Becca, kohtalon punainen silmä, suureni taivaalla päivä päivältä. Misha otti tavakseen käydä illalla vartiovelvollisuuksiensa päätteeksi tarkastelemassa tähtitaivasta kasarmin pihalla. Koulutus alkoi olla jo lopuillaan, ja kaikki opit oli opetettu. Tapiokoiden varsinainen koulutus väheni päivä päivältä, samalla kun kaupungin kaartivartioston velvollisuuksia lisättiin nuorukaisille hiljakseen. Mishan saapumiserän nuorukaiset komennettiin eri puolille kaupunkia: osa vartioimaan portteja, osa kaupungille partioimaan ja järjestystä pitämään. Jotkut tapiokoista jätettiin kiertovartioon, jossa tehtävät vaihtelivat viikoittain. Rieti joutui portille maleksimaan, Misha määrättiin kiertovartioon.

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen Misha oli aidosti tyytyväinen jostain itse saavuttamastaan asiasta. Vaikka kiertovahdin homma ei ollutkaan monen tapiokan mieleen, oli palkka kuitenkin varsin hyvä ja työtehtävät vaihtelivat Metsävahdin kunniavartiostossa toimimisesta aatelisten saattotehtäviin. Mishalle moinen vaihtelevuus sopi varsin hyvin.

Muut kiertovahdit olivat sodan koulimia veteraaneja, ylennysvuoronsa syystä tai toisesta ryssineitä sotilaita, joille oli annettu tilaisuus osoittaa tarpeellisuutensa. Sota jätti arpensa miehiin ja naisiin, ja vanhoista tavoista oli joskus hankalaa päästä irti. Kiertovahdit olivat usein äkkipikaisia, vaarallisia miehiä, joita ei ollut hyvä suututtaa. Sotataidoissa kiertovahteja kunnostautuneempia ei tapiokoiden joukossa kuitenkaan ollut, ja Misha tiesi oppivansa vahdissa ollessaan sotimisesta enemmän kuin olisi varmaan halunnutkaan.

Alku kiertovartiossa ei kuitenkaan ollut helppoa. Mishan ensimmäiset varsinaiset työtehtävät olivat olleet yksinkertaisia juoksutuksia, joissa vanhemmat kaartilaiset höykyttivät Mishaa mielihalujensa mukaan. Misha kesti kovaluontoisen leikin valittamatta, ja pian vanhemmat kiertovahdit antoivat nuorukaisen olla. Samalla Misha oppi liikkumaan Rautamossa suhteellisen hyvin.

Parissa kuukaudessa kaartilaiset ottivat Mishan omakseen, hitaasti ja epäuskoisina, mutta ottivat kuitenkin. Misha erkaantui hieman entisistä asetovereistaan, vaikka he kaikki palvelivatkin samassa kaupungissa. Työ oli kokonaisvaltaista, ja lähtökäsky saattoi tulla minä hetkenä hyvänsä. Lopulta muut vaihtokaartilaiset pyysivät alokaskasarmilta Mishan siirtämistä vakinaisesti tapiokoiden vaihtolaisten joukkoon. Misha hyvästeli entiset asetoverinsa, pakkasi vähäisen omaisuutensa ja muutti asumaan vaihtolaisten parempaan kasarmiin.

Paremman työn myötä Misha sai myös enemmän vapaa-aikaa. Suurimman osan vapaa-ajastaan Misha vietti kaupungin ulkopuolisilla metsämailla, missä tapiokat kävivät metsästämässä suurriistaa. Vaikka suurempaa saalista tuli aika harvoin, Misha nautti aikaisista ratsastusreissuista vaihtokaartilaisten kanssa. Tappura liittyi silloin tällöin seuraan, kun omilta toimiltaan ehti. Miehet eivät puhuneet paljon, mutta tulivat toimeen tavallista paremmin. Misha oppi arvostamaan harmaahapsista jättiläistä aivan eri tavalla kuin alokasaikojen höykytyksessä. Tämän tarinat, silloin harvoin kun Tappura niitä intoutui kertomaan, olivat vivahteikkaita, verisiä ja sankarillisia. Misha rakasti tarinoita, mutta ei antanut sen näkyä mitenkään. Misha arveli kuitenkin, että Tappura tiesi sen sanomattakin.

Mishan taidot miekkailijana alkoivat olla huipussaan. Tappura opetti Mishaa edelleen, mutta yhä useammin ottelut päättyivät Mishan terään Tappuran kaulalla. Tappura oli ollut aikanaan Borven miekkamestarin parhaita oppilaita, mutta sodan tultua hänet oli monen muun tavoin haettu asepalvelukseen. Miekkailuoppi oli siirtynyt teoriasta ja taiteesta veriseen työhön.

Miehet olivat myös ryypänneet yhdessä useaan otteeseen, mikä oli enemmän kuin Misha olisi koskaan voinut kuvitellakaan. Misha oli kuitenkin Tappuran oppilas, arvoltaan Tappuraa selvästi alempana. Kun Tappura oli pyytänyt ensimmäisen kerran Mishan mukaansa oluttupaan onnistuneen metsästysreissun päätteeksi, Misha oli suostunut ilomielin. Misha oli tottunut juomaan olutta ruokajuomana, mutta ei ikinä ollut oikeastaan ehtinyt humaltumaan. Sen kokemuksen jälkeen Misha toivoi, ettei ikinä olisi sitä kokeillutkaan.

Tappura oli kaatanut olutta reippailla kulauksilla, ja Misha oli tietenkin tehnyt samoin. Misha ei ollut pienikokoinen mies, mutta Tappura oli häneenkin verrattuna paljon isompi. Ja olutmäärä, johon Tappura yritti itsensä hukuttaa, oli sitäkin suurempi. Pian Misha tajusi olevansa varsin tukevasti humalassa, ja puheen kanssa alkoi olla vaikeuksia. Tappura kuitenkin jutteli yhtä leppoisasti kuin aina ennenkin, kaatoi välillä tummaa olutta kitaansa ja jatkoi taas. Misha ei pysynyt samassa tahdissa mukana, vaikka yritys oli kova. Jossain vaiheessa Misha sai mahtavan oivalluksen, ja yritti jakaa sen Tappuran ja erään tuntemattoman vierustoverinsa kanssa. Vaikka Misha kuinka yritti ja yritti, sanat eivät tahtoneet tulla oikeinpäin ulos, ja miehet vain nyökkäilivät Mishan kommenteille.

Hitaasti Misha lopetti, ja alkoi valua pöydän alle. Olkien seasta katsottuna maailma olikin paljon rauhallisempi paikka, se ei huojunut läheskään niin paljon. Mishan olo oli lämmin, pehmeä ja iloinen – jotain sellaista, mitä hän ei ollut kokenut pitkään, pitkään aikaan. Misha hymyili ja sulki silmänsä.

Misha avasi silmänsä, kun joku huomautti hänelle kepeästi, että hän makasi väärässä paikassa. Potku ei sattunut lainkaan, mutta viesti tuntui varsin selvästi muotoillulta varsinkin, kun se osui kylkiluiden ja rintalastan liitoskohtaan. Misha katsoi Tappuran humalasta harottaviin silmiin, ja päätti, että oli parempi nousta ylös kuin antaa Tappuran rojahtaa päälleen.

Se oli viisas päätös. Tappura oli kaatua lähes samantien, ja Mishalla oli täysi työ saada mies pysymään pystyssä.

Jos mahdollista, Tappura oli vielä enemmän päissään kuin Misha. Misha hymyili huojuvalle Tappuralle, joka oli juuri sanomaisillaan jotain. Sitten Misha näki kievarin oluttytön. Oluttyttö oli kaunis, melkein yhtä kaunis kuin Pirta, mutta hänen hymynsä tuntui hieman teennäiseltä. Nainen sanoi jotain, ja Mishan täytyi oikein pinnistellä kuullakseen.

”Sulkemisaika. Mars matkoihinne. Tulkaa vaikka huomenna uudestaan.”

Mishalta kesti hetken ymmärtää, mitä oluttyttö yritti sanoa. Tappura oli nopeampi, vaikkakaan ei paljon.

”Luulen... että meidän täytyy. Mennä.” Misha nyökkäsi ja vilkutti oluttytölle hyvästiksi. Tyttö ei vilkuttanut takaisin, mutta Mishan hilpeää mieltä se ei hillinnyt. Hänen teki mieli laulaa, mutta valitettavasti Misha ei muistanut siihen hätään mitään sanoja. Harmi.

Misha talutti Tappuraa jonkin matkaa, ja kirpeässä ulkoilmassa Tappura alkoi hieman selvitä. Miehet pysähtyivät vähän väliä heittämään vettä tuntemattomien ihmisten ovenpieliin ja naureskelivat teoilleen. Heillä oli oikein hauskaa koko matkan parakeille saakka.

Seuraavana aamuna Mishaa ei enää naurattanut. Se oli hänen elämänsä karsein aamu. Ikään kuin lukuiset oksennuskerrat eivät olisi olleet tarpeeksi paha rangaistus, päänsärkykin oli niin paha, että Misha pelkäsi päänsä räjähtävän. Jossain vaiheessa Misha ehti jo toivoakin sitä.

Kaikeksi onneksi Mishan palvelusvuoro oli vasta illalla. Se oli hyvä, sillä Mishasta tuskin olisi ollut vartiotehtäviin ennen sitä. Suurin osa Mishan aamusta meni käymälässä juoksemiseen, ja loput ajasta Misha yritti saada vapinan loppumaan juomalla vettä. Se olikin ainoa asia, joka pysyi kunnolla sisällä.

Sekään ei kuitenkaan ollut pahinta. Misha muisti varsin hyvin, mistä oli Tappuran kanssa puhunut. Misha muisti kertoneensa pedon kirouksestaan, moneen otteeseen, ja muisti Tappuran neuvot sen hillitsemiseksi. Osa neuvoista oli tuntunut hauskoilta silloin, mutta nyt... ei niin hauskoilta. Eniten Mishaa ihmetytti, että Tappura oli tiennyt pedon kirouksesta niin paljon. Misha muisti myös kiitelleensä Tappuraa vuolaasti kaikesta siitä, mitä jättiläinen oli hänen puolestaan tehnyt. Monta kertaa.

Todella monta kertaa.

Mishaa hävetti. Nyt kun asiaa muisteli, tuntui, että eilen illalla oli hölmöillyt ja levitellyt asioitaan joku aivan eri ihminen. Miten hän voisi katsoa Tappuraa silmiin seuraavan kerran?

Mishaa pelottivat myös asiat, joista hän ei muistanut puhuneensa. Voi sitä hävetyksen määrää! Misha voi pahoin ensiksi pelkästä ajatuksesta, sitten oikeasti. Hänen oli pakko keskeyttää voivottelunsa pahoinvoinnin vuoksi.

Hämärästi hän muisti Tappuran varoitelleen Mishaa liiallisesta juomisesta, mutta se saattoi olla untakin. Varsinkin, kun mies itse oli kitannut olutta kuin vettä vain. Joka tapauksessa Misha oli päättäväinen. Hän ei joisi enää koskaan noin paljon olutta.

Kunnes tuli seuraava onnistunut metsästysreissu.

Keskitalven kekri alkoi lähestyä, eikä aurinko ollut näyttäytynyt enää moneen viikkoon. Ihmiset ärsyyntyivät, tiuskivat ja kiukuttelivat toisilleen. Lunta oli satanut runsaasti koko alkutalven, ja nyt kastellivuoren juurella oli useiden metrien nietokset. Hanki oli paikoin kovaa, joten hevosella saattoi vielä liikkua reen kanssa. Metsään ei jalan ollut asiaa.

Becca vain suureni suurenemistaan. Vaikka papisto ilmeisesti olikin toivonut Kultaisen imperiumin tilanteen pysyvän salassa mahdollisimman pitkään, oli kansan parissa alkanut kulkea jo huhuja valtavista ihmismassoista, jotka pakenivat Kultaisesta imperiumista. Huhut saivat välillä uskomattomia mittasuhteita, ja Misha ja muut vaihtokaartilaiset lähetettiin harva se päivä hajottamaan liian innokkaiksi heittäytyneiden merkinpalvojien torikokoontumisia. Merkinpalvojien helppoheikit nauttivat tilanteesta, kun kaupungin rahvas pelkäsi henkensä puolesta. Oli helppo tarjota kuolemanjälkeistä elämää, kun nykyisen elämän jatkuminen näytti epävarmalta. Jotkut aateliset tukivat salaa merkinpalvojia, sillä uskonnon varjolla köyhät sai helposti ruotuun.

Misha ei välittänyt merkinpalvojista sen enempää kuin turhasta väittelystäkään. Tapion usko oli kaikki, mitä tapioka tarvitsi, sillä siitä riippui henki. Tapion tunnus rinnassa poltteli silloin tällöin, mutta Misha kesti sen tyynesti. Se oli pieni hinta Tapion suojeluksesta. Misha käytti Tapion lahjaa harvoin. Tarvittaessa Tapio antoi voimiaan, mutta ei koskaan huvikseen, eikä kukaan tapioka uskaltanut kokeilla testimielessä oikukkaan metsän kuninkaan armeliaisuutta. Kerran Mishan käsi murtui harjoituskentällä painiessa, ja Tapion merkki tuntui syttyvän tuleen hänen ihollaan. Kipu yltyi yltymistään, ja hetken Misha jo uskoi pyörtyvänsä. Sitten kipu oli ohi, ja murtunut käsi taas ehjä. Paranemisen nähneet sotilaat kumarsivat ja kiittivät Tapiota ääneti, ja jatkoivat sitten velvollisuuksiaan aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Keskitalven kekrit oli viikon kestävä juhla, jossa laulettiin, syötiin ja painittiin kilpaa talven pimeimmän ajan päättymisen kunniaksi. Huhuttiin, että tänä vuonna itse Metsävahti tulisi seuraamaan mittelöitä, ja kenties valitsisi suosikkinsa tapiokoiden joukosta. Se olisi suuri kunnia, sillä Metsävahtia nähtiin harvoin, ja silloin kun nähtiin, tämä oli vähäpuheinen. Rautamon Metsävahti oli pohjolaisen yhteiskunnan korkea-arvoisin henkilö, Tapiosta ihmisten joukossa seuraava. Sanottiin, että joskus itse Ukko puhui Metsävahdin suulla, ja silloin ilma huurusi ja rätisi jumalten voimien vaikutuksesta. Misha ei ollut ihan varma, uskoako tarinaan, mutta ei olisi ihmetellyt, vaikka se totta olisikin. Misha muisti äitinsä kertomukset valepukuisista jumalista, jotka kulkivat lapsiensa joukossa tekemässä kiusaa tai ihmeitä.

Tulipa Metsävahti katsomaan tai ei, Misha aikoi kilpailla tänä vuonna miekallaan. Vaikka väkevä olikin, ei Misha ollut välittänyt hikisestä painista enää lapsuusvuosiensa jälkeen. Taisteluja ei voitettu painilla, vaan röyhkeydellä ja teränkäyttötaidoilla. Jos mies ikinä joutui painimaan hengestään, hän ansaitsi kuollakin, sillä sotilas ei luopunut aseestaan henkensäkään uhalla.

Mishalla oli omat, itsekkäät syynsä miekkakilpaan. Tappura tiesi kertoa, että nuoresta palvelusiästään huolimatta Misha saisi osallistua kisaan niin halutessaan. Paikalla olisivat kaikki pappiskunnat kannattajineen: Ukokkaat, Tapion laulajat ja Mielikkilän katajaneidot. Misha tahtoi jo kovasti nähdä Pirtan, sillä edellisestä kerrasta oli vierähtänyt aikaa aivan liian monta kuukautta. Naisen puheet vaivasivat edelleen Mishan mieltä, mutta hän ei uskaltanut puhua niistä vielä kenellekään. Tapion laulajat eivät olleet kuuluisia puheliaisuudestaan, ja tapiokoiden luonteeseen kuului asioiden verkkainen odottaminen. Asiat tapahtuivat omalla painollaan, jos tapahtuivat lainkaan.

Kekrejä edeltävänä yönä Misha ei saanut kunnolla nukuttua, joten hän nousi ylös, puki ylleen ja lähti kävelemään ulos. Kaupunki oli vaiennut yönviettoon, kaduilla kuljeskeli ainoastaan yövahteja ja harhailevia kulkukoiria. Taivas oli jälleen kirkas, ukonpilvet olivat sataneet itsensä tyhjiksi edellisellä viikolla ja tuuli oli ajanut ne lopulta pohjoiseen kolttia kiusaamaan. Ilma oli kirpeää hengittää, mutta Misha ei palellut paksujen vaatteidensa alla. Päästyään lehdon reunalle Misha ei kuitenkaan mennyt itse lehtoon, vaan jäi seisoskelemaan hetkeksi lämpöä hehkuvan lehdon ulkopuolelle. Yö oli äänetön, mitä nyt pakkanen paukkui läheisissä pihapuissa. Ikkunoissa ei ollut valoja, ja kaupungin katulyhtyjen valot eivät yltäneet lehdon reunalle.

Mishan katse hakeutui jälleen taivaalle, jossa Becca kasvoi kasvamistaan. Punainen hohde oli jo suurempi kuin Mishan ojennetun käden peukalon kynsi. Mishaa ei pelottanut, vaikka punaisen silmän katse oli pahansuopa.

”Se lähenee nopeasti”, sanoi matala miesääni Mishan takaa. Misha säpsähti ja kääntyi katsomaan taakseen. Lehdossa, aivan Mishan lähellä, seisoi mies koivuiseen keppiin tukeutuen. Vaikka mies vaikutti ensivilkaisulta melko vanhalta, ei tämän ihossa ollut ryppyjä, eikä korpinmustassa tukassa ollut harmaasta jälkeäkään. Silmät olivat kovat ja terävät. Lumessa ei ollut jalanjälkiä, eikä tähdistä ja kuunsirpistä loistava valo jättänyt varjoa miehen vierelle. Tapion merkki Mishan rinnassa muuttui kylmäksi ja kovaksi. Hitaasti Mishan käsi hakeutui miekan kahvalle.

”Älä ole typerä. Teräs ei auta sinua.”

”Mikä olet?” kysyi Misha epäröiden.

”Et tunne minua.”

”Onko sinulla nimeä?” uteli Misha kuitenkin ja astui hieman lähemmäksi.

”Montakin. En kerro niistä sinulle yhtään. Sinun nimesi taas... Misha?” Ukko repesi säksättävään nauruun. ”Joko vanhemmillasi oli kiero huumorintaju tai sitten äitisi oli näkijä. ’Misha – jumalista seuraava’!”

Misha ei osannut sanoa mitään. Olento oli outo, sen naurun aihe sitäkin oudompi.

”Olen pahoillani, jos nimeni ei miellytä sinua”, totesi Misha viimein, vaikka ei ollutkaan. Ukko hymähti.

”Se miellyttää kyllä, älä huoli.”

Misha tuijotti ukkoa, ukko Mishaa.

”Miksi olet täällä?” kysyi ukko viimein Mishalta.

”En saanut unta. Täällä on rauhallista.”

”Ehkä... toistaiseksi. Ajat kuitenkin muuttuvat”, sanoi ukko äänessään etäinen pettymyksen kitkerä sivumaku.

”Nyt on nyt. Vanhukset murehtivat menneitä, niin minäkin varmaan aikanaan”, sanoi Misha ja katsoi uudestaan taivaalla loistavaan Beccaan. ”Mutta se on luonnoton.”

Ukko naurahti.

”Ehei, lapsi hyvä. Se on varsin luonnollinen kaikessa hirveydessään. Se kantaa muassaan vain suurta muutosta. Hyvin inhottavaa sellaista.”

”Muutosta? En ymmärrä”, sanoi Misha hämmentyneenä. Mistä ukko puhui?

”Joskus vielä ymmärrät. Mutta... kerropas minulle silmistäsi.”

”Mitä niistä?”

”Tiedäthän, mitä sinusta puhutaan selkäsi takana? Kultasilmäinen petomies... niin he sinusta sanovat. Ja jotkut sylkäisevät taakseen sen sanottuaan.” Ukko astui lähemmäs ja kurottui katsomaan Mishan silmiä. Misha säpsähti, muttei kuitenkaan perääntynyt. Mies ei haissut millekään, eivätkä tämän liikkeet tuntuneet hämmentävän ilmaa lainkaan. Aivan kuin tämä ei olisi olemassa ollenkaan.

”Kyllä... sinulla on hänen silmänsäkin. Mielenkiintoista.” Ukko peruutti hieman ja jatkoi sitten Mishan tuijottamista pää kallellaan. Ukko näytti Mishan silmään aivan korpilta, joka istui puun oksalla tarkkailemassa maailmaa, valmiina lehahtamaan karkuun niin halutessaan.

”Kerrohan... näetkö värit kirkkaammin, haistatko paremmin?”

Mistä mies saattoi tuon tietää? Misha oli pitänyt asian salassa asetovereiltaan uskaltamatta ottaa asiaa puheeksi kenenkään kanssa. Misha oli koko ajan olettanut, että se oli osa Tapion suomaa siunausta. Ilmeisesti mies tiesi asiasta jotain.

”Kyllä. Mistä tiesit?”

Ukko hypähti kevyesti ja innostuneesti ilmaan ja käkätti vähän aikaa Mishan yllätykseksi.

”Tietenkin tiedän, minun kuuluukin tietää! Nyt sinäkin tiedät, että minä tiedän.”

Misha ei ymmärtänyt ukon horinoista mitään. Ellei Tapion merkki olisi ollut kylmän kolea, Misha olisi varmasti pitänyt miestä mielenvikaisena kylähulluna, joka haahuili kaupungilla kiusaamassa kunnon väkeä. Kaikki merkit kuitenkin viittasivat siihen, että Misha puhui henkien maailman asukin kanssa. Sitä Misha ei tiennyt, miksi henki halusi hänen kanssaan puhua, mutta se selviäisi, jos oli selvitäkseen. Vaikka Misha ei erityisesti pitänytkään miehen kuvatuksesta, ei hengelle kuitenkaan saanut olla vihainen. Eikä ukko loppujen lopuksi vaikuttanut pahansuovalta.

”Miksi silmäni ovat kultaiset?” uskaltautui Misha viimein kysymään. ”Miksi haistan ja näen paremmin?”

”Tärkeämpi kysymys on, miksi juuri nyt?” sanoi ukko ja tutkiskeli Mishan kasvoja odottaen miehen vastaavan.

Misha ei kuitenkaan tiennyt vastausta. Viimein ukko pettyi odottamaan ja puuskahti: ”Tajuat sen ehkä aikanaan, luupää kun olet, mutta toivottavasti sitten ei ole liian myöhäistä!”

Misha ei ehtinyt kysyä ukolta enää mitään, sillä Mishan hämmentyneiden silmien edessä mies hajosi maahan kasaksi korpin sulkia. Jostain tuli tuulenpuuska, joka hajotti sulkakasan pitkin lehtoa. Ennen kuin tuuli ehti viedä kaikkia sulkia, Misha nappasi yhden ja laittoi sen talteen poveensa.

Misha palasi kasarmille nukkumaan. Outo tapaaminen kuitenkin mietitytti pitkälle aamuun, eikä lyhyen yön tarjoama uni virkistänyt niin kuin olisi pitänyt. Herätessään Misha oli äreä.