Caer Vuori yritti nousta seisomaan, mutta alaruumiista säteilevä kipu pakotti hänet istumaan hitaasti takaisin hangelle. Hän ei nähnyt mitään, ja hetken aikaa hän jo pelkäsi sokeutuneensa. Caer tunnusteli silmiään ja pyyhki niistä sitten enimmät veret. Se auttoi hieman. Tapion merkki kuumotti villinä hänen rinnassaan, ja hän tiesi haavoittuneensa – ei kuolettavasti, mutta pahasti. Caer muisti väistäneensä petoa upotettuaan vasaman syvälle olennon kaulaan. Se oli vähällä koitua hänen kohtalokseen. Peto oli kaatunut hänen päälleen kuolinkamppailussaan, ja oli melkoinen ihme, että hän oli yhä hengissä.
Caer sai viimein silmänsä kunnolla auki. Peto makasi puoliksi hänen päällään, sen löyhkä ja läheisyys oli pökerryttävää. Caer toivoi, että hänen jalkansa eivät olleet murskaantuneet pedon alle, sillä kipua ei tuntunut. Hän työnsi käsillään pedon pois jalkojensa päältä ja huokaisi helpotuksesta. Luita ei ollut poikki, jalat olivat ainoastaan puutuneet. Caer oli silti haavoittunut. Peto oli sipaissut Caeria kuolintoreissaan pelottavilla kynsillään, ja isku oli läpäissyt karhupanssarinkin. Jähmettynyttä verta oli kaikkialla, mutta Caer arveli kuitenkin selviävänsä hengissä.
Hitaasti Caer ponnisteli pystyyn. Taistelu raivosi yhä, mutta se oli etääntynyt Caerista. Hän ei ollut ikinä eläessään nähnyt tällaista taistelua. Hetkeä aikaisemmin tapiokat olivat taistelleet vaegharadilaisia ja kultaisen imperiumin yhdistettyjä joukkoja vastaan. Sitten kaikki heidän vihollisensa olivat antautuneet joukolla – ei, vielä pahempaa; he olivat paenneet tapiokoiden syliin. Ja Misha... mies oli pelottava.
Caer oli tavannut Mishan monta kertaa aikaisemminkin, mutta tämä olento muistutti Mishaa enää kaukaisesti. Mies oli kasvanut pituutta ja massaa, ja hän erottui taistelukentällä selvästi muita pidempänä. Sen lisäksi Misha taisteli taidolla ja raivolla, jota Caer ei ollut ikinä eläessään nähnyt. Yksikään vihollinen ei voinut mitään Mishalle, ja miekkamestari oli niittänyt tielleen erehtyviä vihollisia maahan kuin ylikypsää viljaa. Se oli ollut pelottava näky. Misha oli kasvanut jollain taikakeinolla jättiläisen mittoihin, ja hän oli kantanut Jumalten astian varusteita kuin omiaan. Totta tosiaan, Rautamon miekkamestari oli Jumalten astia.
Miekkamestarin väliintulon jälkeen olivat tulleet pedot. Ensin olennot olivat näyttäneet etäisiltä kuvajaisilta, mutta pian Caer näki omin silmin, miksi kaikki pakenivat olentojen tieltä. Mustasilmäiset paholaiset syöksyivät pakenevaan ihmismereen, kaappasivat mukaansa uhreja ja teurastivat näitä vaivattomasti satapäin. Ensimmäistä kertaa Caer näki, että vihollisjoukko koostui vaegharadilaisten ja Kultaisen imperiumin sotilaiden lisäksi myös naisista, lapsista ja vanhuksista. Olennot tappoivat kaikkia yhtälaisesti. Caerin sydän kylmeni, kun hän näki lapsen murskaantuvan kallioon leluineen.
Sillä hetkellä jokin oli naksahtanut hänen päässään.
Caer oli käskenyt viirimiehen liputtaa miehet jousille. Mies ei ollut epäröinyt toteuttaessaan komentajansa käskyä. Samaa ei kuitenkaan voinut sanoa Caerista itsestään. Jousille määrääminen olisi voinut tarkoittaa itsemurhaa, jos vaegharadilaiset ja Kultaisen imperiumin sotilaat todella olisivat halunneet taistella antautumisen tai pakenemisen sijaan. Lähitaistelussa jousimiehillä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia miekkamiehiä vastaan. Caer oli luottanut kuitenkin vaistoonsa ja toivoi, ettei historia muistaisi häntä suurena hölmönä.
Tapiokat olivat onnistuneet tappamaan monia petoja tehokkailla jalkajousillaan, mutta jostain syystä vaegharadilaisten ja Kultaisen imperiumin sotilaiden aseilla ei ollut samanlaista vaikutusta olentoihin. Näiden ampumat nuolet kilpistyivät tuhoa tekemättä, ja pedot jatkoivat surmatöitään. Hetken aikaa Caer oli jo toivonut, että he voisivat jotenkin estää petojen hyökkäyksen. Se oli kuitenkin turha toivo. Kaikki nuolet eivät osuneet, eivätkä nuolivarastot riittäneet loputtomiin. Kun nuolet viimein loppuivat, tapiokat joutuivat olentojen kanssa käsirysyyn.
Tapiokoiden teräksestä ei ollut paljoakaan enemmän tehoa kuin vaegharadin ja Kultaisen imperiumin sotilaiden aseista. Pedot repivät tapiokoiden lihaa ja heittelivät miehiä kuin leluja. Taistelu oli alkanut näyttää toivottomalta, ja tapiokoiden ja entisten vihollisten yhteisrintaman oli pakko perääntyä. Näytti, että mikään ei voinut pysäyttää olentojen etenemistä syvemmälle Pohjolan saloille.
Sitten Misha oli astunut keskelle taistelua. Petomies oli karjaissut jotain Caerille tuntemattomalla kielellä, ja suurin osa pedoista oli juossut taistelun vilskeestä suoraan kohti Mishaa. Johtava peto oli valtava, sen hartiat olivat leveät kuin vankkurit. Olennon tummat silmät tahtoivat tappaa, ja sen pitkät kynnet olivat veren tahrimat. Peto ponnisti Mishaa kohti niin valtavalla nopeudella, että Caerin silmä ei ehtinyt kunnolla seuraamaan. Olento yritti tarttua Mishaan kuten muihinkin lukemattomiin uhreihinsa aikaisemmin, mutta Rautamon miekkamestari oli nopeampi; Misha astui syrjään ja sivalsi miekallaan syvälle pedon rintaan.
Peto karjaisi uskomattoman kovalla äänellä. Sen tuskan huuto oli pelottavaa kuultavaa. Caer ei tiennyt, miten kukaan mies saattoi asettua noin valtavaa petoa vastaan. Peto vuosi verta, mutta se ei tuntunut hidastavan sen taisteluhalua. Oli kuin Mishan huuto olisi ollut henkilökohtainen haaste tai loukkaus – tai molempia. Olento kävi uudelleen hyökkäykseen. Tällä kertaa Misha ei edes yrittänyt väistää, vaan päinvastoin hyppäsi ilmaan kohtaamaan olennon.
Se oli uskomatonta. Kenelläkään miehellä ei voinut olla tuollaisia voimia. Misha lensi hypyn voimasta korkealle ilmaan ja kohtasi hämmentyneen pedon kesken ilmalennon. Misha laskeutui pedon syleilyyn miekka ojennettuna, ja musta terä upposi syvälle pedon kehoon koko Mishan voimalla. Peto karjaisi entistä raivokkaammin ja kynsi Mishaa ja miekkaa, joka oli uponnut syvälle sen lihaan. Peto kiljui, ja sen valtavat kynnet kuopivat Mishaa syvältä. Muut pedot kiertelivät taisteluun kietoutuneen kaksikon ympärillä.
Caer seurasi kauhusta kankeana, kuinka Misha veti miekan irti pedosta. Mishan jalat olivat lukkiutuneet pedon yläruumiin ympärille kuin pihdit, ja peto yritti epätoivoisesti kynsiä Mishaa irti kuolettavasta syleilystään. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja Misha hakkasi miekallaan petoa väsymättömällä raivolla. Viimein peto päästi raastavan tuskanhuudon, ja sen kädet lehahtivat hervottomasti.
Peto heitti henkensä ja kaatui Mishan päälle. Sitten muut pedot hyökkäsivät.
Pirta näki, kuinka petojen harmaa massa nielaisi Mishan alleen. Misha hautautui raatelevien petojen alle, ja Pirta tiesi miehensä olevan mennyttä. Kukaan ei voisi selviytyä moisesta koitoksesta, ei edes Misha. Raastava menetyksen tunne riipi hänen rintaansa jo toistamiseen, ja kyyneleitä oli hankala pidätellä. Heidän lapsensa tulisi kasvamaan ilman isää, hänen öisessä pedissään ei tulisi olemaan miestä lämmittäjänä. Suunnaton suru valtasi Pirtan mielen. Äänettömästi Pirta heitti Mishalle hyvästit, sillä nyt hän tiesi, ettei tulisi näkemään miestään enää koskaan.
Pirta tunsi pienen nykäyksen kädessään; kantele tuntui vavahtelevan levottomana. Pirta kosketti kanteleen lämmintä kantta ja tunsi pienen läpätyksen värisyttävän kovaa pintaa vastaukseksi hänen kosketukseensa. Oli kuin pieni perhonen väpättäisi vangittuna kanteleen luisessa kopassa. Ensin Pirta epäili omien sydämenlyöntiensä huijaavan hänen aistejaan, mutta pian Pirtan oli pakko uskoa, että tuntemus lähti kanteleesta.
Pirta tunsi epävarmuuden viimeinkin väistyvän mielestään. Mielikki saattoi olla yhä unissaan epävarma, mutta nyt tämä kaikki tuntui ennalta määrätyltä kaiken sen sekasorron ja tuhon keskellä. Asioiden täytyi tapahtua, ja Pirta tiesi viimein, mitä hänen täytyi tehdä. Pirta istuutui kunnolla, laittoi kanteleen syliinsä ja sulki silmänsä. Kannel tuntui värähtelevän innokkaasti, aivan kuin se odottaisi hänen kosketustaan. Se toi mieleen hetken, kun petomies oli koskettanut häntä ensimmäisen kerran himossaan sormet vapisten. Vaativasti kannel nyki Pirtaa koskettamaan, se tempoili hänen otteessaan kuin rakastettu. Pirta laski kätensä kielille ja päästi ensimmäisen soinnun.
Maa järähti. Pirta ei kuullut ääntä, ei mitään. Kaikkialla oli hiljaista. Kanteleen sointu heijastui huojuen takaisin maasta, puista, ilmasta, ja koko sen ajan maa tuntui värähtelevän kanteleen voimasta. Pirta sulki mielensä ulkomaailmalta ja kosketti tunnustelevasti toista kieltä. Hitaasti, varoen, Pirta alkoi soittaa. Sävelet tulivat kanteleesta kuin itsekseen, värähdellen karkuun kuin kauan vangittuina olleet lapset. Ilma rätisi ja Pirta tunsi vesisateen piiskaavan kasvojaan. Jossain kaukana ihmiset huusivat kielellä, jota Pirta ei ymmärtänyt. Pirta ei välittänyt enää mistään muusta kuin kanteleesta.
Pirta palautti mieleensä korpinpojan opettamat sanat. Hänen hento äänensä ei kantanut vielä kanteleen pauhun yli, mutta toistaessaan säkeitä kanteleen väkivahva soitanto tuntui taipuvan hitaasti niiden ympärille, aivan kuin laulu olisi etsinyt itselleen merkitystä. Vähä vähältä sanat sitoivat kanteleen voiman, ja kanteleen pauhaava soitto alkoi laulaa Pirtan kanssa samaa laulua.
Oli vain soitto, ei mitään muuta.
Caer Vuori horjahti ja kuvitteli sen johtuvan haavoittumisestaan. Kun hän kamppaili itsensä takaisin pystyyn, hän tajusi erehtyneensä: kaikkialla taistelukentällä miehet kompuroivat ja kaatuilivat. Lumi varisi puista. Kallio paukkui. Ilma pysähtyi. Sitten tuli hiljaisuus.
Caer lensi selälleen, kun seuraava järistys iski. Maa kumahti kuin vaskinen rumpu, ja ilma sykähti jyrinän tahdissa. Maassa ihmiset lentelivät selälleen, ilmassa siivekkäät pedot paiskautuivat toisiaan vasten kuin valtavien käsien töniminä. Luonto tuntui hengittävän raskaasti, ja Caer tunsi Tapion merkin sykkivän vahvemmin kuin koskaan ennen. Tämä oli taikuutta. Hänen sydämensä oli pakahtua. Hänen teki mieli huutaa.
Caer luuli nähneensä jo kaiken, kokeneensa kaiken. Hän yllättyi pahemman kerran. Maa keinahti vielä kertaalleen, ja hän kuuli hennon naisen äänen halkovan huojuvaa ilmaa. Caer kuuli Pirtan äänen selvästi, aivan kuin katajaneito olisi seisonut hänen korvansa juuressa. Ääni oli outo ja eteerinen. Tuntui kuin koko maailma olisi keinunut neidon sanojen mukaan. Lumi suli muutamassa sydämenlyönnissä pois läheisen vaaran päältä, ja Caer näki viimein vihreän laikun keskellä istuvan neidon. Pirta istui maassa kannel sylissään, ja luonto kuunteli luomisen sanoja. Pirta istui muutoksen myrskyn keskellä, ja ilma alkoi pyörteillä neidon ympärillä.
Maa ryskyi ja paukkui Pirtan laulaessa, tuuli ravisteli pilvisiä valleja. Sadevesi yltyi myrskyiksi, myrskyt uskomattomaksi pauhuksi. Tuuli paiskoi vettä ja rakeita vasten Caerin kasvoja. Pirtan ääni alkoi lausua runoa, jonka sanoista Caer ei saanut enää selvää. Myrskyn pauhu kasvoi kasvamistaan, vettä satoi kaatamalla. Nyrkin kokoisia rakeita alkoi syöksyä taivaalta.
Caer nosti maassa lojuvan vaegharadilaisen kilven suojakseen juuri ajoissa. Valtava raemöhkäle jysähti kilpeen synkästi kumahtaen, ja Caerin kädestä karkasi tunto iskun voimasta. Kipu sai hänet irvistämään. Caer kiitti metsän emäntää suojeluksesta ja siirtyi kohti puiden tarjoamaa suojaa niin nopeasti kuin pystyi. Puiden suojasta Caer katseli ihmeellistä näytelmää.
Myrsky piiskasi nyt lähes vaakasuorassa, valtavat rakeet lensivät uskomattomalla nopeudella päin petoja. Pedot lentelivät myrskyn kourissa avuttomina kuin korret koskessa, ja pian Caer ei enää nähnyt vilaustakaan pedoista. Hitaasti myrskytuuli hiljeni, rakeet pienenivät ja kaatosade kutistui tavalliseksi vesisateeksi. Caerin korvat soivat, kun myrskyn valtaisa humina oli loppunut niin äkillisesti.
Pirtan loitsiminen ei kuitenkaan loppunut siihen: myrskyn pauhun laannuttua maa järähteli uudelleen. Puut natisivat, kallio paukahteli ja vedet pakenivat soistuneista järvistä. Maaemo itse tuntui kuuntelevan sanojen laulua, ja maa antoi periksi kaikessa kauheudessaan. Vuoret nousivat ja työnsivät syrjään pilvet ja maan.
Jokainen laulu loppuu aikanaan, jokainen sävel sammuu vuorollaan. Kun laulu oli laulettu ja sanat sanottu, Pirta viimein lopetti. Maailma hänen ympärillään oli hiljainen, ja keltainen auringonvalo tervehti hänen kyynelten kastelemia kasvojaan. Ihmisiä ei näkynyt missään. Luonnon raivo oli pyyhkinyt näkyvistä kaiken.
Pirta tajusi viimein, mitä oli tehnyt, ja luomisen kantele putosi hänen tärisevistä käsistään. Pirta käpertyi uupumuksesta ja itki.