Karttu mietti tilannetta. Hän oli antanut luukanteleen Viiman huostaan, sillä hänellä itsellään ei ollut minkäänlaista käsitystä sen voimista. Parempi antaa jumalten suosikkien hoitaa asiat, joita hän ei ymmärtänyt täysin. Karttu oli jo tehtävänsä tehnyt, eikä kukaan voisi vaatiakaan häneltä enempää.
Silti Karttu tunsi tehneensä jotain väärin. Tai ei, ei Karttu itse. Mutta hän oli liikaa antanut asioiden tapahtua miettimättä sitä, mikä oli oikein. Katsoipa Karttu asiaa mistä näkökulmasta hyvänsä, Pirtalle valehteleminen ei ollut ollut oikein. Viima oli tiennyt varsin hyvin – kuten Karttukin – että Misha oli vielä elossa. Se tieto ei välttämättä pitäisi paikkaansa enää kovinkaan kauan, mikäli uutisiin oli luottaminen.
Pirta oli melkein murtunut surusta, ja Karttu sääli naista. Kartulla itsellään ei ollut perhettä, mutta se ei tarkoittanut, etteikö hän olisi ymmärtänyt läheisten merkitystä. Ehkä juuri oman tilanteensa takia Kartun olikin niin vaikeaa hyväksyä Viiman huijausta. Velvollisuus tai ei, kaikkea ei tarvinnut hyväksyä.
Pirta ja Viima olivat ottaneet kanteleen viime yönä ja lähteneet itärajaa kohti melkein koko katajaneitojen vanhempainneuvoston kanssa. Karttu ei osannut edes kuvitella, mitä he kanteleella aikoivat tehdä, mutta kaipa enneuneskelijat tiesivät, mitä oli tehtävä. Mikäli huhut pitivät paikkansa, kanteleen oli parempi olla avuksi.
Karttu nousi ylös vieraspediltään ja hieroi kipeää selkäänsä. Haavat ja ruhjeet olivat jo suurimmilta osin parantuneet, kiitos katajaneitojen parannuslaulujen. Vanhuuden vaivat jäivät silti nakertamaan, niihin eivät parantajienkaan sanat auttaneet. Karttu huokaisi raskaasti. Katajapalatsissa ei ollut enää oikeastaan ketään tuttavallista henkilöä, jonka kanssa jutella tai murtaa yhdessä leipää. Vahti, katajapalatsin omalaatuinen porttivahti, oli seuraksi joskus, mutta nyt Karttu ei jaksanut naisen ystävällismielisiä arvoituskisoja.
Karttu pesi kasvonsa ja vilkaisi ympärilleen huoneessa. Aamu oli sarastamassa hiljalleen, hämärä oli väistymässä valon tieltä. Parin tunnin päästä olisi jo täysin valoisaa. Karttu pohti hiljaa mielessään, miten kauan Mishalla olisi aikaa jäljellä. Karttu oli kuullut, että Misha joutuisi hirteen seuraavana aamuna. Eivät merkinpalvojien kätyrit toki mitään nimiä sanoneet, mutta kaikki tiesivät kyllä, kenestä keltasilmäisestä paholaisen penikasta oikein oli kysymys.
Naurettavaa, ajatteli Karttu. Misha oli ollut viimeiseen asti uskollinen ja luotettava kumppani. Sitä paitsi Misha oli pelastanut kanteleen, Kartun omasta henkirievusta puhumattakaan! Petturina hirttäminen ei olisi hyvä loppu rehelliselle miehelle.
Karttu tajusi sillä hetkellä, ettei hän voisi elää häpeämättä, jos antaisi tilanteen vain olla. Hänen täytyi yrittää tehdä jotain. Mutta mitä vanha pergamenttihiiri saattoi tehdä Mishan avuksi? Kastelliin hän tuskin pääsisi omin avuin, ja hänen vähäisillä kolikoillaan tuskin saattoi lahjoa vahteja. Ellei...
Karttu puki vaatteet ylleen, sitoi miekan vyötärölleen, pakkasi tavaransa ja lähti Mielikkilästä. Vahti yritti suostutella miestä jäämään, mutta Karttu oli päätöksen tehtyään joustamaton. Viimein Vahti päästi Kartun portista onnentoivotusten kera matkaan. Karttu kätteli naisen, ja toivoi tälle kaikkea hyvää.
Karttu jätti katajapalatsin varjon taakseen. Vaikka merkinpalvojat olivatkin laittaneet vartijoita katajapalatsin ympärille tarkkailemaan tilannetta, ei näistä ollut paljoakaan apua. Katajapalatsi oli alati muotoaan muuttava, eläväinen rakennus, jonka ulos- ja sisäänpääsytiet eivät koskaan olleet samassa paikassa. Uloskäyntien vahtiminen oli täysin mahdoton tehtävä, ja Karttu pääsi matkaan kenenkään estämättä.
Rautamo oli sekasorron vallassa. Ihmisiä ei näkynyt kaduilla juuri lainkaan, mitä nyt jokunen hämärähahmo juoksi portin varjosta toiseen. Karttu yritti olla kiirehtimättä, siirtyi vain rauhallisesti kadunkulmasta toiseen. Karttu oli kuullut, että kaupunki oli täynnä kuljeskelevia ryöväreitä ja aatelisten palkkaamia sotilaita. Kuuleman mukaan näitä oli hieman hankalaa erottaa toisistaan, koska kiinni jäädessä lopputulos oli kuitenkin sama. Karttu kiitti onneaan, sillä hän pääsi kenenkään huomaamatta etsimälleen kadulle.
Karttu tiesi, että Mielikkilän katajaneidot eivät olisi hyväksyneet Kartun toimia, jos olisivat tienneet, mitä hän nyt suunnitteli. Ukon hiljaisten ja Mielikin katajaneitojen välillä ei ollut varsinaisesti epäsopua, mutta viimeaikaisten tapahtumien valossa katajaneidot tuskin tahtoivat luottaa Ukon hiljaisiin enempää kuin oli pakko.
Lisäksi Ukon hiljaisia oli hankala löytää, elleivät nämä itse sitä halunneet. Merkinpalvojille myönteisten aatelisten otettua Rautamo hallintaansa synkkäilmeiset Ukon hiljaiset olivat hävinneet kuin maan nieleminä, eikä kukaan tuntunut tietävän, missä nämä majailivat.
Kartulla oli siitä hyvä arvaus.
Kaivellessaan kaupungin arkistoja muutama vuosi sitten Karttu oli törmännyt pieneen majataloon kastellivuoren laitamilla. Tinatuoppi oli ulkoapäin rähjäisen tuntuinen enemmän latoa kuin majataloa muistuttava rakennus, ja siellä näytti enimmäkseen kulkevan epämääräistä sakkia ruuan ja juoman perässä: palkkamiekkoja, vankkurinajajia, sekatyömiehiä... Majatalo sijaitsi alueella, jossa ei ollut juuri muuta asutusta kuin talleja ja joitakin nahkureiden taloja. Parkitun nahan löyhkä täytti ilman, mikä omalta osaltaan selitti majatalon huonon menestyksen.
Karttu ei tuolloin ollut kuitenkaan kiireeltänsä löytänyt muuta yösijaa, joten hän sai tyytyä yhden yön ajan majatalon vaatimattomiin antimiin. Yöllä, kun koko majatalo nukkui ja viimeisimmätkin räyhääjät olivat painuneet unten maille tai sammuneet, Karttu ei ollut saanut unta. Tinatuopin vierashuoneissa oli ikkunat, vaikkakin likaiset ja pienet, ja Karttu katseli ulos miettien tutkimuksiensa etenemistä.
Silloin hän näki Ukon hiljaiset. Kumaraiset äijänkäppänät tulivat varjoista hiljaa, yksitellen, ja koputtivat majatalon ovelle. Karttu kuuli, kuinka majatalon ovi avattiin, sitten kuului hiljaista puheensorinaa ja lopuksi portaiden narinaa ja ovien avaamisen ja sulkemisen ääniä. Karttu ei varmaan eläissään ollut nähnyt niin monta Ukon hiljaista yhdessä, sillä ukokkaat olivat erakoitumiseen taipuvaisia ja omista asioistaan varsin vaitonaisia. Kukaan ei tiennyt, missä Ukon hiljaiset yleensä asustelivat, tai miten Ukon hiljaiseksi yleensä tultiin. Sen verran ihmiset tiesivät, että Ukon hiljaisia oli todella vähän verrattuna esimerkiksi Mielikin katajaneitoihin tai Tapion laulajiin, ja että useamman kuin yhden näkeminen samaan aikaan ei ollut hyvä uutinen. Karttu ei ollut taikauskoinen, ei ainakaan enemmän kuin oli tarpeen.
Kartun tutkimukset kuitenkin venyivät pitempään, ja majatalosta tuli viikon ajaksi hänen vakituinen asuntonsa. Majatalon pitäjinä oli vanha pariskunta, mies kuuro ja toiselta silmältään sokea, nainen köyryselkäinen ja puheissaan vaitonainen. Epäkohtelias ei ollut kumpikaan, mutta kaikki asiakkaat kuitenkin varoivat suututtamasta omistajia huonolla käytöksellä tai sopimattomilla puheilla. Kartusta se oli outoa, koska asiakaskunta oli melkeinpä Rautamon pahinta pohjasakkaa.
Sama toistui jokaisena yönä sen viikon ajan. Ukon hiljaiset tulivat sulkemisajan jälkeen ja häipyivät hyvissä ajoin ennen aamunkoita. Karttu ei ikinä udellut asiasta Tinatuopin omistajilta, mutta painoi sen kuitenkin mieleensä, jos tiedosta vaikka olisi joskus jotain hyötyä.
Nyt siitä saattoi olla hyötyä. Karttu tiesi, ettei hän voisi auttaa Mishaa ilman ulkopuolista apua.
Karttu saapui Tinatuopin ovelle hiukan ennen auringonnousua. Majatalo oli hiljainen, eikä ikkunoissa ollut valoja. Idästä kuuluvat sotauutiset ja Rautamon levottomuudet pitivät ihmiset sisätiloissa, eikä kukaan täysjärkinen lähtenyt ulos ilman tärkeää syytä.
Karttu koputti Tinatuopin oveen. Pitkään aikaan sisältä ei kuulunut mitään, mutta kun Karttu oli rynkyttänyt ovea aikansa, pienen ikkunan takaa näkyi kynttilän valoa ja liikettä. Karttu kuuli, kuinka oven salvat nostettiin, ja näki, kuinka ovea raotettiin hieman. Karttu ei voinut olla varma siitä, kumpi omistajista oven takaa kurkki.
“Huomenta, haluaisin puhua.”
“Ei tämä ole mikään lehto”, tiuskaisi vanha naisääni oven raosta.
“Ei varmasti olekaan, mutta tahdon tietää, missä eräät vieraistasi majailevat”, sanoi Karttu. Nainen oli pitkään hiljaa, ja Karttu tunsi epämiellyttävällä tavalla olevansa arvioinnin kohteena.
“Ketä tarkoitat?”
“Luulen, että sitä on parempi olla mainitsematta täällä ulkosalla”, sanoi Karttu ja toivoi, että nainen päästäisi hänet sisään. Karttu ei todellakaan halunnut turhaan tuoda vaikeuksia majatalolle.
“Tule sisään”, sanoi nainen viimein, ja ovi aukesi juuri sen verran, että Karttu pystyi ahtautumaan majatalon tarjoiluhuoneeseen. Ovi pamahti kiinni hänen takanaan, ja nainen laittoi salvat takaisin paikoilleen. Majatalossa oli pimeää, mutta Karttu saattoi silti nähdä naisen kirkkaasti tuikkivat valppaat silmät.
“Puhu”, kehotti nainen.
“Asuin täällä viikon muutama vuosi sitten ja tiedän, että Ukon hiljaiset majailivat täällä silloin.”
“Minä muistan sinut”, totesi nainen ykskantaan. Karttu epäili sitä, mutta ei jaksanut alkaa väitellä. “Miten tutkimuksesi etenee?” jatkoi nainen pää kallellaan. Mustat silmät välkkyivät uteliaina pimeydessä.
Karttu oli mennä sanattomaksi, mutta pakotti sitten itsensä takaisin asiaan.
“Kiitos, hyvin... mutta tahtoisin tavata jonkun Ukon hiljaisista, nyt heti”, sanoi Karttu.
Nainen oli hyvin pitkään hiljaa, ja hetken aikaa Karttu pelkäsi, että nainen ei suostuisi sanomaan mitään.
“Sellainen on vaarallinen toive tällaisina aikoina. Muinaisuskovaiset eivät ole varsinaisesti suosiossa Rautamossa.”
“Tiedän. Mutta tämä on todella tärkeää.”
“Kaikki on tärkeää”, sanoi nainen ykskantaan. Karttu alkoi ärsyyntyä.
“Aiotko auttaa vai et?” Karttu ei alentunut uhkailemaan ja toivoi, että sellaiseen ei olisi ollut tarvettakaan. Nainen varmasti ymmärsi, että Kartun tietojen vuoksi majatalo saattaisi palaa jonain yönä.
“Ehkä”, sanoi nainen. “Riippuu, mitä haluat.”
“Haluan apua. En itselleni, vaan Tapion uskotulle. Luulen, että Ukon hiljaiset voisivat auttaa.”
Nainen nyökkäsi viimein, ja Karttu huokaisi helpotuksesta. “Odota tässä”, sanoi nainen ja koikkelehti hitaasti yläkertaan. Karttu kuuli etäisesti hiljaista kolinaa ja hieman puhetta. Vaikka Karttu olikin istunut kaikessa hiljaisuudessa itsekseen majatalon pimeydessä, hänelle tuli äkkiä sellainen tunne, ettei hän ollutkaan enää yksin. Karttu ei voinut peitellä säikähdystään, kun huomasi äkkiä olevansa Ukon hiljaisten ympäröimä. Ukon hiljaiset katsoivat Karttua vaitonaisina. Melkein kaikki istuivat rauhassa puisilla pölleillä, mutta yksi heistä seisoi ja tuli hitaasti Kartun luokse.
Karttu oli todellakin löytänyt etsimänsä.