Koko matkansa ajan entiseen Hirssaan Karttu oli tavannut taistelusta palaavaa väkeä; tapiokoita, vaegharadilaisia ja Kultaisen imperiumin jäänteitä valui rajalta sisämaata kohti jatkuvana virtana. Tuntui oudolta nähdä vihollisten jakavan leipää ja nuotion, vaikka sodasta oli kulunut vasta muutamia viikkoja. Karttu täydensi saamaansa kuvaa taistelun kulusta jokaiselta, joka vain jaksoi hänen kanssaan istua turisemaan. Kartun korkean iän vuoksi ihmiset olivat herkkiä kunnioittamaan hänen toiveitaan, ja erityisellä ilolla Karttu pani merkille vaegharadilaisten suopeuden ja kunnioituksen vanhempiaan kohtaan. Entiset viholliset eivät ymmärtäneet paljoakaan Kartun puheista, mutta Karttu opetteli näiden kieltä hitaasti ja kärsivällisesti. Ehkä jo kesään mennessä hän saisi kuulla vihollisen version tapahtumista.

Karttu tuli taistelupaikalle viikkoa myöhemmin. Vuoret olivat näkyneet koko matkan aina Borvasta saakka, ja joka päivä ne tuntuivat olevan hieman edellistä päivää lähempänä. Jokaisena iltana Kartusta silti tuntui, ettei hän ollut päässyt paljonkaan lähemmäs entistä Hirssaa. Kolmen päivän raskaan nousun jälkeen Karttu viimein törmäsi joukkoon katajaneitoja, jotka suostuivat opastamaan hänet takaisin taistelupaikalle.

Siinä, missä ennen oli ollut Hirssan sola ja linnoitus, oli nyt vuoristoa ja syvä jyrkänne. Jos katsoi itään tarpeeksi tarkkaan kirkkaan päivän kuulaana aamuna, saattoi nähdä kaukana taivaanrannassa Vaegharadin kaupunkien kultaisten kupolien heijastavan aamuauringon säteitä. Kukaan ei tosin tiennyt, millaisia olentoja siellä nykyään asusti ja eli. Mitä ikinä croa-olennot olivat olleetkaan, rajalle noussut vuoristo oli pakottanut ne siirtymään kohti lämmintä etelää. Kukaan ei halunnut edes arvailla, mitä tulevaisuudessa tapahtuisi.

Tapiokoiden puolustustaistelu oli vaatinut suuret määrät verta kummallakin puolella. Oikeastaan turhaan, sillä loppujen lopuksi *croa-*vuoriston tälle puolelle jääneet viholliset oli toivotettu tervetulleiksi kuin kadoksissa olleet naapurit – ei toki ensimmäisten parin päivän aikana, mutta myöhemmin. Pieniltä paikallisilta verenvuodatuksilta ei kuitenkaan voitu välttyä, ja kahakoissa menetettiin miehiä puolin ja toisin.

Lopulta entiset viholliset päästettiin kulkemaan Pohjolan läpi kauemmas länteen. Osa asettui aloilleen pitkin Svean ja Keski-Pohjolan maaseutua, osa jatkoi matkaansa kauemmas länteen. Viisaimmat ja oppineimmat halusivat muuttaa pysyvästi asumaan Pohjolan suuriin kaupunkeihin, mutta tätä ei sellaisenaan hyväksytty pitkään aikaan; pohjolaisten suhtautuminen uusiin uskontoihin oli ottanut askeleen huonompaan suuntaan. Se ei ollut ihme ottaen huomioon sen, mitä Rautamossa oli lyhyen sodan aikana tapahtunut.

Sodan ja Metsävahdin salamurhan vuoksi merkinpalvojiin suhtauduttiin sodan jälkeen kuin pahimpiin pettureihin. Rautamon uudeksi Metsävahdiksi valittu sotaveteraani Caer Vuori puhdisti ensitöikseen koko Rautamon merkinpalvojista ja näiden vasalleista. Rautamon vallankaappauksesta vastanneet aateliset ja näiden perheet hirtettiin, ja kuolleiden raajat lähetettiin keihään nokassa pitkin Pohjolan maaseutua varoitukseksi ja esimerkiksi muille merkinpalvojien henkipatoille. Muutamassa vuodessa merkinpalvonta kitkettiin lähes koko Pohjolan alueelta.

Karttu tapasi Viiman myöhemmin matkallaan Rautamoon. Hän oli pelännyt kohtaamistaan Viiman kanssa, sillä omalla tavallaan Karttu oli pettänyt katajaneidon luottamuksen. Toisaalta Viima oli pettänyt Pirtan, joten omalla tavallaan he olivat kumpikin valapattoja. Karttu ei puhunut asiasta mitään, ja Viima oli myös vaiti. Aika parantaisi haavat, ja myöhemmin, kun tuska ei olisi enää niin tuoreena muistissa, tekojen alla piilevä hyvyys ja järki ehkä tulisivat esille.

Viima oli muuttunut eräällä toisellakin tavalla, minkä Karttu pani mielissään merkille. Katajaneito ei ollut enää niin kylmä ja etäinen kuin joskus. Kuoleman ja tuskan läheisyys oli murtanut kovan ulkokuoren. Karttu tarjosi naiselle lohtua, ja Viima otti sen kiitollisena vastaan. Myöhemmin, vuosien jälkeen, Viima viimein suostui Kartun ehdotukseen kiertää liiton pihlaja. Korkean ikänsä vuoksi he eivät ikinä saaneet omia lapsia, mutta se ei liiton onnea haitannut. Molemmat elivät vähäiset vuotensa yhdessä ja onnellisena.

Misha, sodan sankari ja itse ylijumala Ukon siunaama Rautamon miekkamestari, kuoli sankarikuoleman. Haarniskaa ei voitu poistaa hänen yltään, eikä kukaan muu kuin Ukon hiljainen voinut koskettaa kuolematta Mishan miekkaa. Ukon antamien ohjeiden mukaisesti Mishan ruumis vietiin samaan hautaan, josta Karttu oli jumalten astian aikanaan löytänyt. Hauta suljettiin valtavilla kivipaasilla, ja itse Tapio tuli karhun muodossa siunaamaan haudalle uuden lehdon. Hautakiviin kaiverrettiin sodan pääpiirteet, ja viimein kultasilmäinen petomies sai haudanrauhan.

Mitä tuli Pirtaan, naista ei enää koskaan nähty, ei elossa eikä kuolleena. Luukanteleen neito jäi nostattamiensa vuorten korkeuksiin, eikä tullut enää ihmisten ilmoille Mielikin sisarten pyynnöistä huolimatta. Sanottiin, että rakkaan miehen kuolema ja sodassa nähdyt hirmuteot olivat ajaneet katajaneidon lähes hulluuden partaalle, ja että yksinäisyys hänen itse nostattamillaan vuorilla oli ainoa asia, mitä hän enää kaipasi.

Monen vuoden kuluttua, kun suurin osa tapahtumista oli jo muuttunut historiasta tarinoiksi ja tarinoista legendaksi, vuorilta laskeutui kultasilmäinen poika, joka kantoi mukanaan luista kanteletta.

Ja legendat heräsivät jälleen elämään...