Pirta pyyhki kyyneleet silmistään ja istuutui alas jäiselle kivelle. Tappuran uhraus oli herkistänyt hänen mielensä. Sellainen uhraus kaiken tämän mielettömän tappamisen keskellä oli pysäyttänyt Pirtan paikoilleen. Tappura oli uhrannut oman henkensä Mishan lapsen ja Pirtan vuoksi. Eikä Pirta ollut edes kertonut tälle totuutta Mishasta! Häpeä painoi nuorta neitoa, ja Pirta joutui uudestaan pidättelemään kyyneliään. Pirta toivoi, että tapiokat tapaisivat toisensa Tuonelan virralla. Sitten kaikki olisi selvää. Ehkä he antaisivat anteeksi hänen tekonsakin.

Kun sotavelhon noituus oli poistunut, Pirta oli sumukävellyt suojaan taistelun keskeltä. Moni katajaneidoista oli kuollut, mutta suurin osa pääsi pakenemaan. Lähestulkoon kaikki neidot olivat menneet suojaan rintamalinjojen taakse, mutta Pirta oli tehnyt toisin. Hän oli noussut Hirssavaaran huipulle, josta oli hyvä näkymä joka suuntaan. Pirta oli korkealla, mutta pystyi silti näkemään taistelun hieman liiankin selvästi.

Pirta otti kantelepussin selästään. Hän riisui kanteleen suojaavasta pussistaan ja tarkasteli luunkiiltoista kanteletta hajamielisesti. Hän ei edes uskaltanut ajatella, mitä tapahtuisi, jos hän joutuisi soittamaan kanteletta nyt. Hän osasi kyllä soittaa tavallista kanteletta, mutta luomisen kantele...

Ei. Pirta ei koskisi kieliin, ennen kuin kaikki muu toivo olisi jo mennyt.

Pirta kääri kanteleen kielet varovasti auki ja katsoi alas taisteluun. Tapiokoiden pääpuolustuspaikka oli rajun hyökkäyksen kohteena, ja näiden rivit harvenivat hetki hetkeltä Caer Vuoren viirin ympäriltä. Tapiokoiden rinki tiivistyi tiivistymistään Caer Vuoren kultaisen hahmon ympärille.

Äkkiä taistelukentällä tapahtui jotain. Äänetön, hajuton muutos lainehtivassa sotateräksen aallokossa. Kuin etäinen loiskahdus veren tahraamassa vedessä.

Pirta ei nähnyt tai kuullut mitään tavallisista taistelun äänistä poikkeavaa, mutta silti jokin oli selvästi muuttunut. Oli kuin peto olisi astunut keskelle hirvilaumaa; kaikki haistoivat muutoksen ilmassa, vaikka mitään ei vielä näkynyt. Pedon hengitys tuntui lähempänä, väkevämpänä. Pirtan niskakarvat nousivat pystyyn, kun hän näki viimein pedon oikean luonteen.

Se oli Misha.

Misha haistoi taistelun jo kaukaa, veri ja sisälmykset sotkeutuivat sotilaiden hikeen. Metsän rauhoittavan havuinen tuoksu peittyi melkein kokonaan sodan löyhkän alle. Misha tiesi Pirtan olevan jossain siellä, taistelun ja melskeen keskellä; kaikesta tuskasta ja aistien hyökymisestä huolimatta Misha haistoi katajaisen aromin, seurasi sen leijumista ilman halki. Pirta oli lähellä.

Misha ei edes kuvitellut ymmärtävänsä, miksi hänen aistinsa sykkivät niin uskomattoman tarkkoina ja selkeinä. Hän tiesi järjellään, että tavallinen mies ei voinut juosta päivätolkulla lumihangessa ilman vettä tai ruokaa. Niin hän oli silti juuri tehnyt. Hevosen tuupertuminen oli vain hämärä muisto, etäinen kaiku ajalta, jolloin asioilla tuntui olevan vielä jokin käsinkosketeltava merkitys. Ukon kohtaaminen ja tämän antama lupaus polttivat Mishan mieltä kuin polttorauta, jolla Tapion merkki oli poltettu hänen rintaansa. Hän tekisi osuutensa tässä sodassa, ja Ukko suojelisi Pirtaa. Se oli sopimus. Sitä Misha aikoi kunnioittaa.

Veri kohisi punaisena raivon merenä Mishan korvissa, kun hän viimein näki ensimmäisen vihollisensa. Miekka ilmestyi kuin taikaiskusta hänen käteensä, epäinhimillisen kirkas terä valmiina leikkaamaan luuta ja lihaa. Misha pystyi aistimaan Ukon miekassa sen innostuksen ja raivon, saman, joka ruokki Mishaakin. Miekka tahtoi maistaa vihollisen verta, ja Misha yhtyi miekan nälkään. Raivo ajoi häntä eteenpäin, ja Misha hyppäsi viimeiset juoksuaskeleet ilmaan.

Ukon miekka sivalsi ilmaa, ja äimistynyt vaegharadilainen keihäsmies hajosi kahteen osaan. Veri roiskui laajassa kaaressa kauemmas kuin silmä ehti seuraamaan, ja miehen kappaleet irtosivat toisistaan epätodellisella nopeudella. Terä tuntui leikkaavan pelkkää ilmaa, niin väkevä Mishan isku oli. Seuraava sotilas kääntyi kohtaamaan Mishaa, mutta mies oli aivan liian hidas: Mishan miekka leikkasi kuin puolihuolimattomasti miehen pään irti panssareineen päivineen. Ennen kuin miehen ruumis oli ehtinyt kaatua kunnolla maahan, Mishan miekka maistoi jo seuraavan vihollisen verta.

Misha antautui taistelun verihurmeiseen tanssiin koko sielullaan, antoi Ukon miekan olla oman tuskansa ja raivonsa jatke. Hyajnar, haarniskan muinainen mieli, kuiski neuvoja Mishan korvaan, ja Misha antoi kehonsa totella. Hän oli Ukon tahdon verinen välikappale. Miekka halkoi ilmaa, miehiä ja hevosia, eikä Misha kuullut enää mitään ulkopuoleltaan. Jos joku osui häneen miekalla tai keihäällä, Misha ei sitä tuntenut tai huomannut. Ukon antama haarniska oli kuin osa häntä itseään, eikä Misha tuntenut enää edes omaa mieltään. Kaikki oli kadonnut jonnekin punaisen hunnun taakse.

Viholliset pakenivat.

Pirta katsoi Mishan kirkkaan hopeisena leiskuvaa hahmoa epäuskoisena. Huolimatta melkoisesta välimatkasta Pirta tunnisti Mishan aivan kuin tämä olisi seisonut hänen vierellään. Miten tämä saattoi olla mahdollista? Miten Misha oli elossa? Sitten ymmärrys iski, ja epäuskoinen suru vaihtui ensin kiukuksi ja lopulta sokeaksi raivoksi. Miten Viima oli saattanut valehdella hänelle tästä? Kirottu Viima, ja kirotut katajaneidot! Miten he saattoivat leikkiä näin hänen mielellään?

Pirta huusi raivosta ja epäuskosta. Hän tahtoi sumukävellä miehen luokse heti, vaaroista välittämättä. Pirta tahtoi nähdä Mishan kasvot lähempää, tahtoi, että Misha näkisi hänet. Heillä oli niin paljon puhuttavaa, niin paljon asioita, joita ei vielä ollut sanottu. Silti Pirta pysyi aloillaan. Hän ei vaarantaisi heidän syntymätöntä lastaan pelkkien omien mielihalujensa vuoksi. Ei nyt, eikä ikinä. Pirta tiesi, että Misha olisi samaa mieltä. Se ei kuitenkaan helpottanut Pirtan oloa yhtään.

Pirta painoi vihansa syvemmälle mielensä perukoille ja seurasi Mishan taistelua. Tämän hopeinen haarniska hehkui omaa, epäluonnollisen kirkasta valoaan, aivan kuin koko taistelukenttä olisi ollut pelkkää hämärää liikettä Mishan ympärillä. Mishan raivo oli uskomatonta, liikkuminen nopeampaa kuin silmä ehti seuraamaan. Musta miekka sivalsi ilmaa laajoissa kaarissa, viholliset lakosivat hopeisen myrskytuulen alta kuin heinä ukkosmyrskyssä. Jos tarinat Jumalten astioista olivat koskaan olleet totta, tämän lähemmäksi totuutta legendat tuskin koskaan pääsisivät.

Misha teurasti jokaisen, joka uskalsi astua hänen tielleen. Muut tapiokat aistivat hänen raivonsa, ja Misha tuntui keräävän ympärilleen taistelevia tovereitaan tehokkaammin kuin itse Caer Vuoren komentajan viiri. Yksitellen taistelevat tapiokat kasaantuivat Mishan perään, ja miehestä kumpuava pysäyttämättömyyden aura tuntui tarttuvan kaikkiin hänen seuraajiinsakin. Pian Misha oli tapiokoiden puolustusjoukon kirkasverisin kärki, joka upposi ahnaasti yhä syvemmälle vihollisten lihaan.

Askel askeleelta puolustajat alkoivat ottaa takaisin vihollisjoukoille häviämäänsä maaperää.

Pirta tuli etäisesti tietoiseksi matalasta huminasta, joka vavisutti maata ja ilmaa. Pirta kääntyi katsomaan taakseen ja näki taivaalla liihottelevat olennot ensimmäistä kertaa. Yksityiskohtia ei erottanut, mutta siipien koosta päätellen olennot olivat valtavia. Hän tajusi, että olennot eivät olleet todellisia, eivät kiinteitä. Pirta näki ne unennäkijän taidoilla, Mielikin silmin. Siivekkäät sielut liihottelivat taivaan ja maan rajalla, ja hän pystyi melkein erottamaan pimeässä hehkuvat punaiset, pahansuovat silmät. Pirtaa puistatti. Nämä olivat petoja hänen omista enteistään, kauhuja hänen painajaisistaan. Olennoista huokuva ilkeämielisyys ja tahto aiheuttaa pahaa kaikelle elävälle sai Pirtan voimaan pahoin.

Sitten Pirta katsoi alas maahan, siivekkäiden olentojen taakse. Kyyryselkäiset olennot loikkivat valtavin askelin Hirssaa kohti ajaen ihmisiä edellään. Olennot olivat valtavia kooltaan, isompia kuin ihmiset. Turkisharjaisten olentojen valtavat hampaat välkkyivät vähäisessä valossa. Mustat kynnet silpoivat naisia, lapsia ja sotilaita. Lasisen mustat silmät eivät tunteneet sääliä, eivät pelkoa. Olentojen tummanpuhuva matto vyöryi uskomattomalla nopeudella kohti rajasolaa, kuin kuoleman vuorovesi.

Oli viimeinkin selvää, että todellinen vihollinen oli vasta tulossa. Ennustusten pedot, jotka ajoivat ihmisiä tieltään kuin karjaa.

Muutos taistelussa oli melkoinen. Jos vihollisjoukot olivat aikaisemmin hyökänneet, nyt ne pakenivat hillittömästi tapiokoita kohti. Vihollisten taistelu muuttui epätoivon siivittämäksi, ja pian nämä eivät näyttäneet edes välittävän kaatuneistaan. Silmittömästi pakenevat viholliset juoksivat henkensä edestä karkuun, pois olentojen luota. Tapiokat seisahtuivat paikoilleen hämmentyneinä, kun viholliset heittivät aseet maahan ja juoksivat heitä kohti armoa anoen. Jotkut heittäytyivät mieluummin tapiokoiden miekkoihin kuin jäivät odottamaan kohtaloaan loikkivien petojen syleilyssä. Osa jatkoi taistelua tapiokoiden kanssa, osa pakeni paikalta.

Taistelukenttä muuttui kaaokseksi.