Joku ravisteli Mishaa hereille. Aurinko ei ollut vielä edes noussut, mutta siihen Misha oli jo alokaskoulutuksensa aikana ehtinyt tottua. Unensekaisesta kiputokkurasta selvittyään Misha tunnisti asetoverinsa kasvot ja tervehti lopulta Rietiä vaisusti. Mishan suu tuntui kuivalta ja karhealta. Polttomerkki rinnassa tuntui vieläkin hehkuvan punaista kipua. Arpi oli liian herkkä koskettaa.
”Kannattaa varmaan nousta ylös. Lähtö on piakkoin”, hoputti Rieti.
”Lähtö? Minne?” kysyi Misha muistamatta mitään paluustaan leirille.
”Meidät määrättiin Tapiokoiden valtiokaartin miekkakouluun, samoin Pahka ja Lusto. Melkoinen yllätys. Moni oli meitä parempi. Uskotko, pääkaupunkiin!”
Misha ei muistanut asiasta mitään, mutta katsoi paremmaksi olla tunnustamatta sitä. Asiat selkenisivät varmasti ajallaan. Itse miekkakoulu oli Rautamossa, Ahtelanmeren pohjoisimmalla rannalla. Joitain asioita olisi kuitenkin hyvä tietää.
”Uskon... Kenen johtoon meidät määrättiin?”
”Tappuran”, sanoi Rieti ja nousi ylös. Jos Rieti ihmetteli Mishan muistia, hän ei ainakaan sanonut siitä mitään. Misha oli siitä kiitollinen. Se, että vikkelä-älyinen Rieti oli määrätty hänen kanssaan miekkakouluun, helpotti myös hieman Mishan oloa. Rieti oli Mishaa paljon lyhyempi, laihanlainen luikku, jolla oli jatkuvasti kilmun vilke silmäkulmassaan. Vaikka Misha ei varsinaisesti ollut ystävystynyt kenenkään kanssa, Rietin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Samaa ei voinut sanoa Pahkasta. Pahka oli... no, pässi. Misha oli joutunut puolustamaan omaa ruoka-annostaan useasti, ja muistoksi siitä Pahka oli saanut yhden kuhmun lisää ohimoonsa. Jääräpäinen kun oli, Pahka ei osannut perääntyä ajoissa. Lusto taas oli hiljainen, omiin oloihinsa vetäytyvä kaveri kuten Mishakin. Matkasta tulisi varmasti mielenkiintoinen.
”Olen itse jo melkein pakannut. Pidä kiirettä.” Misha kiitti Rietiä ja kampesi sitten itsensä seisomaan. Pikaiset aamutoimet suoritettuaan Misha pakkasi vähäiset varusteensa ja kävi lopuksi juomassa hieman raikasta vettä. Kurkku tuntui pysyvän karheana juomisesta huolimatta. Kenttäkeittiössä ei ollut vielä mitään syötävää tarjolla, mutta Mishalla ei oikeastaan ollut edes nälkä. Heräilevän leirin aamutoimia seuratessaan Misha huomasi parin makuupaikan olevan tyhjiä. Puuttuvien alokkaiden varusteet oli viikattu siististi huopien vierelle. Myöhemmin, matkalla kohti Rautamoa, Misha kuuli Rietiltä, miksi pedit olivat tyhjiä. Kaikki alokkaat eivät suinkaan olleet läpäisseet Tapion uskollisuusriittiä, ja Mishan vihkimisen aikana tulleet karhut olivat raadelleet nuorukaiset kappaleiksi muiden seuratessa sivusta. Rieti kertoi epäonnisten alokkaiden nimet, mutta yksikään niistä ei kuulostanut Mishan korvaan tutulta.
Misha tiesi, että vanhauskovaisia vainottiin Sveassa ja Bornvikissa, mutta näin pohjoiseen vanhauskovaisten viha ei ollut vielä tähän mennessä yltänyt. Toisaalta merkinpalvojien soluttautumisyritykset eivät tuntuneet mahdottomaltakaan ajatukselta: tapiokat olivat metsän jumalan, Tapion siunaamaa valiojoukkoa – rahvaan yläpuolella ja aateliston alapuolella. Etelän uskonnot olivat helppoja omaksua. Ne tarjosivat yleensä leppoista elämää, ymmärrystä ja ikuista juhlintaa kuolemanjälkeisessä elämässä. Merkinpalvojien kannatus oli korkeinta vähämielisten ja köyhimpien talonpoikaisten parissa sekä, kieroutuneesti kylläkin, aatelisten suojeluksessa.
Misha ei välittänyt uskonkiistoista, sillä luonnossa eläminen oli opettanut hänelle riittävän totuuden uskosta ja elämästä. Taikaa oli olemassa, mutta se ei aina ollut hyvänsuopaa – tai alkuperältään edes jumalaista. Sellaisten asioiden vuoksi tappeleminen tuntui yhtä tyhjänpäiväiseltä kuin tappelisi siitä, oliko taivaalla aurinko vai kuu.
Rieti oli pulissut Mishan kuuntelematta jo pitkään, mutta kun Rieti sanoi jotain karhuista, Mishan mielenkiinto heräsi, ja hän höristi korviaan.
”...pappi puhui pitkään siitä, miten karhujen ilmaantuminen oli enne. Sitä se ei tietenkään osannut sanoa, millainen enne, mutta lupasi viedä viestin Rautamoon. Se puhui sinusta jotain Tappuran kanssa”, kertoi Rieti äänensävyään laskien. Tappura ratsasti hitaasti heidän edessään eikä tuntunut kiinnittävän mitään huomiota takanaan marssiviin nuorukaisiin. Rieti lakkasi äkkiä kuitenkin puhumasta, aivan kuin olisi puhunut ohi suunsa. Misha ei alkanut udella enempää, vaan vajosi takaisin omiin ajatuksiinsa.
Tappura kuuli varsin hyvin, mitä nuoret juttelivat keskenään. Tappura keskittyi Rietin kertoiluun puolella korvalla, mutta ei antanut tuleville suojateilleen mitään vihjettä siitä, että oli kuulolla. Tavallinen mies ei olisi kuullutkaan mitään hiljaisella äänellä käydystä keskustelusta, mutta Tappura ei ollut tavallinen sen enempää kuin muutkaan tapiokat. Hän kuuli puheen niin selvästi, että olisi ihan hyvin voinut kulkea nuorukaisten vierellä. Pojat eivät vielä olleet sinut saamansa lahjan kanssa, ja Tapion antamat kyvyt uinuivat käyttämättöminä syvällä nuorten mielissä. Ajallaan, ja kunnon koulutuksella, nämäkin tapiokat oppisivat kutsumaan karhua itsessään. Ehkä hekin sitten kuulisivat paremmin.
Tappura mietti laulajan sanoja. Mies oli epäillyt, että Misha oli myötäsyntyinen: mies, jolla on pedon sielu ja voimat. Tappura ei ollut hengellinen mies, mutta ei hän ollut myöskään hölmö. Tapio oli pelastanut hänen henkensä, eikä Tappura tarvinnut enempää vakuuttelua jumalaisesta alkuperästä. Mutta se, mitä laulaja sanoi Mishasta... Tappura pudisti päätään epäuskoisena. Sanottiin, että petosilmäiset miehet saivat pedon voimat ja muodon. Kultasilmäiset petomiehet oli tapettu kolttasodissa sukupuuttoon kymmeniä sukupolvia sitten. Se, että yksi sellainen käveli Tappuran perässä, ei tehnyt vielä kaikkia taruja todeksi.
Tappura oli miettinyt uhrilehdon tapahtumia monta yötä sen jälkeen. Jos hän aikaisemmin oli uskonut, että Mishassa ei ollut mitään ihmeellistä, se yö todellakin karisti viimeiset epäilyt. Vaikka Misha ei ollut kovinkaan hääppöinen miekkailija, Tappura oli päättänyt ottaa nuorukaisen omaan suojelukseensa. Tapion laulaja olisi tahtonut viedä Mishan saman tien mukanaan Rautamoon, mutta Tappura ei luottanut laulajan vilpittömyyteen. Karhujen käytös uhrilehdossa oli alentanut Tapion laulajan arvoa, sillä karhut eivät olleet tulleet laulajan käskystä, vaan omasta halustaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, jos huonona enteenä pidetty pahanilman lintu päätyisi muutaman kyynärän paksuisen maapatjan alle puukonjälki selkänahassa. Ei, Tappura veisi mieluummin Mishan muiden oppilaiden kanssa mukanaan pääkaupunkiin. Siellä hän ainakin pystyisi pitämään nuorukaisen poissa suurimmista vaikeuksista.
Tappura ei tiennyt, miksi hän edes välitti kultasilmäisestä pojasta. Omia lapsia hänellä ei ikinä ollut ollut – tai ainakaan kukaan hänen petitovereistaan ei ollut sellaista tunnustanut. Eipä silti, ei hänestä isäksi olisi välttämättä ollut muutenkaan. Tappura oli elänyt nuorempana hurjaa elämää, nyrkkeillyt ja miekkaillut elantonsa eteen – ja voittanut aina. Karhun kokoinen mies oli vaikea vastus kenelle hyvänsä nyrkkisankarille, ja vikkelillä kintuilla varustettu jättiläinen oli hankala vastus miekkaringeissäkin. Lisäksi Tappura oli nopea oppimaan. Hänen tiensä vei viimein Borveen, Svean maakunnan pääkaupunkiin. Borvessa Tappura nousi nopeasti maineeseen ja kunniaan, ja viimein Borven miekkamestari oli tarjonnut Tappuralle paikkaa miekkakoulussaan.
Tappuraa ei tarvinnut paljoakaan houkutella. Hän oli köyhän perheen vesa ja monien muiden tavoin arvosti rahallista toimeentuloa ja kunniaa enemmän kuin mitään muuta. Tappura antautui oikukkaan miekkamestarin koulutettavaksi. Borven miekkamestari oli pieni mies ja nopea vihastumaan oppilailleen. Tappura sai suuresta koostaan huolimatta varoa Mennacin kepin iskuja, joista jokaisen Tappura oli kyllä tavalla tai toisella ansainnutkin. Ajan kanssa Tappura oppi kuitenkin arvostamaan ja kunnioittamaan opettajansa taitoja. Jos kohtalo ei olisi puuttunut peliin, Tappurasta olisi saattanut tulla Borven seuraava miekkamestari. Ajat eivät kuitenkaan olleet helppoja kenellekään, ja Tappura oli joutunut ikäistensä svealaisten miesten kanssa sotimaan muiden pohjolaisten rinnalla Kafeilokseen. Pohjolaiset olivat voittaneet Gui-Baladin joukot, mutta Tappura oli vähällä menettää henkensä.
Yöllä, kun Tappura makasi kenttävuoteella kuumeisessa horkassa, Tapion pappi oli tullut hänen luokseen mukanaan lupaus parannuksesta. Vastineeksi Tappura vannoisi uskollisuutta Tapiolle, eikä kenellekään muulle. Tappura oli tarttunut tarjoukseen hetkeäkään epäröimättä, ja siitä yöstä lähtien hän oli kantanut rinnassaan pohjolaisten karhujumalan polttomerkkiä.
Tappura jätti miekkailukoulun elämän lopullisesti taakseen ja siirtyi vakituiseen palvelukseen. Sotilaan elämä sodan jälkeisinä vuosina ei ollut helppoa sekään, ja Tappura joutui olemaan liikkeessä lähes koko ajan. Nyt tilanne oli muuttumassa. Rautamon Metsävahti oli pyytänyt häntä yhdeksi tapiokoiden valtiokaartin miekkakoulun kouluttajista, ja Tappura oli suostunut pyyntöön ilomielin. Tämä oli hänen viimeisiä värväysreissujaan kauas maaseudun korpimaille. Tappura vajosi syvemmälle ajatuksiinsa. Tulevaisuus näytti paljon leppoisammalta kuin aikaisemmin.
Matka pohjolan pääkaupunkiin kesti kolme viikkoa, ja talvi tuntui seuraavan aivan alokasjoukon kintereillä. Misha tutustui hieman paremmin asetovereihinsa, sillä oli hyvin todennäköistä, että he viettäisivät yhdessä vielä monta vuotta. Ihmeellistä kyllä, Pahka jätti Mishan ja toiset rauhaan. Ehkä tämä oli niin mietteliäs itsekin, ettei joutanut enää kahnailemaan. Oman osansa Pahkan kunnolliseen käytökseen saattoi olla silläkin, että Tappuralla oli aikaa vahtia heitä kaikkia nyt tavallista tarkemmin. Edes Pahka ei ollut niin tyhmä, että tieten tahtoen ärsyttäisi jättimäistä upseeria.
Tappura pysyi etäisenä alokkaille, mutta se ei Mishaa vaivannut. Vaikka Tappura olikin upseeri, ei hänen käytöksensä silti ollut mitenkään ylimielistä tai julmaa. Yleensä upseerit olivat tapiokoissakin aatelisia jonkin verisiteen kautta, mutta Tappuralla ei tällaista sidettä tuntunut olevan. Ehkä senkin vuoksi alokkaat tuntuivat olevan suhteellisen tyytyväisiä oloonsa.
Mitä lähemmäs pääkaupunkia alokkaat pääsivät, sitä hermostuneemmiksi he tulivat. Misha ei ollut käynyt koskaan kotikyläänsä kauempana, ja sama päti muihinkin alokkaisiin. Kun kaupungin vallivuori tuli viimein näkyviin kukkulan takaa, Misha pysähtyi niille sijoilleen. Kumma kyllä, Tappura ei moittinut häntä tai muitakaan alokkaita niskuroinnista, vaan antoi heidän katsoa maisemaa rauhassa. Misha tiesi kyllä Rautamon tarinan, mutta se ei ollut millään tavalla valmistanut häntä tähän näkyyn. Kaupunki oli valtava! Misha oli asunut koko elämänsä maaseudun korpimailla paikoissa, joissa ihmisasutukset olivat harvassa ja tiet vielä harvemmassa. Koko kotikylän korkein rakennus oli ollut kaksikerroksinen kauppala, mutta Rautamossa talot näyttivät olevan paikoin jopa viidessä kerroksessa.
Rautamon ensimmäinen linnoitus oli rakennettu vuosituhansia sitten korkealle linnavuorelle lähelle merta. Sinne pohjolaiset olivat paenneet hädän hetkellä, ja tähän päivään mennessä kukaan vihollinen ei ollut onnistunut murtautumaan korkeiden muurien läpi. Paikka oli täydellinen puolustettava, kuin luonnon oma sotalinnake: korkea graniittihuippu kohosi paikoittain lähes pystysuoraan ylöspäin merenpinnasta satojen jalkojen korkeuteen, eikä linnakkeeseen päässyt jalkaisin kuin sisämaan suunnasta. Sittenkin tie kastelliin oli mutkainen ja kaikkea muuta kuin helppokulkuinen. Ajan saatossa pohjolaiset olivat muokanneet kalliota paremmin omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Nyt linnoitusta kiersi muuri, joka nosti vallin korkeutta vielä entisestään. Alimmillaan muuri oli viiden miehen mitan korkuinen, korkeimmilla kohdilla muurilla seisoskelevien ihmisten kasvonpiirteet eivät edes erottuneet. Sisämaantie oli muurattu umpeen, ja sisään kastelliin pääsi ainoastaan kapean holvikatoksen kautta. Kaiken lisäksi kastelliin pääsyä rajoittivat vielä valtaisat vaskiportit, joita ei saanut kukaan karhua köykäisempi omin käsin auki. Kukaan ei pääsisi kastelliin saakka ilman hirvittäviä miestappioita.
Pohjolaiset eivät kuitenkaan eläneet enää sodassa, ja suuret vaskiportit olivat sepposen selällään. Ihmisiä kuljeksi kastelliin ja sisämaantielle tuon tuostakin. Ajan myötä Rautamon väkiluku oli kasvanut, ja kaupankäynti kaukaisten merikansojen kanssa oli tuonut myös omat vaatimuksensa kaupungin kehittymiselle. Kaupunki oli laajentunut ahtaasta kastellista alas vuoren juurelle, jonne oli muodostunut toinen kokonainen kaupunki. Köyhemmät kauppiaat, rahvas ja suurin osa sotilaista asusti alakaupungissa ilman kastellin valtavien muurien suojaa.
Rautamon alakaupunkia suojasi myös muuri: pienempi ja matalampi, mutta silti helposti puolustettava. Alakaupungissa sataman alue oli eristetty vielä muurilla kaikista muista asuinalueista, ja satamasta pääsi kulkemaan ainoastaan valvottujen porttien kautta. Kuten kastellissakin, kaikki kaupungin portit olivat nyt auki, ja ihmiset liikkuivat ilman rajoituksia.
Misha siristi silmiään, ja katsoi tarkemmin elämää kuhisevaan kaupunkiin. Ihmiskuonan ja meriveden sekoitus löyhkäsi jo nyt Mishan nenään, vaikka matkaa kaupungin uloimmille vartioporteille oli vielä tunnin kävelyn verran. Miten hän ikinä voisi tottua tuollaiseen lemuun? Tappuraa haju ei näyttänyt häiritsevän mitenkään. Päinvastoin, mies hymyili leveästi ja raapi kainaloaan tyytyväisenä. Myöhemmin Misha oppi, että Tappura ei suinkaan hymyillyt kaupungin jälleennäkemistä. Miehen mielessä olivat Rautamon runsaat oluttuvat.
”Kohta ollaan perillä. Ette tule näkemään kaupunkia ulkopuolelta vuosiin muulloin kuin harjoituksissa. Koulutus alkaa huomenna; minä opetan teille kaartin alkeet, sen jälkeen muut opettajat alkavat koulia teistä kunnon tapiokoita. Sitten, jos teistä on yhtään mihinkään, teistä ehkä tulee kunnollisia miekkamiehiäkin.”