Ensimmäinen pahoinpitely oli kaikkein pahin. Vaikka Misha tiesikin kuulustelutaktiikan jo ennalta riittävän hyvin, ei hän ollut ikinä joutunut kestämään – tai itse suorittamaan – moista hakkaamista. Miehet olivat herättäneet Mishan keskellä yötä, ilmeisesti juuri pari tuntia ennen aamunkoittoa. Miehiä oli yhteensä neljä, kaikki rotevia ja harteikkaita tyyppejä. Juuri sellaisia, joita palkattiin tekemään työt, joiden tarkastelu ei kestäisi päivänvaloa. Miesten kasvot oli peitetty hupuilla, vaatteissa ei ollut minkäänlaisia tunnuksia. Kaksi miestä piti Mishaa aloillaan, samalla kun yksi hakkasi aseetonta vankia. Neljäs mies vartioi miekka paljastettuna hieman taempana siltä varalta, että vanki onnistuisi keplottelemaan itsensä irti.

Ilman mitään ennakkovaroitusta Misha sai nyrkistä naamaansa. Hampaita ei onneksi mennyt rikki, mutta veri irtosi kivuliaasti. Misha ei vastustellut, sillä hän tiesi sen vain pahentavan asioita. Vaikka miehet eivät tuntuneet mitenkään nauttivan pahanteostaan, ei Misha silti elätellyt toiveita turhasta helläkätisyydestä. Nämä lihaskimput tekivät vain työtään, ja he olivat siinä hyviä. Hakkaamista kestäisi aikansa, ja sitten se olisi ohi.

Misha yritti pitää mielensä kirkkaana, mutta se oli hankalaa. Veri roiskui, luut paukkuivat ja kipua säteili kaikkialta Mishan kehosta. Misha kuuli jokaisen iskun pelottavan selvästi. Luunkovan nyrkin läsähdys lihakseen tai luuhun päästi omanlaisensa äänen. Kun nyrkki iski uudestaan veriseen kohtaan, siitä lähti hieman erilainen maiskahdus. Jokaisella kivulla oli oma värinsä ja hajunsa. Kaikki kipu kuitenkin maistui suussa samanlaiselta. Sellissä oli muutoin hiljaista. Misha ei päästänyt ääntäkään, yritti vain keskittyä muistoihin ja unohtaa kivun.

Ajoittain kipu yltyi niin pahaksi, että Misha oli vähällä menettää tajuntansa, mutta sitten hakkaaja lopetti vähäksi aikaa. Heti kun Misha virkosi hieman, hakkaaja aloitti käsittelynsä uudelleen. Hakkaamista kesti loputtomalta tuntuvan ajan, ja kun vartijat saivat työnsä viimein päätökseen, Misha oli kivusta lähes sekaisin.

Lopulta Misha heitettiin pedilleen, ja sellin ovi paukahti kiinni.

Misha räpytteli silmiään ja pakotti itsensä pysymään hereillä. Oikeanpuoleinen silmä oli muurautunut lähes kokonaan umpeen, ja Misha näki kunnolla ainoastaan vasemmalla silmällään. Nenä oli murtunut, samoin pari kylkiluuta. Ruumiista oli mennyt tunto monesta kohtaa, mutta Misha tiesi kivun tulevan takaisin minä hetkenä hyvänsä. Vartijat olivat osanneet hommansa vähän turhankin hyvin, sillä Misha ei tuntenut kehossaan yhtään sellaista kohtaa, jota ei olisi hakattu tai potkittu. Mistähän hyvästä tämäkin tuli?

Misha pakotti itsensä istumaan. Tapion polttomerkki hehkui hänen rinnassaan, aivan kuin se olisi juuri poltettu siihen. Misha ei osannut edes arvata, mitä Tapio asiasta ajatteli, mutta hiljaa mielessään Misha lausui Tapiolle kuitenkin rukouksen verenjuoksun lopettamiseksi. Tapio kuuntelisi, jos oli kuunnellakseen. Sitä odotellessa Misha hengitteli syvään, tarkisti vammojaan ja mietti tapahtunutta. Jos häntä aiottaisiin kuulustella vielä tänään, miehet tulisivat uudelleen parin tunnin kuluessa. Vangin ei annettaisi nukkua kivultaan, ja juuri kun Misha olisi nukahtamassa syvempään uneen, ovi aukenisi ja hakkaajat tulisivat toistamaan käsittelynsä. Sama homma jatkuisi niin kauan, kunnes kuulustelijat haluaisivat puhua.

Misha yskäisi enimmät veret suustaan ja kirosi hiljaa.

Mishalla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä häneltä haluttiin tietää. Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja enemmänkin. Miten Metsävahti voisi suhtautua asiaan näin? Uskoiko Metsävahti, että Misha oli petturi? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Metsävahdin tapa toimia ei ollut tällainen. Mishaa olisi ollut paljon helpompi kuulustella Tapion papin kanssa, joka saattoi varsin helposti erottaa tapiokan valheet totuudesta.

Jos Metsävahti ei ollut tämän takana, kenellä sitten oli Rautamossa niin paljon valtaa?

Misha sai tietää sen nopeammin kuin tahtoikaan. Miehet palasivat tunti kukonlaulun jälkeen jatkamaan työtään. Misha oli jo hereillä odottamassa, sillä nukkuminen olisi tässä välissä vain pahentanut asioita. Ihmeellistä kyllä, Tapio tuntui kuulleen Mishan vetoomuksen, ja suurin osa haavoista oli sulkeutunut itsestään. Jos haavoja ei hakattaisi pian auki, ne olisivat arpeutuneet täysin umpeen iltaan mennessä. Sisäelimissä ei tuntunut enää kipua, ja luutkin tuntuivat ehjiltä. Ulospäin Misha tiesi näyttävänsä melko hakatulta, ja hyvä niin. Ehkä hakkaajat varoisivat hieman nyrkkejään.

Se oli kuitenkin turha toivo. Ilmeisesti hakkaajien oli tarkoitus hakata Mishaa niin kauan, että tämä kuolisi kivuliaasti. Ajatus sai Mishan tuntemaan hetkellistä epätoivoa, mutta kipeä nyrkinisku sai hänet ajattelemaan varsin nopeasti aivan muita asioita.

Hakkaaminen tuntui kestävän tällä kertaa vielä pidempään kuin aikaisemmin. Misha menetti tajuntansa useita kertoja, ja toivoi joka kerta herätessään, että hakkaaminen olisi jo loppunut. Pahoinpitely kuitenkin otti aikansa, ja jostain ihmeellisestä merkistä miehet yhtäkkiä lopettivat mukilointinsa ikään kuin sovittu kiintiö olisi tullut täyteen. Misha yritti hymyillä, mutta terävä kipu haljenneesta huulesta lopetti sen heti alkuunsa. Misha tyytyi irvistämään.

Mishaa pidelleet miehet heittivät hänet taas pedille. Sivusta seurannut mies tuli Mishan luokse, katsoi häntä ainoaan toimivaan silmään ja nyökkäsi sitten itsekseen. Ensimmäistä kertaa Misha kuuli jonkun miehistä puhuvan.

“Tulemme puolen tunnin päästä noutamaan sinua. Pese naamasi. Suosittelen, että teet, mitä käsketään”, sanoi mies. Misha nyökkäsi ymmärryksen merkiksi. Eiköhän se ollut kummallekin selvää, mitä tapahtuisi, jos Misha ei tottelisi.

Miehet poistuivat, ja Misha yritti pestä kasvoiltaan enimmät veret. Naama oli niin arkana, että koskettaminen sai koko maailman säkenöimään kirkkaissa väreissä. Misha oksensi kerran kykenemättä estämään pahoinvoinnin aaltoa. On tämäkin, tehdä kuolemaa oman maansa pääkaupungissa. Hän oli tapioka! Mishan osa oli taistella Pohjolan ja Tapion puolesta, ja kuolla tarvittaessa. Tällainen... älyttömyys oli vastoin kaikkea, mitä Misha oli oppinut arvostamaan. Se oli tuhlausta.

Misha yritti virkistäytyä ja rukoili Tapiolta lisää voimaa. Merkki hehkui kuumana, ja Mishan olo parani saman tien. Olisiko mahdollista, että Tapio todellakin kuunteli uskollista palvelijaansa tässä kirotussa sellissä?

Misha yski verta vielä silloinkin, kun miehet tulivat noutamaan häntä. Suurin osa kivusta oli laantunut tykyttäväksi tuskaksi, ja ainakin sisuskalut tuntuivat olevan ehjiä. Virtsan mukana tuli vielä verta, mutta jos Tapio yhtään katsoi Mishan perään, siitä ei tarvitsisi huolestua. Misha yritti lohduttaa itseään ajatuksella.

Miehet tarttuivat Mishaa käsistä, ja kun hän näytti pysyvän omilla jaloillaan, antoivat hänen kävellä. Ilman tönimistä Misha ei kuitenkaan matkasta selvinnyt. Misha tunsi kastellin tämä osan sen verran hyvin, että tiesi, minne häntä oltiin viemässä. Ehkä hän saisi suuressa salissa viimein jonkinlaista selvyyttä asiaan.

Miehet tuuppasivat Mishan sisään, ja suuret mäntyovet sulkeutuivat pamahtaen Mishan takana. Misha oli hetken melkein sokea, sillä suurista ikkunoista tuleva aamuvalo oli liikaa pimeän sellin herkistämille silmille. Hetken räpyteltyään Misha alkoi hiljalleen erottaa ympäristöään. Oven kummallakin puolella seisoskeli täydessä sotisovassa kaksi vartijaa hilpareiden kanssa. Kumpikaan ei kiinnittänyt Mishaan mitään huomiota. Misha huomasi viimein neuvoston penkeillä istuvat miehet ja meni lähemmäs.

Yleensä suuressa salissa oli tapiokoita, Metsävahti neuvonantajineen ja pappien edustajia Mielikkilästä, Ahtilasta ja muutama Ukon hiljainen. Nyt kaikki paitsi viisi neuvoston penkkiä olivat tyhjiä. Misha ei ollut henkilökohtaisesti tavannut miehiä aikaisemmin, mutta pari näistä oli kasvoiltaan tuttuja. Päätellen samettisista liiveistä, kultavitjoista ja kiillotetuista saappaista Misha arveli miesten olevan aatelisia, joko paikallisia tai lähikaupungeista. Misha oli miesten jakamattoman huomion kohteena.

Misha astui lähemmäs ja yritti ryhdistäytyä. Keskimmäinen miehistä, laiha ja kuivanahkainen, puhui ensimmäisenä. Sen lisäksi, että miehen ääni oli nariseva ja yksitoikkoinen, mies puhui Mishan mielestä vähän turhan itsevarmasti.

“Tiedätkös, miksi olet täällä?”

“En”, sanoi Misha, ja hänen omaan korvaansa ääni kuulosti aivan korpin raakkumiselta. Suuta kuivasi, mutta Misha ei ollut saanut kunnolla vettä alas turpoamisen ja kivun vuoksi. Saattoi olla niinkin, että Misha oli juomisensa juonut.

Misha katseli muita miehiä toimivalla silmällään, ja yritti muodostaa heistä jonkinlaisen kuvan mielessään. Ensinnäkään näitä ei tuntunut häiritsevän lainkaan Mishan rujoksi mukiloitu olemus. Nämä miehet olivat tottuneet näkemään rahvaan verta ennenkin. Kivun tuottaminenkaan ei tainnut olla heille vierasta. Misha näki miesten kylmät silmät, laskelmoinnin ja välinpitämättömyyden niiden takana. Mishan henki ei olisi minkään arvoinen näille aatelisille.

“Teit jotain todella typerää”, jatkoi keskimmäinen miehistä. Misha nimesi tämän mielessään Narinaksi.

“Missä on kantele?” pisti oikeanpuolimmainen mies kärsimättömänä väliin. Mies oli tukeva, melkein täydellinen vastakohta Narinalle. Valtava kaksoisleuka hyllyi miehen puhuessa, ja tämän kädet hakivat levottomina asentoaan. Aivan kuin mies olisi vapissut koko ajan pelosta. Mies näytti säikyltä.

“En tiedä. Sen piti olla jo täällä”, vastasi Misha.

“Toivottavasti et ajatellut voivasi valehdella”, jatkoi Säikky, ja taas tämän kädet vaihtoivat asentoa.

“En valehtele Tapion salissa”, sanoi Misha ja tajusi tarkoittavansa sitä, mitä sanoi. Jos miehet edes epäilivät Mishan vedättävän heitä, Misha saisi varmasti kunnon turpakylvyn. Ei, Misha ei aikonut valehdella. Mitä syitä hänellä edes olisi ollut siihen?

Narina nousi ylös tuoliltaan ja tuli lähemmäs. Miehen askellus oli koikkelehtivaa kuin haikaralla. Narina katsoi Mishaa silmiin – tai siihen silmään, joka ei ollut muurautunut umpeen – ja nyökkäsi. Narina käänsi selkänsä Mishalle ja sanoi sitten muille aatelisille.

“Eiköhän ystävämme puhu totta. Tuskin uskaltaisi valehdella.”

“Sinulla on vähän selitettävää”, jatkoi Säikky hetken hiljaisuuden jälkeen. Kun Misha ei tuntunut tajuavan, mistä oli kysymys, Säikky selvensi.

“Tiedätkö yhtään, mistä sinua syytetään?”

“Tapoin valheellisen Tapion papin. Se ansaitsi kuolla”, sanoi Misha viimein. Muusta ei voinut olla kysymys.

“Niinhän sinä sanot. Miehemme väittävät toista”, sanoi Narina ääni petollisen matalana. “He löysivät leiristä tapetun papin – aidon papin, tiedä se – ja kantele oli varastettu. Miehet lähtivät roistojen perään, ja sen jälkeen sinä hyökkäsit muiden pettureiden kanssa miesten kimppuun. Pahimman laatuista petollisuutta”, syytti Narina ja pudisteli päätään pettyneesti. “Joudat hirteen killumaan.”

Misha ei osannut sanoa mitään. Narina tiesi puhuvansa pötyä. Tämä oli näytös, jonka ainoana tarkoituksena oli takoa Mishan päähän, että toivoa ei ollut. Näillä miehillä oli valtaa syyttää Mishaa vaikka lapsiin sekaantumisesta, ja he pystyivät halutessaan kaivamaan sille todistajat.

Misha oli vaiti ja odotti. Tässä ei voinut olla vielä kaikki.

“Tapoit hyviä miehiä”, sanoi Säikky heristäen paksua etusormeaan. “Uskollisia miehiä... mukaan lukien veljenpoikani. Toisaalta eihän sinunlaiseltasi eläinuskoiselta tollolta voisi muuta odottaakaan.”

Se se oli, ajatteli Misha. Nämä miehet eivät kumartaneet Pohjolan vanhoille jumalille. Merkinpalvojia. Oliko Rautamossa tehty vallankaappaus? Se ainakin selittäisi, miksi kaupunki oli niin tyhjä kaikista tapiokoista ja muinaisuskovaisista. Jotenkin Misha ei vain jaksanut uskoa sitä aivan todeksikaan: tapiokat tuskin olisivat antautuneet näin helpolla ja vähällä verenvuodatuksella. Jotain muuta oli täytynyt tapahtua.

“Kenellä kantele oli?” kysyi Narina.

“Annoin sen tapiokoiden mukaan ja käskin tuoda sen tänne”, sanoi Misha. Miesten ei tarvinnut tietää, että kantele oli Kartulla.

“Niin...” myönteli Narina. “Pari petturia on tosiaan tullut antautumaan. He eivät olleet järin puheliaita.”

Mishalla kulki kylmät väreet selkäpiitä pitkin. Mitä miehille oli sattunut?

“Voit välttää heidän kohtalonsa, jos kerrot, missä kantele on”, jatkoi Säikky Narinan ajatusta. Hiljaa mielessään Misha päätti, että nämä maksaisivat tapiokoiden tapoista omilla hengillään. Tapiokat olivat olleet hyviä miehiä, uskollisia ja rehellisiä. “Kuten sanoin, en tiedä, missä kantele on nyt”, toisti Misha ja yritti kuulostaa luontevalta.

“Hmm... ehkä kysymme sitä sinulta huomenna uudestaan”, pohti Narina, ja Misha tiesi saavansa seuraavana yönä varsin vähän nukutuksi.

“Miten onnistuit pukemaan sen haarniskan?” kysyi eräs miehistä, joka oli aikaisemmin ollut hiljaa. Mies puhui normaalisti, ehkä hieman virallisemmin kuin muut. Mikä oudointa, tämä ei tuntunut kantavan Mishalle mitään henkilökohtaista kaunaa. Miehen ääni kuulosti jopa melkein lempeältä. ”Meillä on ollut hieman... hankaluuksia saada sitä kenenkään päälle. Miekasta puhumattakaan”, jatkoi Lempeä. Misha yritti pidättää hymyään ja omaksi onnekseen onnistui siinä. Portilla kuollut mies oli varmasti vaikeuttanut vapaaehtoisten löytymistä.

“Henki vieraili luonani ja käski tehdä niin.”

“Henki?” kysyi Narina.

“Luulen, että se oli Ukko”, sanoi Misha. Hänellä ei ollut mitään syytä valehdella.

Miehet menivät hiljaisiksi. Hajanaisten katseiden vaihdon jälkeen Lempeä kysyi:

“Siis tarkoitat... Ukkoa. Ylijumalaasi?”

“Minun ja teidän. Kaikkien pohjolaisten”, sanoi Misha ja tiesi joutuvansa maksamaan sanoistaan ensi yönä. No, yöhön mahtuisi vain rajattu määrä tunteja.

“On olemassa vain yksi jumala”, sanoi Säikky ja vei käden rinnalleen tekopyhästi. Misha ei ollut ikinä kuullut Rautamon salissa moista tunnustusta, ja se kuulosti pahimmanlaatuiselta pyhäinhäväistykseltä.

“Sinunkin kannattaisi ehkä pohtia uskosi juuria”, kehoitti Narina ja viittasi sitten vartijoille. “Saattaa nimittäin olla, että pääset tapaamaan luojasi nopeammin kuin luuletkaan.”

Misha ei sanonut mitään, kun vartijat tönivät hänet takaisin selliinsä. Misha painoi aatelisten kasvot mieleensä siltä varalta, että joskus pääsisi kostamaan näiden teot. Toive oli aika epätodennäköinen, sillä Misha oli surmannut yhden miehen sukulaisen ja loukannut heitä kaikkia. Tarkemmin ajatellen oli todennäköistä, että samat miehet olivat myös Rautamon Metsävahdin murhayrityksen – tai murhan – takana. Silloin heillä oli enemmänkin kuin muutama syy pistää Misha killumaan hirsipuuhun. Todennäköisempää kuitenkin oli, ettei Misha näkisi edes seuraavaa aamua.

Misha silitti Pirtan antamaa palmikkoa ja muisteli heidän yhdessä viettämäänsä aikaa. Vaikka he olivat voineet tutustua toisiinsa vain lyhyen hetken, Misha oli silti onnellinen. Kuolipa hän tänään tai ei, ainakin Misha oli saanut kokea onnea kerran elämässään.

Yön tullen miehet tulivat, eivätkä he tällä kertaa olleet yhtä helläkätisiä kuin edellisellä kerralla.