Misha karautti laukkaan. Hevonen oli Mishan oma, nuori ja käytökseltään hieman vikuripäinen. Hän oli ostanut Pikkuran palkintorahoillaan ja käytti nyt kaiken liikenevän vapaa-aikansa sen kouluttamiseen kunnon hevoseksi. Pikkuhiljaa mies ja hevonen olivat päässeet yhteisymmärrykseen siitä, kumpi oikein saneli suunnan ja kumpi vauhdin. Misha oli Pikkuraan oikeastaan aika tyytyväinen, vaikka tämä silloin tällöin äityikin näykkäisemään isäntäänsä. Elikko oli sentään jättänyt potkimisen sikseen.

Pikkuran aikaisempi omistaja oli ollut raihnainen apuseppä, jonka vanhin poika oli kuollut kuumetautiin edellisenä kesänä. Pikkura oli jäänyt isäntänsä kuoltua hieman huonolle hoidolle, ja kun se ei päässyt tarpeeksi usein purkamaan huonoa tuultaan, oli se muuttunut kärttyisäksi kaikkia ja kaikkea kohtaan. Loppujen lopuksi Misha sai tingattua hinnan melko alas elikon ärtyisän luonteen vuoksi. Misha arveli, että hevonen olisi päätynyt piakkoin makkaraksi ja liimaksi, ellei hän olisi ostanut sitä pois pahaa mieltä ja vaivaa tuottamasta.

Nyt Pikkura juoksi sydämensä kyllyydestä, ikään kuin Rautamon kaartin tallit olisivat olleet ahdistava vankila. Misha ei hillinnyt elikon intoa, vaan antoi sen purkaa pahimmat höyryt ulos. Aikansa intoiltuaan Pikkura rauhoittui hieman ja alistui tyytyväisenä isäntänsä ohjaukseen.

Mishan takana tulivat loput kymmenen tapiokaa, kaikki täysissä aseissa ja varusteissa. Viimeisenä tuli kahden hevosen vetämä reki, joihin reliikit oli tarkoitus kuormata. Mukana oli myös yksi Tapion laulajista, jonka siunatun kosketuksen avulla oli tarkoitus saada esineet siirrettyä. Karttu, haudan löytäjä, matkasi Mishan vierellä omalla hevosellaan ratsastaen. Tappura olisi myös tahtonut tulla, mutta Misha oli pyytänyt häntä jäämään Rautamoon. Huhu löydöstä oli jo levinnyt rahvaan pariin, ja levottomuuksia oli tiedossa lisää. Olisi hyvä, jos kaupungissa olisi kokeneita sotilaita mellakoiden ja muiden levottomuuksien varalle.

Rautamon kireää ilmapiiriä ei todellakaan helpottanut se, että Metsävahti makasi yhä sairaspedissä, eikä tietoa tai toiveita hänen pikaisesta paranemisestaan enää ollut. Kirottu nuoli oli tehnyt tuhojaan syvällä miehen kudoksissa, ja kuume oli päässyt yllättämään. Raavaskin mies saattoi kuolla pelkkään likaiseen naarmuun, ja tuollaisen nuolen haava... no, Misha toivoi, että tilanne olisi rauhoittunut, kun hän viimein tulisi takaisin. Metsävahti oli henkilökohtaisesti pyytänyt tätä palvelusta yönä, jona salamurhaaja oli tavoitellut Mishan henkeä. Miten hän olisi voinutkaan olla suostumatta?

Tappura jäi komentamaan kaupunkivahtia, ja kastellin pitäisi jo muutenkin olla hyvin suojattu. Toisaalta kukapa olisi arvannut, että joku Pohjolan omista jumalista kääntyisi Tapion merkitsemiä vastaan? Pohjolan jumalat olivat aina olleet eripuraisia, mutta avointa vihaa ei ollut ikinä esiintynyt. Siihen ei ollut mitään järjellistä syytä. Nyt uskonnolliset väittelyt repivät koko Rautamoa ja Pohjolaa hajalle. Tapion kannattajat suhtautuivat epäillen kaikkiin, Ukon hiljaiset kyräilivät merkinpalvojia ja kaikkien muiden jumalien seuraajat pysyivät vaiti. Mielikin katajaneitoja pyydettiin ennustamaan jokin ratkaisu asiaan, mutta nämä eivät suostuneet tulemaan ulos katajapalatsin suojaisten muurien takaa. Se ei ollut Mishan mielestä mikään ihme, kun otti huomioon, mitä parille neidolle oli tehdy.

Beccan surmansyöksy ja huhut maailmalta hämmensivät ihmisiä, niin rahvasta kuin aatelisiakin. Auringonlaskut olivat muuttuneet verenpunaisiksi, eikä kukaan muistanut ikinä edes kuulleensa ajoista, jolloin maisema olisi samalla tavalla hukkunut punaiseen valoon.

Merkinpalvojat yrittivät tietenkin käyttää tilannetta hyväkseen. Käännynnäisiä virtasi epäjumalten kuvien äärelle päivä päivältä enemmän, ja levottomuudet levisivät hiljalleen osaksi tavallisen kansan jokapäiväistä elämää. Kokonaiset kaupunginosat muuttuivat nahistelevien uskolaisten pesäpaikoiksi, ja muutamia mellakoitakin oli jo ollut. Vaikka veriteoilta olikin toistaiseksi vältytty, Misha arveli niiden ilmaantumisen olevan vain ajan kysymys. Metsävahdin viimeisiä kuultuja käskyjä oli ollut partioiden raju lisääminen ja yöllinen ulkonaliikkumiskielto kaikkiin Pohjolan kaupunkeihin.

Mielenkiintoista oli, miten muiden kaupunkien vahtiherrat suhtautuivat asiaan. Borvesta ei ollut tullut viestiä moneen viikkoon. Samoja ongelmia ilmeni myös Pirkolan ja Gaissan liikeväylillä. Oli kuin koko maa olisi hitaasti lipumassa kaaokseen ja epäsopuun.

Kartun löytö ei olisi voinut sattua parempaan – tai pahempaan – aikaan. Tosiuskovaisten usko tuntui olevan hieman liiankin kovalla koetuksella, kun luonto ja tavanomaiset asiat eivät olleetkaan niin kuin aikaisemmin oli luultu. Muinaisen Jumalten astian haudan löytyminen oli merkittävä tapahtuma, jolle ei löytynyt vastaavaa lähihistoriasta. Jos Kartun kuvaus kultakielisestä luukanteleesta piti paikkansa...

Misha yritti olla ajattelematta liiaksi myyttejä ja uskonmuisteloita. Jos kyseessä todellakin oli sama kantele, jolla ensimmäinen sankari oli laulanut olemisen ja tekemisen sanat, löydön arvoa ei voisi edes kuvitella. Sellaisen esineen taakse liittoutuisi koko tosiuskovaisten maailma, ja ainakin hetkeksi kaikki erimielisyydet vaipuisivat unholaan – kunhan kukaan merkinpalvojista ei saisi esinettä käsiinsä ennen sitä.

Misha vilkaisi takanaan tulevaa sotilaiden joukkoa ja toivoi, etteivät he törmäisi matkallaan suuriin ongelmiin. Vaikka kymmenpäinen tapiokakaarti olisikin pelottava vastus kenelle hyvänsä, ajat olivat levottomat ja heidän tehtävänsä aivan liian tärkeä. Tapiokat olivat varustautuneet niin nopeasti kuin mahdollista, eikä monikaan miehistä ehtinyt edes hyvästellä perhettään. Mishan kärkijoukon perässä tulisi suurempi seurue heti, kun löytö varmistuisi. Sen ajan Misha joutuisi pitämään huolta siitä, että kukaan kutsumaton ei pääsisi löytöpaikalle. Toivottavasti kymmenen sotilasta riittäisi siihen tehtävään.

Matka syrjäiseen uhrilehtoon vei tietenkin oman aikansa. Alkutaipale oli helppo, sillä pohjolaisten kärrypolut olivat nopeita ja hevosille turvallisia ratsastaa. Aika kului tien päällä rattoisasti, sillä Karttu paljastui puheliaaksi ja varsin hyväntuuliseksi tarinankertojaksi. Miehen muisti oli veitsenterävä, ja tuntui, ettei mikään jäänyt häneltä huomaamatta. Karttu lausui ja lauloi sujuvasti niin vanhoja matkaveisuja, ettei kukaan muistanut kuulleensa niitä. Kuten tapana oli, nuoremmat opettelivat vanhemmiltaan sen, minkä nämä osasivat. Vaikka tapiokat olivatkin hiljaisia suurimman osan ajasta, he nauttivat suuresti Kartun kertomuksista. Misha huomasi miesten vetävän tauoilla pitkää tikkua siitä, kuka saisi ratsastaa Kartun vierellä seuraavaan taukoon saakka. Misha ei puuttunut toimiin, oli vain salaa tyytyväinen siitä, että vanhus suosi enimmäkseen hänen seuraansa.

Huolimatta hyvästä seurasta matka tuntui kestävän loputtoman kauan. Misha oli miehineen kärsimätön näkemään haudan ja olennon, josta oli kuullut vain tarinoita isänsä polvella. Jumalten astialla ei ollut vielä nimeä, mutta toisaalta jumalten siunaamista ihmisastioista kertovia tarinoita oli vain muutamia. Misha yritti muistella, mutta ei saanut päähänsä yhtään Jumalten astian nimeä. No, papit kyllä saisivat sen selville ajallaan.

Loppumatka kestikin sitten lähes yhtä kauan kuin vanhuksellakin aikanaan, sillä hevosista ei ollut paljonkaan apua lumisessa kivikossa. Mitä korkeammalle he nousivat, sitä vähäisemmäksi puut ja tuulelta suojaava aluskasvillisuus muuttuivat, ja vastaavasti sitä purevammaksi kävi viima. Mishaa ei kuitenkaan enää palellut. Kartun sanojen mukaan hautapaikka ja siis matkan määränpää oli jo lähellä. Perillä he voisivat levätä.

Mishalla ei ollut mitään syytä olla luottamatta Karttuun, sillä lyhyen matkan aikana Misha oli oppinut pitämään miehestä. Kirjaviisaudestaan huolimatta vanhus osasi olla tuputtamatta tietämystään, ja ihmiset kyselivät ja kuuntelivat hänen jutusteluaan mielellään. Kartun lähellä oli helppo olla. Jollain etäisellä tavalla Karttu toi Mishan mieleen hänen oman isänsä. Heillä oli samanlainen tapa olla nöyriä, mutta samalla lujapäisiä ja taipumattomia. Viinasta Karttu ei sen sijaan välittänyt, mistä Misha oli tyytyväinen.

Tapiokat saapuivat hautapaikalle viikon kuluttua Rautamosta lähtönsä jälkeen. Aurinko oli vilahtanut horisontissa keskipäivällä, mutta ohuet valonsäteet eivät enää ehtineet illaksi hautapaikalle saakka. Hämärästä huolimatta Misha näki nykyään hyvin. Oli kuin näkö olisi hiljalleen parantunut siinä missä hänen voimansakin. Vanhemmat tapiokat kertoivat, että Tapion merkin myötä saadut voimat ja muut vahvuudet saattoivat voimistua tai heikentyä sen mukaan, millä mielellä Tapio sillä hetkellä sattui olemaan. Misha näki nykyään yölläkin melkein yhtä hyvin kuin päivällä, joten hämärä ei häntä enää haitannut.

Misha tarkasteli hautavajoamaa pitkään, ennen kuin antoi muille merkin laskeutua alemmas hautapaikalle. Kaikki näytti olevan rauhallista, eikä maisemassa liikkunut mikään. Hautapaikka sijaitsi syrjäisessä kalliopoukamassa, jonne olisi voinut olla hankalaa päästä kesällä. Järvi oli turvallisesti jäässä, vaikka olikin lauhaa, ja jää kesti aivan hyvin miehen painon. Karttu oli aikanaan löytänyt paikalle eri suunnasta, mutta Mishalla ei ollut aikaa kiertää turvallisempaa kautta. Kun jää näytti kantavan kunnolla, miehet siirtyivät hitaasti hevosiaan taluttaen haudalle.

Misha tarkasteli hautaa mietteliäänä. Tapion laihan luikku pappi oli uteliaisuuttaan uskaltautunut oviaukkoon kurkkimaan, ja Karttu oli jo valmistelemassa soihtuja. Misha määräsi vartion, ja meni miesten luokse. Karttu hieroi käsiään innostuneesti, ja selitti samalla papille merkkien selityksiä. Pappi nyökkäili lievästi tylsistyneen oloisena tuijotellen seinämän merkintöjä.

Karttua taisi hieman loukata papin ylpeä käytös, sillä hän vaikeni äkisti ja keskittyi soihtujen sytyttämiseen. Misha sen sijaan kurkisti luolan pimeään suuaukkoon.

Sisäpuolella oli pimeää, mutta Misha pystyi silti erottamaan seinien sinisenä hehkuvat kirjoitukset ja kuvat. Vaikka suurin osa merkeistä oli hänelle tuntemattomia, ei merkkien alkuperä tai syy jäänyt mitenkään epäselväksi. Tapion pappi otti toisen Kartun tarjoamista soihduista, ja astui Mishan jäljessä luolaan. Pian Mishakin joutui turvautumaan soihdun valoon, sillä se esti häntä näkemästä kunnolla pimeässä. Pappi oli varsin vaitonainen, seuraili vain seinämiä ja mumisi jotain itsekseen.

Hitaasti he kuitenkin etenivät syvemmälle luolaan. Karttu näytti kauhean kärsimättömältä, mutta Misha päätti olla hötkyilemättä. Kun jumalien kanssa oltiin tekemisissä, oli parempi vain edetä pappien ja näiden oikkujen tahdissa. Pappi tuntui viimein tajuavan, mitä häneltä odotettiin, ja otti johtopaikan. Kun valo tavoitti luolan perällä makaavan olion, Misha kuuli huokaisevansa silkasta järkytyksestä ja ihastuksesta. Olento todellakin oli niin mahtavan kokoinen kuin Karttu oli kuvaillutkin. Misha ei voinut olla koskettamatta haarniskaa, sillä tiesi sen olevan jotakuinkin turvallista. Pappi sitä vastoin vilkaisi olentoa vain kerran ja kiersi hautapaaden taakse, jossa kanteleen piti olla. Pappi jähmettyi niille sijoilleen, ja hetken Misha pelkäsi jonkin jumalien asettaman kirouksen kivettäneen papin niille sijoilleen.

Pian pappi kuitenkin puhui Mishalle ja Kartulle suoraan, ensimmäistä kertaa moneen päivään. Miehen ääni oli hiljainen, aivan kuin pappi olisi pelännyt heräävänsä hetkenä minä hyvänsä.

“Tämä on todellakin kannelten kannel. Tuokaa säkkini.”

Misha totteli ja haki miehen varustesäkin tämän hevosen selästä. Kun Misha pääsi takaisin luolaan, pappi seisoi edelleen samassa paikassa kuin aikaisemminkin. Misha ojensi säkin, ja pappi otti sen vastaan mitään sanomatta.

Hitaasti mies purki säkin sisällön kylmän luolan kivilattialle. Misha yritti turhaan udella papin toimia. Hetken päästä pappi puki käteensä vaaleat nahkakäsineet ja kosketti varovasti kannelta. Kun mitään ei tapahtunut, pappi nosti kanteleen ilmaan, tutki sitä joka puolelta ja viimein laski sen varovasti nahkataljalle. Kun kannel makasi viimein pehmeällä hirvennahkaisella taljalla, pappi sitoi jokaisen kielen hyvin varovasti. Lopuksi mies kääri kanteleen toiseen nahkaan, ja laittoi sen suureen tarkoitusta varten tehtyyn selkäreppuun. Koko toimituksen ajan Misha oli pidätellyt hengitystään, ja tajusi nyt vasta hengittää ulos. Ääni kaikui luolassa kovin kovaa, ja kaikki säpsähtivät äkkinäistä ääntä. Viimein Tapion papiltakin irtosi hymy.

“Kanteleen kanssa täytyy olla varovainen. Siitä ei saa lyödä säveltäkään, sillä seuraukset ovat arvaamattomia. Monikaan ei osaa soittaa tekemisen sointuja, minä kaikista vähiten. Kerro miehillesi, että tähän pussiin ei kosketa Tapion vihan uhalla. Ei millään tekosyyllä.”

Misha nyökkäsi. Pelkkä ajatuskin jumalan vihasta sai vatsan kipristelemään ja niskavillat nousemaan pystyyn. Eivätköhän miehet tajunneet pitää näppinsä erossa soittimesta ihan käskemättäkin. Misha aikoi silti varmistaa asian.

“Entä hän?” kysyi Karttu viimein papilta, ja viittasi hautapaadella lepäävään jumalten astiaan.

“Mitä siitä?” kysyi pappi.

“Onko miekassa taikaa? Uskaltaako siihen koskea?”

Pappi siirtyi lähemmäs aivan kuin olisi vasta ensimmäistä kertaa huomannut miekan ja haarniskan olennon yllä. Pappi sulki silmänsä, laski kätensä olennon yläpuolelle ja hengitteli hetken rauhassa. Kun pappi avasi silmänsä, Misha näki niissä jotain, mitä niissä ei pitäisi olla. Pelkoa? Vihaa?

“Miekka ja olento ovat edelleen hyvin vaarallisia. Meidän ei ole turvallista olla täällä”, sanoi pappi ja siirtyi hiljalleen pois olennon läheisyydestä. Misha oli melkein varma, että haarniskan pinnalla liikkui varjoja, aivan kuin pappi olisi herättänyt mustanpuhuvan olennon pinnan elämään. Misha päätti uskoa pappia ja seurasi tätä ulos luolasta.