Viima kuunteli puolella korvalla loput Kartun kertomuksesta. Vaikka Karttu puhuikin kaunistelematta ja tehokkaasti, Viimasta tuntui silti, että mies jaaritteli. Karttu oli saanut haavasta hitaasti nousevan kuumeen, ja se kävi ilmeisesti jo miehen voimille; Viima ei oikein voinut tiukata vanhalta tutultaan enempää yksityiskohtia, sillä Karttu näytti olevan pyörtymisen rajoilla. Kun Karttu oli saanut sanottua asiansa, Viima nosti miehen pystyyn. Karttu ei pannut vastaan, mutta kun Viima kaatoi miehelle pesusoikkoon kylpyvettä, Karttu alkoi vastustella. Viima ei ollut sellaisella tuulella, että olisi jaksanut kuunnella siveydestä kumpuavia turhuuksia.

“Mitä nopeammin saan sinut nukkumaan, sitä nopeammin kuume laskee. Ja arvaa kaksi kertaa, päästänkö sinut noin likaisena sänkyyni”, tuiskahti Viima, ja Karttu unohti turhat siveilyt saman tien. Viima auttoi Karttua peseytymään, ja viimein, kun mies oli suhteellisen puhdas matkan liasta ja loskasta, Viima auttoi Kartun sänkyynsä.

Tuskin miehen pää oli koskettanut pielusta, kun hän jo nukahti.

Viima odotti aikansa, että mies varmasti oli saanut unen päästä kunnolla kiinni. Kun Karttu viimein kuorsasi tasaisesti, Viima kokeili Kartun otsaa kädellään. Kartulle oli tosiaan nousemassa kuume, mutta se menisi varmastikin ohi jo muutamassa päivässä. Jos tilanne huononisi yhtään, Viima pyytäisi talon parantajan vierailemaan Kartun luona vielä saman päivän aikana.

Viima hymyili helpottuneena ja suukotti hyvin varovasti Kartun otsaa. Jos joku olisi nähnyt Viiman ilmeen, se olisi varmasti muuttanut monen mielen kylmästä katajaneidosta. Viima varjeli sydäntään tarkasti eikä ollut valmis paljastamaan aatoksiaan niin vähästä kenellekään. Karttu oli ainoita ihmisiä, joille hän oli aina puhunut totta. Viima piti miehestä kovasti, vaikka julkisesti muuta vakuuttikin.

Viima katseli miehen kasvoja ja muisteli, millaisissa merkeissä he olivat viimeksi eronneet. Viima oli ollut oma tavallinen itsensä, kylmä ja etäinen. Karttu ei kuitenkaan ollut välittänyt tästä, vaan oli laskenut leikkiä aivan kuin Viima olisi ollut pehmein ja hellämielisin neito koko maailmassa. Tietenkin se oli tuntunut Viimasta hyvältä. Kukapa nainen ei olisi pitänyt miehen jakamattomasta huomiosta.

Eikä Karttu ollut ruma. Ei sillä, että Viima olisi edes välittänyt, vaikka miehen irvistys olisi pelottanut susiakin... mutta ei, Karttu ei ollut ruma, eikä mitenkään muutenkaan luotaantyöntävä. Monella tavalla Karttu oli yksi sivistyneimpiä ja kilteimpiä ihmisiä, joita Viima oli ikinä tuntenut. Sitä hän ei ikinä ymmärtänyt, mitä mies oli hänessä itsessään nähnyt, kun tämä jaksoi jatkaa riiustelua vielä vuosien jälkeenkin. Karttua ei ollut häirinnyt sekään tosiseikka, että Mielikin neidot eivät yleensä kiertäneet liiton pihlajaa. Jos Viimaa ei olisi vihitty Mielikin neidoksi, hän olisi hyvinkin saattanut suostua miehelään Kartun kanssa.

Mutta Mielikki oli vaatelias emäntä, ja Viima oli hänen uskollinen palvelijansa. Viima painoi haaveet syvälle mielensä perukoille. Niille olisi aikaa joskus toiste.

Viimein Viima uskalsi ottaa kanteleen esiin sängyn alta. Viiman kädet tärisivät, kun hän avasi likaisen hirvennahkapussin nyörejä. Hitaasti, varoen koskettamasta kieliä paljain sormin, Viima veti kanteleen valoon. Kantele tuntui viileältä Viiman sormissa, ja se sykki kuin elävä olento. Kylmä hiki nousi Viiman niskaan, mutta silti hän jatkoi tutkimistaan. Viiman oli saatava varmuus siitä, että tämä todellakin oli luomisen kantele. Viima kuljetti sormiaan kanteleen sileällä pinnalla. Kantele näytti hieman tavallista kanteletta pienemmältä, se oli sileä jokaiselta pinnaltaan ja kokoonsa nähden melko painava. Aivan kuin kantele olisi rakennettu kivestä luun sijaan.

Viima oli luullut, että kantele olisi tehty jotenkin yhteen liitetyistä luunpalasista, mutta se oli todellakin kokonaan luuta: aivan kuin luu olisi ensin sulatettu ja valettu sitten kanteleen muotoiseen muottiin. Kielet olivat kultaiset ja niin ohuet, ettei niitä nähnyt muuten kuin valon heijastuessa niiden kirkkaasta pinnasta. Jokainen kieli oli sidottu paksulla villanyörillä kiinni kanteleeseen. Se olikin järkevää: kuka hyvänsä saattoi vahingossa koskettaa kieliin, ja seuraukset voisivat olla arvaamattomat.

Viima istuutui sängylle, tunnusteli kanteletta sylissään. Se näytti kuitenkin normaalilta kanteleelta. Vaikka kantele olikin seitsemänkielinen, Viima arveli osaavansa soittaa sitä vaivatta. Jokainen katajaneito pystyisi siihen. Viima leikitteli hetken aikaa ajatuksella, mutta hautasi sen sitten. Ei, tätä kanteletta eivät soittaneet muut kuin laulajat. Vaikka Viima olikin Mielikin suosiossa, ei se vielä tarkoittanut sitä, että laulujen kantele kuuntelisi hänen vetoomustaan.

Viima laittoi kanteleen takaisin Kartun laukkuun ja työnsi sitten kanteleen sänkynsä alle. Viima tarkasti vielä kertaalleen Kartun tilan ja poistui sitten nopeasti huoneesta. Asia täytyi heti saattaa muiden vanhempien tietoon.

Tällä kertaa Viima juoksi. Aivan sama, kuka hänet näkisi. Pian sillä ei olisi enää mitään väliä.

Pirta kuuli uutisen Metsävahdin kuolemasta heti päästyään Mielikkilään. Porttivahti oli yllättävän puheliaalla tuulella, eikä Pirta tahtonut kiirehtiä Viiman luokse suotta kuritettavaksi, joten hän kuunteli kaikki juorut varsin mielellään.

Metsävahdin keskitalven kekrinä saama ampumahaava ei ollut parantunut kunnolla, ja mies oli viimein kuollut suurissa tuskissa. Papisto olisi tahtonut pitää Metsävahdin huonon tilan mahdollisimman hyvin piilossa rahvaalta, mutta huhuilla oli tapana levitä varotoimista huolimatta. Pirta oli ollut poissa kaupungista vain vähän yli viikon, mutta sinä aikana tilanne oli jo muuttunut Rautamossa lähes täysimittaiseksi kapinaksi.

Tilannetta ei ollut helpottanut sekään, että Metsävahti oli komentanut viimeisenä käskynään kaikki tapiokat pois Rautamosta, kohti itärajaa. Paikalla olleet piiat kuiskivat, että Metsävahti oli ennen käskynantoa puhunut huoneessaan jollekin, mutta kun piiat olivat menneet katsomaan, huoneessa ei ollut ollutkaan ketään Metsävahdin lisäksi. Yleisesti uskottiin, että kipu oli ajanut Metsävahdin hulluksi ennen kuolemaa.

Kun tapiokat ja Tapion laulajat poistuivat kaupungista, merkinpalvojat olivat päässeet niskan päälle. Aatelisto marssitti omia palkattuja miekkojaan pohjoisen pikkukylistä, ja pian Rautamon kaduilla partioikin joukko epäluotettavia palkkatappajia. Kansa oli luonnollisesti peloissaan, sillä vaikka papisto ja Metsävahti olivatkin omalla tavallaan jyrkkiä hallitsijoita, aatelistoa ajoi yleisesti pelkkä rahanhimo ja ahneus. Kun merkinpalvojat uskalsivat viimein tulla esiin piiloistaan ja tunnustaa julkisesti uskoaan, yhteydenottoja kiihkoilijoiden välillä oli jo päivittäin.

Yleistä levottomuutta pahensivat entisestään huhut ja tiedot itärajalta. Pakolaisia tulvi päivittäin rajoille yhä enemmän ja enemmän, ja näiden mukana kulkivat uutiset Beccan aiheuttamista hirmutöistä. Kokonaisia valtakuntia oli tuhoutunut, ja ihmisten heimoja hävinnyt valtavien kivi- ja vesimassojen alle. Inhimillisen tuskan määrää oli hankalaa edes kuvitella. Kaiken lisäksi vaikutti siltä, että talvi saattaisi jatkua paljon pidempään tänä vuonna kuin koskaan aikaisemmin. Ikään kuin Beccan mukanaan tuoma kirous leviäisi syvemmälle ja laajemmalle. Ihmiset pelkäsivät, eivätkä syyttä. Jos kaikki tapiokat oli kutsuttu aseisiin ja rajalle, uhkan täytyi olla todella vakava. Pirta tunsi vilun väristyksien kulkevan selkäpiitänsä pitkin, ja hetken aikaa hän oli tyytyväinen siihen, että katajapalatsi oli ulkopuolisilta suljettu. Asiat olivat nyt paljon pahemmin kuin hänen lähtiessään.

Pirta ei saanut nyhdettyä Vahdilta sen enempää juoruja. Kun vitkasteluun ei ollut enää mitään syytä, Pirta meni suorinta tietä Viiman luo. Kun koputukseen ei vastattu, Pirta meni suureen saliin, jossa neuvoston jäsenet yleensä viettivät aikaansa ja hoitivat velvollisuuksiaan.

Kun Pirta saapui paikalle, sali oli jo täynnä puheensorinaa ja ihmisiä. Osan vanhemmista katajaneidoista Pirta tunsikin jo ennestään, mutta joukossa oli myös paljon sellaisia vanhuksia, joita Pirta ei ollut ikinä aikaisemmin nähnytkään. Pirta ei voinut olla varma, mutta näytti aivan kuin Mielikki olisi kutsunut koolle kaikkien kaupunkien katajaneidot neuvonpitoa varten. Sellainen oli harvinaista, mutta sitä kyllä tapahtui. Neuvonpitoja oli tapahtunut hänenkin elinaikanaan monta kertaa.

Joukossa oli myös katajaneitoja, jotka olivat jo todella lähellä oman maallisen vaelluksensa loppua. Vanhuuden kumaraan painamat vanhukset tuijottivat kaukaisuuteen, kuulivat välillä asioita, joita muut eivät kuulleet, ja juttelivat hengille, joita muut eivät nähneet. Tarpeeksi vanhetessaan katajaneidot alkoivat siirtyä yhä enemmän henkien maailman usviin kohti lopullista määränpäätään. He näkivät ja kuulivat asioita, joita kuuli yleensä vain usvien vaelluksella. Se oli vasta vanhenemisen ensimmäinen oire. Seuraavaksi tuli haipuminen, kun iäkkään katajaneidon ruumis alkoi häilyä sielun irrottaessa otettaan elävästä lihasta. Vanhan katajaneidon liha muuttui läpikuultavaksi, sitten läpinäkyväksi ja lopulta, kuoleman koittaessa, ruumis pirstoutui usvaksi. Sellainen oli hyvä tapa kuolla.

Vaikka Pirta tiesi sen olevan epäkohteliasta, hän ei voinut olla tuijottamatta läpikuultavia vanhuksia, jotka istuivat kunniapaikalla seinän vieressä. Vaikka Pirta tiesi, että he olivat onnellisia voidessaan vain haipua pois, hän ei voinut olla tuntematta surua näiden poismenon puolesta.

Pirta etsi Viimaa katseellaan, mutta tätä ei näkynyt missään. Vaalenvihreän ja -sinisen sävyihin pukeutuneessa joukossa pisti silmään nahkaisiin matkavarustuksiin pukeutunut kumararyhtinen mies. Se oli outoa jo itsessään, sillä Mielikkilässä näkyi todella harvoin miehiä. Mitä oikein oli tekeillä?

Pirta jäi seisoskelemaan lähelle ovea ja odotti, mitä tuleman piti. Vaikka neuvoston kokouksiin ei yleensä päästetty muita kuin vanhempia katajaneitoja, ei kukaan näyttänyt katsovan pahalla Pirtan paikallaoloa.

Pirta ei edes huomannut Viimaa, kun tämä tuli saliin. Huomatessaan Pirtan Viima tarttui tätä kipeästi kädestä ja veti tämän salin ulkopuolelle. Viima ei näyttänyt Pirtan mielestä kovin vihaiselta – ainakaan sen enempää kuin yleensäkään. Pikemminkin nainen oli huolissaan jostain.

“Voisitko selittää, mitä oikein olet puuhaillut?” kysyi Viima ja päästi samalla Pirtan kädestä irti. Pirta hieroi kipeytynyttä kättään ja pohti, mitä sanoisi naiselle. Pirta ei halunnut haastaa riitaa Viiman kanssa, oikeastaan juuri päinvastoin, joten hän päätti kertoa Viimalle kaiken. Tai no... ei ihan kaikkea. Pirta jätti kertomatta sen, mitä hänen ja Mishan välillä oli tapahtunut, mutta muutoin Pirta kävi nopeasti läpi poissaolonsa vaiheet. Viima kuunteli hiljaa, katse etäisenä ja kädet levottomina. Pirta yritti olla nopea, mutta varoi jättämästä mitään olennaista pois kertomuksestaan.

Huolimatta Pirtan yrityksistä Viima arvasi, mitä Mishan ja Pirtan välillä oli tapahtunut. Hetken aikaa Pirta jo ehti luulla, että nainen suuttuisi ja Pirta saisi tillikan korvilleen, mutta sen sijaan Viima hymyilikin hänelle!

“Mielenkiintoista”, sanoi Viima ja painoi kätensä Pirtan vatsalle. Viima sulki silmänsä ja kuunteli vain hetken hiljaa. “Kannat petomiehen lasta”, totesi Viima viimein. Pirta valahti kalpeaksi. Mahdotonta! Hän oli laulanut joka aamu Mielikille keskeytyksen sanat!

“Ei se voi... minä lauloin joka aamu”, mutisi Pirta.

“Usko tai älä, mutta niin se on. Olet hedelmöittynyt, ja miehen siemen on vahva. Hyvä”, jatkoi Viima, ja Pirta meni sanattomaksi. Eikö Viima ajatellut mitään muuta kuin enteitään? Oliko Mielikki hylännyt Pirtan, kun ei ollut suostunut kuulemaan seisautuksen sanoja?

“Meillä on muutakin puhuttavaa”, sanoi Viima viimein. Pirta huomasi Viiman äänensävyssä melkoisen muutoksen. Nainen ei puhutellut enää Pirtaa kuin alempaansa. Jotain oli tapahtunut. “Neuvoston kokous kestää aikansa, syö ja peseydy sillä aikaa. Haiset aivan kauhealle. Kun kokous on loppu, haetutan sinut huoneestasi.”

“Hyvä on”, myöntyi Pirta osaamatta sanoa mitään muutakaan. Viima nyökkäsi ja jätti Pirtan sitten yksin. Toisaalta Pirta oli kiitollinen saamastaan hengähdystauosta, toisaalta häntä alkoi hieman huolestuttaa. Katajapalatsin ja Rautamon asiat olivat muuttuneet sellaista tahtia, että siitä ei voinut seurata mitään hyvää. Neuvoston kokous ja Viiman muuttunut asenne toivat myös oman lisänsä Pirtan huolitaakkaan.

Pirta kävi peseytymässä saunatiloissa, mutta ei oikein osannut rentoutua. Viiman paljastama uutinen järkytti häntä hieman, mutta toisaalta hän oli salaa myös onnellinen: hän kantoi sisällään Mishan lasta. Pirta tiesi myös, että Misha olisi lapsesta aivan yhtä onnellinen kuin hän itsekin. Pirta olisi tahtonut päästä kertomaan iloisen uutisen Mishalle mahdollisimman pian, mielellään saman tien, mutta sitä ennen hänen olisi selvitettävä, mitä Viima hänestä tahtoi. Sittenkin saattoi olla, että hän ei näkisi miestä vielä vähään aikaan.

Ajatus tuntui ahdistavalta. Pirta ikävöi Mishaa jo nyt, vaikka heidän erostaan oli kulunut vasta muutamia tunteja. Entä jos he eivät tapaisi toisiaan moneen kuukauteen? Entä jos Misha määrättäisiin saman tien rintamalle? Pirta yritti olla ajattelematta asiaa enempää, se oli liian masentava ajatus mietittäväksi.

Peseydyttyään Pirta haki keittiöstä leipää, juustoa ja päivällistä lihakeittoa. Vaikka hänellä ei ollut erityisemmin nälkä, hän yritti kuitenkin pakottaa itsensä syömään. Syötyään Pirta palasi huoneeseensa.

Pirta istuutui alas vuoteelleen ja katseli ympärilleen. Siitä tuntui olevan niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli istunut tässä, omalla vuoteellaan. Iäisyys. Pirta tajusi, että hän ei ollut ehtinyt rauhoittumaan lainkaan sitten äkkinäisen lähtönsä. Kaikki oli vain tapahtunut hengästyttävällä nopeudella, kuin itsestään. Pirtaa huimasi, kun hän ajatteli sitä kaikkea. Vain viikko sitten!

Pirta kosketti vatsaansa. Hän muisteli Mishaa, miltä tämä oli tuntunut hänen sisällään. Se oli ollut ihmeellistä, eläimellistä, miellyttävää. Puna nousi Pirtan poskille, kun hän muisteli ensimmäisiä rakkauden kokemuksiaan. He molemmat olivat olleet kokemattomia, mutta lopulta kaikki oli tapahtunut luonnostaan. Pirta oli kiitollinen Mishalle siitä, ettei mies ollut kiirehtinyt liiaksi; petomies oli ollut hellä, hellempi kuin ulkokuoren perusteella olisi voinut olettaa. Pirta sulki silmänsä ja näki Mishan edessään, näki uudestaan saman himon ja rakkauden miehensä kultaisista silmistä. Se oli ollut hekumallista, täyttävää, ja Pirta janosi sitä kaikkea lisää. Misha oli saanut hänet tuntemaan itsensä naiseksi, kauniiksi ja ainutlaatuiseksi. Hän kaipasi Mishaa jo nyt.

Pirtan vatsaa väänsi. Tunnemyräkkä oli pelottava, ja Pirta oli hermostunut. Hän ei kyennyt olemaan paikoillaan, vaan hänen oli pakko vähän väliä nousta ylös kävelemään. Se ei paljon auttanut, mutta sekin oli parempi kuin pelkkä istuskelu. Pirtan mieli pyöri ympyrää, kädet liikkuivat rauhattomina. Pirtan oli hankala olla. Hän ei ollut koskaan eläissään ollut näin hermostunut. Tai näin onnellinen. Tai näin peloissaan.

Pirta olisi varmaan tullut hulluksi, ellei Karttu olisi tullut keskeyttämään.

Neuvoston kokous kesti kauemmin kuin kukaan oli odottanut, joten Viima lähetti Kartun Pirtan seuraksi. Karttu totteli mielellään, sillä hän ei jaksanut seisoskella turhan panttina samaan aikaan, kun muut pohtivat kanteleen käyttöä ja Kartun kertomia uutisia. Tapion valepapin paljastuminen oli aiheuttanut paljon kohinaa katajaneitojen parissa, ja kun Viima vaati kaikki tunnustamaan yksitellen uskollisuutensa Mielikille, kohina muuttui avoimeksi huuteluksi. Viima pysyi kuitenkin kovana huolimatta muiden ivasta, ja suostui itse ensimmäiseksi, jonka uskollisuus testattiin. Karttu ei edes kuvitellut tietävänsä, mitä laulavien katajaneitojen uskollisuustestiin kuului, mutta sen lopputulokseen näytettiin luotettavan yhtä vahvasti kuin Tapion polttomerkkiin. Kun kaikki olivat lopulta todistaneet uskollisuutensa Mielikille, Viima pyysi kanteleen Kartulta.

Siitä eteenpäin kokous olikin ollut yhtä pulinaa. Karttua sellainen väsytti. Vaikka kuume olikin viimeisten parin päivän aikana jo laskenut melkein kokonaan, Karttu tunsi itsensä aivan liian vanhaksi ja väsyneeksi. Pakomatka oli ollut raskas niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja Karttu kantaisi matkan arpia koko loppuelämänsä. Hän ei ollut ikinä aikaisemmin surmannut ketään. Eikä olisi surmannut nytkään, ellei kyseessä olisi ollut kantele. Karttu ei tahtonut, että Mishan ja tämän miesten tekemät uhraukset menisivät hukkaan.

Karttu tapasi Pirtan sieltä, mistä Viima oli sanonutkin tämän löytyvän. Huoneen ovi oli auki, ja Pirta istui itsekseen pedillä kulmat mietteliäästi kurtussa. Naisen kädet liikkuivat rauhattomasti kaulakorulta vatsalle, korvan taakse, takaisin. Pirta oli hermostunut. Katajaneito oli hieman pidempi kuin Karttu oli olettanut, mutta muuten nainen vastasi Viiman antamaa kuvausta varsin hyvin aina kullankeltaista tukkaa myöten. Nuori nainen oli varsin näyttävä ilmestys, mutta niinhän katajaneidot yleensäkin tuppasivat olemaan.

“Hyvää iltaa, hyvä neiti”, tervehti Karttu ja kumarsi. Pirta hymyili ja ojensi sitten kätensä tuttavallisesti tervehdykseen. Naisen kädet olivat pehmeät ja lujat, ote rento mutta varma. Luotettava. Karttu piti naisesta heti ensisilmäyksellä.

“Harvinaista, että mies eksyy katajapalatsiin”, totesi Pirta ensimmäisenä.

“En suinkaan eksynyt. Minulla oli tärkeää kannettavaa”, sanoi Karttu ja jäi seisomaan. Pirta viittelöi miehen penkille, ja Karttu otti tarjouksen kiitollisena vastaan. Olo oli hieman heikko vieläkin, ja jalat tahtoivat hieman oikutella, jos niiden päällä seisoskeli liian kauan.

“Mikähän mahtaa olla niin tärkeää, että Mielikki antaa miehen kävellä noin vain sisään omaan kotiinsa?” Pirta kuulosti ehkä hieman kovemmalta kuin oli tarkoitus, mutta ajatuksessa oli silti totuuden siemen. Asian oli täytynyt olla melko tärkeä.

“Kantelettahan minä kanniskelin. Mutta senhän sinä jo taisit tietääkin”, totesi Karttu ja tarkkaili Pirtan ilmettä. Naisen silmät vahvistivat sen, minkä Karttu oli ohimennen Viimalta saanut kuulla. Pirta oli todellakin tavannut Mishan. Se tarkoitti sitä, että Misha oli selviytynyt tempauksestaan hengissä. Ihme.

“Meillä on kuulemma yhteinen tuttu”, aloitti Karttu varovasti. Karttu ei yhtään tiennyt, mitä Pirtan ja Mishan välillä oli, joten vanhus yritti olla hieman tavallista huomaavaisempi.

“Misha”, myönsi Pirta ja hymy sulatti naisen kasvoilta kaikki huolen rypyt. Karttu arvasi loput. Nuoret olivat sellaisia, ensirakkaus poltti tiensä kaikkien olotilojen läpi, ja vain sokea saattoi olla näkemättä sitä tunnemyräkkää, joka naisen sisällä nyt myllersi. Sanoja siihen ei suotta tarvittu asioita sekoittamaan.

“Selvisikö Misha hengissä? Entä muut?” kysyi Karttu.

“Oletko sinä sitten Karttu?” kysyi Pirta oivaltaen viimein, kuka miehen täytyi olla.

“Sama mies. Misha teki tapiokoineen melkoisen tempun, pelasti kanteleen ja minut siinä sivussa.” Pirta ei keskeyttänyt, joten Karttu jatkoi: “Taisi olla hengenlähtö lähellä meillä kaikilla. Hyvä, jos mies selvisi hengissä.”

“Viimeksi kun tavattiin, Misha oli ihan kunnossa.”

“Entä muut?”

“Muista en tiedä. Ainakin Misha antoi muille lisäaikaa”, kertoi Pirta ja pinnisteli vielä varmuuden vuoksi muistiaan. Misha ei ollut tahtonut puhua koko tappamisesta, eikä Pirta ollut niin kiinnostunut, että olisi jaksanut udella lisää.

“Toivottavasti hekin selvisivät. Olivat kaikki ihan hyviä miehiä, mitä heihin yhtään ehdin tutustumaan”, sanoi Karttu ja jatkoi sitten mietteliäänä. “Edelleenkin mietin vain sitä, miten Metsävahti saattoi olla niin uskomattoman sokea. Nyt tuntuu kuin koko kaupunki olisi täynnä pelkkiä kiihkoilijoita.”

“Merkinpalvojia?” kysyi Pirta.

“Niitäpä hyvinkin. Viheliäistä ja enimmäkseen vähämielistä sakkia, mutta kun niitä on paljon, niin kunnon ihmisillä on syytä pelätä”, mutisi Karttu.

“Kuulin huhuja, että kaikki tapiokat olisi käsketty itärajalle. Onko se totta?” kysyi Pirta hetken mielijohteesta.

“On. Metsävahdin viimeinen teko... kukaan ei tiedä, miksi. Huhujahan liikkuu paljon. Viima sanoo, että pian saadaan varmistuksia siitä, mitä rajan takana todella tapahtuu.”

Pirta nyökkäsi. Usvavaeltajia käytettiin yleensä tiedustelijoina sotatoimien edellä, vaikka Mielikki ei asiasta kovin mielissään ollutkaan. Sellainen vain oli soveliasta, sillä Pohjolassa kaikki tekivät osansa.

“Toivottavasti huhut paljastuvat pelkiksi huhuiksi”, sanoi Pirta mietteliäänä. Karttu ei olisi voinut olla katajaneidon kanssa enemmän samaa mieltä. Rautamo oli tyhjentynyt tapiokoista huonoimpaan mahdolliseen aikaan. No, kun huhut olisi todistettu turhiksi, tapiokat tulisivat takaisin Rautamoon, ja järjestys palautuisi. Siihen mennessä Tapio olisi varmaan valinnut jo uuden suosikin Metsävahdiksi. Hiljaa mielessään Karttu toivoi, että uudessa Metsävahdissa olisi hieman enemmän selkärankaa kuin edellisessä. Ehkä tällaista tilannetta ei olisi ikinä päässyt tapahtumaan, jos merkinpalvojiin ei olisi alunperin suhtauduttu näin lempeästi.

Metsävahti oli kuitenkin maksanut virheistään jo omalla hengellään. Karttu toivoi, että se jäisi ainoaksi verirahaksi.