Misha heräsi tykyttävään päänsärkyyn. Ääniä ei kuulunut, oli pelkästään usvaa ja sydämen sykettä korvissa. Oliko hän kuollut? Äh... ei, kipu kertoi toista. Misha yritti avata silmänsä, mutta ei onnistunut ensimmäisellä kerralla ilman pistävää kipua. Misha taisteli hätääntymistä vastaan. Hitaasti hän pakotti silmänsä auki, ja ensimmäisenä hän näki valoa. Kivulias, valkoinen valo oli kaikkialla, se esti häntä erottamasta yksityiskohtia...

Jostain kuului ääniä. Pehmyt naisen ääni lauloi jotain, ja se sai Mishan olon lämpenemään miellyttävällä tavalla. Hitaasti kipu laimeni, vähitellen kirkkaus hämärtyi. Viimein Misha näki muutakin kuin häikäisevää valoa. Misha näki ensimmäisenä huolestuneen Pirtan kasvot ja tunsi sydämensä nyrjähtävän onnesta. Noita samoja kasvoja Misha oli ehtinyt ajattelemaan aivan liiankin usein Pirtan antaman suudelman jälkeen.

“Heräsit”, sanoi Pirta, ja tämän kasvoilta saattoi lukea helpotuksen. Misha yritti vastata, mutta kurkku oli jostain syystä karhea, eikä kunnon ääntä tullut.

“Odota hetki, tuon sinulle vettä”, lupasi Pirta ja nousi ylös. Mishalla ei ollut voimia nousta ylös tai edes vastata, joten hän päätti vain odottaa. Pian Pirta tulikin jo takaisin, ja Misha tunsi huulillaan astian. Raikas vesi huuhtoutui hänen kurkkuunsa, ja Misha joi ahnaasti. Pirta odotti rauhassa, että Misha sai juotua, ja haki sitten hieman lisää. Misha joi senkin, ja yritti sitten puhua uudestaan.

“Selvisin?” kysyi Misha uteliaana.

Pirta tuijotti Mishaa hetken epäuskoisena ja purskahti sitten nauruun. Misha ei nähnyt tilanteessa mitään hauskaa, mutta se ei tuntunut Pirtaa haittaavan.

“Etköhän. Puhut, juot ja hengität. En ole parantajapappi, mutta uskaltaisin kyllä väittää, että elät”, myönsi Pirta.

“Ai, se on hyvä”, sanoi Misha ja yritti hitaasti nousta istumaan. “Kirottua, kun sattuu niskaan.”

“Haarniskasi on ehjä, eikä ihossasi ole naarmuakaan”, sanoi Pirta ja kosketti samalla Mishan niskaa. Naisen tunnustelevat sormet tuntuivat polttavan kuumilta Mishan niskassa. Kun nainen veti viimein kätensä pois, Misha tunsi yhä tämän kosketuksen ihollaan. Aivan kuin kosketus olisi polttanut ihoon pysyvän jäljen.

“Paskiainen sai iskettyä niskaan kunnon mätkyn. Ihme, että pää on enää tallella”, mutisi Misha pettyneenä omaan kömpelyyteensä ja taitamattomuuteensa. Ehkä hän syyttäisi siitä myöhemmin outoa asetta ja haarniskaa. Oli tyhmää käydä sotimaan sellaisilla varusteilla, joihin ei ollut tottunut. Misha katsoi ylöspäin kielekkeelle, josta oli tippunut. Matka oli melkoinen. Ihme, että hän oli selvinnyt pudotuksesta hengissä. Misha vilkaisi Pirtaa, näki tämän valkoiseksi valahtaneet kasvot ja huolestui.

“Onko kaikki kunnossa? Ja mitä sinä muuten täällä teet?” kysyi Misha hämillään. Tilanne tuntui hieman oudolta. Misha vilkaisi ympärilleen, ja näki taistelun jäljet yhä tuoreina. Pirtan lisäksi ketään muuta ei näkynyt.

“Minä... pelkäsin, että olet kuollut”, sanoi Pirta ja käänsi katseensa pois. Misha meni hämilleen. Välittikö nainen hänestä todella noin paljon? Sotilaan osa oli kuolla tarvittaessa Tapion puolesta, ja Misha oli tapioka siinä missä muutkin. Eikö nainen ymmärtänyt?

“Olen vielä hengissä. Kiitos sinun, ilmeisesti”, totesi Misha. “Miten pääsit tänne?”

“Tiedät kyllä.”

Mishan silmät suurenivat. Ajatus naisesta usvakävelemässä tuntui oudolta... taikuudelta. Nainen oli laskenut asiasta leikkiä, mutta olikin todella tarkoittanut sitä!

“Uh... näppärää”, sai Misha viimein sanotuksi osaamatta sanoa oikein mitään muutakaan.

“Niin on nopea paraneminenkin”, sanoi Pirta. Misha ei ollut ihan varma, tarkoittiko Pirta Tapion siunausta vai mitä, mutta päätti olla jatkamatta aiheesta.

“Kiitos, kun tulit. En arvannutkaan, että välität noin paljon”, sanoi Misha viimein. Pirta katsoi Mishaa silmiin, ja sillä hetkellä Misha ymmärsi naisen tunteet itseään kohtaan. Misha oli tietenkin elätellyt sen suuntaisia toiveita, mutta oli tottunut elämään maailmassa, joka ei useinkaan kysynyt hänen mielipiteitään asioihin. Misha meni hetkeksi hämilleen ja käänsi katseensa muualle.

“Totta kai välitän”, sanoi Pirta hiljaa.

Misha ei sanonut mitään, mutta nousi hitaasti ylös. Olo oli kankea, ja lihaksia poltteli kuin kuumeessa. Misha hieraisi niskaansa, mutta se tuntui olevan kunnossa. Vain pieni jomotus kieli hirveästä iskusta. Tapion siunaus teki työtään hänen kehossaan, eikä varmaan kestäisi enää kauankaan, kun Misha olisi jo taistelukuntoinen. Kypärä makasi maassa hänen vieressään, Ukon antama miekka oli lentänyt hankeen hieman kauemmas hänen putoamispaikastaan. Misha nouti miekan ja katsoi sitten ylös kielekkeelle.

“Minun pitäisi olla kuollut”, sanoi Misha viimein enemmän itselleen kuin Pirtalle.

“Ehkä hanki pehmensi laskua?” ehdotti Pirta.

“En minä sitä... mikseivät he tulleet viimeistelemään työtään? Kiire tai ei, en usko, että minua jätettiin tarkoituksella henkiin”, selitti Misha mietteliäänä.

“Ehkä sinua ei nähty”, sanoi Pirta ja jatkoi sitten: “Haarniskassasi on jotain... taikaa. En ollut nähdä sinua ollenkaan, vaikka seisoin aivan vieressäsi. Aivan kuin olisit ollut näkymätön.”

Misha katsoi Pirtaa, ja kun tämä näytti olevan tosissaan, uskoi naista. Mikään ei ollut mahdotonta, kun puhuttiin jumalien tekemistä aseista. Misha ei halunnut totutella haarniskaan tai miekkaan liiaksi. Papit keksisivät niille varmasti Rautamossa häntä itseään paremman kantajan.

“Haarniska ei ole minun”, sanoi Misha ja nosti korppikypärän maasta. Misha katsoi kultakulmaista korppia hetken silmiin ja mietti, kuinka paljon uskaltaisi kertoa naiselle. “Tapasin hengen, joka oli aikaisemmin asuttanut tätä haarniskaa... Ukon, luulen.”

Pirta nielaisi. Miten Misha oli voinut tavata itse Ukon?

“Hän ilmestyi minulle haudassa. Ukko varoitti minua petoksesta. Tapoin petollisen papin, ja ehdimme paeta kanteleen kanssa ennen kuin palkkamurhaajat saivat meidät kiinni. Jos kaikki meni hyvin, miehet ovat nyt hyvää vauhtia matkalla Rautamoon.”

“Surmasitko sinä Tapion papin?” kysyi Pirta ihmeissään uskomatta korviaan. “Entä nämä miehet... surmasitko sinä heidätkin?” kysyi Pirta ja näytti kädellään metsän reunaan, jossa kuolleet miehet makasivat hangessa samoissa paikoissa, joihin he Mishan jäljiltä olivat jääneet.

“Olen sotilas. Tein sen, mitä täytyi”, totesi Misha. Hän ei katunut tekoaan.

Pirta katsoi veristä näytelmää ja puraisi sitten kieltään estääkseen kitkeriä sanoja tulemasta. Misha oli kuitenkin oikeassa. Se oli ihmisen luonto, siinä missä muidenkin petojen. Mielikki, vaikka olikin jumalista armoa antavin, tiesi luonnon kierron. Kuolema oli aivan yhtä tärkeä osa metsän kiertoa kuin elämäkin. Tasapainon täytyi vallita.

“Papin surmasta joutuu silti hirteen”, muistutti Pirta.

“Luuletko, etten tiedä?” murahti Misha. Millaisena miehenä nainen häntä oikein piti? “Mitä sinä olisit tehnyt? Sanonut Ukolle ’ei’? Sen olisin kyllä halunnut nähdä.” Pirta oli hetken hiljaa. Se oli totta. Pirtakin olisi varmaan toiminut samoin.

“Sitä paitsi papilla ei ollut Tapion siunausta. Huijari mikä huijari. Muutkin näkivät, ettei Tapion merkkiä ollut.”

“Entä jos muut eivät selviä hengissä?”

“Se on jo todiste itsessään.”

“Toivottavasti kaikki menee hyvin”, sanoi Pirta. “Pääkaupungissa on niin paljon levottomuuksia, että kaikkia tuskin kiinnostaa oikeudenmukaisuus.”

“Miten niin?”

“Siellä on ulkonaliikkumiskielto ja ihmisiä hirtetään. Ihmiset pelkäävät, eikä Metsävahdista kuulu mitään. Rautamo ei ole kaikkein turvallisimpia paikkoja juuri nyt.”

“Toivottavasti kanteleen löytyminen rauhoittaa asioita”, sanoi Misha.

“Kanteleen?”

“Kantele... en tiedä. Papeille se tuntuu olevan tärkeä. Se löytyi samasta haudasta kuin miekka ja haarniskakin. Sanoivat, että sillä on lausuttu luomisen sanat.”

“SE kantele?” Pirtalta kesti hetken, ennen kuin ajatus upposi kokonaisuudessaan hänen tajuntaansa. Misha oli lähetetty hakemaan luomisen luukanteletta!

“Aivan... Se kantele. Eiköhän se saisi ainakin vähäksi aikaa rahvaan rauhoittumaan. Eniten minua huolestuttaa se, että nuo palkkatappajat tiesivät vähän liikaa asioista. Ilman Ukkoa kannel olisi ties kenen hallussa, ja makaisin kurkku avattuna jossain hangessa.”

“Ehkä asiat selviävät, kun päästään takaisin Rautamoon”, mietti Pirta ja nousi hänkin viimein ylös. Hanki oli kylmä, vaikka aamun tullen ilma lämpesikin hieman.

“Siihen voi mennä aikaa”, pohti Misha. Pikkura oli mennyt menojaan, eikä hänellä ollut ruokaa eikä varusteita. Toki hän voisi kävellä takaisin haudalle ja leiripaikalle, mutta se olisi aivan tarpeeton riski. Parempi yrittää selvitä ilman telttoja ja muita varusteita. Misha huomasi Pirtan kantamukset ja hymyili.

“Olet älykäs ja kylmäpäinen. Se on kaunis piirre naisessa”, kehui Misha spontaanisti. Pirta lehahti aivan punaiseksi. Mishan kehu oli niin aito ja tuli aivan yllätyksenä.

“Voitko sinä palata takaisin Rautamoon samalla tavalla?” kysyi Misha Pirtalta. Vaikka Misha toivoikin hieman enemmän aikaa tutustua naiseen, oli tämän turvallisuus kuitenkin päällimmäinen huolenaihe. Hän itse kyllä selviäisi, mutta jos he kohtaisivat matkalla lisää verenhimoisia palkkasotureita, hän ei välttämättä voisi huolehtia Pirtan turvallisuudesta. Eikä Misha todellakaan halunnut kantaa Pirtan verta käsissään koko loppuelämäänsä.

Pirta pudisti päätään.

“Harmi”, sanoi Misha yksioikoisesti ja painoi sitten kypärän päähänsä. Pirta oli toivonut salaa, että Misha olisi kysellyt enemmän, mutta mies näytti keskittyneen jo seuraavaan asiaan. Misha näytti olevan ajattelutavaltaan tyypillinen sotilas; asiat etenivät omalla painollaan, ja eteen tulevat ongelmat ratkaistiin nopeasti ja tehokkaasti. Jos joku asia ei onnistunut, siirryttiin seuraavaan vaihtoehtoon. Äh. Pirtan teki mieli potkaista miestä, mutta hän hillitsi mielihalunsa. Haarniskaan potkaiseminen sattuisi kuitenkin enemmän häneen itseensä kuin Mishaan.

Kävelymatkaa Rautamoon oli aivan riittävästi, ja he olisivat sitä nopeammin perillä, mitä aikaisemmin he lähtisivät liikkeelle. Ruumiit houkuttelisivat varmasti pian lisää petoja paikalle, ja Misha toivoi, etteivät he törmäisi liian nälkäisiin petoihin. Tai ihmisiin.

“Lähdetään liikkeelle”, kehoitti Misha ja alkoi jo samalla katsella parasta mahdollista reittivalintaa metsän läpi.

“Höh”, puuskahti Pirta eikä suostunut liikkumaan mihinkään.

“Mitä?” kysyi Misha hölmistyneenä.

“En ole sotilas. Ei minua noin komennella”, mutisi Pirta puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.

“Ai. Olen pahoillani. Voit toki jäädä tähänkin”, sanoi Misha ja käänsi sitten selkänsä naiselle. Pirta pihisi kiukusta. Olisi Misha nyt voinut ainakin osoittaa hieman enemmän kiitollisuutta! Oli kuin Misha olisi aavistanut naisen kiukun: mies kääntyi hetken päästä ja hymyili.

“Liittyisitkö seuraani? Metsässä on niin tylsää kävellä yksin”, sanoi Misha, eikä Pirta oikein osannut arvioida, oliko mies tosissaan. Pirta näytti Mishalle kieltä ja seurasi sitten miestä.

Yön tullen Misha etsi sopivan yöpymispaikan kahden suuren kiven välisestä montusta. Paikka oli hyvin suojassa, ja nuotiota tuskin huomaisi, ellei sattunut aivan kohdalle. Yöstä näytti tulevan melko kolea, joten Misha käytti paljon aikaa havujen ja nuotiopuiden etsimiseen. Hän teki tulet tervaskannon alle ja levitteli paljon lämpimiä havuja pediksi. Metsä oli synkkää ja kuuset tiheäoksaisia näillä seuduilla, eikä tarvittavien havujen löytäminen ollut edes vaikeaa. Pirtalla oli mukanaan talvihuopa, mutta siitä ei riittäisi lämpöä ja suojaa kahdelle ihmiselle. Misha ei jaksanut valittaa, hänellä oli käynyt jo sen verran hyvä tuuri. Oli ihme, että Misha oli selvinnyt takaa-ajosta hengissä. Muutama yö nuotion ääressä nuokkuen ei tuntunut siinä valossa ajateltuna kovinkaan pahalta. Misha riisui haarniskan kaikessa hiljaisuudessa, mutta piti Ukon miekan kuitenkin varmuuden vuoksi lähellään. Häntä ei yllätettäisi nukkuessa.

Pirta kaiveli pakkauksestaan leipää ja talvijuustoa iltapalaksi. Nainen jakoi ruokaa, ja Misha söi kiitollisena. Vaikka nälkä nipistikin Mishan vatsaa, ei hän kuitenkaan jostain syystä halunnut ahmia Pirtan edessä kuin tavallinen rahvas. Misha pakotti itsensä syömään hitaasti ja pureskeli jokaisen palan kunnolla. Viimein Pirta sai miehen vaitonaisuudesta tarpeekseen.

“Mitä sinä pelkäät?”

Misha oli vetää leivänpalan väärään kurkkuun. Pirta hymyili ja tarjosi miehelle vettä hirvennahkaisesta leilistä. Misha otti veden vastaan hiljaisena.

“En minä pelkää. Ehkä. En vain ole oikein sinut kanssasi”, tunnusti Misha.

“Mikset?”

“En tiedä. Sotilaan elämä on helppoa. Tapa tuo, pysy hengissä... sellaista. Mutta sinä – naiset – niistä en ymmärrä kauheasti. Olen kömpelö.”

“Et ole”, sanoi Pirta ja kosketti samalla Mishaa kevyesti poskesta. Mies sulki silmänsä, ja huolen rypyt sulivat hetkeksi. Sillä hetkellä Pirta näki Mishan sellaisena kuin tämä oli: tavallinen, vähäpuheinen mies, joka teki velvollisuutensa ja sillä hyvä. Misha ei nähnyt itseään samoin kuin muut. “Olet Rautamon miekkamestari, pelottava petosilmäinen mies, joka pelasti luomisen kanteleen.”

“Ehkä. Olen mieluummin Misha.”

“Sinä olet minulle myös Misha. Etkä ole mielestäni lainkaan kömpelö”, vakuutti Pirta ja siirtyi samalla hieman lähemmäs. Misha haistoi jälleen katajaisen tuoksun, näki naisen huulet ja muisti, miltä ne maistuivat. Misha aisti Pirtan äänensävyssä tapahtuneen huomaamattoman muutoksen, äänen paksuuden ja sen takana piilevän himon. Misha katsoi naista tutkivasti silmiin. Pirtan ruiskaunokin siniset silmät vahvistivat sen, minkä Misha jo tiesikin. Misha nosti kätensä hitaasti Pirtan kasvoille ja kosketti tämän vaaleita hiuksia varovasti, ihaillen. Hänen miekkailun kovettamat kätensä näyttivät niin kömpelöiltä ja suurilta Pirtan pehmeää ihoa vasten.

Misha veti naisen hitaasti luokseen, suuteli tätä tunnustelevasti, maisteli naisen pehmeää aromia. Pirta aikoi sanoa jotain, mutta sulki sitten silmänsä ja antautui lopulta suudelmaan. Hitaasti, varoen rikkomasta haurasta hetkeä, Misha hyväili naisen kaulaa. Kun Pirta ei vastustellut, Misha eteni varoen. Pian, kun himo huuhtoi mennessään Mishan epävarmuuden ja kokemattomuuden, nuoret kietoutuivat toisiinsa.

Myöhemmin, kun Pirta viimein nukkui Mishan sylissä ja nuotio tuuditti heitä lempeään uneen, Misha tunsi olevansa ensimmäistä kertaa eläessään onnellinen. Veriteot, jumalat ja sotilaan velvollisuudet tuntuivat sillä hetkellä kovin kaukaisilta asioilta. Kuun viimein noustessa Mishakin nukahti.