Takaa-ajo oli muuttunut viivytystaisteluksi. Miehet olivat väsyneitä ja hevostenkin jaksaminen alkoi olla heikoissa kantimissa. Onneksi takaa-ajajat olivat samassa – tai mahdollisesti vielä huonommassa – tilanteessa. Misha toivoi, että nämä olisivat tulleet juuri pitkältä ratsastukselta, se antaisi pakolaisille huomattavan etulyöntiaseman. Mishaa karkuun juokseminen alkoi tympiä. Kaikkein mieluiten hän olisi valinnut sopivan väijytyspaikan ja jättänyt pari miestä jalkajousten kanssa hidastamaan hieman tulijoita. Takaa-ajajia oli kuitenkin aivan liikaa sellaiseen taktiikkaan, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pakeneminen.

Kantele täytyi saada Rautamoon.

Mishalle oli edelleen arvoitus, miten valepappi oli onnistunut soluttautumaan Metsävahdin hoviin. Sellaisen ei luulisi olevan kovinkaan helppoa, sillä papit kyllä aistivat toistensa uskollisuuden. Sen täytyi tarkoittaa sitä, että valepappi oli tiennyt olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa, ilman kiinnijäämisen vaaraa. Ajatus sai Mishan huolestumaan. Miten oli mahdollista, että huijareita saattoi maleksia rauhassa Metsävahdin kastellissa? Mitä Rautamossa oikein oli tekeillä?

Misha vilkaisi taakseen. Takaa-ajajia ei edelleenkään näkynyt, mikä oli helpotus. Pakolaisten saama etumatka oli ollut sen verran hyvä, että palkkatappajat joutuisivat ratsastamaan hevosensa kuoliaiksi, mikäli mielisivät saada heidät kiinni. Misha tiesi kuitenkin kokemuksesta, että hevosten väsyessä tilanne muuttuisi todella sotkuiseksi. Jossain vaiheessa heidän olisi pakko taistella. Ellei...

Misha hidasti vauhtiaan ja tuli Kartun rinnalle. Vanhus hikoili, vaikka ilma oli pakkasen viilentämä. Miehen ilme kertoi kaiken tarvittavan, ja Misha jätti kannustavat sanat sikseen.

“Tiedätkö tätä maastoa yhtään?” kysyi Misha.

“Sen verran mitä täällä kuljeskelin viime kesällä. Toistaiseksi tämä on ollut paras reittivalinta, minulla ei ole sen suhteen valittamista.”

“En minä sitä tarkoittanutkaan”, sanoi Misha ja jatkoi hetken päästä: “Jatkuuko tämä samanlaisena vajoamana aina Rautamon tielle asti?”

Karttu mietti hetken ja pudisti sitten päätään. “Ei. Välissä on järvi, joka täytyy kiertää jommalta kummalta puolelta. Sen jälkeen on suota, ja sitten alkaa lohkareikko. Sitä jatkuu Syväkorpeen saakka, jossa alkaa ikimetsä. Rautamon tie halkaisee metsän. Tuo vasemmalla oleva vaara on kierrettävissä takaa. Sen keskellä menee sola, joka ei oikaise tielle menoa juuri lainkaan. Itse asiassa se on kivikon takia varmaan vaikeakulkuisempi kuin kiertotie.”

Misha nyökkäsi ja mietti hetken tilannetta. Takaa-ajajat eivät välttämättä tunteneet maastoa yhtä hyvin kuin Karttu, mutta toisaalta heillä oli mukanaan yksi tai useampia noitia. Nämä pystyisivät halutessaan katsomaan sielunsa silmin, missä pakolaiset kulkivat. Misha ei pitänyt tilanteesta yhtään. Misha olisi tahtonut jakaa joukkonsa, mutta noitien taitojen vuoksi se oli melkein turhaa. He näkisivät aivan varmasti, jos joukko hajaantuisi kahteen tai useampaan osaan. Toisaalta noidat saattoivat myös järjestää väijytyksen jossain sopivassa paikassa, mikäli heillä oli tarpeeksi tukijoukkoja ja toisia noitia odottamassa jossain.

Kuolo vieköön kaikki noidat!

Sitten Mishalla välähti. Misha nosti kätensä pystyyn pysähtymisen merkiksi, ja pakenevat tapiokat kokoontuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan.

“Tämä ei onnistu. Noidat täytyy tappaa, tai emme ikinä pääse Rautamoon elossa. Tarvitsen kolme vapaaehtoista.”

Viisi kättä nousi saman tien pystyyn, ja Misha valitsi joukosta nopeasti kolme lähintä.

“Te kolme otatte Kartun ja kanteleen mukaanne. Kun päästään seuraavaan jälkisuojaisaan paikkaan, lähdette pyrkimään hieman nykyistä tahtia hitaammin kohti Rautamon tietä vaaran halkaisevan solan läpi. Jos heillä on noitia mukanaan, he lähtevät varmasti seuraamaan teitä koko joukolla. Me jatkamme hetken aikaa suoraan samaa tietä kuin nytkin, ja jonkun ajan kuluttua kierrämme teidän taaksenne. Noidat ovat kuulemma pelokkaita kavereita. Jos hyvin käy, he ovat joukossa viimeisinä ja helposti tapettavissa. Kun noidat on tapettu, meillä on edes jonkinlaiset mahdollisuudet selvitä tästä. Jos ne lähtevätkin jostain syystä seuraamaan meitä eikä kannelta, hajaantukaa eri suuntiin, kun tulette tielle. Kysyttävää?”

Kukaan ei sanonut mitään, sillä Mishan suunnitelma kuulosti riittävän yksinkertaiselta ja järkevältä onnistuakseen. Jos kaikki menisi hyvin, ainakin kannel pääsisi turvaan. Sanomattakin oli selvää, että lukuun ottamatta kolmea vapaaehtoista ja Karttua lopuilla ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia selvitä juonesta hengissä.

Misha antoi lähtömerkin, ja pian joukkue saapui suurten puiden suojaan. Hanki oli lähes kiiltävä lauhan sään ja pakkasen jäljiltä, eikä tuiskulunta ollut juuri nimeksikään. Misha etsi sopivan suojaisan paikan ja antoi kanteleen Kartun kannettavaksi. Misha toivotti kolmelle tapiokalle onnea matkaan, ja nämä siirtyivät joukon hännille. Kun sopiva kohta tuli, miehet ohjasivat hevosensa mahdollisimman vähän jälkiä jättäen kirkkaalle hangelle, pois muiden reitiltä. Misha katsoi miesten perään, ja nyökkäsi viimein tyytyväisenä. Hämäysyritys näytti tarpeeksi aidolta.

Kun kanteleen kantajat pääsivät louhikon taakse katseilta suojaan, Misha pakotti Pikkuran laukkaan, ja muut seurasivat perässä. Mikäli Kartun puheisiin oli luottamista, vaaran huipun saattoi kiertää varsin helposti parin kilometrin jälkeen, mikäli tiesi, mistä kääntyä. Jos kaikki sujuisi niin kuin Misha oli suunnitellut, noidat seuraisivat ainoastaan kanteletta. Se ei ollut hääppöinen mahdollisuus, mutta ainakin se oli jonkinlainen mahdollisuus. Ehkä Mishan strategian opettaja olisi antanut hänelle keppiä tästä hyvästä, mutta Misha ei ollut ikinä ollut järin hyvä puhtaiden sotatoimien suunnittelussa. Pienemmän mittaluokan kahakat olivat enemmän hänen makuunsa.

Aikansa ratsastettuaan Misha katsoi taakseen ja pysäytti pakenevien joukot pienelle tauolle. Vaikka vaara ei ollutkaan järin korkea tässä kohtaa, oli heillä kuitenkin suhteellisen selvä näkymä tulosuuntaan. Misha siristi silmiään ja yritti katsoa kauas. Pian hän erottikin pienet mustat pisteet, jotka kapusivat solaa pitkin ylemmäs. Kanteleenkantajat olivat jo hyvää vauhtia pääsemässä vaaran yli. Alempana huomattavasti suurempi joukko seurasi edelleen pakenevan pääjoukon jälkiä. Misha päätti odottaa niin kauan, että heitä seuraavan joukon lopullinen suunta oli selvä.

Aika mateli aivan liian hitaasti. Satapäinen miesjoukko tuntui seuraavan edelleen heidän jälkiään. Jos sama jatkuisi vielä jonkin aikaa, Misha lähtisi johdattamaan joukkiotaan päinvastaiseen suuntaan kuin kanteletta kuljettavat tapiokat. Se olisi aivan liian helppoa, mutta jos tilanne tulisi eteen, Misha käyttäisi sen varmasti hyväkseen.

Viimein takaa-ajajien pääjoukko tuntui pysähtyvän. Hetkeen joukko ei liikkunut mihinkään, ja näytti siltä kuin pari pienempää pistettä olisi kierrellyt joukon reunamilla. Sitten koko joukko kääntyi takaisin päin kohti paikkaa, josta kanteleen kantajat olivat nousseet solaan. Misha seurasi henkeään pidätellen, kuinka koko satapäinen joukko ahtautui solan suuntaan.

Misha huokaisi helpotuksesta: noidat olivat sittenkin napanneet syötin. Misha komensi miehet heti ratsaille ja pakotti nämä entistä kovempaan laukkaan. Ajoitus oli nyt äärimmäisen tärkeä: jos he tulisivat liian aikaisin, noidat näkisivät heidät aivan varmasti.

Se oli Mishan elämän toiseksi pahin ratsastus. Nuorena koettu pako tuntui vieläkin muistoissa pahalta, mutta tämä oli hieman toisenlaista ahdistusta. Nyt hänen omalla hengellään ei ollut enää mitään väliä: hän oli valmis tarvittaessa uhraamaan oman ja kaikkien joukkonsa miesten hengen, jos vain sen avulla kannel päätyisi Rautamoon. Viimein Misha miehineen saapui vaaran toiselle puolelle. Hitaasti, varoen näyttäytymästä takaa-ajajille, Misha tarkkaili metsän suojista tilannetta. Kuten hän oli toivonutkin, kaksi turkiksiin pukeutunutta noitaa ratsasti kyyryssä hevostensa selässä joukon hännillä. Takaa-ajajien joukkio eteni itsevarman oloisesti kanteleen kantajien jäljillä, aivan kuin heillä ei olisi ollut kiirettä minnekään. Tottahan se olikin, ajatteli Misha hiljaa mielessään: noitien avulla pakolaiset eivät pääsisi ikinä karkuun. Takaa-ajaajien tarvitsi vain odottaa, että ajettavat väsyisivät.

Misha ei aikonut ottaa mitään riskejä noitien suhteen. Kartoitettuaan parhaan mahdollisen väijypaikan Misha komensi kaikki miehet laittamaan jouset valmiiksi. Kumpikin noidista saisi selkäänsä useamman vasaman, muulla ei ollut niin väliä.

Hitaasti, mahdollisimman ääneti, Misha ohjasi miehiään metsän suojassa kohti valittua väijypaikkaa. Tuntui kuin metsä itse olisi pidättänyt hengitystä. Luonto odotti jotain. Misha sitoi Pikkuran vetosolmulla petäjän kylkeen, ja miehet tekivät samoin. Jokainen tarkisti, että miekka irtosi vaivatta tupesta, ja miehet siirtyivät ääneti asemiin kallion päälle. Viimeiset metrit miehet ryömivät lumessa.

Misha kuunteli silmät ummistettuina, kun takaa-ajajajoukko kulki hitaasti väijypaikan ohitse. Miehet puhelivat keskenään pohjolaa, mutta heidän käyttämänsä murre oli Mishalle outo. Se kuulosti hieman bassukalaiselta, mutta Misha ei ollut asiasta aivan varma. No, sillä ei ollut väliä. Kun viimeisetkin hevosten äänet olivat menneet ohitse, Misha uskaltautui hitaasti kurkistamaan kallion takaa. Seurueen noidat olivat aivan lähellä, alle sadan askeleen päässä. Misha ei epäröinyt hetkeäkään, vaan komensi käsimerkillä miehet ottamaan tähtäyksen. Ainoastaan hiljainen lumen kahina paljasti, että miehet tukivat varsijousiaan lumen peittämää kalliota vasten. Kun kaikki olivat valinneet jommankumman noidista kohteeksi Mishan maalinvalinnan mukaan, Misha kuiskasi komennon ja painoi itsekin liipasinta.

Kahdeksan varsijousta läjähti lähes samanaikaisesti, ja kaksi noitaa lensi saman tien satulasta osumien voimasta. Yksi vasamista meni ohi, ja upposi noidan edellä menevän miehen niskaan. Ennen kuin kaikki veriroiskeet olivat edes ehtineet laskeutua valkoiselle hangelle, Misha oli jo komentanut miehet perääntymään. Takaa kuului epäuskoisia huutoja, komentoja ja aseiden kalistelua.

Misha pinkoi lumihangessa niin kovaa kuin jaloista vain lähti. Väijytyspaikka oli ollut hyvä valinta, sillä takaa-ajajat eivät pääsisi aivan suoraan kallion kuvetta pitkin väijyttäjien kimppuun, vaan joutuisivat kiertämään kauempaa. Tämä antaisi toivottavasti Mishalle ja miehille tarpeeksi aikaa päästä hevosten luokse – ja ehkä pakoon.

He ehtivät hevosille juuri, kun ensimmäiset jousimiehet saivat nuolensa lentoon. Tähtääminen liikkuvan hevosen selästä lumihangessa ja umpimetsässä ei ole maailman helpoimpia asioita, joten ei ollut mikään ihme, että suurin osa nuolista meni reilusti ohi. Pari kuitenkin osui, toinen hevosta kaulaan ja toinen lävisti viimeisenä juoksevan tapiokan niskarangan. Hevosensa menettänyt mies vaihtoi hevosta kuolleen kumppaninsa kanssa, ja saman tien he olivat taas pakosalla. Lumi pöllysi, kun Misha johti miehiään syvemmälle metsään.

Kaikki tiesivät, että taisteluun joutuminen oli vain ajan kysymys, ja että siitä ei välttämättä selviäisi hengissä. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli yrittää päästä syvemmälle suojaisaan metsään, jossa vihollisten jousista ei olisi paljoakaan hyötyä.

Misha painautui Pikkuran kaulaa vasten, ja kannusti sitä entistä lujempaa. Misha tiesi, että elikko oli jo kantokykynsä rajoilla, mutta vaihtoehtoja ei enää ollut. Oli kuin ratsu olisi aistinut isäntänsä epätoivon: Pikkura korskahti halveksuvasti ja kiihdytti juoksuaan. Misha hymyili elikon ponnistukselle. Pikkura saattoi ajoittain olla rasittava, mutta sisua siltä kyllä löytyi!

Kun pakolaiset pääsivät helppokulkuisempaan petäjikköön, Misha vilkaisi taakseen. Takaa-ajajiin oli jo muutaman minuutin välimatka, mutta tämä ei riittäisi, jos mieli päästä kunnolla karkuun. Etumatkaa täytyi saada lisää, ja nopeasti. Misha näki edessään hyvän väijypaikan, ja ohjasi Pikkuran sinne. Tapiokat tajusivat saman tien, mitä Misha aikoi, ja kaksi miehistä hyppäsi nopeasti hevostensa selästä virittämään uudestaan varsijousiaan. Misha otti viritetyt jouset ääneti, paiskasi miesten kanssa kättä hyvästiksi, ja nämä jatkoivat sitten vauhdilla pakomatkaa. Misha hyvästeli nopeasti Pikkuran ja yritti saada sen jatkamaan pakoa muiden hevosten perässä. Kun elikko ei totellut, Misha läimäytti sitä viimein takamukselle. Pikkura vikuroi, mutta lähti sitten kuitenkin tapiokoiden perään.

Misha maastoutui väijypaikkaan, asetteli jouset viereensä ja jäi kärsivällisesti odottamaan. Mishan valitsema maastonkohta oli kahden suuren kiven välissä. Siitä oli esteetön näkymä takaa-ajajien tulosuuntaan. Takaa-ajajat joutuisivat joko kiertämään Mishan kaukaa tai rynnimään suoraan päin. Koska heillä ei voinut olla hajuakaan siitä, miten monta miestä kallioiden suojissa oli piilossa, jokainen miettisi ainakin kaksi kertaa ennen kuin tulisi esille.

Misha tiesi, että taktiikka oli pirullinen takaa-ajajien kannalta. Se oli useimmiten pakenevien joukkojen viimeinen yritys saada etumatkaa. Vaikka väijyttäjäksi jäävällä ei useimmiten ollutkaan juuri mahdollisuuksia jäädä henkiin, osti se ainakin pakeneville tovereille lisää etumatkaa. Jos Mishan antama etumatka ei riittäisi, pakenevista tapiokoista joku toistaisi saman, mitä Misha nyt teki, ja parin sellaisen väijytyksen jälkeen takaa-ajajien tahti pakostakin hidastuisi.

Misha ei ehtinyt surkuttelemaan epätoivoista tilannettaan kauan, sillä ensimmäinen ratsastaja tuli melkoisella vauhdilla näkyviin. Mies oli mustapartainen, luisuotsainen ja pukeutunut palkkatappajien suosimaan kevyeen nahkapanssariin. Miehellä ei ollut kypärää eikä muutakaan kunnon suojavarustusta. Misha odotti, että seuraava ratsastaja varmasti näkisi tilanteen, ja laukaisi sitten ensimmäisen jalkajousista. Misha oli tähdännyt miestä tarkoituksella vatsaan, ja nuoli löysi maalinsa niin kuin pitikin. Teräskärkinen vasama päästi osuessaan massahtavan äänen, ja mies lensi satulasta saman tien. Miehen tuskainen ulvonta ja korina pysäyttivät takana tulevan, ja seuraava mies yritti kääntää ratsunsa takaisin metsän suojaan. Misha otti toisen jalkajousen, tähtäsi ja laukaisi.

Toinen mies tippui, ja hänen hevosensa karkasi villisti korskuen takaisin tulosuuntaansa. Maassa rimpuileva mies huusi tuskankoreissaan, mutta Misha sulki melulta kylmästi korvansa. Mitä enemmän mies karjuisi ja kuuluvasti kärsisi, sitä enemmän muut epäröisivät toimissaan. Ehkä raukkamaisimmat lähtisivät jopa karkuun.

Misha ei missään nimessä tahtonut olla julma, mutta tämä oli sotaa. Miehet olivat kyllä tienneet, mihin olivat sotkeutuneet, kun lähtivät tapiokoiden perään.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin seuraava mies uskalsi esiin puiden suojasta. Siihen mennessä Misha oli jo ehtinyt virittää kaksi käyttämäänsä varsijousta uudestaan. Mies sai uteliaisuudesta palkkioksi nuolen olkapäähänsä, ja perääntyi tuskasta urahtaen.

Misha tiesi, että pian vihulaiset tulisivat joukolla hänen kimppuunsa. Ainoa, mikä heitä pidätteli, oli uskalluksen puute ja epätietoisuus Mishan piilopaikasta. Sitten hänellä ei olisi enää muuta vaihtoehtoa kuin taistella. Samalla hän yrittäisi viedä mahdollisimman monta vihollista mukanaan. Misha huuhtoi mielensä tyhjäksi, kuten koulutuksessa oli opetettu, ja keskittyi käsillä oleviin tehtäviinsä. Misha jätti ajatukset kivuliaasta kuolemasta ja tuskasta tuonnemmaksi. Niitä ehti kyllä murehtia sitten, kun sen aika koittaisi. Tämä olisi ihan yhtä huono päivä kuolla kuin mikä hyvänsä muukin.

Misha viritti jouset uudestaan ja jäi odottamaan viimeistä yhteenottoa.