin kuolemasta olisi mitään hyötyä kenellekään!
Eräs nuoremmista henkivartijoista sanoi jotain Metsävahdin korvaan. Metsävahti kuunteli ääneti ja murahti sitten. Henkivartija poistui hiljaa.
”Tämähän menee mielenkiintoiseksi. Näyttäisi, että salamurhaajat olivat palkattuja pahantekijöitä. Kummallakin olivat taskut täynnä ulkolaista kultaa. Ehkä vähän turhankin selvää, jos minulta kysytään”, sanoi Metsävahti. Ainoastaan Misha kuuli metsävahdin epäilyt.
”No, sen saavat kaartilaiset selvittää keskenään. Oli minulla sinulle asiaakin. Mikä on nimesi?”
”Misha”, esitteli Misha itsensä.
”Ei sukunimeä? Aika harvinaista, että rahvaasta kasvaa noin hyviä miekkamiehiä.” Misha ei vastannut mitään. ”Rautamoilla ei olekaan aikaisemmin ollut rahvasta miekkamestaria. No, kertahan se on ensimmäinenkin.”
”Anteeksi, nyt en ihan ymmärtänyt”, tunnusti Misha hämillään.
”Miekkamestari kuoli, ja arvonimi lankeaa seuraavaksi parhaalle. En tiedä muiden mielipiteistä – eikä sillä muuten ole väliäkään – mutta väittäisin, että sinä olet seuraava. Kaikki näkivät ottelun, Misha. Sinä olet hyvä.”
”Kiitos... mutta en minä ole miekkamestarin arvoinen. On olemassa parempiakin miekkamiehiä”, sanoi Misha ja tarkoitti sitä koko sydämestään.
”Varmasti onkin. Ja on olemassa minuakin soveliaampia miehiä metsävahdiksi, jos tajuat, mitä tarkoitan.”
Misha oli hiljaa, ei saanut enää sanaakaan suustaan. Hän ei ollut uskoa korviaan.
”Onnittelut. Ja kiitos”, sanoi Metsävahti. ”Kättelisin, mutta tämä perkeleen nuoli on aika kivulias.”
Misha nyökkäsi ja tunsi polviensa taas tutisevan. Hän, miekkamestari!
Metsävahti antoi henkivartijoidensa taluttaa itsensä hitaasti pois kilpakentältä, ja Misha jäi seisomaan paikoilleen uskomatta edelleenkään tapahtunutta. Kun Tappura viimein tuli Mishan luokse, oli mies jo aivan vajonnut omiin ajatuksiinsa. Kun Tappura kuuli uutisen, hän taputti Mishaa olkapäälle. Tappura oli hetken aikaa yhtä isoa hymyä.
”Niin masentavaa kuin tämä kaikki onkin, olet kyllä vitjasi ansainnut”, sanoi Tappura. ”Metsävahti on hengissä, ja kekrien täytyy kuulemma jatkua niin kuin oli suunniteltukin. Hyvä mies, tuo Metsävahti. Tietää, miten kosia kansan suosiota.”
Misha oli samaa mieltä. Miten kukaan saattoi toivoa miehen kuolemaa?
”Tule, mennään syömään ja kaljalle. Minulla on sinulle hieman sanottavaa tekniikastasi. Miekkamestari tai et, saat kohta kuulla kunniasi!”
Misha hymyili Tappuran kommentille, mutta ei sanonut mitään. Olut ja ruoka tuntuivat kaikin puolin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Sinä iltana miehet söivät itsensä ähkyyn ja humaltuivat hyvästä oluesta. Vaikka koko kaupunki puhui tapahtumista, ei Misha halunnut osallistua keskusteluun. Misha ei ollut onnenonkijoille tai onnittelijoille mitenkään tyly, mutta antoi selvästi ymmärtää, ettei hän ollut seurustelutuulella. Loppujen lopuksi miehet jätettiin juhlimaan omaan rauhaansa.
Kekrien toisena päivänä Misha heräsi aivan uskomattomaan päänsärkyyn. Toki hän oli nauttinut väkijuomia ennenkin, mutta edellisestä kestistä oli kulunut aikaa vuosia. Nyt edellisen illan juominen sitten kostautui pahemman kerran. Mishan kurjaa oloa helpotti se, että suunnilleen koko Rautamo kärsi hänen kanssaan muutamaa epäonnista poikkeusta lukuun ottamatta. Vahtivuoron pitkällä tikulla hävinneet vahdit olivat ihan yhtä kurjan näköisiä, vaikka olisi luullut, että eilisillan juhlijoiden pahoinvoinnin näkeminen olisi herättänyt edes jonkinasteista hilpeyttä.
Edellinen päivä tuntui Mishan muistoissa jotenkin kaukaiselta, sumealta. Misha muisti hämärästi miekkakisan ja sen jälkeiset tapahtumat, mutta loppuillasta hänellä ei ollut kovinkaan selkeitä muistikuvia. Jos joidenkin kaartilaisten ilmeisiin oli yhtään luottaminen, muistojen puuttuminen oli ehkä vain hyvä asia.
Misha yritti syödä jotain pientä, mutta parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen päätti jättää kokeilun myöhemmäksi. Ehkä pahoinvointi loppuisi pian.
Kun päivä oli reilusti iltapäivän puolella, Metsävahdilta tuli viesti Mishan kasarmille. Onneksi Misha oli tajunnut peseytyä kunnolla, eivätkä vaatteet enää haisseet järin pahalle. Viestintuojalla oli mukanaan pieni kultapussi ja miekkamestarin olkaremmi. Mies onnitteli Mishaa nimityksen johdosta, antoi kultapussin ja vitjat, ja pyysi Mishaa saapumaan kekrien jälkeen kastelliin kuultavaksi tapahtumista. Misha kiitti ja lupasi saapua paikalle heti kekrien jälkeisenä aamuna.
Kun viestintuoja oli poistunut, Misha katsoi miekkamestarin kultaista tunnusta pitkään. Vain päivää aikaisemmin Misha oli kilpaillut miekkamestarin kanssa. Ihme, ettei vitjoissa ollut verijälkiä. Ilmeisesti palvelijat olivat pesseet vitjat puhtaaksi. Misha käänsi kultaisen vitjan laattaosan näkyviin, ja tavasi hitaasti sinne kaiverrettuja nimikirjaimia. Vaikka Misha ei ollutkaan hyvä lukemaan, osasi hän sentään hitaasti tavata sanat selkeämmiksi. Vitjoihin oli kaiverrettu edellisten miekkamestareiden puumerkit: vanhimmat merkinnöistä olivat kuluneet lähes kokonaan pois, ja viimeisimmän jälkeen ei ollut enää paljoa tyhjää tilaa.
Asiaa sen kummemmin ajattelematta Misha kaivoi puukkonsa esiin ja kaiversi kuolleen miekkamestarin puumerkkien perään tämän kuolinpäivän. Lopuksi Misha lisäsi perään oman puumerkkinsä, ja pujotti vitjat viimein olalleen. Misha tunsi olonsa oudoksi. Pukeutuminen vasta äsken kuolleen miehen omaisuuteen tuntui pyhäinhäväistykseltä. Silti Misha tiesi oman vastuunsa. Miekkamestarin arvonimi oli arvostettu kunnianosoitus, joka ei periytynyt sukulaisuussuhteiden mukaan kuten aatelisten arvonimillä oli tapana. Misha lupasi mielessään kunnioittaa edesmenneen miekkamestarin nimeä ja olla toimissaan hyvä. Aika näyttäisi, miten Misha siinä onnistuisi.
Misha punnitsi kultapussia ja mietti, mitä kaikkea sillä voisi tehdä. Kultaa oli ylenmäärin hänen vaatimattomaan elämäntyyliinsä nähden, mutta kyllä hän sille käyttöä keksisi. Uusi miekka, puukko, saappaat, ehkä jopa hevonen... Misha päätti lähteä ostoksille heti, kun sopiva tilaisuus koittaisi. Kekreillä kukaan ei tehnyt varsinaisesti töitä, ellei ollut aivan pakko. Keskellä kylmintä talvea oli harvemmin mitään kiireellistä tehtävää.
Kevään tullen tekemistä riittäisi.