Misha, Rieti, Pahka ja Lusto majoitettiin alakaupungin kasarmialueelle muiden alokkaiden sekaan. Alokasparakit olivat tervattuja puutönöjä, joihin mahtui parikymmentä nuorta saman katon alle. Sisällä oli yksi uuni, kaikille kovat laveripedit ja ohuet peitot. Ikkunoita oli vähän, ja nekin olivat pikemminkin reikiä seinissä kuin ikkunoita. Huoneen ainoa lämmönlähde oli toisessa päässä parakkia, joten talvipakkasilla paikka olisi vetoinen ja kylmä. Misha otti itselleen toisen ovenvieruspaikan, ja Rieti laski varusteensa Mishan viereiselle paikalle. Pahka ja Lusto ottivat tyhjät paikat käytävän toiselta puolelta. Olot olivat askeettiset, mutta Mishaa se ei häirinnyt. 

Misha oli kuvitellut, että alokasaika olisi ollut koulutuksen raskain vaihe, mutta hän oli erehtynyt aika pahasti. Misha ei edes ehtinyt nähdä painajaisia tai murehtia mennyttä, sillä seuraavat viikot olivat pelkkää juoksemista paikasta toiseen. Misha oli saanut muiden alokastovereidensa tavoin peruskoulutuksen leirillä, mutta mikään ei ollut valmistanut heitä kaupunkielämään ja sen vaikeuksiin. Se oli Mishalle kaikkein vaikeinta. Hän oli elänyt koko elämänsä metsän ympäröimässä kotimökissä ympärillään paljon tilaa ja vähän tuntemattomia ihmisiä. Rautamossa kaikki oli toisin. 

Ihmisiä oli liikaa, ja niitä oli kaikkialla. Kaupungissa oli ahdasta, ja ihmiskuonan haju oli välillä kammottava. Mishan päivän paras hetki oli, kun hän sai iskeä päänsä olkipatjalle ahtaassa alokasparakissa ja nukahtaa näkemättä unia. Veriset unet eivät vaivanneet häntä enää. Misha kuitenkin tiesi, että muistot olivat siellä edelleen odottamassa ensimmäistä rauhallista hetkeä, jolloin nousta pintaan. Misha piti itsensä liikkeessä eikä antanut itselleen hetkeäkään rauhaa.

Misha tuli siedettävästi toimeen lähes kaikkien kanssa ja oli jopa ystävystynyt Rietin kanssa. Samaa ei voinut sanoa aatelisesta, joka oli jostain syystä majoitettu rahvaan kanssa samaan parakkiin. Turmo Cammar oli vihannut Mishaa heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Misha pyrki välttelemään nuorukaista parhaansa mukaan, mutta aina se ei onnistunut. Yhteentörmäyksissä Turmo yritti aina nolata Mishan ja useimmiten onnistuikin. Vaikka Misha ei ollut mitenkään hidasjärkinen, Turmo tiesi hyvin, miten rahvasta loukattiin.

Misha ei pitänyt aatelisista. Aateliset eksyivät harvoin syvälle korpimaille, mutta aina silloin tällöin joku seurue oli kulkenut Mishan kotikylän läpi. Jokaisella kerralla seurauksena oli samanlainen häslinki: mielistelyä, pokkurointia, ylenkatsetta ja vaivoin peiteltyä ivaa. Aateliset olivat Pohjolan myönnytys valloitetuille kansoille, maksettuja velkoja kauppamiehille ja vieraiden maiden sukulaisille. Sivistyneessä maailmassa oli hankalaa olla ilman liittolaisia, ja paras tapa solmia liittoja oli verisiteiden kautta. Vieraiden valtojen tärkeät aateliset naittivat nuorimpia tyttäriään ja poikiaan Pohjolaan parempien kauppasopimusten ja aseman toivossa. Sellainen oli maailman tapa, eikä edes Pohjola voinut olla välittämättä kauppakumppaniensa tavoista. Suurin osa Pohjolan aatelisista oli Kafeiloksen, Varnajan, Breanuin ja Normanian verisopimusten peruja. Aateliset toivat mukanaan rahaa, rauhaa, kauppayhteyksiä ja uusia tapoja. 

Pohjolan vanhauskoiset eivät aatelisista välittäneet. Mies tai nainen oli tasan sen arvoinen kuin hänen tekonsa olivat. Maine ansaittiin, hyvässä ja pahassa. Aatelisten kanssa oli toisin: aateliset ratsastivat sukunsa nimellä ja vauraudella. Usein syyt ylenkatseeseen olivat olemattomia tai rahalla ostettuja. Sellainen aiheutti närää rahvaassa, mutta kukaan ei puhunut avoimesti Rautamon metsävahdin sanaa vastaan. Ihmiset luottivat metsän jumalten airueen sanaan ja viisauteen, vaikka kaikki eivät siitä pitäneetkään. Uskonasioiden kanssa oli toisin.

Kafeiloksen sotakin oli saanut alkunsa uskonnosta. Rautamon metsävahti oli sietänyt aikansa Kafeiloksen aatelisten erilaisia tapoja, mutta jossain vaiheessa aateliset alkoivat kutsua Pohjolaan oman härkäuskonsa papistoa käännytystyöhön. Balmarin kultaisia härkäpatsaita oli pystytetty useisiin temppeleihin, ja usko sai kannatusta köyhimmän rahvaan parissa. Sekään ei ollut vielä haitannut mitään, sillä pohjolaiset olivat uskossaan joustavia; kukin sai olla uskostaan mitä mieltä halusi, sillä metsä tiesi paremmin. Kumarsit mitä jumalaa halusit, mutta metsään eksyessä ainoastaan pohjolaiset jumalat kuuntelivat rukouksiasi.

Uhrit olivat kuitenkin viimeinen pisara, joka sinkosi valtiot keskenään sotaan. Balmarin kultaiselle härälle uhrattiin monenlaisia asioita: viljaa, kalaa, lihaa, rahaa... ja ihmisiä. Ihmisuhrit eivät olleet yleisiä, mutta sellaistakin tapahtui. Usko salli myös korvikeuhrin ostamisen: Balmarin härkä ei katsonut, oliko uhri oma vai ostettu. Kafeiloksessa orjien pitäminen ei ollut varsinaisesti sallittua, mutta ei se ollut erikseen kiellettyäkään. Uusille orjille oli aina kysyntää, ja Kafeiloksen monisatavuotisen historian aikana pimeä orjakauppa oli kukoistanut kaikessa rauhassa. Pohjolan aatelissopimusten myötä Kafeilokseen virtasi uusia palvelijoita Pohjolasta tasaisena virtana. Pohjolassa Kafeiloksen aateliset tietenkin palkkasivat ihmisiä palvelijoiksi, ei orjiksi, mutta kun onnettomat uhrit oli laivattu uuteen kotimaahan, kohtalo selvisi varsin nopeasti. Kesti vuosia ennen kuin ensimmäiset uutiset uhratuista pohjolaisista kantautuivat Rautamon metsävahdin korviin.

Metsävahti sulki Balmarin härän temppelit vielä samana päivänä. 

Teko sai Kafeiloksen papit tietenkin raivoihinsa, ja tunteet kävivät kuumina Rautamon neuvottelusalissa. Metsävahti oli kuitenkin päätöksessään järkkymätön. Balmarin härkätemppelit pysyisivät suljettuina niin kauan, kun pohjolaisia käytettiin veriuhreina vieraalla maalla. Loppujen lopuksi eräs jumalansa suojeluksesta varma pappi oli loukannut verisesti Tapiota metsävahdin omassa salissa ja vaatinut metsävahtia avaamaan temppelit välittömästi rahvaalle. Rautamon metsävahti, rauhallisuudestaan ja sivistyksestään tunnettu miehenköriläs, oli ottanut pappia rinnuksista kiinni ja paiskannut tämän alas kastellivuorelta omin käsin. Lopuksi kaikki Balmarin temppelit oli poltettu maan tasalle vielä saman illan aikana, ja papit olivat saaneet häädön takaisin kotimaahansa.

Se ei vielä saanut Kafeiloksen Gui-Baladia käymään aseisiin, vaikka olikin lopullinen syy sodan julistukseen. Kafeilos lietsoi sotaa verhottujen ovien takana, vaikka diplomaatit väittivätkin toista. Pohjola oli pitkään rauhallisin mielin, eikä kukaan osannut aavistaa käynnissä olevia sodan valmisteluja. Pohjolalla oli kuitenkin omat liittolaisensa, jotka jakoivat pohjolaisten käsitykset hyväksyttävistä tavoista ja liittolaisista. Normanian vakoojat saivat tietää Gui-Baladin yllätyshyökkäysaikeista, ja viestintuojat varoittivat Rautamon metsävahtia ajoissa. 

Sota kesti monta veristä vuotta. Ensin näytti siltä, että varoitus oli tullut liian myöhään: Pohjola oli ehtinyt kutsua aseisiin vain kaksikymmentätuhatta tapiokaa, joista ei ollut kunnon vastusta Gui-Baladin sadalleviidellekymmenelletuhannelle miehelle. Luvut eivät kuitenkaan merkinneet paljoakaan. Tapiokat taistelivat omalla maallaan, ja itse Tapion siunaus antoi tapiokoille voimia, joita hyökkäävillä sotilailla ei ollut. Tapion sotilaat taistelivat eläimellisellä raivolla ja armotta, ja kuolon koittaessa veivät paljon vihollisia mukanaan. 

Kafeiloksen sotilaat eivät voineet uskoa, miten edellisenä päivänä kuolettavasti haavoittuneet sotilaat ryntäsivät veriraivossa takaisin taisteluun seuraavana aamuna. Sellainen murtaa miesten moraalin ja heikentää pahimmillaan taistelunhalua pelkuruudeksi asti. Tapiokat viilsivät syvälle Gui-Baladin joukkojen lihaan. Hitaasti mutta varmasti tapiokat käänsivät taistelun kulun. Samaan aikaan Rautamon vaskiporteista marssi lisää tapiokoita sodan pätsiin heitettäväksi. 

Kafeilos oli luottanut yllätyksen suomaan etuun ja näennäiseen miesylivoimaan. Suunnitelma epäonnistui kuitenkin pahoin. Sota oli päättynyt viimein Kafeiloksen tasangolle, kun tapiokoiden teräsverhoiltu nyrkki murskasi Gui-Baladin armeijan lukuisten strategisesti onnistuneiden kampanjoiden seurauksena. Kaikki kiinnisaadut Balmarin uskovaiset aateliset ja papit hirtettiin, ja näiden päät seivästettiin Kafeiloksen vallituksille. Kafeiloksen armeijan nilkuttavat jäänteet hajosivat maaseudulle ja metsiin. 

Sen jälkeen Pohjola oli kuitenkin tehnyt jotain, mitä muut valtiot eivät ikinä ymmärtäneet. Sen sijaan, että Pohjola olisi liittänyt Kafeiloksen alueen omaansa, Rautamon metsävahti veti tapiokat pois maasta ja jätti Kafeiloksen korppikotkien raadeltavaksi. Se ei kuitenkaan merkinnyt rauhan aikoja sodan kuihduttamalle Kafeilokselle, sillä sen naapurivallat näkivät tilaisuutensa tulleen ja puhalsivat ilmaa vanhojen verivelkojen hiilloksiin. Kafeiloksen sodasta ehti kulua pari vuotta, kun  Kafeilosta ei enää ollut. Naapurivallat jakoivat maan osiin, eikä Balmarin härkää enää kumarrettu missään maailman kolkalla. 

Pohjolaan juurtuneet Kafeiloksen aateliset anelivat henkensä edestä, sillä he tiesivät aikansa koittaneen. Metsävahdin neuvonantajat olisivat tahtoneet katkaista kaikki Kafeiloksen sukujen verisiteet lopullisella tavalla, mutta Rautamon metsävahti oli kuitenkin armelias. Hän säästi aatelisten hengen, mutta otti näiltä pois heidän asemansa, aseman mukanaan tuoman varallisuuden sekä verotusoikeuden. Entisen Kafeiloksen suojatit eivät voineet tehdä muuta kuin niellä tappionsa katkerin mielin. 

Vaikka Balmarin kultaiselle härälle ei enää uhrattu, olivat muut merkinpalvojien uskonnot nostamassa päätään Pohjolassa. Kafeiloksen sodan jättämät jäljet olivat uurtaneet syvän loven köyhimpien kansalaisten luottamukseen. Taistelukentälle oli jäänyt monta isää, veljeä ja poikaa, jotka eivät olleet palanneet koteihinsa. Se, että tapiokat olivat kuolleet ilolla Tapion puolesta, ei muuttanut pelkureiden puheita miksikään. Moni katsoi, että Rautamon metsävahti oli tehnyt alunperinkin väärin kieltäessään Balmarin uskon ja että sotaa ei olisi koskaan tullut, jos metsävahti olisi vain hillinnyt itsensä.

Pahat kielet lauloivat myrkyllisiä valheitaan, ja muut merkinpalvojien uskonnot saivat lisää kuulijoita valheilleen. Nöyryytetyt Kafeiloksen aatelissuvut hakivat tuloja ja uusia kannattajia mistä vain saivat, ja useimmat aatelissuvuista liittoutuivat merkinpalvojien kanssa vahvistaakseen sodan myötä heikentyneitä asemiaan. Aateliset alkoivat suosia vierasmaalaisia pappeja hoveissaan, ja kultaiset karhutaalerit vaihtoivat omistajaa. 

Rautamossa merkinpalvojia ei vielä suvaittu julkisessa katukuvassa, mutta tilanne oli eri muissa Pohjolan eteläisissä rannikkokaupungeissa. Ristinkantajia kestittiin, ja kadulla veisattiin vierasmaalaisia virsiä vanhojen jumalien karkoittamiseksi. Kaukana korvessa, jossa Mishakin oli syntynyt, erilaisia merkinpalvojia ei vieläkään katsottu hyvällä. Metsänusko eli vahvana, ja ihmiset olivat tiukkoja uskossaan. Rautamossa oli hieman toisin senkin suhteen. Misha oli oppinut ihmisten puheista sen verran, että kaikki eivät pitäneet vanhauskovaisista. Mishan elämää eivät myöskään helpottaneet hänen silmänsä, jotka tekivät hänestä varsin osuvan kohteen kaupungin merkinpalvojien ja aatelisten vihalle. 

Jälkeenpäin ajatellen Mishasta ei ollut siksi mitenkään yllättävää, että Turmo Cammar yritti tappaa hänet ensimmäisen tilaisuuden tullen.