Hänet pidätettiin heti portilla.

Portilla olevat vartijat olivat Mishalle tuntemattomia, ilmeisesti aatelisten palkkaamia vuokrasotilaita. Se ihmetytti Mishaa, sillä kaupungin turvallisuus oli perinteisesti aina ollut tapiokoiden vastuulla. Miehet tunnistivat Mishan varmaan kuvausten perusteella, ja varsijousilla uhaten pakottivat hänet luopumaan aseistaan. Haarniskan Misha sai toistaiseksi pitää päällään, mutta Misha arveli senkin olevan vain ajan kysymys. Kun portinvartija otti Ukon miekan käteensä, hänen silmänsä kääntyivät heti ympäri, ja mies tuupertui kuolleena maahan. Toiset sotilaat perääntyivät ja katsoivat Mishaa kuin noitaa. Hetken ajan Misha jo luuli saavansa vasaman silmiensä väliin, niin säikähtäneitä jousin aseistautuneet miehet olivat. Misha yritti selittää, mutta sotilaita se ei näyttänyt kiinnostavan. Kun kukaan toinen ei uskaltanut ottaa miekkaa käteensä, Misha tarjoutui kantamaan miekan huotrassa kastelliin. Sotilaat suostuivat tähän, mutta sitoivat kuitenkin Mishan kädet selän taakse.

Kaikki, mitä Misha ehti kaupungin läpi kävellessään nähdä, oli yhtä kaaosta. Puoteja oli poltettu, tiesulkuja ja vartijoita oli joka paikassa. Katukuvassa ei näkynyt yhtään tapiokaa, aivan kuin kaikki Tapion uskotut olisivat jossain muualla. Kaikki siviilit olivat peloissaan, ja pyrkivät välttelemään Mishan katsetta. Mitä ihmettä täällä oli oikein tapahtunut? Eihän Misha ollut ollut poissa kuukauttakaan! Mikä saattoi aiheuttaa tällaisen kaaoksen?

Misha yritti kysellä kaupungin uusimpia kuulumisia, mutta kukaan ei halunnut jakaa tietojaan hänen kanssaan. Oli kuin vartijoita olisi kokonaan kielletty puhumasta Mishalle. Kaikkein pahin järkytys oli, kun torilla rahvas kävi syljeskelemään Mishan päälle. Hänen, tapiokan! Tapiokat olivat aina nauttineet kansalaisten, niin rahvaan kuin aatelistonkin, kunnioitusta. Ehkä tapiokoista ei kaikkialla pidetty niin paljon, mutta tämä oli sentään Rautamo, Pohjolan pääkaupunki!

Misha ymmärsi pidätyksen vielä joten kuten, mutta ei sitä, että häntä kohdeltiin kuin jotakin vieraan vallan kätyriä! Raivo alkoi kuplia Mishan sisällä, mutta hän tiesi kokemuksesta sen vain vaikeuttavan asioita: nämä vartijat kolkkaisivat hänet surutta tajuttomaksi, jos hän ei osannut olla kunnolla. Vartijoille olisi ihan sama, tulisiko Misha rauhassa vai vasten tahtoaan näiden mukaan; lopputulos olisi kuitenkin sama. Hitaasti Misha sai rauhoitettua itseään sen verran, että pystyi jälleen kävelemään rimpuilematta. Misha katsoi kaupunkia uusin silmin. Kaikki ei todellakaan ollut niin kuin aikaisemmin.

Kastellissa tiedettiin ilmeisesti odottaa hänen tuloaan. Mishaa ei viety sisälle etupihalta, vaan jostain syystä hänet tönittiin sisään sivuovesta. Kastellissakaan ei näkynyt tuttuja kasvoja. Ei pappeja, ei tapiokoita. Oli kuin maa olisi niellyt kaikki muinaisuskovaiset Rautamosta.

Misha tunsi kastellin varsin hyvin. Paikka, jonne Mishaa vietiin, oli vankiselliosasto kastellin kellarikerroksessa. Siellä sellit oli eroteltu toisistaan, eikä samassa sellissä pidetty useampaa kuin yhtä vankia. Jollakin tasolla Misha oli imarreltu, sillä samoissa selleissä pidettiin yleensä aatelisia, käsityöläisiä ja muita tavallisen rahvaan yläpuolella olevia ihmisiä. Toisaalta selli mikä selli. Misha oli pidätettynä, vaikka kukaan ei tuntunut haluavan kertoa hänelle, miksi.

Misha joutui riisumaan haarniskansa ja Ukon antaman miekan puiseen arkkuun, joka kannettiin sitten nopeasti pois hänen näkyviltään. Jumalten aseita tai ei, Misha ei ollut antanut itsensä kiintyä niihin liiaksi. Alun perin hän oli kyllä tiennytkin, ettei ollut aseiden oikea omistaja. Misha sai sentään pitää vaatteensa, ja Pirtan antama palmikko oli vieläkin varmassa tallessa kankaan kätkössä. Sen eteen Misha olisi tapellut verissäpäin.

Misha yritti vielä kerran pyytää selitystä, mutta vartijat eivät tuntuneet välittävän. Myös Mishan pyyntö välittää viesti Metsävahdille sai osakseen vain hiljaisuutta. Viimein hän antoi periksi – vartijat tiesivät kyllä, kuka hän oli, mutta eivät selvästikään tahtoneet Mishan tietävän mitään.

Misha ohjattiin vankiselliin, ja kun ovi viimein paukahti lukkoon hänen selkänsä takana, Misha tajusi olevansa jälleen yksin. Sellin pimeydestä huolimatta Misha näki siellä varsin hyvin. Vaikka Tapio näytti hylänneen Rautamon, oli hänen siunauksestaan vielä jonkinlaista hyötyä hänen uskolliselle palvelijalleen. Misha tutki sellin tarkasti, mutta mitään ihmeellistä ei löytynyt. Puinen peti, olkia lattialla ja oven viereisessä nurkassa tyhjä käymäläsanko. Vankiselli oli viileä, mutta ei liian kylmä. Ihmeellistä kyllä selli ei edes haissut kovin pahalle. Siellä oli myös yllättävän hiljaista ottaen huomioon, että se oli kastellin alakerrassa. Misha huomasi pedin vierellä vesikannun ja joi janoonsa haisteltuaan ensin varmuuden vuoksi sen sisältöä. Misha pisti pedille pitkäkseen ja alkoi pohtia tilannettaan.

Tapiokoita ei ollut näkynyt matkan varrella, mutta se ei silti voinut pitää täysin paikkaansa. Ainoastaan pääkaupungin lähialueelle suuntautuva sotatoimi tyhjentäisi koko kaupungin kerralla tapiokoista. Silloinkin kaupunkiin jäisi kiertovahteja. Misha tiesi, että kiertovahteihin ei välttämättä törmäisi koko matkalla pääportilta kastellille, mutta aika epätodennäköistä se silti oli. Arvoituksia, arvoituksia... Misha olisi antanut kuukauden palkkansa tuoreista tiedoista.

Misha yritti kuunnella kastellin elämää, mutta vaipui jossain vaiheessa huomaamattaan uneen. Pakomatka oli ollut raskaampi kuin Misha tajusikaan, ja uni huuhtoi pois suurimman osan väsymyksestä. Nukkuessaan Misha näki unta Pirtasta.

Viima naputti pöytää kynnellään. Tapa oli eräs Viiman paheista, ei ärsyttävin, mutta yksi selkeimmistä hermostumisen merkeistä kuitenkin. Idästä kantautuvat uutiset olivat todella huolestuttavia, ja mikä kaikkein pahinta, huhuja ei voitu edes varmistaa todeksi. Oli kuin Mielikin silmät olisi suljettu tulevaisuudelta kokonaan. Kaikki usvavaeltajat olivat palanneet ilman lisätietoja. Vanhusten neuvosto haluaisi pian tehdä jotain, mutta kaikki suunnitelmat tuntuivat tähtäävän enimmäkseen pakenemiseen. Beccan tuleminen oli muuttanut tulevaisuuden sellaiseksi, että se oli näkymättömissä heiltä kaikilta.

Viima vihasi tietämättömyyttä vielä enemmän kuin laiskuutta.

Kuten muutkin Mielikin valitsemat, hänet oli siunattu – tai kirottu – näkemisen lahjalla jo aivan pienenä. Nuorempana katajaneidot eivät kuitenkaan osanneet tulkita kaikkia enteitä oikein, ja virheitä sattui. Kohtalokkaita virheitä. Nuorena tyttönä vielä kotikylässä asuessaan Viima oli yrittänyt pelastaa ystävänsä hengen, mutta olikin päätynyt jouduttamaan tämän muutenkin ennenaikaista kuolemaa. Viima sai syyt niskoilleen, ja hänet ajettiin mieron tielle. Hän katkeroitui ja kovettui, elämä yksinäisenä naisena oli kovaa... Kuten monet muutkin näkemisen lahjalla siunatut, Viima sai turvapaikan Mielikkilästä. Mielikki oli ehkä oikukas emäntä – kuten kaikki Pohjolan jumalat – mutta silti metsän emännässä oli lempeyttä, joka onnistui sulattamaan Viimankin. Viima alistui kovapäisyydestään huolimatta koulutukseen, ja 30 vuoteen ei ollut Mielikkilässä ollut Viimaa arvostetumpaa näkijää. Tai vihatumpaa.

Viima pakottautui istahtamaan alas pedilleen. Peti oli katajasta, Mielikkilän omaa tekoa. Pellavaiset lakanat olivat kaikessa karheudessaan yksinkertaiset, mutta silti puhtaat. Viima oli tavoiltaan vaatimaton, jopa askeettinen. Pari vuotta kerjätessä opetti kenet hyvänsä säästeliääksi ja nöyräksi. Monikaan vanhemmista näkijöistä ei pitänyt Viimasta juuri näiden tapojen vuoksi. Viimaa pidettiin kylmänä, joustamattomana ja tuomitsevana. Jos Viimaa tunsi yhtään paremmin, tiesi väitteet myös todeksi. Harva kuitenkaan tiesi, että kaiken sen viileän ulkokuoren alla Viima oli vastuuntuntoinen ja Mielikille kuolemaan saakka uskollinen. Viima ei ikinä asettanut omia tarpeitaan Mielikin tahdon edelle.

Viima katseli ympärilleen ahtaassa huoneessaan, haisteli ilmaa ja pohti tulevaa. Miten ikinä Viima unia ja enteitään tulkitsi, lopputulos oli aina sama: idästä nouseva uhka pyyhkisi pian koko Pohjolan mennessään. Idästä tuli päivä päivältä enemmän uutisia, joiden viesti oli varsin selvä. Kaikki Beccan jäljiltä selvinneet ihmiset pakenivat... jotain. Viima ei ollut kuullut vielä yhtään raporttia tai selostusta siitä, mitä ihmiset niin kovasti pelkäsivät, mutta jotain todella järkyttävää sen täytyi olla. Niin tai näin, Pohjolan itärajaa kohti tuntui vaeltavan koko itäinen maankulma, nälissään ja peloissaan.

Vaikka Kultaista imperiumia ei ehkä enää ollutkaan, Pohjolan itäpuolelle mahtui monta suurtakin maata, joilla oli sotureita ja sotakoneita nopeaan sotaan. Nyt näytti siltä, että koko itä oli tulossa länteen. Ainoastaan Pohjolan tapiokat seisoivat kylmän idän ja leudon lännen välissä.

Viima huokaisi. Näyt eivät olleet selviä, ja silti niiden merkitys oli tärkeämpi kuin koskaan. Kahden yön ajan kaikki Mielikkilän katajaneidot olivat nähneet samaa näkyä, samaa ennettä. Kukaan vanhemmistakaan näkijöistä ei muistanut vastaavaa tilannetta. Mielikki tahtoi kaikkien tietävän tahtonsa, mutta kukaan ei ymmärtänyt viestiä.

Viiman ajatteluhetki keskeytettiin, kun ovelta kuului hiljainen koputus.

“Sisään.”

Ailho, lyhyen aikaa koulutettavana ollut pikkutyttö astui varovasti sisään. Ailho ei uskaltanut katsoa Viimaa edes silmiin, mutta Viima ei jaksanut alkaa torua tyttöä moisesta. Hänellä ei ollut nyt aikaa tällaisiin tyhjänpäiväisyyksiin.

“Kerro”, kehoitti Viima.

“Minua pyydettiin noutamaan teidät”, sanoi Ailho ääni haipuen melkein kokonaan. Pelkäsikö tyttö häntä todellakin noin paljon? Näyttikö Viima noin julmalta nuoren silmin?

“Kuka pyysi?”

“Porttivahti. Sinulle on vieras”, sanoi Ailho ja oli jo vetäytymässä takaisin käytävään.

“Palatsi on suljettu. Miten kukaan pääsi sisään?” Viiman uteliaisuus heräsi. Tämähän oli outoa.

“En tiedä, niin minua vain pyydettiin sanomaan”, jatkoi Ailho. Hetken näytti melkein siltä, että nuori katajaneito pillahtaisi itkuun syytöksestä, jota Viima ei edes ajatellut.

“Kiitos, menen saman tien”, sanoi Viima ja nousi ylös. Viima ei alentunut juoksemaan, vaikka hetken aikaa mieli tekikin. Mitä ikinä – kuka ikinä – se olisikin, asia ei voinut olla niin tärkeä. Mitä nuoremmatkin ajattelisivat, jos näkisivät opettajattarensa juoksevan katajapalatsin käytäviä pitkin kuin pahainen tytönhupakko?

Viima löysi palatsin ainoan miespuolisen asukkaan, porttivahdin, sieltä missä tämän kuuluikin olla. Vanhus seisoi katajapalatsin sisäpihalla vaihdellen painoa hermostuneesti jalalta toiselle. Vahti ei kantanut virassaan aseita, sillä sellaisia ei Mielikkilässä tarvittu. Katajapalatsi ei päästänyt vihamielisiä tai ei-toivottuja ihmisiä sisälleen lainkaan.

“Iltaa, hyvä neiti Viima, hyvä kun tulit!”

“Mikä on niin kiireellistä, että sinun täytyi säikytellä noviisejakin?”

“Ei mikä, vaan kuka”, sanoi porttivahti ja viittelöi taakseen. Viima katsoi tarkemmin vahdin osoittamaan suuntaan. Palatsin sisin portti oli suljettu sisäpuolelta, ja ristikon takana seisoskeli tutun näköinen miehen hahmo. Viima oli hetken aikaa hiljaa. Vahti oli sanomassa jotain, mutta Viima viittelöi tämän vaikenemaan. Hitaasti Viima meni lähemmäs. Kun Viima oli enää muutaman askeleen päässä ristikosta, valo paljasti tutut kasvot.

“Iltaa, neito. Siitä on aikaa”, sanoi Karttu ja kumarsi syvään. Viima muisteli miehen olevan nuorempi kuin miltä hän näytti, mutta toisaalta aika ei ollut ollut lempeä hänelle itselleenkään. Viima katsoi miestä tarkemmin ja huomasi tämän olevan haavoittunut: päätä kiersi tumma, veren likaama side, ja tuoretta verta valui vieläkin tämän toiselle ohimolle. Karttu näytti nälkiintyneeltä, mutta tämän silmissä oli sellaista paloa, jota Viima ei siellä aikaisemmin muistanut nähneensä. Karttu ei näyttänyt enää samalta rauhalliselta tutkijalta, joka kaiveli vanhoja kirjakääröjä palatsien kellareissa. Ei, jotain oli tapahtunut.

“Tule sisään”, kutsui Viima. Vahti päästi haavoittuneen Kartun sisälle. Vasta nyt Viima huomasi, mitä Karttu kantoi. Nahkapussissa tai ei, luomisen merkki hehkui sinisenä Viiman silmien edessä. Kartulla oli sanojen kantele.

Vahti ei tuntunut huomaavan mitään, mutta Viima tiesi muiden katajaneitojen ilmaantumisen olevan vain ajan kysymys. Ailhon juoruavaa suuta Viima ei enää ehtisi vaientamaan, mutta vahti ainakin kuuntelisi järkipuhetta. Tästä vierailusta ei saisi levittää sanaa yhtään pidemmälle kuin oli tarvis.

“Pyydä Ailhoa tuomaan minun huoneeseeni sidetarpeita, pesusoikko, lämmintä vettä ja ruokaa vieraalleni... ja pian.” Kun vahti oli menossa täyttämään Viiman toivetta, Viima lisäsi vielä hiljaisella äänellä: “Tästä ei sitten saa puhua kenellekään. Voinko luottaa sinuun?”

Viima ei ollut siinä asemassa, että hän voisi varsinaisesti vaatia mitään, mutta vanhus oli aina ollut hänelle ystävällinen. Vahti oli ystävällinen kaikille. Vahti hymyili jälleen lempeästi, ja tämän leveä hymy paljasti yhden puuttuvan kulmahampaan.

“Sehän on selvä. Voit luottaa sanaani”, lupasi Vahti ja Viima nyökkäsi kiitokseksi. Porttivahti poistui pikaisesti, ja Viima kutsui Kartun luokseen. Mies huojui silkasta uupumuksesta, mutta ei suostunut nojaamaan Viiman tarjoamaan käteen. Viima hymyili mielessään miehen sisulle. Mikä sai rauhallisen käärökirjurin muuttumaan noin selvästi? Entä miten katajapalatsi oli päästänyt hänet läpi?

Karttu ei sanonut mitään koko sinä aikana, kun Viima vei heitä syvemmälle palatsin uumeniin. Karttu ei ollut ikinä käynyt palatsin asuintiloissa, jossa katajaneidot asuivat koko elämänsä. Se oli hyvin jyrkästi kiellettyä, mutta Viima oli tottunut taivuttamaan sääntöjä silloin, kun siihen oli tarvetta. Kuten nyt.

Kun Viima ja Karttu viimein seisoivat kahdestaan Viiman huoneen hämärässä, Karttu melkein tipahti polvilleen lattialle. Miehen oli pakko ottaa tukea seinästä, että olisi pysynyt pystyssä. Uupumus näytti käsinkosketeltavalta. Karttu työnsi kannelpussin Viiman sängyn alle, eikä Viima uskaltanut sanoa tai kysyä vielä mitään. Viima kosketti miehen verisen kääreen peittämää otsaa, ja Karttu murahti kivusta. Kun Viima tarttui rääsyyn, Karttu otti tämän kädestä kiinni varsin terävästi.

“Ei vielä, se ei ole niin vakava. On tärkeämpääkin puhuttavaa”, sanoi Karttu. Viima läpsäisi miestä sormille, ei pahantahtoisesti mutta ei hyvälläkään. Karttu hymähti, painoi pään viileää seinää vasten ja sulki sitten silmänsä, kun Viima alkoi purkaa veristä käärettä. Karttu ei tiennytkään, että niin piinkova nainen pystyi moiseen hellyyteen. Ehkä kuume teki tepposiaan.

“Olet edelleen samanlainen. Itsepäinen”, sanoi Karttu. Viima melkein hymyili. Kun Karttu oli aikoinaan yrittänyt lähestyä Viimaa riiustamismielessä, Viima oli torjunut tämän kylmästi. Viiman elämään ei ollut silloin mahtunut muuta kuin Mielikki. Se asia ei ollut vieläkään muuttunut.

“Sinä olet muuttunut”, sanoi Viima viimein. Karttu ei ensin vastannut mitään. Jotenkin nainen onnistui sanomaan sen kuin syytöksen.

“Kokemukset muuttavat, Viima.”

“Mitä tapahtui?”

“Pitkä tarina, mutta kerron sen lyhyesti”, lupasi Karttu. Ennen kuin Karttu ehti aloittaa, Ailho koputti oveen ja toi Viiman vaatimat tarpeet. Kun tyttö oli tehnyt kaiken, minkä Viima pyysi, Ailho poistui. Viima ei edes muistanut pyytää Ailhoa pitämään suunsa kiinni, niin mietteissään hän oli.

Ailhon poistuttua Viima haki vettä, ja alkoi puhdistaa hitaasti miehen otsahaavaa liasta ja verestä. Viima ei ollut asiantuntija sotaparannuksessa, mutta kyllä hän silti miekan viillot kaatumahaavoista erotti. Kartulla oli käynyt tuuri. Tai sitten miehessä oli enemmän taitoa kuin silmä erotti.

“Kerro, lyhyesti tai pitkästi”, kehoitti Viima ja jatkoi puhdistamista. Karttu veti ensin henkeä ja alkoi sitten kertoa hitaasti tarinaansa. Viima kuunteli, kuinka Karttu kävi pikaisesti läpi tutkimuksensa tulokset ja johtopäätökset. Toki Viima oli aikaisemminkin kuullut Kartun etsinnästä, mutta silloin se oli tuntunut... no, älyttömältä. Muinaisten Jumalten astioiden haudat tuntuivat enemmän legendoilta kuin todelta. Karttu oli kuitenkin löytänyt viimeisen hautalehdon, ja Beccan vihaiset jälkijäristykset olivat paljastaneet haudan sisältöineen.

Kun Karttu kertoi viimein kanteleen löytymisestä, Viiman kädet pysähtyivät. Uskomatonta. Mies oli todellakin törmännyt luomisen kanteleeseen. Kaikkien näiden vuosien jälkeen yksi väkevimmistä myyteistä paljastuikin todeksi! Viiman kädet tärisivät hieman, kun hän sitoi Kartun otsalle puhtaan siteen.

Karttu jatkoi kertomustaan, ja Viimalta meni melkein ohi Kartun kertomus tämän matkasta takaisin Rautamoon. Viima tiesi kyllä Metsävahdin lähettämästä retkikunnasta, mutta kukaan ei tiennyt, keitä siihen kuului ja miksi sellainen oli korpeen yleensäkään lähetetty. Silti siinä oli paljonkin järkeä. Kartun kuvailema määrä oli juuri sopivan kokoinen joukko liikkuakseen melko nopeasti, mutta suhteellisen huomaamatta. Kun Karttu kertoi Mishan osallisuudesta tapahtumiin, kylmät väreet juoksivat pitkin Viiman niskaa. Tämä ei voinut olla sattumaa. Eikö Pirta ollut hävinnyt hieman yli viikko sitten omille teilleen? Entä miten petomies saattoi pukea ylleen jumalten siunaaman haarniskan?