Loppumattomalta tuntuvan ajan jälkeen ampujat saivat nuolensa tuhlattua, ja oli miekkamiesten vuoro astua uudelleen kilpakentälle. Arvonta suoritettiin kuten ennenkin, ja Misha huokaisi mielessään helpotuksesta, kun miekkamestari joutui jonkun toisen vastapariksi. Misha sai vastustajakseen pitkän vaaleahiuksisen kaverin, joka kertoi olevansa Myrhekiasta. Mishalle paikka ei ollut tuttu, mutta nimi kuulosti selvästi jotenkin etelämaalaiselta. Niin tai näin, Misha joutuisi taistelemaan tosissaan tämän kanssa. Mies oli varreltaan pitkä, ja jäntevyys sekä tapa astella kielivät nopeudesta.

Paritaisteluja ei käyty enää yhtäaikaa, vaan yksi ottelu kerrallaan, jotta ihmisillä olisi mahdollisimman paljon katselemisen arvoista ajanvietettä. Itse Metsävahtikin tuli henkivartiostonsa kanssa lähemmäs seuraamaan ottelua. Misha oli etäisesti tietoinen myös siitä, että Mielikin katajaneidot tulivat lähemmäs. Misha ei uskaltanut tarkistaa, oliko Pirta heidän joukossaan.

Misha ja myrhekialainen joutuivat ensin vastatusten. Tapion laulaja tarkasti varusteet, ja ottelu alkoi. Misha tajusi säästelleensä voimiaan ja kykyjään aikaisemmin, mutta nyt kaikki turhat tuntemukset olivat poissa. Misha pisti kaiken taitonsa peliin, ja rahvas seurasi miekkojen tanssia silmät ymmyrkäisinä. Kaikkialla oli hiljaista, eikä Misha kuullut muuta kuin oman verensä kuohun korvissaan. Ulkomaailma tuntui olevan jotenkin kaukana, etäällä tästä hetkestä ja paikasta. Oli vain taistelu. Terä iski terään, hikipisarat roiskuivat. Kilpailijat höyrysivät rasituksesta, mutta kumpikaan ei näyttänyt väsymisen merkkejä.

Myrhekialainen oli hyvä käyttelemään käyrää sapeliaan, mutta miekkailun edetessä Misha tiesi olevansa parempi; hän tarvitsisi vain tilaisuuden. Misha odotti sopivaa aukkoa myrhekialaisen puolustuksessa. Myrhekialainen teki viimein virheen, ja Misha iski miekan välkehtivässä kaaressa päin tämän kypärän suojaamaa ohimoa. Myrhekialainen tippui saman tien, ja hänen miekkansa kirposi kädestä. Misha rojahti polvilleen silkasta uupumuksesta. Tuomari huusi pelin poikki ja tarkasti hävinneen vammat. Yleisö alkoi taputtaa ja huutaa suosiotaan.

Misha riisui karhukypäränsä ja nousi ylös. Uupumuksesta huolimatta Misha teki sen, mitä yleisö häneltä odotti, ja nosti miekkakätensä ylös voitonmerkiksi. Huuto ja taputukset yltyivät mekkalaksi, ja Misha tunsi olevansa enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin. Voiton huuma maistui paremmalta kuin mikään, mitä Misha oli aikaisemmin maistanut. Mikään viini ei vetänyt vertoja tälle tunteelle. Misha etsi katseellaan Pirtaa, mutta ei nähnyt tätä missään. Misha tunsi pienen pettymyksen vihlaisun. Hän olisi halunnut jakaa tämän hetken naisen kanssa.

Hävinnyt myrhekialainen virkosi Tapion laulajan käsittelyssä ja nousi viimein huojuen pystyyn. Yleisö taputti sitkeälle vastustajalle, ja kilpailijat kättelivät toisiaan reilun kilpailun merkiksi. Misha ja myrhekialainen kävelivät hitaasti pois kilpakentältä levähdyspaikalle, jossa viimeinen pari jo odotti vuoroaan. Kaksikko tuntui olevan kireänä, sillä kumpikin vältteli Mishan ja myrhekialaisen katsomista.

Kuten Misha epäilikin, miekkamestari voitti vastustajansa varsin helposti. Misha ihaili miehen tekniikan sulavuutta, suoruutta ja tehokkuutta. Miekkamestari tuntui olevan yhtä aseensa kanssa, aivan kuin kirkasteräinen miekka olisi aina ollut hänen kätensä jatkeena. Mitä hyvänsä vastustaja yrittikään, miekkamestari onnistui aina jotenkin kääntämään tilanteen edukseen. Lyhyen kamppailun jälkeen miekkamestari lopetti kilpailun sivaltamalla kilpailijaansa miekkansa lappeella kylkeen. Vaikka iskussa ei ollut hirveästi voimaa, tippui miekkamestarin vastustaja silti kivusta melkein kaksinkerroin. Kunnianosoitukset raikuivat, ja Misha tunsi voittonsa jälkihehkun karisevan. Tämä mies voittaisi hänet varmasti, mutta Misha aikoi silti pitkittää kilpailua mahdollisimman pitkään. Jos hyvin kävisi, Misha saattaisi saada onnenkantamoisen miehen suojauksesta sisään.

Toive osoittautui kuitenkin turhaksi. Miekkamestari oli juuri niin hyvä kuin Misha oli aavistanutkin, ja kilpailu oli Mishan osalta pelkkää väistelyä ja torjumista. Vaikka Misha kuinka yritti, hän ei päässyt miekallaan lähellekään taitavaa miekkamestaria. Ottelu kesti pitkään, niin pitkään, että Misha arvasi miekkamestarin pidättelevän iskujaan tahallaan. Kun Misha katsoi miekkamestaria silmiin, tajusi hän viimeinkin tämän aivoitukset. Kumpikin tiesi, miten ottelu tulisi päättymään, joten samalla voisi antaa kansalle hieman mielenkiintoista katsottavaa. Misha nyökkäsi vähäeleisesti tajuamisen merkiksi, ja alkoi miekkailla varomattomia hyökkäyksiäkään välttelemättä. Miekkamestarin kasvoilla käväisi hymynpoikanen, ja hän vastasi kepeästi haasteeseen.

Teräs iski teräkseen, kipinät sinkoilivat pimenevässä ilmassa. Yleisö aisti muutoksen, ja alkoi kannustaa miekkailijoita entistä kovempaan koitokseen. Misha menetti ajantajunsa, keskittyi vain terien kovaääniseen tanssiin. Miekkamestarin kasvot muuttuivat etäisiksi, utuisiksi, ja Misha näki vain taistelun liikkeineen. Misha ammensi voimaa sisältään, ja miekkojen liikkeitä alkoi olla hankalaa erottaa toisistaan. Kalskeessa oli kiihtyvä, sykkivä rytmi, jonka sekä yleisö että miekkailijat aavistivat pian päättyvän.

Viimein miekkamestari sai haluamansa ja iski Mishan miekan sivuun. Ennen kuin Misha tajusikaan, terä oli hänen kurkullaan. Misha nyökkäsi tappion merkiksi, ja laski aseensa hitaasti sivulle. Yleisö räjähti valtaviin aplodeihin, ja villit hurraahuudot halkaisivat yön. Miekkamestari tervehti yleisöään rehvakkaasti kuin etelän kehätaistelijat, ja tarjosi Mishalle kättään. Misha kätteli miekkamestaria kuin sotilastoveriaan – ranteet vastakkain – ja he poistuivat hitaasti kävellen miekkakentältä yleisön osoittaessa mieltymystään.

Kun suurin melu oli laantunut, miehet riisuivat kypäränsä ja kättelivät uudelleen.

”Miekkailit hyvin, vie opettajallesi kunnianosoitukseni”, kiitteli miekkamestari. Misha hymyili, sillä Tappura olisi mielissään.

”Sinä olet paras. Tämä oli elämäni paras oppitunti”, kiitteli Misha takaisin, ja miehet erosivat. Enempää sanoja ei tarvittu. Tappiostaan huolimatta Misha tunsi olonsa hyväksi. Hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia voittaa miekkamestaria rehellisessä kilvassa, ja kumpikin tiesi sen. Loppujen lopuksi kaikki saivat, mitä halusivat: yleisö unohtumattoman ja näyttävän tapahtuman, miekkamestari ansaitsemansa voiton ja Misha mainetta miekkamestarin kyvykkäänä haastajana. Misha istahti alas ja puuskahti uupumuksesta. Tämä oli ollut rankka päivä. Muutaman oluen ja raskaan hirvipaistin jälkeen unta ei tarvitsisi paljon houkutella.

Sekin jäi kuitenkin pelkäksi haaveeksi.

Misha kuuli takaansa ääniä ja kääntyi katsomaan. Pirta oli puhunut itsensä sisään kilpailijoiden areenalle ja tuli viimein Mishan luokse juoksujalkaa. Ennen kuin Misha ehti sanoa mitään, nainen hyppäsi hänen kaulaansa. Jos Mishalla oli aikaisemmin ollut pelkästään lämmin, nyt hänelle tuli kuuma. Pirta oli kauniimpi kuin hän muistikaan, ja naisen vaaleiden hiuksien kantama katajainen aromi tuntui huumaannuttavan kaikki Mishan aisteista. Veri pakkautui miehen kasvoille ja nivusiin, ja Mishan oli pakko peruuttaa hieman naisen kosketuksesta.

”Varovasti, olen yltäpäältä hiessä”, varoitti Misha, kun ei muuta keksinyt. Pirta hymyili, mutta perääntyi kuitenkin kohteliaasti hieman taaksepäin. Misha näki ensimmäistä kertaa Pirtasta muutakin kuin tämän silmät ja suun. Nainen oli pukeutunut juhlalliseen, vaaleansiniseen tunikaan. Sininen kangas oli tummempi ylhäältä, vaaleampi alhaalta. Se toi Mishan mieleen taivaankannen värit hetkenä, jolloin auringon kultainen kehrä oli juuri vajonnut mailleen, ja taivas muuttui pelkiksi sinisen lukemattomiksi sävyiksi. Kun oikein tarkasti katsoi, kankaassa saattoi nähdä hopeisia pisteitä, aivan kuin pienen pieniä tähtiä. Pirtan pitsireunainen huppu oli niskassa, ja vaaleat hiukset liehuivat iloisesti levällään viileässä iltatuulessa. Ilmeisesti Pirtan hiukset olivat olleet kiinni jossain vaiheessa, mutta Pirta oli jotenkin onnistunut tiputtamaan korean hiusnauhansa Mishaa halatessaan.

”Oletpa kaunis”, kehui Misha ja nolostui saman tien sanomisiaan. Hänhän hölisi kuin pahainen pikkupoika!

”Kiitos. Taistelit upeasti! En ole ikinä nähnyt tuollaista ottelua!” kehui Pirta silmät innosta tuikkien. Misha tunsi jalkojensa tärisevän, ja hetken hän ehti pelätä, että ne pettäisivät lopullisesti. Se oli yleistä taistelun jälkeen, mutta tässä oli mukana jotain muutakin.

”Miekkamestari oli todella hyvä. En kuvitellut missään vaiheessa voittavani”, uskoutui Misha. Jotenkin hän ei vain voinut ajatellakaan valehtelevansa naiselle mitään muuta.

”Taistelit hyvin”, sanoi Pirta uudelleen osaamatta enää sanoa muuta. Hetken nuoret vain tuijottivat toisiaan silmiin. ”Saan kyllä kuulla tästä kunniani myöhemmin”, sanoi Pirta viimein leikkimielisesti hymyillen.

”Mistä?” kysyi Misha hölmistyneenä.

”Tästä”, sanoi Pirta ja suuteli hämmästynyttä Mishaa saman tien suulle. Suudelma oli pikainen, mutta Misha toivoi sen kestävän loputtomiin. Naisen kosteat huulet olivat uskomattoman pehmeät, ja niiden tulinen kosketus hämmensi Mishan sielun syövereitä pahemmin kuin mikään, mitä Misha oli ikinä tuntenut. Kun nainen päästi Mishasta viimein irti, Misha ei osannut sanoa enää mitään. Misha vain tuijotti naista ja antoi katseen puhua puolestaan. Pirta nuolaisi huuliaan, aivan kuin maku olisi ollut makeinta hunajaa. Misha meni täysin sanattomaksi.

”Mmm... ehkä tuolla jaksaa taas muutaman kuukauden”, sanoi Pirta hymyillen ja juoksi sitten vilkuttaen karkuun. Misha näki vanhemman katajaneidon tulevan naista vastaan, ja jos Misha tulkitsi tämän ukkospilven varjostamaa ilmettä oikein, Pirta saisi todellakin maksaa teostaan kohtuullisen hinnan. Misha toivoi, että se oli todellakin ollut sen arvoista myös Pirtan mielestä.

Pirta kuunteli Viiman nuhtelut puolella korvalla. Viima oli ollut tavallista kireämpi tänään, ikään kuin hänellä olisi ollut jotain suurempiakin huolia sydämellään. Kukaan ei tavallisesti pystynyt tulkitsemaan Viiman oikkuja, mutta tällä kertaa se ei ollut järin hankalaa. Viima oli äreä kuin vasta herätetty karhu.

”Mitä ihmettä luulit tällä tempauksellasi oikein voittavasi, nuori nainen?” kysyi Viima. Pirta huokaisi mielessään, mutta ei antanut sen näkyä ulospäin. Hän oli kyllä tiennyt, että saisi kuulla kunniansa, mutta ei hän ihan tällaista vihanpitoa ollut osannut odottaa... ei edes Viimalta.

”Suukon”, vastasi Pirta ja jatkoi: ”Hän on tuleva mieheni. Hän taisteli hyvin ja halusin onnitella”, sanoi Pirta ehkä hieman uhmakkaammin kuin oli alunperin tarkoittanut.

”Onnitellapa hyvinkin... kas kun et nostanut helmojasi sille saman tien!” Viiman sanat viilsivät syvälle, ja Pirta tahtoi sanoa jotain vastaan. Hän napsautti kuitenkin suunsa kiinni, ennen kuin ehti sanoa mitään. Siitä ei olisi mitään apua. Ei nyt, kun Viima oli tuossa mielentilassa. Oli parempi vain pitää suunsa kiinni ja antaa Viiman vihan laantua. Ehkä myöhemmin hänen kanssaan saattaisi päästä järkipuheisiinkin.

Pirta antoi Viiman sanojen valua ohi korviensa. Sen sijaan Pirta muisteli Mishaa. Mies oli suorastaan hehkunut. Voitot ja fyysinen rasitus pakkaspäivänä olivat saaneet miehen posket punottamaan ja silmät hehkumaan. Niin, Mishan kultaiset silmät... Pirta ei oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Toki hän tiesi, mitä Mishasta tämän selän takana puhuttiin. Rahvas puhui aina; naiset ja vanhat ukot juorusivat, huhut kiersivät. Mishasta oli kuulunut sellaista roskapuhetta, ettei Pirta olisi uskonut sitä edes pahimmasta vihamiehestäkään. Eri asia olikin sitten se, kuinka suuri osa huhuista piti paikkansa. Pirta ei ihmisten panetteluja kuitenkaan uskonut. Petomies tai ei, Misha oli luotettava ja vieläpä hyvätapainen.

Loppujen lopuksi sillä ei ollut mitään väliä. Edes Pirtan omilla toiveilla tai ajatuksilla ei ollut mitään merkitystä tässä asiassa. Pirta tulisi kiertämään liiton pihlajan Mishan kanssa, halusi hän itse sitä tai ei. Omaksi onnekseen Pirta halusi sitä, halusi enemmän kuin mitään muuta. Mishan huulten suolainen jälkimaku maistui vieläkin Pirtan huulilla, ja Pirta muisti Mishan sylin lämmön ja sen voimakkuuden, jolla mies oli häntä sylissään puristanut. Se oli tuntunut hyvältä, oikein hyvältä. Pirta hymyili muistolle.

Pirta oli seurannut kaukaa Mishan tekemisiä. Unennäön lahja, Mielikin siunaus palvelijoilleen, oli tuonut Mishan lähemmäs Pirtaa joka yö. Pirta ohjasi uniaan sinne, missä mies yönsä nukkui, ja joskus hän pääsi lähemmäs tulevaa aviomiestään. Kun Misha näki painajaisia, Pirta yritti parhaansa mukaan ajaa kauhut pois miehen unia kiusaamasta. Päivä päivältä, yö kerrallaan, Pirta alkoi tuntea Mishaa kohtaan hellyyttä, jota ei ollut aikaisemmin tuntenut ketään muuta kohtaan. Hänen omat unensakin muuttuivat levottomiksi, lämpimiksi ja vaativiksi.

Kun hän viimein näki Mishan miekkamittelössä, Pirta ei tiennyt, miten suhtautua. Osa hänestä tahtoi juosta miehen luokse, osa pakotti pysymään aloillaan ja kuuntelemaan Viiman neuvoja. ”Kaikki aikanaan”, Viima oli sanonut.

Kun Misha oli katsonut kekreissä Pirtaa väkijoukon yli, koko muu maailma tuntui häviävän jonnekin kauas pois. Hän näki vain kultaiset silmät ja niistä hehkuvan lämmön. Pirta tunsi perhoset vatsassaan, hermostuneisuuden ja kevyen olon, joka nousi hänen päähänsä kuin viini. Mitä tämä oli? Miksi petomies sai hänessä aikaan tällaisen olon?

Kun Misha oli hävinnyt miekkamestarille, Viima oli kuiskannut jotain hänen korvaansa. Pirta oli ollut niin näkymän lumoissa, ettei kuullut ensimmäisellä kerralla, mitä hänen opettajansa oli yrittänyt sanoa.

”...voit mennä nyt onnittelemaan häntä. Mutta muista käyttäytyä ihmisiksi!” muistutti Viima. Pirta ei ollut kuunnellut enempää, vaan oli painunut saman tien väkijoukon sekaan. Pirta oli yrittänyt hillitä itseään, mutta jälkeenpäin ajateltuna se ei ollut oikein onnistunut. No, sillä ei ollut enää väliä. Pirta oli ajatellut, että onnittelisi Mishaa pikaisesti ja poistuisi sitten arvokkaasti paikalta. Sen sijaan hän oli hypännyt miehen kaulaan kuin tytön hupakko! Ja suudelma... no, sitäkään hän ei ollut suunnitellut etukäteen. Ei ennen kuin oli nähnyt Mishan lähempää.

Pirta oli syvällä ajatuksissaan, eikä hän huomannut juoksevia kaartin sotilaita ympärillään. Jos hän olisi ollut hieman vähemmän omissa aatoksissaan, hän olisi ehkä huomannut, että hänen ympärillään puhuttiin tavallista kovemmalla äänellä ja että ihmiset säntäilivät peloissaan sinne tänne. Vasta kun Viima ravisteli Pirtaa kipeästi käsivarresta, Pirta tajusi, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Pirta säpsähti hereille ja herkisti korvansa ympäröiville äänille.

Metsävahtia oli ammuttu.