Karttu ratsasti Mishan perässä niin nopeasti kuin hevosen kunto vain antoi myöten. Kuten Karttu oli pelännytkin, Mishan ratsu ei kestänyt miehen pakottamaa älytöntä laukkaa kovinkaan kauaa. Hevonen oli löytyessään todella huonossa kunnossa, eikä Karttu raaskinut jättää sitä hoitamattomana keskelle metsää. Elikko joi ja söi ahnaasti, ja lopuksi Karttu vielä hieroi hevosta kunnolla. Kun hevonen viimein tuntui tervehtyneen, Karttu sitoi elikon suitsista satulansa taakse ja lähti seuraamaan Mishan jälkiä. Karttu ei jaksanut uskoa, että Misha pääsisi ilman hevosta kovinkaan kauas, joten hän ei pitänyt kiirettä.

Misha oli ottanut uutiset Pirtasta ja lapsesta aika raskaasti. Karttu ymmärsi Mishaa varsin hyvin, eikä hän itsekään voinut sulattaa Viiman päätöstä valehdella Pirtalle päin naamaa. Sellainen ei vain ollut... reilua. Karttu ei ollut hääppöinen ihmistuntija, mutta Pirta vaikutti naiselta, joka olisi hoitanut velvollisuutensa varmasti ilman vilunkiakin.

Viima ei ollut puhunut Kartulle paljonkaan siitä, mitä kanteleella varsinaisesti oli tarkoitus tehdä. Mielikki ei kuulemma ollut näyissään niin selkeä, että siitä olisi voinut antaa yksiselitteistä vastausta. Karttu arveli naisen hieman kaunistelevan totuutta, mutta ei jaksanut alkaa väitellä teräksisen katajaneidon kanssa. Vanhasta kokemuksesta Karttu tiesi paremmin kuin alkaa kinata Mielikin asioista.

Viiman ajatteleminen sai hymyn nousemaan Kartun huulille. Oli ollut aikoja, jolloin Karttu oli vielä elätellyt jonkinlaisia toiveita Viiman riiaamisesta, mutta vanhuudella oli taipumuksena huuhtoa turhat luulot ja hapatukset miehen mielestä. Loppujen lopuksi Karttu oli varsin tyytyväinen siihen, mitä heidän välillään nyt oli. He tapasivat silloin tällöin ja keskustelivat myöhään yöhön, mikäli Viiman velvollisuudet antoivat myöten. Kartulle se riitti varsin mainiosti. Oli tärkeää, että edes joku jossain odotti miestä tulevaksi – vaikka se olisi kuinka harvoin tai epäsäännöllisesti.

Karttu tosin uskalsi epäillä Viiman suopeutta, jahka tämä saisi kuulla Kartun auttaneen Mishan pakoon. Pahimmassa mahdollisessa tapauksessa Misha sotkisi Viiman suunnitelmat, mutta jotenkin Karttu ei oikein uskonut siihen. Jos metsän emäntä oli niin kaukonäköinen ja sopuisa kuin sanottiin, ei Misha voinut sotkea mitään sen pahemmin kuin Viima oli jo tähän mennessä sotkenut.

Kartulla oli aikaa miettiä tekojaan omassa rauhassaan vähän pidempään kuin hän alunperin oli arvellut.

Karttu seurasi Mishan jälkiä kaksi päivää, mutta jostain syystä mies ei osoittanut minkäänlaisia hidastamisen merkkejä. Jäljistä päätellen näytti aivan siltä kuin Misha olisi kiihdyttänyt vauhtia sen jälkeen, kun hevonen jäi Kartun löydettäväksi. Mishan juoksuaskeleet näyttivät harvenevan, aivan kuin mies olisi juosta harpponut upottavassa lumihangessa. Tai no, ainakin Karttu hevosineen upposi hankeen varsin helposti. Mishan jäljet näyttivät olevan kuin kevyitä painanteita pettävässä lumessa. Aivan kuin tämän askel olisi keventynyt haarniskasta huolimatta.

Karttu seurasi jälkiä kiinnostuneena. Misha ei tuntunut lepäävän lainkaan, ei minkäänlaisia jälkiä nuotio- tai nukkumapaikoista. Ainoastaan keskeytymätön jälkivana, joka tuntui jatkuvan loputtomiin. Misha tuntui juoksevan väsymättömästi suuntaan, jonne tiesi Pirtan ja syntymättömän lapsensa menneen.

Karttu pohti hiljaa mielessään, kuinka paljon Mishan pukema haarniska asiaan oikein mahtoi vaikuttaa. Millainen lumous asui sellaisessa haarniskassa, jonka seppäjumala oli takonut toisen jumalan sotisovaksi? Karttu saattoi vain arvailla. Varsin selvää kuitenkin oli, että Misha ei ollut enää oma itsensä. Tuntemattomat voimat tekivät työtä miehessä, ja se tuntui antavan tälle uskomattomia voimia ja kestävyyttä.

Karttu ei ollut aivan varma siitä, haluaisiko olla paikalla, kun Misha viimein saapuisi itärajalle.

Viima katseli ympärilleen väliaikaissuojassa. Nuotio lämmitti miellyttävästi laavun suojassa istuvia katajaneitoja, eivätkä ajoittain pahaksikin yltyvät lumimyräkät yltäneet lämpimään tuulensuojaan. Ruoka oli jo tulella, ja katajaneidot olivat valmistautumassa yöpuulle. Neuvosto oli päättänyt, että olisi parempi, jos osa sumukävelijöistä menisi edellä varmistamaan turvallisen reitin Hirssan linnoitukseen. Usvavaeltajat olivat lähteneet valoisan aikaan, ja takaisin he voisivat tulla vasta seuraavan päivänä. Siihen asti kantele ja suurin osa katajaneidoista odottaisivat täällä.

Pari katajaneitoa istui koko ajan hereillä ja piti yllä Mielikin huntua. Neuvosto ei olettanut, että kukaan hyökkäisi heidän kimppuunsa vielä näin syvällä Pohjolan rajojen sisäpuolella, mutta kukaan ei halunnut ottaa riskejä. Kanteletta ja tehtävää ei saanut vaarantaa.

Tehtävä... Viima olisi antanut vaikka oman näkönsä, jos Mielikki olisi sillä hinnalla suostunut raottamaan edes vähän peittoa tulevaisuuden ja menneen välillä. Suurin osa katajaneidoista oli lähtenyt liikkeelle kanteleen ja Pirtan matkaan, ja ainoastaan sen vuoksi, että he kaikki olivat nähneet kanteleen ja Pirtan itärajalla unessaan. Se oli melkoista virvatulien jahtaamista, mutta eipä heillä juuri muitakaan vaihtoehtoja ollut tarjolla.

Viima ei ollut kovinkaan tyytyväinen vallitsevaan tilanteeseen. Viima ei edes huomannut ulkoista epämukavuutta, sillä hän itse oli tottunut elämässään kohtuuteen ja niukkuuteen. Samaa ei voinut sanoa parista nuoremmasta katajaneidosta, jotka olivat vasta saaneet vihkimyksensä. Viima mietti mielessään saamiaan enteitä, tulevaa ja menneitä tapahtumia. Viime aikoina oli tapahtunut hieman liian paljon ennakoimattomia tapahtumia. Oli kuin Mielikki olisi rangaissut seuraajiaan jostain heille tuntemattomasta syystä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Viima tunsi olevansa sekä sokea että kuuro, aivan kuin yksi tärkeä aisti olisi leikattu pois. Enneunien lahja oli arvokas, eikä sitä osannut oikein kunnolla arvostaakaan, ennen kuin oli liian myöhäistä.

Unet olivat menneet aivan sekaisin. Viimeisenä yönä ennen katajapalatsista lähtöään Viima oli nähnyt koko yön unta karhuista, susista ja lentävistä olennoista. Hänen sukellettuaan uneen mikään ei ollut selvinnyt kunnolla. Miehenmielisiä eläimiä unissa. Aivan kuin hän olisi ollut puutteessa oleva nuori tytönhupakko!

Viima havahtui mietteistään, kun joku kutsui häntä nimeltä. Linna astui lähemmäs ja kosketti varovasti Viimaa olkapäästä.

“Miten voit?” kysyi Linna huolestuneena. Viima hymyili vanhukselle lämpimästi. Jotenkin naisen huolenpito oli Viiman mielestä hellyttävää. Se oli sellaisen rohkeuden ja kovuuden osoitus, johon Viima itse ei tässä tilanteessa kyennyt.

“Kiitos, voin hyvin. Tulevaisuus vain pistää miettimään.”

“Samoin. Pelkään jo nukahtamista, kun ei voi olla enää varma mistään. Unet ovat kaoottisia. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunnen itseni ikäisekseni”, myönsi Linna vaitonaisena. Viima tiesi tasan, miltä naisesta tuntui. Hänkin tunsi vuosien raskaan taakan jo harteillaan.

“Nuoremmat tuntuvat suhtautuvan tähän leppoisammin”, sanoi Viima ja tarkkaili pienen katajaneitojoukon kikatusta ja tikkuleikkejä.

“Nuorissa on tulevaisuus”, myönsi Linna.

Hetkeen kumpikaan ei puhunut mitään. Nuotio räiskähti kiukkuisesti, kun joku oli lisännyt sinne epähuomiossa näreitä.

“Voisitko puhua hänelle?” kysyi Linna viimein Viimalta. Viima tiesi kyllä katsomattakin, ketä Linna tarkoitti. Pirta ei ollut puhunut sanaakaan kenellekään Rautamosta lähdön jälkeen. Nainen oli mennyt niin vaitonaiseen mielentilaan, että hetken aikaa Viima oli jo ehtinyt katua päätöstään valehdella Pirtalle.

Viimaa harmitti valehdella, mutta kanteleen ja ainoan todellisen enteen vuoksi Viima ei tahtonut ottaa minkäänlaisia riskejä. Pirtan täytyi mennä rajalle kanteleen kanssa, ja mikäli Viima yhtään tulkitsi enteitä oikein, Pirtan ajatusten olisi parempi olla täysillä mukana silloin, kun niitä viimein tarvittaisiin. Hetkittäin Viima ajatteli, että ei hänen kertomansa valhe ollut valhe välttämättä lainkaan. Mikäli uutisiin oli luottamista, Mishaa oli todellakin odottanut hirttotuomio. Jos Pirta olisi tiennyt miehen vielä elävän, hän olisi varmasti yrittänyt pelastaa rakastettunsa. Samalla Pirta olisi vaarantanut oman ja lapsensa terveyden. Sellainen ei käynyt päinsä.

Viima antoi katseensa kiertää pienessä leirissä. Pirta istui hiljaa hämärässä laavun kulmassa, juuri siinä rajalla, ettei nuotion valo aivan yltänyt valaisemaan hänen kasvojaan. Kantele lepäsi Pirtan vieressä suljettuna samaan nahkasäkkiin, jossa Karttu oli sen alun perin tuonut katajapalatsiin.

“En tiedä, mitä se oikein hyödyttäisi”, epäili Viima.

“Täytyykö sen välttämättä hyödyttää yhtään mitään? Luulen, että sinun seurasi voisi tehdä hänelle hyvää”, ehdotti Linna. Viima ei tiennyt, mitä naiselle sanoa: kaikki – mukaan lukien Viima itse – tiesivät, että Viima ei ollut kovin seurallinen ihminen. Pikemminkin päinvastoin. Viima tarkkaili Linnan kasvoja pilkan tai hymyn varalta, mutta nainen tuntui olevan tosissaan.

“Tiedän, mitä ajattelet”, sanoi Linna vastaukseksi Viiman epäilevään katseeseen. “Mutta on totuus, että Pirta arvostaa varmasti sinun seuraasi tällä hetkellä enemmän kuin kenenkään muun tässä leirissä. Kokeilisitko? Edes minun mielikseni?” pyysi Linna, ja Viiman oli hankala keksiä sopivaa tekosyytä välttyäkseen epämiellyttävältä hiljaisuudelta Pirtan kanssa. Viima huokaisi alistuneesti ja nyökkäsi sitten. Linna palkitsi Viiman eleen leveällä hymyllä ja poistui jakamaan pientä lempeyttään muualle.

Viima kauhoi höyryävän kuumaa vihanneskeittoa kahteen puukulhoon ja käveli hiljaa Pirtan luokse. Katajaneito ei tuntunut huomaavan mitään ympärillään, naisen silmät olivat kiinni ja otsa mietteliäästi kurtussa. Viima kuitenkin istuutui kysymättä tämän viereen, työnsi kulhon Pirtan eteen ja alkoi sitten itse syödä ilman kiirettä. Tuoksu ei ollut lupaillut turhia: ruoka oli hyvää. Viima ei edes yrittänyt aloittaa keskustelua Pirtan kanssa, sillä tiesi sen turhaksi. Pirta söisi, jos siltä tuntui.

Kun Viiman kulho oli jo puoliksi tyhjä, hän huomasi Pirtan viimein heräilevän vaitonaisesta horroksestaan. Viima ei virkkonut mitään, kun katajaneito kurotti kankeasti ruokakulhoon ja alkoi syödä ilmeisen nälkäisenä. Viima ja Pirta söivat hiljaisuuden vallitessa.

“Kiitos”, sanoi Pirta viimein syötyään kulhonsa tyhjäksi. Viima melkein hymyili, mutta päätti sitten hörpätä kulhosta mieluummin lisää keittoa.

“Ole hyvä vaan”, sanoi Viima viimein ja tyhjensi omankin kulhonsa.

Naiset istuivat tulilla, ja pitkään aikaan kumpikaan heistä ei sanonut mitään. Pirta avasi viimein sanaisen arkkunsa.

“Oletko ikinä ollut raskaana?” kysyi Pirta hiljaa. Katajaneidon käsi oli hakeutunut huomaamatta vatsalle, aivan kuin tunnustelemaan uuden elämän alkua.

“En. Tulin nuorena Mielikkilään, ja sellaiset miehet, jotka minut ja Mielikin ovat valmiita naimaan, ovat harvassa.”

“Olisin vain... en tiedä lapsista juuri mitään”, tunnusti Pirta.

“Se tuskin muodostuu kovin suureksi ongelmaksi. Mielikkilässä on paljon vanhoja kätilöitä, äitejä ja isoäitejä. Lapsellesi löytyy kyllä huolehtijoita. Ja sinusta tulee hyvä äiti”, lohdutti Viima. Se ei edes kuulostanut valheelta Viiman korvaan. Hämillään Viima tajusi tarkoittavansa sitä, mitä sanoi.

“Niin... toivon vain, että lapsella olisi isä”, jatkoi Pirta hiljaa, ja Viima tunsi piston sydämessään. Syyllisyys painoi hänen rintaansa niin pahasti, että ruoka oli tulla takaisin ylös.

“Olen pahoillani”, sanoi Viima viimein. Se ei lievittänyt syyllisyyttä juuri lainkaan, mutta Viima toivoi, että Pirta saisi siitä edes jonkinlaista lohtua.

“Ei se... ei sille voi mitään”, sanoi Pirta. Pirta ratkesi itkemään aivan varoittamatta, ja Viima meni hämilleen. Lohduttaminen ei ollut hänen vahvimpia luonteenpiirteitään, mutta surun tullessa hän kuitenkin yritti tehdä kaikkensa helpottaakseen toisen huonoa oloa. Viima puhui Pirtalle rauhoittavan hiljaisella äänellä ja antoi tämän kyynelten kastella sinisen matkakolttunsa. Jokainen Pirtan valuttama kyynel tuntui syövyttävän Viiman syyllisyyttä yhä syvemmäksi montuksi. Viima puri huultaan, ettei itsekin alkaisi itkeä. Se olisi sietämätöntä.

Kun Pirta oli aikansa itkenyt, hänen olonsa lopulta helpottui; hartiat vavahtelivat yhä harvemmin ja harvemmin, kunnes itku viimein loppui kokonaan. Vaikka Pirta lopettikin, Viima piti Pirtasta kiinni vielä pitkän aikaa. Nuoren katajaneidon hengitys syveni hiljalleen, ja lopulta Pirta nukahti Viiman kyynelistä kosteaa olkapäätä vasten. Hitaasti, varoen herättämästä nukkuvaa Pirtaa, Viima laski nukkuvan katajaneidon tämän petipaikalle. Ääneti Viima peitteli Pirtan hyvin yön kylmyyttä vastaan, laittoi kanteleen tämän pään viereen ja meni sitten hiljaa omalle pedilleen.

Viima painoi päänsä huovalle ja yritti saada unta huonosta olostaan huolimatta. Kun unen raskas huntu viimein laskeutui Viiman päälle, öiset painajaiset tulivat jälleen takaisin.

Myös Pirta näki unta.

“Nosta se”, sanoi ääni, syvempi ja tummempi kuin mikään, mitä Pirta oli koskaan eläessään kuullut. Äänellä ei ollut puhujaa, mutta silti Pirta kuuli sen aivan selvästi vierestään. Vaikka kaikkialla hehkui punertava pimeys, ei Pirta kuitenkaan osannut pelätä. Maailma oli pehmeä ja kova, kylmä ja lämmin.

Pirta katsoi valkoisen tomun peittämiä käsiään, ja näki sitten maassa räpiköivän korpin poikasen. Poikanen oli siipirikko, rukkanen raukka. Missään ei näkynyt puuta, josta lintu olisi pudonnut, ei pesää, josta lintu olisi voinut tippua. Pirta kuitenkin totteli ääntä ja nosti poikasen syliinsä. Korppi rauhoittui ja alkoi sitten virkkoa tummat silmät pimeässä välkehtien:

“Mitäs katsot, kultakutri, kuistas kuikehet? Kenen lauluja kaipailet?”

Pirta ei hetkeen tajunnut, mitä lintu oikein tarkoitti, niin vanhahtavaa murretta se puhui.

“En lauluja kaipaa, enkä sanoja”, sanoi Pirta.

“Kaikki kaipaavat sanoja laulettavaksi”, sanoi korppi ja raakkui malliksi. “Mutta ehkä et tiedä vielä, mitä sanoja kaipaat.”

“Ehkä en”, myönsi Pirta.

“Vietkö minut kotiini, istutatko orsipuulle?” virkkoi lintu jälleen. Pirta katsoi kalpeita käsiään ja sanoi sitten:

“Vien toki.”

Korppi raakkui iloisesti ja kertoi sitten Pirtalle, minne suunnistaa pimeässä ilman silmiä.

“Kerropas, mitä korpinpoika nokisulka tekee pikipimeässä yössä”, kysyi Pirta, kun tuli pitkäksi aikaa liian hiljaista. Korpinpoika liikahteli Pirtan sylissä levottomasti ja sanoi sitten:

“Istuskelen, odottelen.”

“Ketä?”

“Ohikulkijoita, taakse tulijoita, pimeyden pelkääjiä”, arvuutteli korppi. “Sinua taisin tällä kertaa odottaa”, myönsi korppi ja raakkui taas.

“Miksi sinä siinä odotit, keskellä tietä?” kysyi Pirta ihmeissään.

“Emoni minut siihen laski, sinua odottamaan. Niin se aina tekee: katkoo siivet, kerii sulat, ettei pääse karkuun liihottamaan”, sanoi korppi.

Pirta järkyttyi. “Mikä emo tuollainen on, joka poikasensa rampauttaa?”

“Rakastava emo, tietenkin. Aina se minut korjaakin, sulkani kohdilleen sukii. Kerta kerralta ehompi”, kehui korppi, eikä asia tuntunut lainkaan vaivaavan sitä.

“Minne on vielä matkaa, montako askelta eteenpäin?” kysyi Pirta.

“Yksi eteen, kaksi taakse ja kolme sivulle. Hyppää kahdesti, kieri kerran, käänny kyynärän verran”, kehotti korppi. Pirta totteli, mutta oli vähällä muksahtaa selälleen, kun jalan alla ei ollutkaan enää pehmeää maata vaan lämmintä vettä.

“Nyt taisit astua väärin”, arveli korppi. “Tuonenvirralta haiskahtaa.”

Pirta katsoi jalkoihinsa, ja oikeassahan korppi oli. Vesi oli tummaa kuin maaemon veri, ja haisi pahemmalta kuin kalan sisälmykset.

“Kehno juttu”, tuumi korppi ja naksutti nokkaansa. “Mites nyt suu pannaan?”

“Sinä kai sen tiedät, kun täältä päin olet”, arvasi Pirta ja katsoi korppia silmiin.

“Ehkä olen, ehkä en. Tänne varmaan päädyn minäkin”, myönsi korppi. “Mutta emon luokse en vielä ehdi, kun tuonen joessa seisotaan. Kerro, mitä haluat, että päästään nopsaan takaisin”, hoputti korppi.

“Miten niin? En minä mitään halua.”

“Haluatpas, paljonkin. Toisen saat pyytämättäkin, toista et edes osaisi pyytää”, sanoi korppi ja räpiköi Pirtan sylissä jälleen. “Pyydä nyt, että päästään”, anoi korppi uudestaan.

“Mitä?”

“Joki tahtoo maksunsa. Joko jäät tänne tai pyydät ja saat.”

“Mitä pyydän?”

“Joki vastaa kyllä, vaikka et tiedä kysymystäkään. Sotkan muna ennen sotkaa, vai sotka ennen sotkan munaa!”

“Hyvä on, kysyn sitten”, sanoi Pirta. Jalat olivat jo kylmät, mutta vilu ei tunkenut luihin ja ytimiin. Outo oli Tuonen joki. “Mitä minä haluan tietää? Kerro, joki, minulle!” pyysi Pirta.

Korppi intoutui hyppimään ja tempoilemaan Pirtan sylissä.

“Hyvin kysytty”, sanoi Korppi ja lausui:

Täs on sanat alkusynnyn,
tähtitalven, verimullan;
suussa tuliset suitset,
kädessä veriset peitset.
Loihe yhteen laukomahan,
kirjokantta halkomahan;
nosta kivi, laske kivi,
kohdusta tulisen emon.

Laulu jatkui pitkän tovin. Sanat sanottuaan korppi hävisi. Vain pikimusta korpinsulka jäi Pirtan käteen linnun jutuista muistoksi. Pirta katseli ympärilleen valtavalla, mustalla joella, mutta jokea ei enää ollut.

Pirta heräsi unen korpinsulka kourassaan.