Misha oletti, että vartijat olisivat kysyneet jotain, mutta ilmeisesti nuoria miehiä tuli leiriin tuon tuostakin ilmoittautumaan alokkaiksi. Vartijoiden takana istuskeli sahatulla puupöllillä valtavankokoinen mies tupakkipiippuaan poltellen. Mies oli pukeutunut samalla tavalla kuin vartijatkin, paitsi että aseena tällä oli suuri, kapeateräinen miekka hilparin sijaan. Teräksinen karhukypärä oli maassa miehen vierellä, taisteluhansikkaat lepäsivät siististi kypärän alla. Miehen harmahtava tukka oli sidottu lyhyelle poninhännälle talonpoikaistyyliin kuten Mishallakin. Miehen toisessa poskessa oli vaalea arpi, jonka alaosa katosi ketjupaidan alle. Kirkkaan siniset silmät seurasivat Mishaa rävähtämättä, kun hän käveli epävarmasti eteenpäin. 

Jotenkin Misha tajusi, että mies oli vartijoista ylempiarvoisin, upseeri, vaikka se ei mitenkään ulospäin näkynyt. Kun Misha pääsi lähemmäs, mies nousi hitaasti seisomaan, venytteli ja tyhjensi viimein piippunsa sisällön maahan. Mies ei kääntänyt katsettaan Mishasta koko toimituksen aikana. Mies oli vielä suurempi kuin Misha oli aluksi uskonut. Misha oli pitkä ikäisekseen – jo melkein isänsä mittaan kohonnut – mutta tämä mies oli pidempi ja lihaksikkaampi kuin kukaan, jota Misha oli elämänsä aikana ehtinyt tapaamaan. Miehen kourat olivat valtavat, ja Misha tajusi tuijottavansa niitä ihmeissään. Ne olivat kuin lapiot!

Mishaa pelotti, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänen täytyi päästä tapiokaksi, jos mieli säilyttää henkikultansa. Mishan vatsa kiristyi tiukalle solmulle. Pelosta huolimatta Misha kuitenkin vastasi miehen katseeseen ja käveli tätä kohti. Misha pysähtyi miehen eteen sopivan välimatkan päähän. Ei liian lähelle, ei liian kauas.

Kun Misha ei sanonut mitään, mies avasi viimein suunsa.

”Kylmäpäinen ja kärsivällinen. Se on hyvä.” Viimein mies päästi Mishan katseensa pihdeistä irti ja keskittyi taas piippunsa siivoamiseen. Hetken hiljaisuuden jälkeen mies jatkoi:

”Tottahan tiedät, mikä tämä leiri on?”

”Tiedän”, myönsi Misha.

”Hyvä. Siinä tapauksessa tiedät varmaan myös sen, että takaisin ei ole menemistä, jos nyt tulet sisälle.” Misha nyökkäsi. Hän ei muuta toivonutkaan. 

”Se on selvä sitten. Jatka tästä suoraan keskelle leiriä, siellä sinut neuvotaan oikeaan paikkaan.”

”Kiitos”, sanoi Misha ja oli jo jatkaa matkaansa, kun mies keskeytti hänet.

”Tavallisesti olisin hutkaissut sinua just nyt, ja usko pois, olet sen ansainnutkin”, sanoi mies toteavasti, vailla ilkeämielisyyttä tai rehentelyä. ”Mutta minulla on tänään oikein hyvä päivä... Älä koskaan käännä upseerille selkääsi, ellei sinulle ole annettu lupaa poistua. Onko tämä selvä?”

”On. Voinko poistua?” kysyi Misha ja kiitti hiljaa mielessään onneaan. Hänen oma isänsä ei olisi ollut läheskään niin armelias. Kun mies nyökkäsi, Misha jatkoi matkaansa upseerin ohjeiden mukaan. 

Keskellä leiriä oli suuri kankainen katos, jonka alla seisoskeli kirjuri ja muutama aseistettu vartija. Kauempana laavun takana oleili joukko nuorukaisia. Osa oli huonommissa vaatteissa kuin Misha, osa paremmissa. Ryhmä oli epämääräinen ja rähjäisen oloinen, mutta kaikkien katseissa oli nähtävissä intoa, toivoa ja jotain muuta, jota Mishalta itseltään puuttui. Misha pystyi melkein lukemaan nuorukaisten kasvoilta himon maineeseen ja urotekoihin. 

Alokkaaksi kirjautuminen sujui ongelmitta. Nimensä annettuaan Misha ohjattiin muiden nuorukaisten joukkoon odottamaan. Kauan heidän ei kuitenkaan tarvinnut tyhjän panttina odotella, sillä pian Mishan saapumisen jälkeen heille jaettiin vaatteet ja varusteet. Vaikka vaatteet eivät olleetkaan laadultaan hääppöisiä, oli kangas kuitenkin vahvaa ja puhdasta – ja yllättävää kyllä ne sopivat Mishan päälle varsin hyvin. Vuosien tukkityöt ja raskaat maaseudun askareet kasvattivat kummasti hartioita takin täytteeksi. Aseita heille ei vielä annettu, mutta toisaalta kaikki saivat myös pitää omaisuutensa. Heti varustejaon jälkeen alkoi koulutus.

Misha oli odottanut, että koulutus olisi ollut jotenkin rankempaa. Ehkä hän vain toivoi sitä mielessään ikään kuin syyllisyyden olisi voinut huuhtoa pois hiellä ja mustelmilla. Niin tai näin, Misha tottui työskentelemään uupumisrajoillaan, teki annetut tehtävät paremmin kuin hyvin ja yritti pitää omat asiat itsellään. Kouluttajat eivät olleet tarpeettoman julmia, mutta sitäkin kovempia. Typeryyksistä sai keppiä, ja hölmöilystä sai todella pahasti turpaansa. Misha onnistui välttelemään pahimpia erehdyksiä, mutta alokasaikoina joutui pakostakin vaikeuksiin. Silloinkin Misha kesti rangaistuksensa tyynesti ja valittamatta. 

Kultasilmäistä poikaa ei enää kiusattu. Misha koki, että pedon merkit väistyivät hiljalleen. Muut alokkaat välttelivät Mishaa, eikä se sanottavammin Mishaa häirinnyt. Yksinäisyys sopi Mishalle varsin mainiosti. Silloin tällöin joku yritti tehdä lähempää tuttavuutta tai haastaa riitaa, mutta Misha kohteli kumpaisiakin samanlaisella viileydellä ja välinpitämättömyydellä. Koska Misha teki ryhmässä enemmän kuin osansa, vakavamielinen miehenalku jätettiin omaan rauhaansa. Alokasaika eteni Mishan silmissä epänormaalin nopeasti, aivan kuin hän olisi ollut koko ajan kevyessä horroksessa.

Yöt Misha paini omatuntonsa kanssa, muisti kuolevan katseen ja sen nautinnon, joka verityöstä oli seurannut. Sitten Misha muisteli äitiään, siskojaan, veljiään – isäänsäkin – ja huomasi kaipaavansa kotiin kovemmin kuin oli uskonut voivansa kaivata. Hän ei olisi halunnut tätä, ei jättää kotiaan ja elämäänsä. Mishaa oli alakuloinen, häntä pelotti, itketti ja masensi, mutta hän tiesi myös, ettei takaisin ollut menemistä. Hänen oma tekonsa oli taannut sen, että Misha ei voisi ikinä palata kotiseuduilleen, halusi hän sitä tai ei. 

Misha nukahti yleensä pala kurkussa, katumuksen kivi rintakehällä. Misha itki itkunsa ääneti, ja ajallaan sekin loppui. Suru jäi. 

Vallesmannin saapuminen oli Mishan alokasajan ainoa merkillepantava tapahtuma. Kylän järjestyksenpitäjä oli saapunut leirin sisäänkäynnille mukanaan jälkikoirat ja pari kylän rotevinta pakottajaa. Misha ihmetteli hieman sitä, miksi hänet oli löydetty vasta nyt. Misha tunsi vallesmannin jo kaukaa, mies oli muistoista tuttu. Misha tunsi pelkoa, helpotusta, ahdistusta –

 kaikkia niitä yhdessä ja erikseen. Mishan teki mieli juosta alokkaiden muodostamasta rivistä, paljastaa itsensä ja antaa hirttosilmukan lopettaa öiset painajaiset. Silti hän pysyi paikallaan. Misha tunsi jalkojensa tärisevän holtittomasti ja pelkäsi, että kaatuisi niille sijoilleen.

Jonkin ajan kuluttua vallesmanni ja järjestyksenpitäjät lähtivät kuitenkin pois. Misha ei ollut varma, oliko mies pettyneen näköinen, mutta siltä se ainakin kaukaa katsottuna näytti. Kun vallesmannin miehet olivat häipyneet, Misha kuuli nimeään huudettavan. Misha pinkaisi tottelevaisesti juoksuun ja pysähtyi vasta upseerin edessä. Se oli toinen kerta koko alokasaikana, kun Misha tapasi arpinaamaisen upseerin. Myöhemmin Misha oppi tuntemaan miehen Tappurana.

”Etsivät kultasilmäistä petopoikaa, joka oli kylmäverisesti murhannut miehen kirveellä”, totesi Tappura tunnustelevasti. ”Et sattuisi tuntemaan tyyppiä?” Misha ei oikein tiennyt, mitä sanoa. Piruiliko mies hänelle?

”Ei, en tunne”, tyytyi Misha lopuksi vastaamaan.

”Niin minä vähän ajattelinkin. Sanoin samaa heillekin. Taisivat uskoa.”

”Kiitos”, sanoi Misha hiljaisella äänellä.

”Älä suotta kiittele. Tapiokoiden laki ei ole rahvaan laki. Etkä ole rahvasta enää kauan.”

Misha oli hiljaa ja odotti. Misha ei ollut vielä tapioka, mutta se oli oikeastaan vain ajan kysymys. Tapiokoiden ensimmäiseen uskollisuusriittiin oli aikaa enää muutama viikko. Silloin eroteltaisiin jyvät akanoista, ja asetakkien värit määrättäisiin kouluttajien suositusten perusteella. Misha ei tiennyt, mitä tuleman piti sen suhteen. Tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin syksyinen korpimetsä.

”Kuulin, että tapettu oli raiskannut murhaajan pikkusiskon... sellainen saa varmasti veren kiehahtamaan. Saattaisinpa sanoa, että olisin itsekin tehnyt samoin. Mutta sillä ei ole paljon väliä, kun murhaajaa ei täältä kerran löytynyt.” 

”Niin”, myönsi Misha. 

”Palaa nyt takaisin palvelukseen”, komensi Tappura sen pidemmittä puheitta, ja Misha totteli ripeästi. Hän päätti kuitenkin muistaa Tappuran tekemän palveluksen. 

Tappura seurasi katseellaan nuorukaista koko sen ajan, kun tämä palasi takaisin joukkueensa luokse. Tappura oli tarkoittanut kaikkea sitä, mitä Mishalle sanoi: hän olisi itsekin varmasti toiminut samoin. Tappura oli kuullut teon yksityiskohdat vallesmannilta ja olisi tahtonut sanoa sanasen jos toisenkin nuorukaisen puolesta. Viimein järki oli kuitenkin käskenyt Tappuran pitää suunsa kiinni, ja niin hän oli tehnytkin. Vaikka vallesmanni olisikin antanut armon käydä oikeudesta tällä kertaa, nuorukainen olisi joutunut toisenlaisiin vaikeuksiin. Kerran tapettuaan oli hankala tyytyä ratkomaan asioita pelkin nyrkein tai puheella. Ei... parempi näin. Tapio tarvitsi sotilaita, ja tässä nuorukaisessa oli ainesta yllin kyllin. Parempi pitää peto aisoissa, kun se on kerran herännyt.

Tappura antoi asian olla ja päätti pitää nuorukaista tavallista tarkemmassa valvonnassa. Aika näyttäisi, olisiko nuorukaisesta tapiokaksi.

Kahden ja puolen viikon kuluttua oli talven ensimmäinen päivä. Tapiokoiden uskollisuusriittien oli määrä alkaa illan koittaessa. Alokkaiden keskuudessa kulki villejä huhuja siitä, mitä loppujen lopuksi tulisi tapahtumaan, mutta kukaan ei oikein tuntunut todella tietävän. Kukaan vanhemmista tapiokoista ei suostunut kertomaan mitään, vaan enimmäkseen naureskelivat alokkaiden uteluille. Alokasteltoissa huhumyllyt pyörivät koko ajan, ja joukkiot käyttäytyivät kuin mehiläiset ukonilman edellä. Ilmassa oli jännitystä, ja tavallisen nahistelun lisäksi puhkesi pari nyrkkitappeluakin. 

Misha yritti pitää hermoilun poissa mielestään, mutta ei oikein onnistunut siinä. Aseriittiä varten pääkaupungista saakka oli tullut Tapion karhunlaulaja lehtoa pyhittämään. Misha oli kasvatettu pienestä pitäen vanhojen tapojen mukaisesti, ja metsän jumalat olivat tapoineen hänelle jo ennestään tuttuja. Rahvaan usko metsään ja elämään oli arkipäiväistä, käsinkosketeltavaa, mutta tämä... tämä olisi erilaista. Mishan kotikylän ainoa laulaja oli ollut kiertelevä pappismies, kyykkyselkäinen vanha horisko, jonka parannuksista suurin osa tuntui olevan enimmäkseen tuurista ja vahvoista väkijuomista kiinni. 

Tapiokoiden karhunusko oli erilaista. Misha oli itsekin hakenut Tapion suojaa monta kertaa metsään eksyessään, mutta tapiokoiden usko meni lauluja syvemmälle, metsän ja itse elämän ytimeen. Karhu oli Tapion tunnuseläin, jonka merkkejä jokainen tapioka kantoi asetakissaan ja polttomerkkinä rinnassaan. Tapiokoiden karhuriitit olivat verisiä, eikä uhrilehdossa valehdeltu. Siitä piti huolen karhunlaulajan taika; riippuen laulajan mahdista lehtoon saapui karhu tai useampia, ja väärinpuhujat kuolivat karhujen kynsistä niille sijoilleen. Karhuriitti takasi uskollisuuden oikeille jumalille ja aseveljille.

Karhuriittiin valittu lehto oli vain parin tunnin pikamarssin päässä alokasleiristä. Osa kouluttajista ja vakinaiset vartijat jäivät huolehtimaan leiristä, samalla kun alokkaat pistivät juoksuksi kohti lehtoa. Kun alokasosastot saapuivat yksitellen paikalle, tervastulet paloivat jo pimenevässä yössä. Edellisenä yönä satanut lumi oli jo ehtinyt sulaa pois, mutta nyt maa oli taas jäässä auringon laskettua mailleen. Taivas oli pilvetön, ja tähdet kirkastuivat yksitellen pimeälle taivaalle. Yöilma napsahteli kuin kovalla pakkasella, vaikka lunta ei ollut. 

Karhunlaulaja oli jo aloittanut laulannon. Toisin kuin katajaneidot, Tapion palvojat eivät soittaneet kannelta taioissaan. Miehet messusivat laulajan johdolla ja roiskivat hirven verta karhun kallosta kelopuulle ja uhrikiville. Kukkulan keskellä kohosi kallopuu. Lehtokukkula oli kallopuuta lukuunottamatta puuton, ainoastaan kivet kiersivät yksinäistä, latvaan saakka kuorittua puuta. Kallopuun takana alkoi lehtometsä, josta karhuja laulettiin. Misha vilkaisi hitaasti ympärilleen ja varoi kiinnittämästä kouluttajien huomiota. 

Alokkaita oli neljä kahdenkymmenen alokkaan ryhmää. Kukaan ei näyttänyt pelkäävän, mutta Misha oli näkevinään hermostuneisuutta muutamassa aseveljessään. Mishankin vatsassa nipisteli epämiellyttävästi. Viimein Misha keskittyi laulantoon, kuunteli laulun väkivahvoja sanoja ja antoi laulajan äänen vaivuttaa itsensä hitaasti transsiin. Tunne oli tuttu ja turvallinen. Misha muisti ajat emonsa jaloissa – ajan, jolloin ongelmia ei ollut, ainoastaan välittömiä tarpeita ja lämmintä syliä. Isä oli laulanut heille kekrinä muiden kylän miesten kanssa. Ne ajat olivat kuitenkin kaukana takana päin, lapsen lämpimiä muistoja miehenalun mielessä. Hitaasti Tapion laulaja vaivutti kuulijat mukaan laulantoonsa.

Laulua jatkui pitkältä tuntuvan ajan, ja äkkiä Misha säpsähti huomatessaan laulun vaimenneen. Karhunlaulaja seisoi hiljaa uhrikivien muodostaman kehän keskellä, katse kiinnittyneenä metsän ja valon rajamaille. Ensin Misha ei nähnyt pimeydessä mitään, mutta hetken kuluttua, kun silmät hiljalleen tottuivat, Misha näki kontion katsovan takaisin. Karhu oli nuori uros, terhakka ja voimiensa huipussa. Hitaasti karhu tallusti tervastulien valopiiriin, katse kiinnittyneenä laulajaan ja hirven verellä pestyyn kiveen. Aikansa nuuskittuaan karhu lipaisi tummaa verta ja istui sitten uhrikivien väliin takajalkojensa varassa. Laulaja alkoi messuamisensa uudestaan. 

Misha huokaisi hiljaa ihmetyksestä. Hän ei ollut nähnyt elävää karhua ikinä näin läheltä. Pariin kertaan hän oli nähnyt kontion vilahtavan metsän siimekseen ihmisen haistettuaan, mutta siitä oli jo aikaa. Mishan alokastoverit supisivat ihmeissään, mutta kouluttajien tiukat katseet vaiensivat hiljaisen hälyn samantien. Laulaja onnistui kutsumaan metsästä vielä kolme karhua, kaksi pienempää ja yhden jättimäisen. Kun laulaja tuntui viimein olevan tyytyväinen, hän viittasi joukon valittuja tapiokoita lähemmäs. Tapiokat riisuivat hiljaisuuden vallitessa itsensä ilkosilleen, vaikka yö oli kylmä ja kolea. Kukaan ei puhunut mitään, kun laulaja viittilöi miehet karhujen piirin keskelle. 

Laulamista kesti hetken, sitten pappi kysyi jokaiselta mieheltä jotain. Misha oli liian kaukana kuullakseen kunnolla, mutta miehet vastasivat vakuuttaen ja ilman epäröinnin häivää. Kouluttajat käskivät alokkaat riisuutumaan, ja alokkaat tottelivat ripeästi. Hetkeen yössä ei kuulunut muuta kuin kankaan kahinaa ja asevöiden kilahtelua. Kun kaikki viimein olivat ilkosillaan, tapiokat kättelivät toisiaan sotilaiden tapaan, kumarsivat papille ja poistuivat hetkeksi valopiirin ulkopuolelle. Takaisin tullessaan miehet kantoivat rautaisia kekäleastioita, joissa punahehkuiset raudat odottivat käyttöään. Misha tunsi hien virtaavan hitaasti selkäpiitä pitkin. Aika tuntui matelevan.

Yksitellen alokkaat kutsuttiin piirin keskelle. Misha oli toisen kymmenjoukon kolmas, ja hänellä oli riittävästi aikaa seurata tapahtumien kulkua. Pappi tuntui kysyvän jokaiselta eri asioita, joiltakin useampaan otteeseen. Kun pappi oli viimein tyytyväinen, yksi miehistä poltti raudalla alokkaan rintaan tapiokoiden karhunpään. Kukaan ei uskaltanut päästää ääntäkään, sillä tapahtumaa seuraavat karhut olivat voimassaan liian alkukantaisia ja liian lähellä. Ilmassa leijui palavan lihan haju. 

Lopuksi tuli Mishan vuoro. Kun Misha astui nuotion valopiirin sisälle, hän ei tiennyt, mitä odottaa. Karhuista nouseva haju oli väkevä, ja metsän valta tuntui musertavan todelliselta. Pappi katsoi häntä tiukasti katse lukittuna Mishan tulessa välkkyviin silmiin. Pappi oli sanomaisillaan jotain, mutta juuri, kun Misha astui uhrikivien sisään, kaikki karhut nousivat takajaloilleen, ja ilma täyttyi karjunnasta. Valtavat jalat tömistivät maata, ja metsä raikui kontioiden karjuessa taivasta kohden. Useimmat miehistä löivät maihin suojautuakseen, ja Misha oli varma, että hänen päänsä oli vähällä räjähtää pelkästä melusta. Karhujen karjunta ei hellittänyt, vaan tuntui vain yltyvän entisestään. Lehdosta kuului lisää karjahtelua, lisää vastauksia Tapion palvelijoiden kutsuun. Misha oli laskea alleen, kun suurin karhuista lopetti karjumisensa ja astui äkkiä lähemmäs. Pappi perääntyi säikähtänyt ilme kasvoillaan, mutta Misha pysyi paikoillaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan. 

Äkkiä yö hiljeni. 

Karhu painoi turpansa melkein kiinni Mishan kasvoihin. Misha tunsi karhun kuuman ja lihalle haisevan hengityksen kasvoillaan, mutta ei uskaltanut liikahtaakaan. Haju oli tyrmäävä. Karhu tuijotti Mishaa. Misha tuijotti takaisin. Peto haisteli Mishaa aikansa, urahti sitten ja perääntyi lopulta takaisin paikoilleen. Lehdosta alkoi saapua lisää karhuja. Ensin yksi, sitten toinen, kolmas. Karhuja tuli loputtomalta tuntuvan ajan, kaikki kerääntyivät uhrikivien ulkopuolelle. Viimein karhuja ei enää tullut, ja Misha uskaltautui vilkaisemaan ympärilleen: karhuja oli enemmän kuin Misha pystyi nopealla vilkaisulla laskemaan. Uskomatonta.

Pappi oli pitkään hiljaa, ja hetken Misha tunsi pelon kouraisun. Käskisikö pappi karhut hänen kimppuunsa? Vai eikö hän saisi tapiokan merkkiä ollenkaan?

Viimein pappi puhui:

”Tapio tuntee omansa.”

Enemmittä puheitta ja kysymyksittä pappi viittasi polttorautaa pitelevälle miehelle merkin, ja mies tuli Mishan luokse punaisena hehkuva rauta kädessään. Mies vältti katsomasta Mishaa silmiin. Kun rauta poltti Tapion merkin hänen sydämensä kohdalle, Misha oli vähällä pyörtyä kivusta. Kipu oli sanoinkuvaamaton, mutta sisu ei antanut periksi. Ääneti ja silmät kivusta kosteina Misha käveli hitaasti paikalleen. Kaikki välttelivät katsomasta Mishaa, mutta sitä Misha itse ei edes huomannut. 

Maailma oli äkkiä utuinen paikka, jossa ainoa todellinen ja käsinkosketeltava asia oli rinnasta sykkivä kipu. Kaikki muu oli epäaitoa, unenomaista tarinaa. Ensimmäistä kertaa veriteon jälkeen Mishassa herännyt peto oli syvässä unessa, veriset muistot utuisina ja pehmeinä. Suru vaimeni sykkivän kivun alle, ja Misha tunsi uskomatonta helpotusta. Raukeus valtasi hänen mielensä. Misha huojui paikoillaan unen ja uupumuksen rajamailla, eikä tajunnut maailmasta enää mitään ennen seuraavaa aamua.