Mishalla ja Pirtalla oli hyvää aikaa tutustua toisiinsa matkalla takaisin pääkaupunkiin. Vaikka Misha ei tahtonutkaan kiirehtiä liiaksi, velvollisuudentunto pakotti hänet kulkemaan nopeammin kuin hän olisi tahtonut. Misha arveli, että Pirta olisi kyllä niin halutessaan voinut päästä Rautamoon nopeamminkin, mutta jostain syystä neito ei halunnut tehdä niin. Misha vilkaisi syrjäsilmin vieressään kävelevää katajaneitoa. Pirta näytti kauhean keskittyneeltä johonkin, tämän kaunis otsa oli hieman rypyssä, siniset silmät katsoivat maiseman läpi mitään näkemättä. Pirta oli palmikoinut tukkansa aamulla useille pienille leteille, jotka nyt heiluivat vapaasti naisen askelten tahdissa. Naisen askel tuntui olevan ihmeellisen kevyt, eikä tämä jättänyt lumihankeen painaumaa kummoisempaa jälkeä. Kevyt kuin tuulenvire.

Misha muisti ensimmäisen yhdessä vietetyn yön, ja hänen oli hankala olla hymyilemättä.

He olivat keskustelleet paljon matkatessaan, jopa niin paljon, että enimmäkseen hiljaisuuteen tottunut Misha ahdistui hieman. Kun Pirta huomasi tämän, hän antoi miehen olla jonkun aikaa omassa hiljaisuudessaan. Misha rakasti Pirtan tapaa suhtautua asioihin ja tilanteisiin. Hänen kanssaan oli helppoa taittaa matkaa, eikä hiljaisuuskaan tuntunut painostavalta silloin, kun sellainen tuli eteen. Misha ei ollut edes tiennyt, että naisen kanssa saattoi olla näin rauhallista.

Pirtassa oli kyllä Mishan mielestä paljon huolestuttaviakin piirteitä. Mielikille vannotut valat kielsivät tätä puhumasta asioista, joita jumalattaren näyt olivat paljastaneet. Misha mietti, miltä sellainen mahtoi tuntua. Näkikö nainen tulevaisuuteen? Pystyikö Pirta ennustamaan tulevia tapahtumia? Saattoiko Pirta kertoa näkemistään asioista, jos ne liittyivät Mishaan ja Pirtaan itseensä? Misha ei osannut kunnolla kuvitella koko asiaa, joten piti parempana jättää asian sikseen. Tapiokan osa ei ollut kysellä turhia.

Misha tajusi kertoneensa Pirtalle myös paljon sellaisia asioita, joita monikaan ei hänestä vielä tiennyt. Siskon raiskauksen vuoksi tehty veriteko ja pakomatka perheen parista tapiokoiden leiriin olivat sellaisia asioita, joista Misha ei puhunut mielellään kenellekään. Pirtallekin kertominen oli tehnyt tiukkaa. Koko sen ajan kun Misha kertoi vaiheistaan, Pirta vain istui vaiti ja kuunteli. Siniset silmät tarkkailivat Mishaa kiinteästi, ja nainen odotti kärsivällisesti koko sen ajan, kun Misha tapaili sopivia sanoja. Pirtalla ei tuntunut olevan kiire minnekään.

Misha tajusi rakastavansa Pirtaa syvästi. Ensimmäisen tapaamisen jälkeen Misha ei ollut onnistunut karistamaan naisen kasvoja mielestään, suudelman jälkeen yökin ilman Pirtan ilmaantumista uniin oli turha toivo. Ja nyt... Misha ei voinut kuvitella elämää ilman Pirtaa. Misha ei tiennyt, miten katajaneidot suhtautuivat pappiskastin ja tapiokan liittoon, mutta mikäli Pirtan puheisiin oli luottaminen, se oli päätetty jo etukäteen. Misha ei edes kuvitellut ymmärtävänsä Mielikin tai Tapion ailahtelevia haluja, ja jos tämä oli jo ennalta sovittu, sitä parempi. Misha kiertäisi mielellään liiton pihlajan Pirtan kanssa. Misha oli ottanut asian puheeksi heidän matkansa toisena yönä, kun he olivat päivää lähempänä Rautamoa. Yön tullen he olivat rakastelleet, ja kumpikin makasi havupedillä raukeana hiilloksen lämmittäessä ponnistelusta kosteita vartaloita.

“Sanoit aikaisemmin, että meidät on luvattu toisillemme”, sanoi Misha. “Mitä tarkoitit sillä?”

“Viima, se nainen, josta kerroin, sanoi, että me tekisimme yhdessä tärkeän lapsen. Viima jaksoi myös muistuttaa, että me emme tietenkään ole tärkeitä, mutta lapsemme olisi.” Pirta matki puheellaan vanhaa opettajatartaan, ja hänen äänensä kuulosti luonnottoman kimeältä. Misha nauroi Pirtan esitykselle.

“Ehkä niin tapahtuukin. Lapset tulevat, kun niiden aika on tulla”, sanoi Misha lopulta. Niin se meni yleensäkin. Jotkut eivät olisi lainkaan lapsia ansainneet, toisten siemen tai kohtu oli eloton. Maailma ei ollut aina reilu niissä asioissa. Misha ei pistänyt lainkaan pahaksi ajatusta lapsista ja Pirtasta näiden äitinä. Ei ollenkaan.

“Ehkä... Viima sanoi, että meidän täytyisi kiertää yhdessä liiton pihlaja. Muut vanhemmat olivat samaa mieltä.”

“Eikö sinulta kysytä lainkaan omaa mielipidettä?” kysyi Misha.

“Ei. Mielikki näkee kyllä minun sydämeeni ja tietää sen, mitä on tarvis.”

“Mielikin tavat ovat minulle hieman outoja. En ymmärrä niitä ihan kunnolla. Ei minun varmaan tarvitsekaan”, jatkoi Misha huomattuaan Pirtan ilmeen. “Mitä sydämesi sitten sanoo?”

Pirta hymyili, katsoi Mishaa silmiin ja kosketti sormellaan tämän huulia mietteliäänä.

“Entä jos en kerro?” Naisen äänessä oli kiusoittelevaa uhmaa, ja Misha tunsi jälleen halunsa heräävän.

“Entä jos en halua tietää?” piikitti Misha takaisin. Pirta näykkäisi Mishaa kiusoittelevasti alahuulesta, ja hetkeen kumpikaan ei ehtinyt peuhaamiseltaan keskittyä puhumiseen. Jonkun ajan kuluttua Pirta jatkoi hengästyneenä:

“Kierrän mielelläni liiton pihlajan kanssasi.”

“Se on mukava kuulla”, sanoi Misha ja keskittyi katselemaan tähtitaivasta. Kun Misha ei hetkeen tajunnut sanoa mitään, Pirta töytäisi Mishaa kevyesti kyynärpäällä kylkeen. “Auh. Tietysti minäkin haluan sitä.” Misha oli hetken hiljaa. “Luulin, että se oli itsestään selvää.”

“Ei se ollut. Nyt se on”, sanoi Pirta ja palkitsi sitten Mishan suudelmalla.

Misha heräsi keskellä yötä nuotion hiipumiseen. Pirta makasi rentona hänen kainaloonsa käpertyneenä: kasvot rauhallisina, hiukset hieman sekaisin. Nainen oli lämmin ja tuhisi välillä hiljaa nukkuessaan. Mishan oli lämmin huolimatta hiipuvasta nuotiosta. Misha silitti Pirtan hiuksia varovasti, yritti olla herättämättä naista kauniista unestaan. Misha tunsi sydämessään jotain sellaista, mitä ei ollut ikinä elämässään tuntenut. Lämpöä, rakkautta, kaipuuta, onnea, pelkoa... se oli pelottavaa, mutta samalla se oli upeaa. Kaikki, mitä hän oli tehnyt, kaikki, mitä hän oli saavuttanut – ne tuntuivat niin turhilta tällä hetkellä.

Misha katseli tähtiä. Taivaankansi oli sininen, kirkkaat tähdet tuikkivat sateenkaaren eri sävyissä tummansinisellä taustalla. Pohjoisessa liehui yksinäinen revonlieska haipuen välillä kaukaisuuteen. Puut naksahtelivat pakkasessa, lumihanki huokaili hiljaa pienten lumivallien sortuessa reunoiltaan. Nuotiossa napsahteli kipinöitä, ja hetkellinen punakeltainen hehku valaisi heidän pienen yöpymispaikkansa rajat. Misha näki kyllä muutenkin, peto oli jälleen noussut lähemmäs pintaa. Se ei enää häirinnyt Mishaa. Peto oli osa häntä itseään, ja hän tiesi pystyvänsä hillitsemään sen. Mikään osa hänestä ei saattaisi vahingoittaa Pirtaa. Ei ikinä.

Misha katsoi uudestaan rakastettuaan. Pirtan silmät nykivät hieman, nainen uneksi jotain. Misha kuljetti varovasti sormeaan pitkin naisen ohuita, tummia kulmakarvoja, kosketti hellästi huulia, sipaisi hiuksia. Pirta oli niin kaunis! Misha ei voinut mitenkään uskoa, että jotain näin kaunista tapahtui hänelle. Hänelle, petomiehelle, joka kylvi verta ja tuhoa!

Misha tunsi kasvojensa kiristyvän, mutta pakotti sitten itsensä ajattelemaan vähemmän katkeria ajatuksia. Hän ei halunnut pilata tätä hetkeä Pirtan kanssa itsekeskeisillä ajatuksilla. Hänen rakastamansa nainen oli hänen vierellään, ja tunteet olivat molemminpuolisia. Se riitti Mishalle. Se oli enemmän kuin hän oli ikinä uskaltanut toivoa.

Misha painoi suukon Pirtan otsalle ja yritti luikerrella ylös herättämättä naista. Se ei kuitenkaan onnistunut kunnolla, vaan Pirta avasi uniset silmänsä ja mutisi jotain. Misha silitti naisen tukkaa ja peitteli tämän uudestaan ainoan huovan alle. Kun Pirta näytti saavan uudestaan unenpäästä kiinni, Misha venytteli jumiutuneita lihaksiaan ja hengitti raikasta yöilmaa sisäänsä. Kuutamo oli laskemassa tumman kuusikon taakse, yö oli jo kääntymässä aamuun. Suden hetki läheni, kylmin aika yöstä.

Misha heitti lisää keloja hiipuvaan hiillokseen. Kelopuista tuoksui täyteläinen tervas. Misha oli valinnut yöpuut hyvin. Ei kestänyt kauaakaan, kun tuli syttyi uudestaan nuotiossa, ja hehkuva lämpö täytti makuupaikan jokaisen sopen. Misha palasi petihavuille, ja nosti Pirtan pään varovasti syliinsä. Tällä kertaa nainen ei herännyt. Misha valvoi pitkälle aamuun Pirta sylissään.

Misha ei enää edes huomannut öiden viilenemistä.

Mitä lähemmäs Rautamoa Misha ja Pirta pääsivät, sitä enemmän kummankin mieliala synkkeni. Rautamossa odotti ainoastaan velvollisuuksia, eikä kummallakaan ollut tietoakaan siitä, milloin he voisivat tavata seuraavan kerran. Ehkä juuri sen vuoksi Misha ja Pirta yrittivät nauttia toistensa seurasta entistä ahnaammin. Misha helli jokaista hetkeä ja yritti painaa mieleensä kaiken mahdollisimman tarkkaan. Hän ei ikinä tahtoisi unohtaa tätä aikaa.

Pirtan tuomat uutiset Rautamon tilanteesta huolestuttivat Mishaa, ja kanteleen kohtalo askarrutti kumpaakin. Huolimatta omasta uskostaan asioiden järjestymiseen Misha ei voinut olla ottamatta huomioon sitä mahdollisuutta, että kantele ei olisikaan ehtinyt ajoissa turvaan. Se tarkoitti samalla sitä, että kaikki Mishan mukana lähteneistä miehistä eivät välttämättä voisikaan vahvistaa Mishan osuutta tapahtumiin. Pahimmassa tapauksessa Misha saattaisi tosiaan joutua hirteen. Miekkamestari tai ei, Misha oli alun perin rahvasta, ja oikeuden toteutumisessa saattoi olla joskus hieman poikkeavuuksia sen mukaan, kenelle oikeutta jaettiin. Hänellä oli jo kerran ollut huonoja kokemuksia Rautamon laeista.

Kun Rautamon linnoitusvuori tuli viimein näkyviin, Misha pysähtyi niille sijoilleen. Ensimmäistä kertaa elämässään Misha tunsi repeävänsä kahteen suuntaan. Aikaisemmin hänellä ei ollut ollut hirveästi mahdollisuuksia tai valinnan vapautta; hän oli ikään kuin ajelehtinut tilanteesta toiseen. Nyt kun hän oli viimein tavannut Pirtan, tulevaisuus pelkkänä tapiokana ja Rautamon miekkamestarina ei riittäisi hänelle. Hän halusi Pirtan elämäänsä.

Misha kääntyi ja huomasi myös Pirtan katselevan Rautamon suuntaan. Nainen oli huolestuneen näköinen, ja tämän otsalla oli enemmän ryppyjä kuin koskaan aikaisemmin.

“Mitä?” kysyi Misha.

“Kaikki ei ole muurien sisällä hyvin. Savua on liikaa”, sanoi Pirta. Misha seurasi naisen katsetta ja keskittyi. Tapion siunaus oli edelleen vahvana hänen veressään, ja Misha katsoi yhä syvemmälle kaupunkiin. Pirta oli oikeassa: suuri osa Rautamosta oli liekeissä tai savutti. Oliko kaupunki joutunut hyökkäyksen kohteeksi? Misha katseli ympärilleen, mutta missään ei näkynyt vieraan vallan sotajoukkoja, ei piirityskoneita tai viirejäkään. Rautamo oli silti liekeissä.

“Kuule...”, aloitti Misha. Nainen käänsi kasvonsa Mishaan, ja huolen rypyt katosivat hänen otsaltaan hetkeksi. “Pääsetkö sinä katajapalatsin suojaan... keinoillasi?” Misha ei sanonut mitään usvavaelluksesta, sillä Pirta kyllä tiesi, mitä Misha tarkoitti.

Pirta nyökkäsi viimein, vaikka ei olisikaan halunnut erota tulevasta miehestään. Hän tiesi myös, mitä Misha aikoi kysyä seuraavaksi. “En haluaisi palata.”

“En minäkään”, myönsi Misha ja suukotti Pirtaa kevyesti otsalle. Misha huomasi, miten naisen silmäkulmat kostuivat. Mishallekin nousi pala kurkkuun. “Kuule, se on kuitenkin järkevintä. Jos joudun vaikeuksiin, en halua, että sinä joudut siihen mukaan. Katajapalatsin pitäisi olla turvallinen paikka, eikö?”

Pirta nyökkäsi ja pyyhkäisi sitten kyynelet hihaansa. Misha hymyili rohkaisevasti, ehkä yhtä paljon itselleen kuin Pirtalle.

“Jos minusta ei kuulu aikoihin mitään, yritä etsiä käsiisi Tappura. Hän on kiertovahtilainen kuten minäkin; vanha kuin käytetty saapas, ja luotan häneen”, kertoi Misha. “Näit hänet silloin seurassani keskitalven kekrissä, muistatko? Iso mies, isompi kuin minä tai kukaan, ketä olen aikaisemmin nähnyt.”

Pirta nyökkäsi. Misha oli tietenkin oikeassa. He eivät voineet millään tietää, mitä kaikkea pääkaupungissa oli tapahtunut sillä aikaa, kun he olivat olleet sieltä poissa. Pirta tiesi joutuvansa vaikeuksiin päästyään katajapalatsiin, mutta tuskin hän kuitenkaan saisi moitteita kummempaa. Misha sen sijaan... no, Pirta ei aavistellut hyvää, ja kaupungista nousevat savupatsaat eivät ainakaan helpottaneet hänen oloaan.

“Pääsen katajapalatsiin helposti. Mutta ei vielä”, sanoi Pirta ja halasi Mishaa. Miehen haarniska tuntui oudon taipuisalta ja lämpimältä, aivan kuin se olisi joustanut tilanteeseen sopivalla tavalla. Pirta ei jaksanut miettiä asiaa, vaan halasi miestä entistä lujemmin. Misha vastasi eleeseen ääneti, painoi nenänsä Pirtan hiuksiin ja sulki silmänsä. Toivottavasti kaikki menisi hyvin.

Viimein Pirta päästi irti, ja he erkanivat vastahakoisesti toisistaan. Kumpikaan ei olisi halunnut erota. Ei nyt, kun he olivat viimein saaneet toisensa.

Pirta otti yhden ohuen palmikkonsa ja katkaisi sen puukolla melkein tyveä myöten poikki. Pirta ojensi hiuspalmikon Mishalle, joka laittoi lahjan paitansa sisään. Sanoja ei enää tarvittu. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli. Eron hetki oli koittanut.

Misha katsoi avuttomana vierestä, kun Pirta viimein sulki silmänsä ja alkoi mutista loitsusanoja. Jos Misha olisi uskaltanut, hän olisi suudellut Pirtaa vielä kerran, mutta usvavaelluksen vaarat olivat Mishalle outoja, joten hän ei halunnut ottaa riskejä. Pirta alkoi pikkuhiljaa muuttua vaaleammaksi, aivan kuin kaikki värit ohenisivat hiljalleen. Pian Misha saattoi nähdä Pirtan läpi, ja muutamassa silmänräpäyksessä Pirta oli jo kokonaan kadonnut Mishan silmien edestä.

Misha oli jälleen yksin.